Kotimaan kumppanuuksista ja yhteistyöstä kertova kappale alkaa viittauksella Kirkkolakiin. Kirkkolain 3. luvussa seurakunnan tehtäväksi määritellään muun muassa huolehtia ”diakoniasta ja lähetystyöstä sekä muista kristillisen sanomaan perustuvista julistus- ja palvelutehtävistä” (KL 3/§1). Viittaus kirkkolakiin korostaa Yhteisen todistuksen aikaisemmissa kappaleissa esiin tullutta teologista periaatetta kirkon lähetyksen kokonaisvaltaisuudesta ja seurakunnan vastuusta mission toteuttajana. On huomionarvoista, että keväällä 2023 hyväksytyssä uudistetussakin kirkkolaissa seurakunnan tehtävä määrittyy laajan missionaarisesti sisältäen kansainvälisen lähetyksen.

Kotimaassa tapahtuvaa yhteistyötä käsittelevän kappaleen erityisenä painopisteenä on kokonaisvaltaisen lähetyksen toteuttaminen yhteistyössä eri kumppanien kanssa. Yhteistyötä kuvaavia avainsanoja ovat vuorovaikutus, jakaminen ja oppiminen. Kappale nostaa erityisesti esiin kumppanuudet kirkon sopimusjärjestöjen kanssa. Sopimusjärjestöillä tarkoitetaan kirkon kanssa sopimuksen tehneitä lähetysjärjestöjä sekä Kirkon Ulkomaanapua. Ne ovat allekirjoittaneet lähetyksen perussopimuksen tai sopimuksen kansainvälisen diakonian toteuttamisesta.

Kirkon verkkosivuille on erikseen koottu seurakuntien luottamushenkilöille tietoa lähetystyön järjestämisestä.

Keskustelua rahasta

Yksi kumppanuuksien yhteydessä esiin tuleva ja usein keskustelua herättävä kysymys liittyy niin sanottuun talousarvioavustukseen. Talousarvioavustuksella tarkoitetaan seurakunnan luottamushenkilöiden tekemää päätöstä siitä, mikä osuus seurakunnan saamista verotuloista määritellään seurakunnan talousarviossa kansainväliseen lähetystyöhön ja diakoniaan. Kansainvälisen lähetykseen ja diakoniaan ohjattavan talousarvioavustuksen suuruus määritellään yleensä prosenttisuutena seurakunnan saamasta verotulosta.

Viimeisin suositus tuen suuruudesta on vuodelta 1999. Tällöin piispainkokous suositteli, että 3 % seurakunnan talousarviosta käytetään kansainväliseen lähetykseen ja diakoniaan. Kansainväliseen työhön käytetyn rahasumman määrä herättää ajoittain isoakin keskustelua. Joskus tähän keskusteluun tuodaan vastakkainasettelua koti- ja ulkomaiden välillä. Kirkko ei kuitenkaan ole ensisijaisesti kansallinen toimija. Erityisesti kirkon mission näkökulmasta niin lähellä kuin kaukana olevat ovat osa samaa yhteisöä. Kansainväliseen työhön annettu raha menee muualle, mutta ei muille.

Seurakunta käyttää määrittelemänsä summan oman lähetysstrategiansa mukaisesti. Erityisesti nyt kun seurakuntien uudet luottamushenkilöt ovat aloittaneet työskentelynsä, on hyvä hetki tarkistaa, että seurakunnan lähetystyön tavoitteet on selkeästi kirjattu. Kirkon lähetystyön toimikunta on antanut suosituksen siitä, millä periaatteilla seurakunnan talousarviotuki tulisi jakaa lähetysjärjestöjen kesken. Jotta seurakunnan päätöksenteko olisi avointa ja läpinäkyvää, tulee avustusten jakoperusteet olla kirjattuna esimerkiksi lähetysstrategiassa.

Kirkon lähetystyön toimikunta suosittaa, että talousarviomäärärahoja jaetaan ennen kaikkea sopimusjärjestöille. Suositus ei kuitenkaan estä varojen osoittamista myös muille järjestöille. Perinteisesti seurakunnat eri puolella Suomea ovat tehneet erilaisia ratkaisuja valitessaan lähetystyön kumppaneita. Moni seurakunta tukee vain osaa sopimusjärjestöistä, osa seurakunnista on solminut sopimuksen myös muiden kuin kirkon virallisten lähetysjärjestöjen kanssa. Seurakunta sopii yhteistyöstä suoraan valitsemiensa järjestöjen kanssa. Yhteistyön muodoista on hyvä tehdä kirjallinen sopimus. Sopimuksen laatimisen yhteydessä seurakunta voi käydä läpi valitsemiensa järjestöjen kanssa yhteistyön muotoja ja tavoitteita.

Kansainväliset kumppanit ovat vahvoja toimijoita

Kirkon lähetystyön linjauksessa lähetystyöllä tarkoitetaan nimenomaan kansainvälistä lähetystyötä. Myös kansainvälinen lähetystyö toteutuu entistä enemmän erilaisissa kumppanuuksissa. Lähetysjärjestöt toimivat yhteistyössä paikallisten kirkkojen ja kirkollisten järjestöjen sekä kansainvälisten järjestöjen ja verkostojen kanssa. Kansainvälisiä kumppanuuksia toteutetaan samoilla periaatteilla kuin kotimaisia kumppanuuksia noudattaen vastavuoroisen kunnioittamisen ja oppimisen periaatteita. Yhteinen todistus -asiakirjassa tämä ajatus tiivistyy ideaan siitä, että lähetys tapahtuu ”kaikkialta kaikkialle”.

Kaikkialta kaikkialle-ajatuksen taustalla on merkittävä muutos lähetystyön ymmärtämisessä. Siinä missä eurooppalainen ja pohjoisamerikkalainen lähetystyö perustui pitkään 1600-luvulta alkaen nimenomaan eurooppalaisten ja pohjoisamerikkalaisten lähettien lähettämiseen kotimaasta lähetysalueelle, nykyään kirkon mission katsotaan toteutuvat eri taustoista tulevien kristittyjen yhteisessä toiminnassa.

Ajatustavan muutos näkyy siinä, että lähetystyön määrää ei enää voi mitata lähetettyjen lähettien määrässä. Lähetystyöhön liittyy edelleen kansainvälisiä työkomennuksia, mutta ne tapahtuvat lähtökohtaisesti kumppanin erityisestä kutsusta, tai ne toteutuvat alueellisena tukena useammalle kumppanille. Kansainvälisissä tehtävissä toimiminen on monelle lähetystyöntekijälle ollut elämää muuttava kokemus. Kirkon mission kannalta on edelleen tärkeää, että eri taustoista tulevat kristityt voivat kohdata toisiaan, elää yhdessä ja oppia toinen toisiltaan.

Yhteinen todistus -linjauksessa korostetaan kumppanuuksien tasavertaisuutta. Tämä tarkoittaan muun muassa sitä, että kumppanilla on täysi oikeus muotoilla omasta näkökulmastaan mielekästä teologiaa ja rakentaa omaa yhteisöään puhuttelevia perinteitä. Tätä kutsutaan teologian kontekstuaalisuudeksi.

Viimeisten vuosikymmenien aikana on nostettu laajemmin yleiseen keskusteluun kysymys siitä, missä määrin pohjoisten kirkkojen käsitys esimerkiksi jumalanpalveluksen muodoista, kirkkoarkkitehtuurista, seurakunnan rakenteesta tai teologian tekemisen tavoista on esitelty paikallisia ratkaisuja parempana ja tavoiteltavampana. Kumppanuuden tasavertaisuus edellyttää jatkuvaa oman toiminnan ja vallan käytön arviointia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö vuoropuhelu voi olla kriittistä. Mikään kulttuurinen käytäntö ei ole lähtökohtaisesti oikein vain siitä syystä, että se on olemassa.

Kirkolla on sekä päätös että ohjeistus pappisviran osalta

Kolmas kumppanuuksia käsittelevä kokonaisuus keskittyy yhteen, kirkossa erityisen säädeltyyn kysymykseen, eli pappisvirkaan. Kirkon pappisvirkaa koskevat päätökset tehdään kirkolliskokouksessa, koska ne liittyvät kirkon opetukseen. Virkaa koskevilla päätöksillä on merkittävä rooli kirkkojen välisessä yhteistyössä.

Yhteinen todistus -asiakirjan kumppanuuksia, yhteistyötä ja pappisvirkaa koskevassa kappaleessa nostetaan esiin kolme pappisvirkaan ja yhteistyöhön liittyvää kysymystä.

Kirkolliskokous teki vuonna 1986 päätöksen, jonka seurauksena kirkko ei enää katson vihkimysviran olevan sidottu tiettyyn sukupuoleen. Kansainvälisesti tarkasteltuna Suomen evankelis-luterilaisen kirkon päätös tuli melko myöhään. Keski-Euroopan luterilaisissa kirkoissa vastavia päätöksiä oli tehty jo 1920-luvulta alkaen. Muissa pohjoismaissa pappisviran avaaminen muille kuin miehille tapahtui 1950-luvun loppupuolelta lähtien. Tällä hetkellä yi 90 % maailman luterilaisista elää kirkoissa, joissa pappisvirka ei ole sidottu yhteen sukupuoleen. Myöskään nykyinen kirkkolaki tai kirkkojärjestys eivät käsittele kirkon virkaa sukupuolen kautta.

Kirkolliskokouksen vuoden 1986 päätöksessä piispainkokoukselle annettiin tehtäväksi seurata päätöksestä mahdollisesti aiheutuvia ongelmia ja ryhtymään tarvittaessa niitä koskeviin toimenpiteisiin. Vuonna 2006 piispainkokous julkaisi selonteon erilaisten virkanäkemysten aiheuttamien työyhteisöongelmien hoitamiseksi. Tässä selonteossa piispainkokous antaa ohjaavan tulkinnan kirkolliskokouksen (1986) ponnesta, jonka perusteella ”myös niillä kirkon jäsenillä ja viranhaltijoilla, jotka suhtautuvat torjuvasti pappisviran avaamiseen naisille, tulee edelleen olla kirkossamme toiminnanvapaus ja mahdollisuus tulla vihityksi ja nimitetyksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon eri virkoihin.” (Pappisviran avaaminen naisille 11/1986, § 34).

Piispainkokouksen tulkinnan mukaan ponsi ymmärretään väärin, ”kun sen katsotaan antavan papille, muulle viranhaltijalle tai työntekijälle oikeuden olla tekemättä yhteistyötä toisen viranhaltijan kanssa. Ponnen perusteella ei voi kieltäytyä työtehtävästä.” Lisäksi tulkinta on väärä ”kun sillä [ponnella] katsotaan olevan juridista merkitystä” eli katsotaan, että ponsi syrjäyttäisi eri laeissa säädettyjä velvollisuuksia. Piispainkokouksen tulkinnan mukaan naisen pappisvirkaa vastustavalla ”on mielipiteen vapaus, mutta hän ei voi toimia kirkon ykseyttä vahingoittaen (koskee myös opetusta) tai kieltäytyä minkään laillisesti annetun työtehtävän hoitamisesta” (Piispainkokouksen selonteko 2006).

Aina ei mene niin kuin ”Strömsössä”

Keväällä 2022 kirkossa toteutetun tasa-arvokyselyn perusteella sukupuoleen liittyvät kysymykset ovat edelleen ajankohtaisia kirkossa. Kyselyyn vastanneista luottamushenkilöistä noin kolmannes katsoi, että papin sukupuoli on edelleen keskustelunaihe seurakunnassa. Lähestulkoon viidennes kyselyyn vastanneista kertoi, että seurakuntaan tuleva vierailija on pyytänyt työvuorojärjestelyitä papin sukupuolen perusteella. Yhteinen todistus -asiakirjan toimintaperiaatteissa linjataan, että seurakuntien ja hiippakuntien tulee omalta osaltaan toimia Kirkolliskokouksen päätösten (1986) ja piispainkokouksen ohjeistuksen (2006) mukaisesti. Jos ohjeistuksia ei noudateta, syyllistytään sukupuoleen kohdistuvaan syrjintään.

Sopimusjärjestöiltä edellytetään sitoutumista piispainkokouksen ohjeistuksen (2006) perusajatukseen siitä, että erilaiset käsitykset kirkon virasta eivät saa uhata kirkon ykseyttä. Toimintaperiaatteessa tämä on muotoiltu niin, että ” sopimusjärjestöt kunnioittavat kumppanikirkkojen virkaratkaisuja ja sisäistä keskustelua, eivätkä saa aiheuttaa toiminnallaan haittaa.” Suomen Pipliaseuran ei ekumeenisena järjestönä tarvitse sitoutua kirkon virkaa koskeviin päätöksiin.

Kirkkoliito tukevat sopimusten pitämistä

Yhteistyötä ja pappisvirkaa koskeva toinen asiakokonaisuus liittyy kirkon kansainvälisiin yhteyksiin. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on Luterilaisen maailmanliiton jäsen. Luterilainen maailmanliitto ymmärtää itsensä ”kirkkoyhteisöksi”. Tämä tarkoittaa sitä, että Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkot hyväksyvät toistensa papit sekä pappien toimittaman kasteen ja ehtoollisen. Sekä Suomessa että muualla maailmassa on myös kirkkoja ja yhteisöjä, jotka kokevat itsensä luterilaisiksi mutta eivät hyväksy Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkkojen käsitystä esimerkiksi kirkon virasta. Yhteinen todistus -asiakirjan periaatteissa linjataan, että uusia kumppanuuksia etsittäessä kirkon sopimusjärjestöjen tulisi ensisijaisesti etsiä kumppaneita Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkoista.

Luterilainen maailmanliitto ei tee päätöksiä jäsenkirkkojen puolesta. Luterilaisen maailmanliiton päätökset ilmentävät kuitenkin jäsenkirkkojen ajattelua erilaisissa kysymyksissä. Virkaa koskien Luterilainen maailmanliitto pyrkii edistämään käsitystä, jossa vihkimysvirka ei ole sidottu tiettyyn sukupuoleen. Lisäksi Luterilainen maailmanliitto pyrkii erityisesti tukemaan naisia kirkon johtotehtävissä.

Kirkolla on yksi ekumeeninen, eli kahden eri kirkollista perinnettä edustavan kirkon välinen, virkaa koskeva sopimus, Porvoon yhteinen julkilausuma. Sopimus on solmittu Englannin anglikaanisen kirkon sekä pohjoismaisten luterilaisten kirkkojen välillä. Sopimuksessa mukana olevat kirkot hyväksyvät toistensa kirkkojen papit ja jäsenet, eli pitävät niitä kuin ominaan. Tämän lisäksi Suomessa on pitkälle menevä yhteisymmärrys luterilaisen kirkon ja Metodistikirkkojen välillä. Ekumeeniset sopimukset kannustavat syventämään kumppanuutta ja yhteistyön muotoja sopijakirkkojen välillä.

Yhteinen todistus 2023 -sarjassa aiemmin ilmestyneet:
Miksi kirkko on missionaarinen?
Lähetyksen profeetallisuus
Ei mitään niin paikallista ettei se olisi globaalia

Artikkeli Yhteinen todistus ja kumppanuus julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Lähetystyön järjestäminen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa: asiakirjat ja prosessit ennen vuotta 2018

Lähetystyön järjestämistä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ohjaa kolme toisiinsa liittyvää, mutta historiallisesti eri aikoina syntynyttä prosessia.

Kirkolliskokous on ensimmäisestä kokouksestaan asti 1876 käynyt keskustelua lähetystyöstä ja sen asemasta. Kirkolliskokous on pyrkinyt luomaan rakenteita, joiden kautta kirkko toteuttaa yhteistä lähetystehtävää. Ajatus kirkon lähetysjärjestöistä oli kuulunut lähetystyöstä käytävään keskusteluun koko 1900-luvun ajan. Tarkempia kriteereitä kirkon lähetysjärjestöille alettiin muotoilla 1960-luvulla. Kirkolliskokous tarkensi ja hyväksyi lähetysjärjestöksi ottamisen kriteerit 1979. Kriteerit tarkastettiin 2018.

Vuonna 1984 Kirkolliskokous antoi Kirkon lähetystyön keskukselle toimeksiannon yhteisen lähetysstrategian valmistelemiseksi. Lähetysstrategialla nähtiin olevan kaksi kärkeä. Sen tuli yhtäältä kuvata kirkon lähetysteologiaa, toisaalta ohjata kirkon lähetystyön rakenteiden ja yhteistyön kehittämistä. Lähetyksen yhteistyön tahoiksi ymmärrettiin sekä lähetysjärjestöt, Kirkon Ulkomaanapu että paikallisseurakunnat.

Ensimmäinen periaatteellinen suunnitelma, Lähetetty Jumalan kansa – kirkon lähetystyön kehittämisstrategia valmistui 1993. Vuoden 1993 suunnitelma oli periaatteellinen, se ei sisältänyt suunnitelmaa organisaatiorakenteista. Ensimmäinen lähetystyön käytännön järjestämistä tarkasteleva mietintä, Kirkon missio, julkaistiin 1998. Kirkon missio-mietinnössä esitettiin ajatus nykyisen kaltaisesta sopimusmallista. Käytännössä riittäviä yhteistyön edellytyksiä lähetysjärjestöjen välille ei tässä vaiheessa löytynyt. Vuosituhannen vaihteessa perustetun Kirkon lähetystyön neuvottelukunnan tehtäväksi tuli laatia esitys kirkon lähetystyön ja kansainvälien diakonian toiminnan ha hallinnon järjestämisestä. Neuvottelukunta julkaisi välimietinnön 2002 ja lopullisen mietintönsä, Kirkon lähetystehtävä: Kirkon lähetystyön neuvottelukunnan mietintö, 2004. Mietinnössä esitettiin lähetystyön ja kansainvälisen diakonian sisällyttämistä keskushallinnon rakenteeseen. Esitystä vastustettiin lähetysjärjestöjen puolella, eikä sitä lähdetty toteuttamaan. Seuraava, Kirkkohallituksen kansliapäällikön toimeksiannosta toteutettu selvitys Lähetettynä kirkossa valmistui jo 2006. Selvitys ei tuottanut uusia ehdotuksia lähetystyön järjestämiseksi.

Kesäkuussa 2006 kirkkohallituksen täysistunto keskusteli Lähettynä kirkossa –jatkoselvityksen palautteesta. Keskustelun jälkeen kansliapäällikkö Risto Junttila antoi Kirkon lähetystyön toimikunnalle tehtäväksi kirkon lähetysstrategian valmistamisen. Työskentely alkoi vuoden 2006 lopulla. Kirkon lähetystyön toimikunnan jäsenten lisäksi myös toimikunnan varajäsenet ja Kirkon lähetystyön keskuksen henkilökunta osallistuivat strategian valmisteluprosessiin. Kirkon ulkoasianneuvosto, jonka alaisuudessa Kirkon lähetystyön toimikunta tähän aikaan toimi, hyväksyi ensimmäisen version lähetysstrategiasta vietäväksi Kirkkohallituksen täysistunnolle jo vuonna 2008.

Kirkkohallituksen täysistunto hyväksyi esitetyn lähetyksen strategian niin sanotun teologisen osan jatkovalmisteluiden pohjaksi 2010. Samalla Kirkkohallituksen täysistunto totesi, että esityksessä kaavaillut lähetystyön rakenteelliset uudistukset olivat muuttuneet toteuttamiskelvottomiksi. Täysistunto päätti viivästyttää rakenteellisia uudistuksia ja sitoa ne Kirkon keskushallinto 2015-uudistukseen.

Kirkon keskushallinnon uudistuksen merkittävänä osa oli hiippakuntien lähetyksestä vastaavien hiippakuntasihteerien uudelleenorganisointi. Ensimmäinen lähetyksen perussopimus 2013 sisälsi rahoitussopimuksen kansainvälisen työn hiippakuntasihteerien palkkaamiseksi.

Vuoteen 2013 mennessä kaikki kolme nykyisin voimassa olevaa kirkon lähetystyötä ohjaavaa mekanismia olivat paikoillaan: (1) Kirkolliskokouksen päätäntävallassa oleva lähetysjärjestöksi ottaminen, (2) lähetysstrategia sekä (3) lähetyksen perussopimus.

Lähetyksen perussopimusta päivitettiin ensimmäisen kerran 2015 vastaamaan kirkon keskushallinnon uudistusta. Samana vuonna päivitettiin myös 2010 jatkotyöskentelyn pohjaksi hyväksytty lähetysstrategian teologinen osa. Vuodesta 2015 kysymyksessä ei ole enää ollut strategia vaan Yhteinen todistus – lähetyksen peruslinjaus. Tekstin sisällössä viitattiin kuitenkin edelleen 2010 lähetysstrategiaan. Lähetyksen perussopimus ja lähetyksen peruslinjaus kuuluvat yhteen, sillä lähetyksen perussopimuksessa sopimusjärjestöt sitoutuvat lähetyksen peruslinjaan, jota 2015 lähtien on edustanut Yhteinen todistus-asiakirja.

Yhteinen todistus-asiakirja ja siihen liittyvä lähetyksen perussopimus päivitettiin ensimmäisen kerran 2017. Tässä vaiheessa Kirkon ulkoasianneuvosto oli lakkautettu ja lähetykseen liittyvät asiat siirretty piispainkokouksen alaisuuteen. Merkittävimpänä muutoksena 2017 oli lähetyksen perussopimuksesta poistunut viittaus kansainvälisen työn hiippakuntasihteerien palkkojen maksamiseen. Uudistettu Yhteinen todistus- asiakirja sekä perussopimus allekirjoitettiin sopimusjärjestöjen kanssa 2018.

Viimeisin Yhteisen todistuksen päivittämisprosessi käynnistyi syksyllä 2021, kun lähetysjärjestöjen vuotuisissa ohjauskeskusteluissa kysyttiin järjestöjen näkemyksiä Yhteisen todistuksen päivittämisen tarpeesta. Piispainkokous käsitteli asiakirjan päivittämistä kolme kertaa talvikauden 2021-2022 aikana, kunnes huhtikuussa 2022 asiakirjaluonnos oli valmis keskusteltavaksi lähetysjärjestöjen ja kirkon lähetystyön toimikunnan kanssa. Saadun palautteen perusteella asiakirjaa työstettiin Kirkon lähetystyön keskuksessa edelleen. Syyskuussa 2022 piispainkokous käsitteli seuraavaa versiota ja päätti, että syksyn ohjauskeskusteluissa lähetysjärjestöillä olisi vielä mahdollisuus antaa siitä palautetta. Lokakuun 2022 piispainkokouksessa Yhteinen todistus 2023 -asiakirja hyväksyttiin.

Kirkon lähetystyötä ohjaa lähetyksen perussopimus

Lähetystyötä maailmalla tekevät kirkon seitsemän virallista lähetysjärjestöä, joiden kanssa kirkkohallitus solmii lähetystyön perussopimuksen. Se solmitaan viideksi vuodeksi kerrallaan. Perussopimuksen mukaan sopijajärjestö raportoi vuosittain keskeisistä strategisista linjauksistaan, toiminnastaan ja taloudestaan piispainkokoukselle. Raportointi toteutuu vuosittain pidettävien ohjauskeskusteluiden kautta, joiden muistiot piispainkokous käsittelee. Muistiot ja lähetysjärjestöjen ohjauskeskusteluja varten toimittamat raportit ovat luettavissa täällä. Tämänhetkinen perussopimuskausi päättyy kesäkuussa 2023. Lähetystyön perussopimuksessa viitataan kirkon lähetyksen Yhteinen todistus -peruslinjauksen toimintaperiaatteisiin, minkä vuoksi nämä kaksi asiakirjaa valmisteluprosesseineen kietoutuvat yhteen.

Kirkon seitsemän perussopimuksen solminutta lähetysjärjestöä ovat tällä hetkellä Lähetysyhdistys Kylväjä, Medialähetys Sanansaattajat (Sansa), Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys (SEKL), Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys (Sley), Suomen Lähetysseura (SLS), Suomen Pipliaseura ja Svenska Lutherska Evangeliföreningen i Finland (SLEF). Vastaavanlainen perussopimus on laadittu diakonisin perustein toimivan Kirkon Ulkomaanavun kanssa, joka on erikoistunut kirkkojen väliseen diakoniaan, kehitysyhteistyöhön ja humanitaariseen apuun. Kaikki sopimusjärjestöt ovat edustettuina piispainkokouksen asettamassa kirkon lähetystyön toimikunnassa.

Mikä Yhteisessä todistuksessa muuttui?

Päivitystyötä ohjaavana periaatteena on ollut kirkon lähetystyön vahvistaminen ja yhteisten linjausten selkeyttäminen. Yhteinen todistus 2023 -asiakirjassa nojataan kirkon aiempiin, virallisiin päätöksiin ja asiakirjoihin. Vuoden 2018 jälkeen kirkko on saanut uuden strategian Ovet auki ja piispainkokous on hyväksynyt asiakirjan Suuntaviivoja uskontojen kohtaamiseen (2020).

Eniten keskustelua on synnyttänyt kirkon virkaan ja erilaisiin virkakäsityksiin liittyvät linjaukset. Yhteinen todistus 2023 viittaa kirkon virkaa koskeviin, seurakuntien työtä ohjaaviin päätöksiin, joihin myös lähetysjärjestöjen tulee sitoutua toimiessaan yhteistyössä seurakuntien kanssa.

Teksti on uudistunut myös uskontojen kohtaamista koskevan kappaleen osalta. Se on päivitetty kaksi vuotta vanhemman Suuntaviivoja uskontojen kohtaamiseen -asiakirjan mukaiseksi.

Pienempiä muutoksia on tullut muun muassa aiemmin otsikon Media ja digitaalinen viestintä alla olleeseen kappaleeseen. Toimintaympäristö ja käytettävissä olevat viestinnän välineet ovat viidessä vuodessa muuttuneet paljon. Nyt Yhteinen todistus puhuu siitä, miten kirkon tulee käyttää kieltä, jota ihmiset ymmärtävät ja välineitä, joita he käyttävät, ja miten missionaarisessa kirkossa etsitään aktiivisesti ja ennakkoluulottomasti tapoja julistaa evankeliumia.

Toimintaperiaatteet ohjaavat lähetyksen perussopimusta

Yhteinen todistus – lähetyksen peruslinjauksen lopussa olevat toimintaperiaatteet liittävät sen yhteen lähetyksen perussopimuksen kanssa. Uudessa Yhteinen todistus 2023 -asiakirjassa toimintaperiaatteita on kaikkiaan seitsemän:

1. Kirkon perustehtävä eli missio on julistaa Jeesusta Kristusta maailman pelastajana ja edistää Jumalan valtakuntaa. Kaiken kirkon toiminnan tulee olla missionaarista. Kirkon lähetystehtävä on kokonaisvaltainen. Kokonaisvaltaiseen missioon kuuluu pelastavan evankeliumin julistaminen, diakoninen palvelu ja vaikuttaminen yhteisen hyvän edistämiseksi. Kirkon eri toimijat osallistuvat Jumalan lähetystehtävään eri tavoin omista lähtökohdistaan.

2. Seurakuntien ja sen jäsenten tehtävä on edistää lähetystyötä ja harjoittaa diakoniaa. Lähetyksen ja kansainvälisen diakonian sopimusjärjestöt ovat seurakuntien kumppaneita kokonaisvaltaisen lähetystehtävän toteuttamisessa. Ne tukevat asiantuntemuksellaan ja kumppaniverkostoillaan seurakuntia ja hiippakuntia missionaarisuudessa ja lähetystehtävän toteuttamisessa. Hiippakunnat, seurakunnat ja sopimusjärjestöt sitoutuvat yhteistyön jatkamiseen ja kehittämiseen.

3. Lähetyksen ja kansainvälisen diakonian sopimusjärjestöjen päätehtävä on toiminta ulkomailla. Sopimusjärjestöillä voi olla erilaisia toiminnan painopisteitä. Lähetysjärjestöt tukevat eri tavoin kumppanikirkkojen ja verkostojen missionaarisuutta sekä lähettävät lähetystyöntekijöitä kansainvälisiin tehtäviin. Kotimaassa sopimusjärjestöt sopivat kumppanuuden muodoista hiippakuntien ja seurakuntien kanssa.

4. Kirkko ja kirkon sopimusjärjestöt edistävät kaikkien osallisuutta kirkon kokonaisvaltaisen mission toteuttamisessa. Keskeisessä asemassa on seurakuntalaisten vapaaehtoisen toiminnan tukeminen. Vapaaehtoistoiminta voi toteutua seurakunnissa tai lähetysjärjestöjen toiminnan kautta.

5. Lähetysjärjestöt osallistuvat kirkon yhteiseen lähetystyöntekijäkoulutukseen ja lähetykseen liittyvän viestinnän kehittämiseen. Kirkko ja kirkon sopimusjärjestöt yhdessä edistävät lähetys- ja globaalikasvatusta ja lisäävät missiologista tietämystä erityisesti kirkon työntekijöiden perus- ja täydennyskoulutuksessa. Lähetys- ja globaalikasvatuksen tavoitteena on edistää luottamushenkilöiden ja erityisesti nuorten ja nuorten aikuisten mahdollisuuksia osallistua kirkon kokonaisvaltaisen mission toteuttamiseen

6. Kirkon missiolla on ekumeeninen ja uskontojen välisen vuoropuhelun ulottuvuus. Lähetystyötä toteutetaan mahdollisuuksien mukaan ekumeenisesti yhdessä toisten kristittyjen kanssa ja aina kunnioittavassa vuoropuhelussa toisin uskovien kanssa. Niissä maissa, joissa on useampia luterilaisia kirkkoja, uudet yhteistyökumppanit pyritään löytämään olemassa olevien Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkkojen joukosta. Sopimusjärjestöt tiedottavat piispainkokoukselle toimintansa merkittävistä laajennuksista ja muutoksista.

7. Seurakuntien ja lähetysjärjestöjen yhteistyössä lähetysjärjestöt noudattavat kirkolliskokouksen päätöstä Pappisviran avaaminen naisille (11/1986, § 34). Tilanteessa, joissa virkakäsitysten erilaisuus muodostuu ongelmaksi, seurakunnat ja lähetysjärjestöt toimivat piispainkokouksen ohjeistusten (Piispainkokouksen tiedoksianto 1/2006 kirkkohallitukselle, liite 1 Piispainkokouksen selonteko erilaisten virkanäkemysten aiheuttamien työyhteisöongelmien hoitamiseksi) mukaisesti. Kirkon sopimusjärjestöt kunnioittavat kumppanikirkkojen virkaratkaisuja ja sisäistä keskustelua, eivätkä saa aiheuttaa toiminnallaan haittaa.

Missionaarisuus on kirkon perustehtävä

Lähetyksen peruslinjauksen päivittäminen ei ole muuttanut sen ydintä. Jatkossakin ”kirkon perustehtävä eli missio on julistaa Jeesusta Kristusta maailman pelastajana ja edistää Jumalan valtakunnan toteutumista. Kirkko on olemassa, koska sillä on tämä tehtävä.” Kirkon kokonaisvaltaiseen lähetystehtävään kuuluu yhteinen todistus, palvelu (diakonia) ja vaikuttaminen yhteisen hyvän edistämiseksi. Tätä tehtävää toteuttamaan on jokainen kristitty kutsuttu.

Kirkon lähetysstrategian ja Yhteisen todistuksen aiemmista vaiheista

Lue aiheesta Kirkkomme Lähetyksen varhaisemmat artikkelit:

• Lähetysjärjestörakenteen syntyminen ja lähetysjärjestöksi pääsemisen edellytykset (4.11.2022)
• Strategian rakentaminen oli vaikeampaa kuin luultiin (Jaakko Mäkelä ja Danielle Miettinen), Kirkkomme Lähetys 1/2010, s. 4-5
• Moni-ilmeisyys saa säilyä (Jaakko Mäkelä), Kirkkomme Lähetys 1/2010, s.6-7.
• Yhteistyö tiivistyy (Johanna Södö), Kirkkomme Lähetys 2/2013, s. 12-13.
• Piispat hyväksyivät lähetyksen peruslinjauksen (Jaakko Rusama), Kirkkomme Lähetys 1/2018, s. 39.

Artikkeli Lähetyksen peruslinjaus -Yhteinen todistus -päivitettiin julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kirkkojen maailmanneuvostossa (KMN) aikaa lasketaan monesti kokoussykleissä. KMN:n perussykkeen muodostavat seitsemän-kahdeksan vuoden välein järjestettävät yleiskokoukset. Amsterdam 1948, Evanston 1954, New Delhi 1961, Uppsala 1968, Nairobi 1975, Vancouver 1983, Canberra 1991, Harare 1998, Porto Alegre 2006 ja viimeisimpänä Busan 2013.

Yleiskokoukset tuovat KMN:n jäsenkirkkojen edustajat yhteen ja lähettävät heidät takaisin omiin kirkkoihinsa. Jokainen yleiskokous kokoontuu tietyn teeman äärellä ja yleiskokouksen aika, paikka, ympäristö ja kokoukseen osallistuvat delegaatit suuntaavat KMN:n toimintaa uuteen suuntaan. Busanin yleiskokouksesta lähdettiin eteenpäin rauhan ja oikeudenmukaisuuden teemalla. KMN:n toimintaa yleiskokousten välillä johtavan keskuskomitean raportti onkin otsikoitu: Pilgrims on the Path of Peace – The Journey of the WCC from Busan to Karslruhe (Pyhiinvaeltajia rauhan polulla: KMN:n matka Busanista Karlsruheen).

Kirkkojen maailmanneuvoston järjestäytyminen oli itsessään seurausta vuosikymmenten mittaisesta kirkollisten järjestöjen ja kirkkojen yhteistoiminnasta. Globaalien kristittyjen yhteen tulemisien sarja alkoi Edinburghin Maailman lähetyskonferenssissa 1910. Erityisesti protestanttisten kirkkojen piirissä kansainvälinen yhteistyö toteutui ennen kaikkea lähetysjärjestöjen työn kautta. Siitä näkökulmasta on luontevaa, että ensimmäinen maailmanlaaja kokoontuminen oli juuri lähetysjärjestöjen kansainvälinen kokous. Tämän kokouksen jälkimainingeissa perustettiin Kansainvälinen Lähetysneuvosto, International Missionary Council, joka edelsi KMN:n Maailman lähetyksen ja evankelioinnin komissiota ja jonka satavuotisjuhlavuotta vietettiin koronapandemian varjossa etäyhteyksillä viime syksynä.

Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komissio: kirkolla on vastuu missiosta

Kansainvälisen lähetysneuvoston ja myöhemmin Maailman lähetyksen ja evankelioinnin komission järjestämistä Maailman lähetyskonferensseista muodostuu yleiskokouksia täydentävä rytmi. Edinburgh 1910, Jerusalem 1928, Tambaram 1938, Whitby 1947, Willingen 1952, Achimota (Ghana) 1958, Mexico City 1963, Bankok 1972, Melbourne 1980, San Antonio 1989, Salvador da Bahia 1996, Ateena 2005 ja Arusha 2018. Myös jokaisella Maailman lähetyskonferenssilla on ollut omanlaisensa painotus tai teologinen ote. Monesti esiin nostetaan esimerkiksi Willingenin kokous 1952 ja sen missio Dei – Jumalan lähetys -painotus.

Iso muutos oli myös Kansainvälisen lähetysneuvoston yhdistyminen Kirkkojen maailmanneuvostoon 1961. Voi ajatella, että tällöin lähetys siirtyi lähetysjärjestöille ulkoistetuista toiminnasta takaisin kirkkojen toiminnaksi.

Kootusti voi sanoa, että kirkkojen ekumeenisen mission näkökulmasta Busanin 2013 ja tulevan Karlsruhen yleiskokousten väliin asettuu kolme lähetysteologian kannalta merkittävää asiakirjaa.

Ensimmäinen näistä on KMN:n lähetysteologinen asiakirja Yhdessä kohti elämää (Together towards Life, 2013). Se on järjestyksessä toinen KMN:n missiologinen asiakirja ja seuraa 1982 julkaistua tekstiä Mission and Evangelism. An Ecumenical Affirmation. Yhdessä kohti elämää  -asiakirjan valmistelu tapahtui ennen Busanin yleiskokousta, mutta sen teologinen vaikuttavuus näkyy Busanin jälkeisessä ajassa.

Toiseksi merkittäväksi asiakirjaksi, tai oikeastaan asiakirjakokonaisuudeksi, nostan viimeisimmän, Tansanian Arushassa 2018 pidetyn Maailman lähetyksen ja evankelioinnin konferenssin asiakirjat (CWME eli Comission on World Mission and Evangelism), jotka julkaistiin otsikolla Moving in the Spirit, ”Liikkeellä Hengessä”.

Viimeisenä asiakirjakokonaisuutena Maailman lähetyksen ja evankelioinnin komission työryhmien raporteista koostettu kirja otsikolla Call to Discipleship. Mission in the Pilgrimage of Justice and Peace – ”Kutsu opetuslapseuteen; lähetys osana rauhan ja oikeudenmukaisuuden pyhiinvaellusta.”

Tarkastelen tässä esityksessä näiden edeltä mainittujen asiakirjojen teologisia painotuksia. Tänään painotukseni on erityisesti kahdessa jälkimmäisessä, Arushan maailman lähetyksen ja evankelioinnin konferenssin loppuraportissa sekä koko Maailman lähetyksen ja evankelioinnin komission raportissa.

Arushan Maailman lähetys- ja evankelioimiskonferenssi

Arushan 2018 Maailman lähetys- ja evankelioimiskonferenssi asettui tietoisesti vuonna 1910 alkaneiden lähetyskonferenssien sarjaan. Konferenssin välittömänä taustana oli KMN:n Busanin yleiskokouksessa julkaistu lähetysasiakirja Yhdessä kohti elämää (Together towards Life, 2013).

Nostan aluksi lyhyesti esiin joitakin Yhdessä kohti elämää -asiakirjan keskeisiä teologisia painopisteitä:

• Yhdessä kohti elämää -asiakirjassa ”missio” tarkoittaa yhtä aikaa sekä lähtemistä, lähettämistä että tehtävää. Ensisijainen painopiste on Kolminaisuuden sisäisessä lähettämisessä ja Kolmiyhteisen Jumalan työssä tai tehtävässä maailmassa. Asiakirja korostaa erityisesti Pyhän Hengen työtä.
• Missio Dein tai Jumalan työn, tehtävän tai lähetyksen tavoitteena maailmassa on elämän täyteys kaikille. Missio Dei on elämää antavaa ja yhteiseen työhön kutsuvaa.
• Asiakirja kuvaa lähetystyön ideologista muutosta käsitteellä ”marginaalien missio”. Siinä missä lähetystyö on historiallisesti suuntautunut rikkailta – niiltä, joilla on köyhille, joilla ei ole, Jumalan missioon osallistutaan kaikkialta ja se suuntautuu kaikkialle. Luterilaisesta näkökulmasta samaa ajatusta voi tarkastella ristin teologian näkökulmasta: Lutherin mukaan Jumala – inhimillisestä näkökulmasta tarkasteltuna – kätkeytyy vastakohtaansa. Ihminen haluaa kuten Mooses nähdä kunniakkaan Jumalan. Sen sijaan meille näytetään jotain muuta; heikkoutta, epäonnistumista, kärsimystä. Anja Ghiselli totesi vuosia sitten ristin teologiasta mainiolla tavalla: ”se, että Jumala ylipäätänsä syntyi ihmiseksi, on tavattoman suuri paradoksi. Ensin Jumala ilmestyy pienenä lapsena seimeen, lopussa hänet naulitaan ristille, eikä se väliaikakaan ollut mitään kovin kuninkaallista eikä mahtavaa”. (K&K 3.12.2013) Marginaalien missio on teologisesti tarkasteltuna ristinteologista missiota.
• Jumalan työ ei tähtää vain ihmisen vaan koko luomakunnan pelastukseen. Lähetys ja ykseys on ymmärrettävän sen kosmisessa mittakaavassa.
• Yhdessä kohti elämää -asiakirja itsessään yhtäältä tunnustaa eri taustoista tulevien kristittyjen erilaiset käsitykset lähetyksestä ja toisaalta pyrkii tuomaan niitä yhteen yhteiseen konvergenssiasiakirjaan samalla tavalla kuin Kaste, ehtoollinen ja virka -asiakirja ja Kirkko, yhteistä näkyä kohti -asiakirjat toivat yhteen opillisia näkemyksiä.
• Asiakirja painottaa evankeliumin, hyvän sanoman esiin tuomisen tärkeyttä kunnioittavasti ja nöyrästi.

Miten näitä painopisteitä tulkittiin Arushan Maailman lähetyksen ja evankelioinnin konferenssissa?

Konferenssi oli ensimmäinen Afrikan mantereella pidetty lähetyskonferenssi kuuteenkymmeneen vuoteen. 1958 lähetyskonferenssilla on merkittävä rooli ekumeenisen lähetysliikkeen historiassa, sillä tuossa Ghana Achimotassa pidetyssä kokouksessa Maailma Lähetysneuvosto teki päätöksen liittymisestä osaksi Kirkkojen maailmanneuvostoa. Liittymisen keskeisenä tarkoituksena oli vahvistaa yhteyttä ekumeenisen, kirkkojen yhteyttä edistävät ja missiologisen, kirkon lähetystehtävää edistävän työ välillä. Liittyminen oli merkittävä paitsi käytännöllisesti myös periaatteellisesti; Kirkkojen maailmanneuvoston osana missio ymmärretään nimenomaan kirkon missioksi. Teologisesti muotoiltuna, missiota tarkastellaan ekklesiologisesta, eli kirkko-opillisesta näkökulmasta.

Vuodesta 1958 vuoteen 2018 kristillisessä maailmassa on tapahtunut myös tunnettu maantieteellisen painopisteen muutos globaalista pohjoisesta globaaliin etelään. Voikin sanoa, että vuoden 1958 järjestetty Maailman lähetyskonferenssi toteutui hyvin erilaisessa Afrikassa ja hyvin erilaisessa globaalissa kristinuskossa kuin Arushan kokous 2018.

Tämä globaalin pohjoisen ja globaalin etelän välisen maantieteellisen painopisteen muutos – kääntyminen päälaelleen, jos niin voi sanoa, on hyvä rinnastus Arushan Maailman lähetyksen ja evankelioinnin konferenssin keskeiselle viestille kirkon mission muutoksellisuudesta tai transformatiivisuudesta.

Imperiumeja kaatamaan

Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komission puheenjohtaja Mor Coorilos Geevarghese käsitteli tätä näkökulmaa konferenssin avajaispuheenvuorossa. Sen teemana oli kirkon mission transformatiivisuus, jota lähestyttiin puhumalla imperiumien kaatumisesta ja kaatamisesta. Imperiumilla Mor Coorilos viittaa erilaisiin imperialistisiin järjestelmiin, jossa Jumalan valta on korvattu ihmisen tai rahan vallalla; diktaattoreihin, joiden valta yhdistää neoliberalistista talousvaltaa ja fasistista poliittista järjestelmää.
Mor Coorilos siteeraa intialaista kirjailijaa Arundhati Royta, joka kirjoittaa: ”meidän ei tule vain vastustaa imperiumia vaan piirittää se. Riistää siltä happi. Häpäistä se. Pilkata sitä — yritysvallankumous romahtaa, jos kieltäydymme ostamasta sitä, mitä heillä on myytävänä – heidän ideoitaan, heidän tulkintaansa historiasta, heidän sotiaan, heidän aseitaan, heidän ajatustaan siitä, mikä on välttämätöntä.” ja Mor Cooriloksen sanoin: ”heidän versiotaan kirkon missiosta ja evankelioinnista.”

Ajattelen, että tänään me luemme Mor Cooriloksen puheenvuoroa toisin kuin vielä vasta kuukausi sitten. Imperialistinen vallankäyttö, jossa pyritään kontrolloimaan maata, ihmisiä, tulkintaa historiasta väellä ja voimalla on meillä aivan naapurissa. Monet ovat viime aikoina nostaneet esiin kirkkojen roolin näissä tapahtumissa. On viitattu siihen, miten ekumeeninen liike syntyi toisen maailmansodan jälkimainingeissa ja miten syvällä rauhan ja yhteyden teemat ovat ekumeniassa.

En kuitenkaan voi välttyä kysymästä, miksi näiden imperiumien olemassaolo ja voima havahduttaa meitä vasta kun avointa sotaa käydään aivan naapurissa. Eikö tämä viesti, joka nyt resonoi todellisuutemme kanssa ole se, jota kristityt Afrikasta, Aasiasta ja Latinalaisesta Amerikasta ovat yrittäneet nostaa tietoisuuteemme jo kymmenien vuosien ajan.

Mor Cooriloksen puhe on täynnä esimerkkejä siitä, miten vallan keskiöistä kaukana olevat seuraavat Jeesusta, joka kaatoi temppelin kaupankäyntipöydät ja nousevat vastustamaan epäoikeudenmukaisia talousjärjestelmiä. Ja nykypäivän kristityistä marttyyreistä, jotka varhaisen kirkon kristittyjen tapaan kieltäytyvät tunnustamasta nykypäivän imperiumeja. Meidän tulee saarnata, Mor Coorilos sanoo, imperiumien kaatumista niin kuin ne olisivat jo kaatuneet.

Imperiumien kaataminen on todellinen haaste myös ekumeeniselle liikkeelle ja lähetysliikkeelle. Mor Coorilos muistuttaa, että sanan oikumenee alkuperäinen merkitys on imperialistinen. ”oikumene” tarkoitti Rooman imperiumia ja ”oikumeneen” laajentaminen Rooman hallintavalla laajentamista. Missä määrin ekumeeniset toimijat, myös lähetyksen toimijat, ovat itse vapaita nykypäivän imperialistisista arvoista? Lähetysliikkeeltä Mor Coorilos kysyy, missä määrin lähetyskumppanuudet ohjautuvat talouden logiikasta käsin. Kuinka kauaksi olemme tulleet imperialistisesta ja kolonialistisesta lähetyksestä, jossa evankeliumi, taloudellinen valta ja kulttuurinen sivistys nähtiin ennen kaikkea Eurooppalaisten omaisuutena.

Transformatiivinen (muuttuva ja muuttava) opetuslapseus

Arushan lähetyskokouksen ajatus ”transformatiivisesta opetuslapseudesta” liikkuu näissä imperialistisen ajattelutavan kaatamisen maastoissa, joissa marginaalit nousevat, keskiön ja marginaalien valta-asetelma romahtaa.

Monista puheenvuoroista käy ilmi sekä toiminnan että olemisen tapojen uudelleen määrittely. Missionaarisessa toiminnassaan kirkkojen tulee aktiivisesti vastustaa pahan valtaa, olemisessaan siirtyä konsumeristisesta hyödykeajattelusta relationaaliseen yhteisölliseen olemiseen (communio).

Transformatiivinen opetuslapseus on hyvän tekemistä ja yhdessä olemista. Jooseop Keum, joka toimi Arushan kokouksen aikaan Maailman lähetyksen ja evankelioinnin komission johtajana kirjoitti kokousraportissa: ”Maailma on rikki. Siksi ekumeenisen liikkeen tulee rohkeasti todistaa kolmiyhteisen Jumalan ykseydestä ja elää sitä todeksi, jotta ihmiskunta voi olla yhtä. Maailma janoaa kristittyä opetuslapseutta, joka sovittaa rikkonaisen ja hämmentyneen maailman. Jotta tämä voisi tapahtua, kirkon ykseys ja kirkon missio eivät voi olla vaihtoehtoisia agendoita. Kristittyjen opetuslasten rooli on kriittinen, jotta kirkko olisi maailman valo. Ihmiset näkevät Jumalan valtakunnan meidän kauttamme. Tästä syystä meidän tulee löytää uudelleen opetuslapseutemme yksinkertaisuus, inklusiivisuus, ilo, itsensä antaminen, empatia ja profeetallinen mielikuvitus.”

Olen nostanut nyt Arushan puheenvuoroista esiin erityisesti kaksi teemaa; transformatiivisen opetuslapseuden ja lähetyksen ja ekumenian yhteyden. Ekumenian ja evankelioivan lähetyksen suhde on pitkään ollut ristiriitainen. Yhtäältä tiedämme, että modernin ekumeenisen liikkeen historian alku nojaa merkittävältä osaltaan protestanttisten lähetysjärjestöjen yhteistyöpyrkimyksiin. Yhteinen todistus on tunnustettu kristittyjen yhteiseksi asiaksi ja myös monet ekumeeniset oppikeskustelut on käyty juuri tästä yhteisen todistuksen näkökulmasta.

Toisaalta ekumeenisissa keskusteluissa on tälle vuosituhannelle asti jouduttu keskustelemaan yhteisistä ekumeenisista evankelioinnin säännöistä. Esimerkiksi protestanttisten kirkkojen ja Katolisen kirkon lähetys ortodoksienemmistöisillä alueilla on nostanut ekumeeniseen keskusteluun kysymyksen niin sanotusta proselytismistä. Proselytismillä viitataan laajasti toisten kristillisten kirkkojen jäseniin kohdistuvaan evankeliointityöhön – tällaista toimintaa Kirkkojen maailmanliiton asiakirjoissa on kutsuttu ”vääräksi todistukseksi” jo useiden vuosikymmenien ajan. Tästä näkökulmasta ei ole yllättävää, että ekumeenisen ja evankelioivan lähetyksen yhteyden vahvistaminen on nostettu KMN:n Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komissiossa yhdeksi keskeiseksi tavoitteeksi.

Jeesuksen työtovereita

Lopetan tämän Arushan lähetyskokouksen tarkastelun viimeiseen huomioon, joka liittyy Arushan kokouksen suhteeseen Kirkkojen maailmanneuvoston yleisteemaan Rauhan ja oikeudenmukaisuuden pyhiinvaelluksesta. Vaikka Yhdessä kohti elämää -asiakirja mainitaan yhtenä Rauhan ja oikeudenmukaisuuden pyhiinvaellus -teeman tausta-aineistona, sen yhtymäkohdat Arushan kokoukseen on luettava rivien välistä – olkoonkin niin, että rivien välit ovat melko suuret ja kohtuullisen helposti nähtävissä.

Yksikään konferenssin esitelmistä ei suoraan käsittele kysymystä rauhasta ja oikeudenmukaisuudesta, mutta konferenssin yleisviesti selvä: Pyhän Hengen voimassa eläminen on uskovien pyhiinvaellusta, jonka tunnuspiirteenä on oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan vievästä muutos (Moving in the Spirit, xvii). Tästä seuraa uudistunut tai muutoksen läpikäynyt ajatus opetuslapseudesta. Jooseop Keum kuvaa konferenssin raportissa, miten opetuslapseus perinteisesti ymmärretään ystävällismieliseksi suhteeksi Jeesukseen.

Arushan kokouksen käsityksessä opetuslapseudesta painopiste on siirtynyt Jeesuksen kaveruudesta Jeesuksen työtoveruuteen: Jeesuksen tunteminen on Jeesuksen seuraamista ja Jeesuksen työn jatkamista. Näin ymmärrettynä opetuslapseuden käsitykseen tulee merkittävä soteriologinen eli pelastusopillinen painotus. Jumalan lähetykseen osallistumalla tulemme osalliseksi Jumalasta, koska Jumalan toiminta on itseään antavaa toimintaa. Tässä asiakirja viittaa ajatukseen theosiksesta tai jumalallistumisesta, joka on varhaisen kirkon aikana tunnettu, nykyään usein ortodoksiseen teologiaan liitetty tapa puhua pelastuksesta. Theosiksessa on kysymys transformaatiosta. Transformatiivisen opetuslapseuden idea auttaa meitä purkamaan myös kokonaisvaltaisen lähetyksen eheyttä uhkaavan vastakkainasettelun pelastuksen ja oikeudenmukaisuuden välillä.

Sen lisäksi että opetuslapseuden käsitys on tässä asiakirjassa uudistunut, Arushan kokous painottaa opetuslapseutta jatkuvasti uudistumassa olevana olemisen tapana. Opetuslapseus ohjautuu Jumalan valtakunnan arvioista käsin. Arushan kokouksen keskeisenä antina oli sen tarkastelu, mitä on ihmisen osa Jumalan lähetyksessä. Konferenssin vastaus on: olla muutosta tuova opetuslapsi, pysyä rohkeana, kun pahan valta kasvaa, opetella näkemään Jumalan työ siinä, mikä näyttäytyy väheksyttävältä ja marginaaliselta, puolustaa oikeudenmukaisuutta ja rauhaa.

Arushasta Karlsruheen

Arushan maailmalähetyksen ja evankelioinnin konferenssin asiakirjoja luettuaan ei ylläty, että opetuslapseuden käsite nousee keskeiseksi koko Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komission raportissa Karlsruhen yleiskokoukselle.

Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komission työskentely tapahtuu kolmessa työryhmässä. Näitä ovat Lähetyksen teologian (Theology for Mission), Transformatiivisen opetuslapseuden (Transforming Discipleship) ja Marginaalien mission (Mission from the Margins) työryhmät. Lisäksi vuodesta 2014 Ekumeenisen vammaisvaikuttajien verkoston (Ecumenical Disability Advocates Network, EDAN) toiminta on integroitu osaksi komission työskentelyä, mistä syystä myös EDANin raportti julkaistaan tässä.

Runollista teologiaa – paluuta varhaiseen teologian tekemisen muotoon

Lähetyksen teologian työryhmä raportti tarkastelee yleiskokouksen teemaa lähetyksen teologian näkökulmasta. Avainkäsitteenä tässäkin raportissa on opetuslapseus. Ensimmäinen raportin silmiin pistävä asia on tekstimuoto. Perinteisen raportoivan tekstin sijaan raportti on suurimmaksi osaksi dialogista ja runomuotoista. Jokainen säe alkaa väitelauseella, joka saa runomuotoisen vastauksen. Tästä saimme tänään esimerkin jo Elina Hellqvistin avauspuheenvuorossa.

Tekstin teologiset teemat nousevat selvästi edellä mainitusta Arushan kokouksesta: Se puhuu liikkeellä olemisesta Pyhän Hengen voimassa. Liikkeellä olemisen teeman kautta teksti liittyy ajatukseen rauhan ja oikeudenmukaisuuden pyhiinvaelluksesta. Opetuslapseuden ajatuksen kautta teksti puolestaan erittelee tarkemmin ihmisen roolia Jumalan työtoverina. Sekä tekstin sisältö, että esitystapa painottavat liikettä ja dynaamisuutta.

Raportin esitystapa nostaa esiin kiinnostavia kysymyksiä siitä, miten teologiaa tehdään. Teologia on sanan mukaisesti sanoja tai puhetta (logos) Jumalasta. Lähetyksen teologian työryhmän raportti tuntuu edustavan toisenlaista tyylisuuntaa. Joitakin vuosikymmeniä sitten amerikkalaisessa teologisessa diskurssissa nostettiin voimakkaasti esiin varhaisen kirkon ”teologian” tyylillinen rikkaus. Se sisältää runoutta, liturgisia tekstejä, vertauksia, rukousta, tarinoita, lauluja jne. Moderni länsimainen teologia puolestaan pidättäytyy teologiassa, joka on lähtökohtaisesti propositionaalista – siis perustuu väitelauseisiin – systemaattista, jopa dogmaattista. Tämän tyyppisen ”teologian” rinnalle tarjottiin ajatusta ”theo-poesiksesta”, Jumalan tarkastelusta runouden tai laajemmin erilaisten kielellisten ja kulttuuristen muotojen kautta.

Näen sekä Lähetyksen teologian työryhmän raportin sisällössä että muodossa kaikuja tällaisesta ”theo-poesiksesta”, jossa luova Jumala toimii aktiivisesti maailmassa ja jossa inhimillisen kielen ja kulttuurin ilmausten kautta esitetään erilaisia tarkasteluita tästä Jumalan uutta luovasta toiminnasta.

Muutosta luova opetuslapseus

Transformatiivisen opetuslapseuden työryhmän raportti on muodoltaan perinteinen. Sisältönsä puolesta se ponnistaa Arushan lähetyskokouksen teemoista kehittäen niitä edelleen. Keskiössä on edelleen muutoksen aikaansaaminen. ”Opetuslapseus”, raportti toteaa, ”on avain muutokseen Jumalan ruumiissa, eli Maassa ja Kristuksen ruumiissa, eli kirkossa.” (s. 50)

Raportti tarkastelee muutosta luovan opetuslapseuden eri ulottuvuuksia.

Näistä ensimmäisenä raportti nostaa esiin irrottautumisen kolonialismin vainoamasta kirkosta. Kolonialismin vainoamalla kirkolla teksti viittaa yhtäältä siirtomaavallan ja kristillisten kirkkojen yhteiseen historiaan, toisaalta tämän historian jälkeensä jättämiin kolonialistisiin rakenteisiin. Teksti viittaa erityisesti sellaiseen länsimaiseen kolonialistiseen lähetykseen, jossa läntisten imperiumien laajentumista käytettiin välineenä Kristuksen julistamiseen ja jossa kristinuskon pelastus ymmärrettiin kääntymisenä valkoihoisten eurooppalaisten sivistykseen. Toisaalta esiin nostetaan evankeliumin voima, joka ylittää evankeliumin julistajan inhimilliset rajoitukset.

Transformaatio tai muutos tulee näissäkin papereissa esiin aikaisemman ”marginaalien mission” ajatuksen kautta. Kielellinen muotoilu on hieman, mutta merkittävällä tavalla erilainen. Nyt puhutaan ”syrjäytetyistä yhteisöistä”, joiden keskuudessa Jeesus on läsnä ”itsessään”, ei siis vain globaalista pohjoisesta tuleen lähetyksen seurauksena. Syrjäytettyihin yhteisöihin kuuluvat myös alkuperäiskansat, jotka entistä enemmän ankkuroituvat omaan hengellisyyteensä ja perinteiseen viisauteen ja tietämisen tapaan. Tai maahanmuuttajaseurakunnat, joka kukoistavat rasismin ja ksenofobian keskellä tai yhteiskuntaluokan, vamman, seksuaalisuuden tai sukupuoli-identiteetin takia syrjäytetyt, jotka kaikesta huolimatta löytävät rakastavan yhteisön.

Asenteen tasolla tämä muutos edellyttää katumusta (metanoia) ja uudenlaista suhdetta toisiin ihmisiin ja kaikkeen olevaan. Raportti on kielessään ja käsitteissää suora: ”jätämme taaksemme koloniaalisen ja sovinistisen kirkon”; ”etenemme kohti kulttuurisesti moninaista, avointa, vieraanvaraista ja haavoittuvaa” kirkkoa.

Yhdeksi kristillisen yhteisön tunnusmerkiksi nostetaan juuri haavoittuvuus ja sen kanssa eläminen. Kristillisen yhteisön tunnuspiirteinä on omastaan jakaminen, rakkaus ja yhteiskunnallisesti osattomien osallisuus.

Marginaalien mission uudelleen hahmottamista

Nämä opetuslapseuden teemat risteävät merkittävällä tavalla Marginaalien missio -työryhmän teemojen kanssa. Marginaalien missio työryhmä nostaa esiin työryhmän otsikossa olevan käsitteen keskeisyyden, mutta myös siihen liittyvät haasteet. Raportissa onkin kysymys marginaalien mission eräänlaisesta uudelleenmuotoilusta, joka pystyisi paremmin rikkomaan ”keskuksen” ja ”marginaalien” välisen vastakkainasettelun. Tämä tapahtuu viiden näkökulman kautta:

Ensiksi: sekä ”keskus” että ”marginaalit” ovat moniulotteisia ja risteäviä. Raportti toisin sanoen tulkitsee marginaalien missiota intersektionaalisesti. Marginalisoituminen on kontekstuaalista ja yksilö voi eri piirteidensä tai ominaisuuksiensa perusteella kuulua erilaisiin ”keskuksiin” tai ”marginaaleihin”. ”Marginaalit” ovat myös kiisteltyjä alueita, sillä ihmisten kokemukset syrjäytymisestä ja syrjäyttämisestä vaihtelevat. Raportti puhuu myös systeemisestä marginalisoitumisesta, eli järjestelmällisistä, rakenteisiin pesiytyneistä eriarvoistamisen mekanismeista.

Toista näkökulmaa voisi kutsua toimijuuden korostamiseksi. Se painottaa ”marginaalissa” olevien toimijuutta ja kykyä itse arvioida omaa ympäristöään ja puhua omasta tilanteestaan. Erityisesti raportti kysyy, kenellä on oikeus ”tehdä teologiaa”? Toimijuuden ja subjektiivisuuden painotuksella vastustetaan köyhyyden romantisointia tai holhoavaa suhtautumista. Toimijuus on mahdollisuutta muuttaa ympäristöään.

Kolmas näkökulma kutsuu erilaisia diakonian ja kehityksen toimijoita vuoropuheluun intersektionaalisen syrjäyttämisen ja syrjäytettyjen toimijuuden ajatusten kanssa. Miten tukea yhteistyössä kumppanien toimijuutta ja välttää riippuvuussuhteiden syntymistä.

Lopuksi raportti haastaa muutosta luovaan lähestymistapaan lähetyskumppanuudessa. Raportti muistuttaa, että marginaalien missiossa ei ole kysymys syrjäytettyjen mobilisoinnista lähetystyöhän. Kysymys on enemmänkin juuri uudenlaisesta arvostuksesta, jossa syrjäytettyjen annetaan nousta ”keskiöön”. Meidän, joilla on toimijuuden etuoikeus, tulee odottaa vuoroamme. Odottaa, että meidät kutsutaan kumppaneiksi Jumalan lähetykseen.

Kaikkien kirkko kaikkia varten

Neljäs raportti on Ekumeenisen vammaisvaikuttamisen verkoston raportti. Raportin voisi nähdä yhtäältä ”marginaalien mission” kontekstualisointina. Nähdäkseni raportin merkitys on kuitenkin tätä laajempi. Se käsittelee vammaisuutta ja vammattomuutta laajemmin kysymystä inhimillisen todellisuuden ”finiittisyydestä” tai rajallisuudesta sekä ihmisyyden monimuotoisuudesta.

Siinä missä missiologian piirissä puhutaan lähetyksestä, joka on ”kaikkialta kaikkialle”, tämä raportti on otsikoitu ”Tulla kaikkien kirkoksi kaikkia varten” (Called to be a Church of all and for all). Teksti painottaa ihmis- ja kirkkokäsitystä, jossa mitään perusteita syrjintään ja ulos sulkemiseen ei enää ole ja missä kaikkien, siis ihan kaikkien lahjat tekevät kirkosta Kristuksen ruumiin.

KMN:n missionaarinen ekumenia Karlsruhe 2022 jälkeen

Mitä näistä raporteista voidaan päätellä tulevaa KMN:n yleiskokousta ja sen jälkeistä aikaa silmällä pitäen.

Toisin kuin edellisessä yleiskokouksessa, Karslruhen yleiskokouksessa ei ole erillistä lähetys-teemaista täysistuntoa. Pidän tätä hyvänä ja johdonmukaisena kehityskulkuna. Jos ajattelemme, että lähetys on kirkon ominaisuus, jos siis puhumme missionaarisesta kirkosta, on näiden raporttien nostamat teemat tultava esiin aina kun puhutaan kirkosta maailmassa.

Jos tarkastelee yleiskokouksen suunniteltuja temaattisia täysistuntoja, ne heijastelevat hyvin raporttikirjan teemoja. Ensimmäisenä teemana on ”Jumalan Jeesuksessa Kristuksessa inkarnoituneen rakkauden merkitys – sovitus ja ykseys”. Tätä seuraa erityisesti Eurooppaa käsittelevä teema: Eurooppa – kolonialismin ja sodan tuolle puolen kohti solidaarisuutta, vieraanvaraisuutta ja rauhaa. Kolmantena teemana on Elämän täyteyden tunnustaminen ja neljäntenä Ihmisarvon ja yhteisen ihmisyyden tunnustaminen. Viidennen ja viimeisen teeman otsikkona on lyhyesti: ykseys.

Käsillä olleet raportit ovat kieleltään rohkeita. Ne painottavat jokaisen ihmisen ihmisarvoa, Jumalan rakkauden rajattomuutta ja kristittyjen velvollisuutta osallistua Jumalan muutosta luovaan työhön. Näkisin, että näiden painotusten valossa keskustelu yhdenvertaisuudesta, ihmisoikeuksista ja syrjimättömyydestä tulisi olla aikaisempaa helpompaa.

Aiemmin ilmestyneet kirjoitukset:

• Kristuksen rakkaus, lähetys ja opetuslapseus: Kohti Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokousta (Elina Hellqvist)
• Lähetettynä muuttumaan (Timo-Matti Haapiainen)
• Marginaaleista nousevan mission uudelleentarkastelua (Kati Kemppainen)
• Uusi kommentaari ekumeenisesta missiologiasta (Minna Hietamäki)
• Olemisen lahja (Katri Suhonen)
• Muuntajiksi maailmaan: Jeesuksen seuraajat toisinajattelijoina (Vesa Häkkinen)
• Ekumeeninen liike sodan ja epäjärjestyksen maailmassa – katsaus Kirkkojen maailmanneuvoston alkuvaiheisiin 11. yleiskokouksen edell (Katharina Kunter)

Artikkeli Arushasta Karlsruheen: Teologiset painopisteet Kutsu opetuslapseuteen -raportissa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Tuoreessa julkaisussaan Mission Rediscovered: Transforming Disciples. A Commentary on the Arusha Call to Discipleship Kenneth R. Ross tarjoaa teologisen kommentaarin Arushan kokouksen niin sanottuun Arushan kutsu -asiakirjaan. Arushan kutsu on lyhyt kahden sivun mittainen teksti, joka koostuu sivun mittaisesta johdannosta ja kahdestatoista ”kutsusta”. Jokainen ”kutsu” on teologisesti tiivis kiteytys siitä, mihin Jumala kutsuu kaikkia kastettuja. Arushan kutsu -asiakirja ja Arushan lähetyskokouksen raportit avaavat kiinnostavalla tavalla tämän hetken ekumeenisen lähetysteologian painopisteitä. Ne viitoittavat myös tietä tulevaan Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokoukseen Karlsruhessa loppukesästä 2022.

Sekä Arushan kutsu -asiakirjan että Kenneth R. Rossin kommentaarikirjan keskeisiksi käsitteiksi nousevat Pyhä Henki, muutos ja opetuslapseus. Siinä missä Pyhän Hengen liikkeelle paneva ja uutta luova voima on kirkollisessa ja teologisessa puheessa melko tuttua, opetuslapseuden käsite on Rossin mukaan muuttunut aikojen saatossa vieraaksi. Juuri opetuslapseuden käsitteessä Ross näkee avaimen koko Arushan kutsun teologian ymmärtämiseen. Opetuslapseuden ajatus on kuitenkin ymmärrettävä oikeassa asiayhteydessään ja oikeassa mittakaavassa. Opetuslapseuden oikea asiayhteys on Jumalan lähetystehtävä (missio Dei) tai Jumalan pelastava työ maailmassa. Ihmisen näkökulmasta opetuslapseudessa on kysymys osallistumisesta siihen, mitä Jumala tekee ihmisen ja koko luodun pelastamiseksi. Tässä työssä opetuslapset ovat enemmän assistentteja kuin työnjohtajia. Toiseksi opetuslapseus tulee ymmärtää oikeassa mittakaavassa, joka on yhtä laaja kuin elämä itse. Lähetystehtävässä on kysymys ihmisen ja koko luodun todellisuuden selviämisestä. Sisällöllisesti ”opetuslapseus” viittaa tekstissä Kristus-keskeiseen elämäntapaan – eräänlaiseen itsensä kasvattamiseen tai opettamiseen kristuksenkaltaiseen elämään.

Arushan kaksitoista kutsua

Minkälaiseen opetuslapseuteen Jumala meitä sitten kutsuu? Ross tarkastelee kommentaarissaan jokaista Arushan kahdestatoista ”kutsusta” erikseen.

Kastettuna muuttuvaan ja muutosta luovaan opetuslapseuteen

Arushan ensimmäisessä kutsussa painottuvat kaste, missionaarinen opetuslapseus ja Kristus-keskeisyys. Ihminen vastaanottaa kasteen ja kutsun opetuslapseuteen joltain toiselta. Passiivinen vastaanottaminen muuttuu aktiiviseksi antamiseksi, kun kastettu kristitty saa kutsun muuttuvaan ja muutosta luovaan opetuslapseuteen. Muuttuva ja muutosta luova opetuslapseus on kasvamista Kristus-keskeiseen elämäntapaan, Kristuksen seuraamiseen. Missionaariseen elämäntapaan liittyvä muutos on kahdenlaista. Se on yhtäältä kristityssä itsessään tapahtuvaa muutosta eli Jumalan työtä meissä. Samalla se on sitä muutosta, jonka Jumala on luvannut Kristuksessa koko maailmalle. Missionaarinen näkökulma, kirjoittaa Ross, ei ”tyydy status quo:n vaan pyrkii aina suuntaamaan kohti Jumalan valtakuntaa”

Profeetallisesti ja kriittisesti

Arushan toinen kutsu kehottaa erottamaan oikean Jumalan vääristä jumalista. Tänä aikana, jolloin monet palvelevat markkinatalouden väärää jumalaa, meitä kutsutaan palvelemaan kolmiyhteistä Jumalaa, joka on oikeudenmukaisuuden, rakkauden ja armon Jumala. Jumalan valtakunta ja rahatalouden imperiumi ovat toisilleen vastakkaisia, Ross kirjoittaa; siinä missä Jumalan pelastus on inklusiivista, sisäänsä sulkevaa, on uusliberalistinen talous eksklusiivista, vain harvoille tarkoitettua. Uusliberalistinen talous perustuu köyhien hyväksikäyttöön halpatyövoimana, mutta Jumalan pelastustalous suojelee ja suosii köyhiä. Jumalan valtakunnassa köyhät ovat näkyvillä, ei työnnettynä yhteiskunnan reuna-alueille ja yhteiskunta perustuu yhteisöllisyyteen ja toisten tukemiseen, ei ahneuteen ja hyödyn tavoitteluun. Tästä syystä kristityt on kutsuttu tarttumaan profeetallisesti ja kriittisesti köyhyyden ja oikeudenmukaisuuden kysymyksiin. Olennaista Jumalan valtakunnan näkökulmasta on vastustaa vallan epätasapainoista jakautumista ja ihmisen ja koko luomakunnan muuttumista hyödykkeeksi.

Evankeliumi on hyvä uutinen elämästä

Arushan kolmas kutsu keskittyy hyvän uutisen julistamiseen, eli evankeliointiin. Evankeliointi-sanalla on ristiriitainen kaiku. Hyvien uutisten sijaan evankeliointi liitetään usein aggressiiviseen ja epäkunnioittavaan käyttäytymiseen. Tästä johtuen monista on tullut arkoja käyttämään evankelioinnin käsitettä.

Arushan kutsu yhtäältä tunnistaa evankeliointiin liittyvät kielteiset mielikuvat ja niiden taustalla olevat väärinkäytökset, mutta samalla teksti kutsuu sellaiseen rohkeaan evankeliointiin, joka tuo selkeästi esiin Kristuksen ihmiseksi tulemisen, kärsimyksen ja ylösnousemuksen sekä pelastavan armon ehdottomuuden. Teksti nostaa ajatuksen elämän täyteydestä evankelioinnin keskiössä – hyvä uutinen on uutinen elämästä, joka voittaa kuoleman. Arushan ajattelussa kutsu evankelioida, siis kertoa armosta ja elämästä, ei kuulu vain ammattikristityille. Jokainen on saanut kasteessa kutsun seurata Kristusta.

Ross painottaa kommentaaritekstissä voimakkaasti eräänlaista uskontokriittisyyttä. Aitoon Kristuksen seuraamiseen kuuluvat katumus ja kääntymys. Katumukseen ja kääntymykseen sisältyy myös uskonnon välineellistämisen, ideologisuuden ja väkivaltaisen hyväksikäytön tunnustaminen ja torjuminen. Myös tämä on hyvän uutisten julistamista – ei niinkään sanoissa vaan teoissa. Kääntymys ei tarkoita vain kääntymistä kristinuskoon vaan myös evankelioivan kristityn jatkuvaa kääntymystä.

Marginaalien missio – keskiöitä ja reuna-alueita

Arushan neljäs kutsu tarkastelee valtatasapainoa yhteiskunnan niin sanotun ”keskiön” ja ”reuna-alueiden” välillä. Ajatus ”marginaalien missiosta” on ollut yhden Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komission työryhmän teemana. Kati Kemppainen pohti työryhmän raportin sisältöjä aikaisemmassa Kirkkomme lähetyksen julkaisussa (Marginaaleista nousevan mission uudelleentarkastelua). Näyttää siltä, että edelleen on tärkeää nostaa esiin sekä historialliset valta-asetelmat ”kristillisen pohjoisen” ja ”etelän ei-kristillisten lähetyskenttien” välillä että nykypäivän asetelmat yhteiskuntien keskiössä ja yhteiskunnan reuna-alueille syrjäytettyjen välillä.

Arushan teologiassa marginaaleja lähestytään Pyhän Hengen toiminnasta käsin. Ross nostaa esiin, miten Pyhän Hengen uudistava ja muutosta tuova voima on ollut keskeisessä asemassa erityisesti globaalin etelän kristityille. Globaalisti monet, jotka eivät innostu uskon opillisesta muotoilusta, ovat silti avoimena hengellisyydelle. Erityisen keskeistä on harjaantua näkemään toimijuutta niissä ihmisissä, jotka ovat tulleet eri tavoilla syrjään työnnetyiksi. Tulevaisuuden lähetystyö ei ole hierarkkista ja keskusjohtoista – sillä ei ole keskuksia ja reuna-alueita – vaan verkostomaista ja monenkeskistä. Lähetystä tapahtuu kaikkialta kaikkialle.

Profeetallisuuteen ja dialogisuuteen harjaantuminen

Arushan viidennessä kutsussa esiintyy englannin kielen käsite ”discern”, joka kääntyy hyvin hankalasti suomen kielelle. Sanakirjan mukaan sanalla tarkoitetaan huomaamista, erottamista tai havaitsemista. Sananmukaisesti kristittyjä kutsutaan havaitsemaan tai erottamaan mikä on Jumalan sanaa maailmassa, joka sisältää paljon ristiriitaista, valheellista ja harhaanjohtavaa.

Kommentaaritekstin avulla tulee selväksi, että kysymys ei ole niinkään yksinkertaisesta ”havaitsemisesta” kuin pohdinnasta ja ymmärryksen syvenemisestä. ”Älkää uskoko ketä tahansa” (1. Joh. 1:4). Minkälaista tämä Jumalan sanan erottaminen on? Ross esittää, että ”Jumalan sanan erottaminen” on ennen kaikkea profeetallista dialogia. Dialogilla viitataan tässä sellaiseen asenteeseen, joka on avoin, vastaanottava ja valmis oppimaan ja muuttumaan. Profeetallisuus puolestaan tarkoittaa kriittistä puuttumista maailmassa olevaan pahuuteen. Profeetallisuus yhdistyy tässä kutsuun kääntyä ja seurata Kristusta. Profeetallisuuden ja dialogisuuden yhdistäminen on vaativa, mutta välttämätön hengellinen tehtävä.

Kestävän tulevaisuuden rakentaminen

Kuudennessa kutsussa tarkastellaan ihmisen suhdetta luomakuntaan. Ross huomauttaa, että luomakuntaan liittyvät kysymykset ovat vasta viime aikoina tulleet osaksi kristillistä lähetystä. Globaalin pohjoisen lähetysliikkeellä on historiallinen suhde siirtomaavalloituksiin ja sitä kautta luonnon markkinajohtoiseen hyödyntämiseen. Vasta ilmastokriisin myötä on laajemmin alettu kiinnittää huomiota viljelemisen rinnalla myös luomakunnan varjelemiseen.

Kutsu opetuslapseuteen on suora kutsu osallistua ympäristön ja luonnon kestävän tulevaisuuden rakentamiseen. Ross näkee myös oleellisena nostaa esiin ilmastokriisiin liittyvät oikeudenmukaisuuden kysymykset: kriisi ei koettele kaikkia samalla tavalla. Kuten tiedämme, ilmastonmuutoksesta kärsivät eniten he, jotka sitä vähiten aiheuttavat.

Opetuslapsiksi kutsuttujen yhteenkuuluvuus

Arushan seitsemännessä kutsussa painottuu opetuslapsiksi kutsuttujen yhteenkuuluvuus. Yhteenkuuluvuus yhdistetään sekä ekumeeniseen yhteyden tavoitteluun että yhteiskunnallisten, epäoikeudenmukaisten erotteluiden tekemiseen.

Opetuslapseus ei ytimeltään ole niinkään yksilön omaa kasvua kristittynä kuin liittymistä toisiin ihmisiin ja siihen työhön, jota Pyhä Henki ihmisissä tekee. Myös seitsemännen kutsun kohdalla Ross palaa kommentaarinsa keskeiseen teemaan, maailmassa ilmenevään epäoikeudenmukaisuuteen. Kristuksen kutsuun vastaaminen ei ole vain minun omaa kuulumistani Kristukselle vaan kuulumista Pyhässä, uudistavassa ja muutosta luovassa Hengessä. Tästä syystä, Ross kirjoittaa, kirkot voivat puhua toisenlaisen todellisuuden mahdollisuudesta. Samasta syystä kristillisten yhteisöjen tunnusmerkkeinä tulee olla oikeudenmukaisuus ja inklusiivisuus. Nämä tunnusmerkit ovat Rossin mukaan tehokkainta nykypäivän apologiaa.

Suhde toisin uskoviin

Kahdeksannessa kutsussa käsitellään yhtä lähetysteologian keskeisimmistä teemoista, suhdetta toisin uskoviin ihmisiin. Lähetysliikkeen tapa tarkastella toisin uskovia on muuttunut historian aikana merkittävästi. Ross osoittaa kiinnostavasti, miten sekä varhaisen lähetysliikkeen usko muiden uskontojen hiipumiseen että länsimaisen sekularismin ajatus uskontojen ylipäätään hiipumisesta ovat jääneet toteutumatta. Päin vaston, maailma on entistä uskonnollisempi ja uskonnolliset ihmiset entistä uskonnollisempia, mikä johtaa monesti uskonnollisiin ylilyönteihin ja konflikteihin.

Tästä syystä rauhan kysymykset ovat jo pitkään olleet uskontojen kohtaamisen keskiössä. Tänä päivänä lähetystyö tasapainottelee kahden välttämättömyyden välillä. Yhtäältä välttämättömyys evankelioida, toisaalta rauhan välttämättömyys. Molemmat nousevat raamatullisesta käskystä olla rauhantekijä ja julistaa evankeliumia kaikille kansoille. Tasapainottelun ytimessä on sekä vahva uskonnonlukutaito ja osaaminen uskontojen välisessä kohtaamisessa mutta myös niiden ristin kantaminen, jotka kohtaavat sortoa, rasismia ja syrjintää.

Palvelijoiksi kutsutut

Yhdeksännessä kutsussa tarkastellaan Jeesuksen seuraajien vallankäyttöä. Maailmassa, joka arvostaa ennen kaikkea valtaa ja vaurautta, Kristuksen opetuslapsia kutsutaan olemaan palvelijoita. Myös tämä osio tuo yhteen osittain jännitteisiä opetuslapseuden ulottuvuuksia. Minkälaista on johtajuus, joka ilmenee palvelemisena? Mitä on palvella koko maailmaa, mutta olla samalla juurtunut kirkon elämään? Aikaisempien osioiden tapaan myös vallankäyttöä koskevassa tekstissä nostetaan esiin markkinatalouden vaihtoehtoinen agenda, jossa johtajat tavoittelevat ennen kaikkea valtaa ja vaurautta. Muutoksessa oleva opetuslapseus on vallan käytön suhteen itsekriittistä. Se kysyy, miten käytämme valtaa, miten jaamme johtajuutta ja miten olemme kumppaneita Jumalan lähetyksessä?

Raja-aitojen kaatamista

Arushan kutsun kymmenes osa palaa uudestaan oikeudenmukaisuuden ja syrjäytymisen teemaan. Jeesuksen seuraajia kutsutaan kaatamaan ihmisiä erottavat aidat ja vastustamaan uusien raja-aitojen pystyttämistä. Tämän kutsun välittömänä taustana on erilaisten ihmisryhmien pakotettu siirtyminen omilta asuinalueiltaan sodan, nälänhädän tai muiden syiden takia. Rajojen rakentamisen sijaan Raamatun esimerkit ohjaavat vieraanvaraisuuteen. Raamatun näkökulmasta Jumala vastaanottaa vieraanvaraisuudessaan niin enemmistöt kuin vähemmistötkin.

Kaikki on kutsuttu yhtä lailla osallistumaan Jumalan lähetykseen.

Valta, ristin teologia ja evankeliumin arvot

Yhdestoista kutsu käsittelee samaa teemaa, nyt ristin teologian näkökulmasta. Ristin seuraaminen haastaa elitismin, etuoikeudet ja henkilökohtaisen ja rakenteellisen vallan. Ristin teologian näkökulma muistuttaa siitä, että evankeliumin arvot, jotka korostavat jokaisen yhtäläistä arvoa ja jossa kaikki kutsutaan osallistumaan, ovat toiset kuin maailman arvot. Tästä syystä opetuslapseus on ”kallista” (costly). Evankeliumin arvot eivät ole välittömästi ymmärrettäviä tai helposti vastaanotettavia.

Kommentaarissaan Kenneth R. Ross muistuttaa, että opetuslapseus ei ole ensisijaisesti poliittista aktiivisuutta tai tietyn uskomusjärjestelmän ylläpitämistä, vaikka kumpikin voi olla seurausta opetuslapseudesta. Opetuslapseus on ennen kaikkea henkilökohtainen, muutosta tuova kohtaaminen Kristuksen kanssa. Opetuslapseus ei voi jäädä teoreettiseksi periaatteeksi, sen on tultava arkiseksi elämäntavaksi. Ristin teologian näkökulmasta opetuslapsen elämäntapa edellyttää erityisesti vallan käytön tarkastelua. Sekä oman, henkilökohtaisen vallan käytön, että sen vallankäytön, johon osallistumme eri instituutioiden osana.

Viimeinen sana on toivo

Viimeisen sanan Arushan kutsussa saa toivo. Kahdestoista kutsu kutsuu elämään ylösnousemuksen valossa, joka tarjoaa toivon näkökulmia. Ylösnousemuksen toivo ei ole vain kuolemanjälkeinen toivo, se on myös elämänaikainen toivo. Samalla Ross muistuttaa, että kristillinen toivo ei ole pinnallista optimismia, joka kieltäytyy tunnistamasta elämän kovuutta. Kristillinen toivo on realistista toivoa. Se on muutoksen ja uusien mahdollisuuksien toivoa.

Arushan teologinen anti suomalaiseen keskusteluun

Arushan kutsu-asiakirja on hyvin lyhyt ja sen teologian vaikuttavuutta on vaikea vielä arvioida. Joitakin alustavia näkökulmia tekstin vaikuttavuudesta tai annista voidaan kuitenkin jo nostaa esiin.

Kirkkojen maailmanneuvosto on ekumeeninen toimija, joka tuo työskentelyssään yhteen jopa omaa jäsenkuntaansa laajemman joukon eri taustoista tulevia kristittyjä. Esimerkiksi kahdessa viimeisessä Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin konferenssissa Ateenassa 2005 ja Arushassa 2018 läsnä on ollut täysivaltaisia osallistuja paitsi Kirkkojen maailmanneuvoston jäsenkirkoista myös Katolisesta kirkosta, evankelikaalisista ja helluntaikirkoista. Lähetysteologiset asiakirjat eivät ole syntyneet Kirkkojen maailmanneuvoston toimistossa Genevessä vaan Kirkkojen maailmanneuvostoa laajemmissa kristittyjen kohtaamisissa.

Kansainvälisissä kohtaamisissa tulevat esiin yhtä aikaa teologian tekemisen paikallisuus ja kansainvälisyys. Kristityt kokoontuvat seurakunnaksi aina tietyssä ajassa ja paikassa, mutta eivät koskaan erillään toisistaan. Ekumeeninen (lähetys)teologia ei ole teologian erityslaji vaan muistutus siitä, miten eri taustoista tulevat kristityt pyrkivät sanoittamaan evankeliumia ja elämään evankeliumia omassa ympäristössään ja silti yhteydessä toisiinsa.

Lähetysteologisten asiakirjojen tarkastelu kiinnittää huomiota siihen, miten teologinen ajattelu on aika- ja paikkasidonnaista, kehittyvää ja muuttuvaa. Jotkin teemat, esimerkiksi Yhdessä kohti elämää -asiakirjassa (2013) esiin nostettu ”marginaalien missio” ovat herättäneet kriittistäkin keskustelua ja saanet uusia muotoiluja (kts. Kati Kemppaisen artikkeli). Toisaalta jotkut käsitteet, esimerkiksi suomalaisessa missiologisessa keskustelussa paljon käytetty holistisen (kokonaisvaltaisen) mission käsite, ei esiinny asiakirjassa kertaakaan. Sen sijaan asiakirja nostaa esiin ajatuksen ”koko elämän opetuslapseudesta” (whole-life discipleship). Asiakirjan käsitys evankeliumin hyvästä sanomasta on myös kokonaisvaltainen. Se julistaa elämän voittoa kuolemasta ja oikeanlaista suhdetta Jumalaan, toisiin ihmisiin ja koko luotuun todellisuuteen.

Yksi tekstien keskeisistä läpileikkaavista teemoista on yksisuuntaisen, vallan keskiöstä suuntautuvan toiminnan korvautuminen vastavuoroisella ja dialogisella toiminnalla. Vastavuoroisuus ja dialogisuus perustuvat oikeudenmukaisuuden arvoon, joka ymmärretään nimenomaa raamatullisena arvona.

Kasteessa ihminen on kutsuttu opetuslapseksi, siis oppimaan ja muuttumaan. Vastavuoroinen ja dialoginen lähestymistapa ei vaikuta vain häneen, jota palvellaan tai jolle julistetaan evankeliumiin vaan myös häneen, joka palvelee tai julistaa. Pohjoisella pallonpuoliskolla, kristinuskon entisessä keskuksessa, nykypäivän ja tulevaisuuden haasteena on, miten me pystymme olemaan vastavuoroisessa, profeetallisen evankelioivassa suhteessa eri paikoista ja eri taustoista tuleviin ihmisiin.

Artikkeli Uusi kommentaari ekumeenisesta missiologiasta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Jeesus kärsi ja kuoli kaupunginportin ulkopuolella pyhittääkseen kansan omalla verellään. Lähtekäämme siis hänen luokseen leirin ulkopuolelle, hänen häväistystään kantaen. Eihän meillä täällä ole pysyvää kaupunkia, vaan me odotamme ikävöiden s Jumalan kansan koti-ikäväitä kaupunkia, joka tulee. Olkaamme sen tähden hänen välityksellään alati uhraamassa Jumalalle kiitosuhria, niiden huulten hedelmää, jotka tunnustavat hänen nimeään. Älkää myöskään unohtako tehdä hyvää ja antaa omastanne, sillä sellaiset uhrit ovat Jumalalle mieleen. (Hepr. 13:12–16)

Tulevan sunnuntain teema, koti-ikävä, on viiltävän ajankohtainen.

Koti-ikävän tunteeseen on monen helppo samaistua. Se on kokonaisvaltainen kokemus siitä, että ei ole turvassa siellä missä on. Koti-ikävään liittyy usein voimattomuuden tai epävarmuuden tunne. Joku on joutunut vasten tahtoaan lähtemään kodistaan, toinen on tehnyt valintoja, joiden seurauksena vanhaa kotia ei enää ole eikä uuteen kotiin ole vielä saavuttu. On omilleen muuttoja ja erilleen muuttoja. Monen suvussa on evakkotarinoita, naapurustossa ja ystäväpiirissä maahanmuuttotarinoita. Matkaan lähtijöiden ja matkalta saapuvien koti-ikävä on käsin kosketeltava.

Kristillisen uskon horisontissa kaipuu ja toivo kietoutuneet toisiinsa. Jumalan valittu kansa on matkalla oleva kansa. Raamattu kuvaa monella eri tavalla Jumalan kansaa matkalla kohti luvattua tulevaisuutta. Tästä syystä kristityt ovat vuosisatoja kulkeneet ristisaatoissa ja pyhiinvaelluksilla ja lähteneet lähetettyinä julistamaan hyvää sanomaa kaikille luoduille (Mark. 16:15). Kristityn elämä on kulkemista ja matkalla olemista.

Myös tulevan sunnuntaina luettava Heprealaiskirje kehottaa kaikkia lähtemään liikkeelle. Astumaan ulos oman leirin turvasta ja tulemaan osaksi vaeltavaa Jumalan kansaa. ”Eihän meillä täällä ole pysyvää kaupunkia”. Kaupunginporttien ulkopuolella iskee koti-ikävä, mutta siellä on myös Kristus. Heprealaiskirje muistuttaa, että Jeesus kärsi juuri kaupunginportin ulkopuolella. Jos kristitty haluaa olla Jeesuksen luona, hänen on lähdettävä leirin ulkopuolelle. Kirkon olemus on juuri tässä ”leirin ulkopuolelle” lähtemisessä. Tätä kutsutaan joskus ”missionaarisuudeksi” tai ”lähetettynä olemiseksi”. Kirkon elämä on missionaarista tai lähetettynä olemista, koska kristityt on kutsuttu ulos kaupunkien muurien sisältä ja leiritulien lämmöstä. Matkalla meitä kutsutaan sekä tunnustamaan Jumalan nimeä, että olemaan unohtamatta tehdä hyvää ja antamaa omastamme.

Koko sunnuntain teemaa värittää ajatus nykyhetken ja tulevan ristiriidasta. Nykyhetkessä me olemme kaupunginporttien ulkopuolella kantamassa Kristuksen häväistystä – jossain tulevaisuudessa emme enää tunne kipuja vaan sydämemme täyttää ilo (Joh 16). Minusta on huomionarvoista, että kirkon tunnusmerkkinä on ulkopuolelle jääneen häväistyksen ja taakan kantaminen. Luther esitti, että kirkon tulee kärsiä ristin alla, jotta kirkko voisi tulla enemmän Kristuksen kaltaiseksi. Tässä ajassa Jumala on hylättynä kaupunginporttien ulkopuolella ja sinne Jumala kutsuu myös kansaansa. Jo nyt toivossa on läsnä ilo, joka peittää alleen matkan vaivat.

Vaeltavan Jumalan kansan koti-ikävä suuntautuu ennen kaikkea kohti tulevaa iloa. Jumala ei kuitenkaan ole vain matkan lopussa. Kaikki mikä on, on tullut Jumalasta ja palaa lopulta takaisin Jumalan luo. Koko luomakunta on suuntautunut kohti luvattua. Sunnuntain psalmitekstissä ”koko maa kumartuu eteesi, koko maa laulaa kiitostasi ja ylistää nimeäsi” (Ps. 66). Koti-ikävän yllättäessä kukaan ei ole yksin. Jesajan kirjan teksti kuvaa kuinka Jumala ”virvoittaa väsyneen ja antaa heikoille voimaa — he vaeltavat eivätkä väsy.” (Jes. 40).

Näin pääsiäisaikana alttari on edelleen puettu valkoisiin. Vaikka sunnuntain kirjetekstissä muistutetaan Jeesuksen kärsimyksestä kaupungin porttien ulkopuolella, viimeisen sanan saa kuitenkin evankeliumi, joka puhuttelee Jeesuksen seuraajia: ”Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää” (Joh. 16). Tätä kotia Jumalan kansa ikävöi. Tässä kodissa me saamme jo nyt asua.  

Artikkeli Jumalan kansan koti-ikävää leirin ulkopuolella julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Uusimmassa katsausartikkelissa tarkastelun kohteena ovat erityisesti uskontojen kasvu, uskontojen moninaistuminen sekä henkilökohtaiset kontaktit kristittyjen ja muiden uskontojen edustajien välillä. Vastajulkaistussa artikkelissa kiinnitetään huomiota hyvin saman tyyppisiin uskonnollisessa toimintaympäristössä tapahtuviin muutoksiin kuin Kirkkohallituksen julkaisemassa raportissa Kaikkialta kaikkialle – kirkon missio nyt. Missiologian tuntemus ja osaamisen kirkon työssä (2018).

Artikkelin liitteenä on viisi taulukkoa, jotka esittävät (1) maailman väestönkehitystä, kaupungistumista ja ”urbaania missiota”, (2) maailman uskontotilannetta, (3) kristinuskon globaalia tilannetta traditioittain, (4) kristinuskon ja lähetystyöntekijöiden maantieteellistä jakautumista sekä (5) kristillisten julkaisujen määrää ja kristittyihin liittyviä talouslukuja.

Tammikuussa julkaistuin artikkelin otsikko tiivistää tekstin perusviestin sanalla complicated – suhde on vähän vaikea tai monitulkintainen. Kirjoittajat tarkastelevat uskontojen suhteiden monitulkintaisuutta kolmen tilastoista nousevan väitteen kautta:

1. Maailma muuttuu uskonnollisemmaksi
2. Maailma muuttuu uskonnollisesti monimuotoisemmaksi/pluralistisemmaksi
3. Kristityillä on liian vähän henkilökohtaisia kontakteja muiden uskontojen edustajien kanssa

Maailma muuttuu uskonnollisemmaksi

Katsauksen ensimmäinen väite tarkastelee uskontoihin kuulumista yleisellä tasolla. Artikkeli antaa lyhyen yleiskatsauksen 1900-luvun merkittäviin poliittisen historian tapahtumiin ja keskustelee niiden yhteydestä uskontojen kannattajamääriin. Keskeisimpänä uskontoihin kuulumisen määrään vaikuttavana tekijänä nostetaan esiin Neuvostoliiton hajoaminen ja Kiinan avautuminen.

Kiinnostavan artikkelin väitteestä tekee uskontojen edustajien prosentuaalisen osuuden kasvun esittäminen yllättävänä, sekularisaatiohypoteesia haastavana kehityssuuntana. Kirjoittajat lainaavat esimerkinomaisesti 1960-luvulla esitettyä ennustetta, jonka mukaan 2000-luvulle tultaessa uskonnollisia yksilöitä on enää olemassa vain pieninä, lahkonomaisina laajempaa sekulaaria kulttuuria vastaan taistelevina yhteisöinä. Näin muotoillun sekularisaatiohypoteesin toteutumatta jääminen onkin todettu useissa tutkimuksissa, eikä sitä voida pitää merkittävänä tutkimuksellisena löytönä. Perinteiset uskonnot eivät ole globaalissa tarkastelussa kuihtumassa.

Ajatus sekularisaatiosta uskontojen sukupuuttona on kuitenkin vain yksi tapa tarkastella maallistumiskehitystä. Sekularisaatio voidaan ymmärtää myös esimerkiksi uskonnon yksityistymisenä tai tapakulttuuriksi liudentumisena, uskonnollisen auktoriteetin vähenemisenä tai yksilön oikeutena omaan maailmankatsomukseen. Väite maailman uskonnollistumisesta herättää kysymään, minkälainen uskonnollisuus tulee näkyviin tilastoissa ja mikä arvo on sillä, että tilastojen mukaan uskonnollisuuden tulkitaan lisääntyvän. Taustalla kummitteleva etenevän sekularisaation ajatus ansaitsee tarkempaa tarkastelua.

Globaalin uskontotilanteen ymmärtämiseksi on välttämätöntä tarkastella pelkkien yleisten prosenttiosuuksien lisäksi myös sekä alueellisia kehityskulkuja että uskonnollisuudessa ja uskonnollisessa kuulumisessa tapahtuneita muutoksia ja tulkintoja.

Kristittyjen määrän kehitys Euroopassa antaa hyvän esimerkin alueellisen tarkastelun merkityksestä. Siinä missä viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana kristittyjen määrän Euroopassa katsotaan hieman kasvaneen, kristinuskon kannattajamäärien kehityssuunnassa on merkittäviä eroja Euroopan eri alueiden välillä. Alueellinen tarkastelu näyttäisi yleisellä tasolla osoittavan, että kristittyjen osuus läntisessä ja pohjoisessa Euroopassa on merkittävässä laskussa, kun taas itäisessä Euroopassa kehityssuunta on ollut päinvastainen.

Tilastojen tulkinnan kannalta on olennaista tietää, miten tilastot on koostettu. Uskontotilastojen kokoamisessa käytetään usein uskonnollisten yhdyskuntien omaa ilmoitusta. Uskonnollisilla yhteisöillä on kuitenkin eri puolella maailmaa hyvin erilaisia tapoja määritellä, kuka on uskonnollisen yhteisön jäsen. Lisäksi uskonnolliset yhteisöt tyypillisesti arvioivat jäsenmääränsä mieluummin ylä- kuin alakanttiin. Yhteisöön kuulumisen kriteeriksi valitaan se, joka tuottaa suurimman jäsenmäärän. Olennaista onkin tarkastella, miten uskonnollisuus ilmenee tai määrittyy erilaisissa asiayhteyksissä.

Uskonnolliseen yhdyskuntaan kuulumisen kysymys liittyy oleellisella tavalla edellä mainittuun keskusteluun sekularisaatiosta ja sen tulkinnoista. Yleisesti näyttää siltä, että suurimmassa osassa maailmaan ei ole tapahtunut saman tyyppistä maallistumista kuin länsimaissa. Maallistumisesta puhuttaessa on kuitenkin syytä tarkentaa, minkälaisen maallistumisen kanssa ollaan tekemisissä. Uskonnollisiin yhteisöihin kuulumisen vähentymistä on pidetty yhtenä sekularisaation etenemisen tunnuspiirteenä. Uskonnolliseen yhteisöön kuulumista merkittävämpänä voi kuitenkin pitää muutoksia uskonnon periaatteellisessa roolissa ja merkityksessä. Uskonto ei enää tarjoa kaiken kattavaa, jaettua selitysmallia maailmasta. Uskonto näyttäytyy pikemminkin autenttisen yksilöllisen identiteetin rakentumisen välineenä. Tämän seurauksena uskontoa koskevien valintojen moninaisuus kasvaa. Tämä, uskonnollisen monimuotoisuuden kasvu, nostetaan esiin myös tarkasteltavana olevassa artikkelissa.

Maailma muuttuu uskonnollisesti monimuotoisemmaksi

Nyt julkaistuissa tilastoissa uskonnollista monimuotoisuutta mitataan taloustieteistä lähtöisin olevaa kilpailua kuvaavalla indikaattorilla. Indikaattori kertoo siis kysynnän ja tarjonnan suhteesta. Pienin mahdollinen uskonnollinen diversiteetti on tilanteessa, jossa tarkasteltavassa yksikössä, esimerkiksi tietyssä maassa, on vain yksi monopoliasemassa oleva uskonto, johon kaikki kuuluvat. Suurin uskonnollinen diversiteetti puolestaan saadaan, jos maan väestö jakautuu tasaisesti kaikkien maassa olevien uskonnollisten yhteisöjen kesken.

Keskustellessaan maailman uskonnollisesta monimuotoistumisesta artikkeli viittaa vuoden 2019 World Christian Encyclopediaan, joka kokoaa yhteen laajan globaalia kristinuskoa ja uskontoja maailmassa käsittelevän aineiston. Tämän aineiston valossa uskonnollinen monimuotoistuminen näyttäytyy erityisen voimakkaana Aasiassa, jonka alun perinkin uskonnollisesti monimuotoiset valtiot ovat maahanmuuton seurauksena muuttuneet entistä monimuotoisemmiksi. Vastaavasti artikkeli nostaa esiin uskonnollisen monimuotoisuuden vähenemisen Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa, jossa sekä kristinuskon että islamin kannattajamäärien kasvu on vähentänyt kuulumista pienempiin uskonnollisiin yhteisöihin.

Kiinnostavaa artikkelin uskonnollisen monimuotoisuuden pohdinnan näkökulmasta on, että vuoden 2022 tilastossa maailman uskonnollinen monimuotoisuus näyttää globaalilla tasolla vähentyneen. Tämä näyttäisi kertovan jäsenmäärien keskittymisestä tiettyihin uskontoihin joko alueellisen uskontotilanteen monopolisoitumisen tai yksilöiden valintojen kautta.

Kristityillä on liian vähän henkilökohtaisia kontakteja muiden uskontojen edustajien kanssa

Artikkelin kolmas ja viimeinen väite tarkastelee eri uskontotaustaisten ihmisten henkilökohtaisia suhteita. Lukijan on helppo nähdä väitteen muotoilusta, mitä kirjoittajat ajattelevat kristittyjen ja muiden uskontojen edustajien kohtaamisista: kohtaamisia on vähemmän kuin niitä pitäisi olla. Henkilökohtaisilla kohtaamisilla tarkoitetaan artikkelissa satunnaista kohtaamista syvempää ystävyyttä. Esitetyt luvut ovat silmiä avaavia, vaikka ne eivät suoraan käsittele kristittyjen, vaan nimenomaan muihin uskontoihin kuuluvien ja uskonnottomien ystävyyssuhteita kristittyjen kanssa. Artikkeli esittää, että reilusti yli 80 %:lla maailman buddhalaisista, hinduista ja muslimeista ei ole ystäväpiirissään kristittyjä. Euroopassa uskontorajat ylittäviä ystävyyssuhteita arvioidaan olevan alle 20 % ei-kristityistä.

Kirjoittajat liittävät kristittyjen liian vähäiset henkilökohtaiset suhteet ei-kristittyihin erityisesti uskontojen välisten suhteiden kehittymiseen. Hyvien henkilökohtaisten suhteiden ajatellaan parantavan uskontojen välisiä suhteita laajemmalla yhteiskunnallisella tasolla. Hyvien henkilökohtaisten suhteiden arvellaan toimivan vastavoimana myös oman uskonnollisen yhteisön johtajien mahdollista toisiin uskontoihin kielteisesti suhtautuvaa opetusta kohtaan.

Tilastoihin nojaava esimerkki tulee Singaporesta. Laskennallisesti maailman uskonnollisesti moninaisimmassa maassa 90 % väestöstä suhtautuu kielteisesti tai erittäin kielteisesti uskontojen välistä rauhallista rinnakkaiseloa heikentävään uskonnollisten johtajien toimintaan. Artikkelin kirjoittajat nostavat koulutuksen yhdeksi keskeiseksi uskontojen hyviä suhteita edistäväksi tekijäksi. Viittaus koulutukseen on hyvin suppea, mutta sillä näytetään viittaavan sellaiseen osaamiseen, josta meillä usein puhutaan uskonnonlukutaitona. Artikkelin kirjoittajat peräänkuuluttavat kristityiltä parempaa uskonto-osaamista ja uskonnollisesta ja etnisestä nurkkakuntaisuudesta luopumista.

Globaalin kristinuskon monitulkintainen tilanne 2022 tiivistyy kirjoittajilla kolmeen haasteeseen: Miten kristityt voivat tulla paremmin toimeen keskenään, toisten uskontojen edustajien ja koko ihmiskunnan kesken. Ensimmäinen haaste on ekumeeninen ja edellyttää yhteyden rakentamista eri kristillisten perienteiden ja kirkkojen välillä. Toinen haaste liittyy ymmärryksen ja yhteyden rakentamiseen eri uskontoperinteiden yli ja niiden välillä. Kolmanneksi yhteyttä tulisi kirjoittajien rakentaa koko ihmiskunnan kesken ilman erityistä viitettä uskonnollisiin identiteetteihin. Esimerkiksi covid-19 pandemia, ilmastokriisi, institutionalisoitunut rasismi, tyttöjen vaikeus päästä koulutuksen piiriin, köyhyys ja monet muut globaalit haasteet edellyttävät yhteistä työtä yhteisen hyvä edistämiseksi.

Kirjoittajat peräänkuuluttavat solidaarisuuden asennetta, joka heijastuu rakkautena, kunnioituksena, ystävällisyytenä ja vieraanvaraisuutena. Solidaarisuus toisia kohtaan ei ole uhka uskonnollisille identiteeteille. Uskontojen ymmärtäminen ja uskonnonlukutaito ovat merkittäviä tekijöitä sosiaalisen hyvinvoinnin edistämiselle globaalilla tasolla.

Gina A. Zurlo, Todd M Johnson ja Peter F Crossing (2022), World Christianity and Religions 2022: A Complicated Relationship. International Bulletin of Mission Research, Vol. 46(1) 71–80

Kirkkomme Lähetys on aiemminkin käsitellyt uskontotilastoja:
Maailmanlähetys ja kysytyimmät kysymykset
Kristinusko painottuu yhä enemmän eteläiselle pallonpuoliskolle 2020

Artikkeli Uskonnonlukutaito ja solidaarisuus globaalin kristinuskon haasteina: uskontojen tilanne 2022 julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Rukousviikon pitkät juuret

Tammikuussa vietettävän kristittyjen ykseyden rukousviikon taustalla on joukko toisistaan erillisiä ekumeenisia aloitteita. 1846 Lontoossa perustetulla Evankelisella allianssilla oli yhteinen rukousviikko, jonka yhtenä päivänä rukoiltiin ” yhden Kristuksen kirkon puolesta, jotta kristityt ymmärtäisivät, että heidän ykseytensä tulee Herralta”. Myös Anglikaanisen kirkkoyhteisön piirissä alettiin 1800-luvun loppupuolella kannustaa yhteisen rukousviikon viettämiseen. Vastaavalla tavalla sekä Paavi Leo XIII että Konstantinopolin patriarkka Joakim III kannustivat omien kirkkojensa kristittyjä – katolilaisia ja ortodokseja, rukoilemaan ykseyden puolesta.

Historian erilaisia rukousviikkoja ei yhdistänyt niinkään käsitys siitä, miten kristittyjen ykseys voisi toteutua kuin se, että ykseys on Pyhän Hengen lahja. Saksalainen ekumeeninen teologi Dagmar Heller on huomauttanut, että kristittyjen yhteinen rukous on oleellisella tavalla muokannut yhteistä ymmärrystä kristittyjen ykseydestä. Ykseys on lahja, joka on jo annettu mutta se on myös kristittyjen yhteinen tehtävä.

Yhteinen rukous – yhteinen todistus

Nykyään kristittyjen ykseyden rukousviikko on maailmanlaaja tapahtuma. Rukousviikon yhdistävänä tekijänä on yhteinen rukousaineisto, joka eri vuosina valmistellaan eri puolella maailmaa. Tämän vuoden kristittyjen ykseyden rukousviikon aineiston on valmistellut Lähi-idän kirkkojen neuvosto. Teemana on Näimme hänen tähtensä nousevan ja tulimme kunnioittamaan häntä. (Matteus 2:2) Teeman valinnalla Lähi-idän kirkkojen neuvosto haluaa kiinnittää maailman huomion valoon, joka loistaa pimeydessä. Erilaisten vaikeuksien keskellä pimeässä loistava valo on toivon merkki. Taivaalla loistava valo ohjaa erilaisia kulkijoita kohti samaa päämäärää. Tänä vuonna rukousviikon teema nivoutuu myös juuri päättyneeseen joulun aikaan. Rukousviikon teksti luettiin loppiaisen evankeliumitekstinä.

Ykseys on lahja, joka on jo annettu
mutta se on myös kristittyjen yhteinen tehtävä.

Meillä Suomessa kristittyjen ykseyden rukousviikkoon liittyy toinenkin perinne, tasavallan presidentin antama rukouspäiväjulistus. Tämän vuoden rukouspäiväjulistuksessa painottuvat toivo ja kutsu rukoilemaan ja toimimaan luomakunnan parhaaksi: ”Kristillisen uskon mukaan Jumala kutsuu ihmisiä epätoivosta toivoon, pimeydestä valoon”. Rukous ykseyden puolesta ei ole rukousta vain kristittyjen yhteyden vaan koko maailman sovituksen puolesta. Yhteinen rukous vahvistaa kristittyjen yhteistä todistusta Kristuksen työstä maailmassa. Valo voittaa pimeän.

Kristittyjen ykseyden rukousviikon aineistot suomeksi ja ruotsiksi (Suomen ekumeeninen neuvosto)
Week of Prayer for Christian Unity (World Council of Churches)
Suomen ekumeenisen neuvoston sivujen kautta voi osallistua yhteiseen ekumeeniseen rukoushetkeen 19.1. klo 10.

Artikkeli Yhteinen rukous – yhteinen tehtävä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kuka olet ja mistä tulet, Minna Hietamäki?

Olen paljasjalkainen helsinkiläinen opettaja ja teologi.

Asuin lapsuuttani ja nuoruuttani pitkään Haagassa, josta päädyin ulkomaanvuosien jälkeen itäiseen kantakaupunkiin. Koronavuosi innoitti monen muun tapaan muuttamaan väljempiin oloihin ja tällä hetkellä asun Koillis-Helsingin peltomaisemissa. Olen asunut joitakin vuosia myös Belgiassa, jossa tein väitöskirjaani Leuvenin katolisessa yliopistossa sekä Uppsalassa Ruotsissa, kun olin Ruotsin kirkon palveluksessa.

Mikä sai sinut kiinnostumaan työstä Kirkon lähetystyön keskuksessa?

Kirkon kansainvälinen ulottuvuus on ollut keskeinen osa kristinuskon ymmärrystäni nuoruudesta asti. Oma seurakuntani järjesti yhteisiä rippikouluja virolaisen ystävyysseurakunnan kanssa ja nuoret matkustivat vuosittain maata pitkin laivalla ja bussilla Taizén ekumeeniseen yhteisöön pääsiäisen viettoon. Seurakunta on minulle merkinnyt lähtökohtaisesti liikkeellä olemista, kohtaamista, oppimista, yhteistä jumalanpalvelusta ja rohkeutta.

Opiskeluaikana toimin Suomen ekumeenisen neuvoston piirissä järjestämällä Kansainvälisen ja ekumeenisen toiminnan koulutusohjelmaa (Ketko), jossa tutustuimme kristinuskon moninaisuuteen ja harjoittelimme erilaisia kansainvälisen kohtaamisen taitoja. Työelämässäni olen toiminut paitsi Helsingin yliopistossa myös Kirkon ulkomaanavussa sekä Ruotsin kirkon kansainvälisen työn puolella. Olen tällä hetkellä myös toista kautta Luterilaisen maailmanliiton neuvoston jäsen. Lähetysteologian asiantuntijan tehtävässä saan edistää ajatusta kirkosta globaalina, erilaiset raja-aidat ylittävänä yhteisönä. Saan työssäni käyttää laajasti erilaista osaamistani aina tutkimuksesta kouluttamiseen ja erilaisten materiaalien tuottamiseen. 

Globaalin kirkon kysymykset ovat määritelleet koko työuraasi. Mitä tarkoittaa, että kirkko on globaali yhteisö?

Luterilaisen maailmanliiton piirissä on puhuttu joidenkin vuosien ajan siitä, kuinka saman yhteisön jäseninä olemme yhtä aikaa vastuullisia sekä omassa lähiympäristössämme että koko maailmassa. Tällä on tarkoitettu sitä, että kristittynä elämme aidosti omassa lähiympäristössämme mutta emme koskaan erillisinä niistä, jotka ovat meistä maantieteellisesti tai kulttuurisesti kauempana. Tunnistamme, että samantyyppisten ihmisten ympäristössä saamme helpommin vahvistusta itsellemme tärkeille näkökulmille, mutta olemme silti aina osa suurempaa ja moniulotteisempaa yhteisöä.

Minulle tällainen globaali katsantokanta tarkoittaa yhtäältä sitä, että kenenkään ei pitäisi esittää oman lähiympäristönsä tapaa elää kristittynä ainoana oikeana tapana. Samalla jokaisen pitäisi voida löytää sellainen lähiympäristö, jossa evankeliumi tulee todeksi. Globaalina yhteisönä kirkko on kirjava, jännitteinen, toisiltaan oppiva ja elävä yhteisö.

Miten kuvaisit kirkon lähetystehtävää?

Minusta kirkon uudessa Ovet auki strategiassa on hyvä kuvaus kirkon lähetystehtävästä: ”on lähdettävä liikkeelle julistamaan ja palvelemaan.” Lähetystehtävästä puhuttaessa ajattelemme usein ensimmäisenä ulkomaille lähetettyjä työntekijöitä. On hyvä, että kirkolla on erityiskoulutuksen saaneita ihmisiä, jotka voivat palvella lähetettyinä kumppanien kanssa eri puolella maailmaa. Lähetystehtävä ei ole kuitenkaan vain tai edes ensisijaisesti lähetystyöntekijän ammattiin kuuluva tehtävä. Se on kutsu jokaiselle kristitylle.

Suomessa luterilaisella kirkolla on vielä paljon työntekijöitä, joiden ammattiosaaminen ilmentää jollain erityisellä tavalla tehtävää ”lähteä liikkeelle julistamaan ja palvelemaan”. Ehkä me tarvitsemme laajempaa ymmärrystä siitä, mitä ”julistaminen ja palvelu” ovat. Emme voi ajatella niin, että kirkon lähetystehtävä toteutuu vain erilaisten kirkollisten ammattipätevyyksien kautta. Samalla ajattelen, että myös lähetyksen erityisosaamista on syytä jatkuvasti kehittää. Kirkon missionaarisuus edellyttää jatkuvaa suuntautumista erilaisiin sekä paikallisiin että kansainvälisiin ilmiöihin.  

Mikä tekee sinut iloiseksi? Mistä saat voimaa?

Juuri nyt uudet villalangat ja ihana neulepaidan ohje! Teen mielelläni erilaisia käsitöitä. Tällä hetkellä yritän neuloa vanhoja lankavarastoja pois – toki vähän huonolla menestyksellä, koska neulepaitaan piti hankkia uudet langat. Lisäksi pidän vuodenaikojen vaihtumisesta. Ruska on näyttäytynyt tänä syksynä taas upeana. Erilaisten kulttuuri- ja liikuntapalveluiden avautuminen on tuntunut poikkeuksellisen hyvältä.

Artikkeli Lähetystehtävä on kutsu jokaiselle kristitylle julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.