Dialogiin altistuminen vaatii uskallusta. Kirkko on perinteisesti ollut totuuden, julistamisen ja opettamisen yhteisö. Samalla luterilaisuudessa kuitenkin tuetaan jokaisen ihmisen omaa hengellistä pohdintaa ja vastausten etsimistä.

Kirkossa on useita työntekijöitä, jotka uskaltautuvat keskusteluun, jossa tavoitteena ei ole konsensus, vaan ymmärryksen lisääminen. Ensimmäisenä mieleeni tulevat kirkon oppilaitostyöntekijät: papit, diakonit ja nuorisotyönohjaajat. He tekevät työtä yhteisöissä, joissa kehitytään jatkuvasti tieteissä, taidoissa ja tiedon lisäämisessä.

Esimerkiksi yliopistoissa toimivat oppilaitospapit tukevat sekä opiskelijoita että henkilöstöä ilojen ja surujen keskellä. Iso osa yhteisön jäsenistä ei välttämättä kuulu kirkkoon tai he tulevat erilaisista katsomuksellisista taustoista. Työotteen täytyy siis olla dialoginen, erilaisuutta kunnioittava ja yhteisöä palveleva. Samalla hyvä ja oma hengellinen identiteetti tuo näille kirkon työntekijöille voimaa.

Kuuntelemalla oppii

Tällä tavalla työtä tekee moni muukin kirkon työntekijä. Usein palaute on seurakunnan tai yhteisön jäseniltä kiittävää. Kun ihmisellä on tarve puhua oman elämän kriiseistä tai käännekohdista, arvostetaan sitä, ettei tarvitse pelätä tuomitsemista tai välttämättä edes kuulla mahdollisia hyviä tapoja toimia. Tärkeintä on, että tulee ajatuksineen kuulluksi ja saa yhdessä jonkun kanssa pohtia, miltä oma maailma näyttää.

Samaan aikaan monet seurakuntalaiset käyvät jatkuvasti keskustelua erilaisista maailmankuvista läheistensä kanssa, työpaikoilla, oppilaitoksissa ja kuppiloissa.

Meille työntekijöille olisi tärkeää kuulla erilaisia ihmisiä ja heidän pohdintojaan elämästä ja maailmasta. Nähdä yhteiskuntaa ja ihmisiä myös kirkon sisäpiirien ulkopuolella. Sillä tavoin oppii itsekin ja voi saada paremmin kiinni siitä, millaiset asiat ovat ihmisille merkityksellisiä ja tärkeitä, mikä heitä liikuttaa.

Tärkeä pysyy tärkeänä

Maailma muuttuu jatkuvasti, mutta ihmisen peruskysymykset eivät kovasti muutu. Elämää ja sen eri vaiheita, erilaisia tunteita saatetaan sanoittaa vähän eri tavoin, mutta pääasiassa ihmisiä liikuttavat samat tärkeät kysymykset.

Onko tällä kaikella mitään merkitystä? Olenko minä rakastettu? Tällaiset kysymykset koskettavat jo suurta osaa ihmisistä. Tarkemmat pohdinnat näiden osalta voivat liittyä elämään, työhön, talouteen, perheeseen, rakkauteen, tulevaisuuteen, syrjintään, ahdistumiseen tai sairastumiseen.

Vastaukset taas ovat moninaisia. Nykyinen Suomi on erilainen kuin se oli viisikymmentä vuotta sitten. Elämän voi elää valitsemalla monenlaisista vaihtoehdoista, yhteiskunnallisia tabuja sen sijaan on entistä vähemmän. Valinnan vapaus, auki oleva maailma ja tasa-arvoiset mahdollisuudet valita voivat myös ahdistaa. Kun vaihtoehtoja on paljon, voi olla pelottavaa valita jokin tietty polku tai päättää, mihin suuntaan jatkaa risteyksestä.

Toivon sanoittajat

Kirkon olisi tärkeämpää kuunnella kysymyksiä, kuin antaa valmiita vastauksia. Ihmiset arvostavat sitä, että heidät otetaan todesta. Joskus taas hyvillä vastauksilla voi olla hyviä vaikutuksia. Sellaisia ovat vaikkapa toivon sanoittaminen, Jumalan ehdottomasta rakkaudesta kertominen tai sen sanominen, että ihminen on toistekin tervetullut keskustelemaan. Tällaisilla pienillä pilkahduksilla on tuotu ainakin hieman rauhaa monelle kärsimyksen tai kohinan keskellä elävälle. Jos ihmiset ja heidän pohdintansa otetaan vakavasti, voi sillä olla vaikutuksia myös seurakuntalaisuuden tunteen vahvistumiselle tai sille, miten kirkkoa arvostetaan. Tämä vaatii kirkon työntekijöiltä pitkäjänteistä työtä, erinomaisia vuorovaikutustaitoja ja dialogista työotetta.

Artikkeli Maailmankuvat keskustelussa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.