– Ei kai pantteri voi mitään pilkuilleen. Jo äidinmaidossa saamme tämän kulttuurisen kehyksen, hän sanoo.

Päiväntasaajan Afrikka, jonne Salonen oli lähtenyt kehitysyhteistyöhön, näytti hyvinvoinnista toisenlaisen ulottuvuuden. Siellä se näytti koostuvan muista aineksista kuin Suomessa. Aineellisesta hyvästä oli usein puutetta, mutta kokemuksellisesti elämä näyttäytyi usein jopa parempana.

– Siellä hyvinvointi rakentuu sen varaan, että minulla on yhteys muihin, Salonen kuvailee.

Kysymys ihmisen henkilökohtaisesta hyvinvoinnista on olennaisesti yhteydessä myös planeetan ja sen muiden asukkaiden hyvinvointiin. Salosen Afrikan-vuosina, 2004–2007, puhe ilmastonmuutoksesta alkoi lisääntyä. Suomessa mainittiin usein, että lyhyellä aikavälillä Suomi kuuluisi ilmastonmuutoksen voittajamaihin. Afrikassa Salonen näki, millaisia suoria vaikutuksia ilmastonmuutoksella oli jo silloin afrikkalaisten arkeen. Voittajuutta ei ollut näköpiirissä. Toimeentulo oli vaarassa.

– Ei tarvinnut ihmetellä, onko ilmastonmuutos totta vai ei. Sadekausien syklit, jotka olivat olleet samanlaisia vuosisatojen ajan, olivat menneet sekaisin. Köyhä maanviljelijä haali jostakin siemenet, muokkasi maaliskuun alussa maan ja jäi odottamaan sateita, jotka normaalisti alkaisivat maaliskuun puolivälin paikkeilla. Nyt sateita ei tullut tai ne tulivat myöhässä, tulvana, joka huuhtoi siemenet mennessään, Salonen kertoo.

”Elämän ihmettely itsessään on tavoittelemisen arvoista.”

Noihin aikoihin hän ei vielä ollut väitellyt tohtoriksi aiheesta ”Kestävä kehitys globaalin ajan hyvinvointiyhteiskunnan haasteena”. Afrikka oli käännekohta. Maailmojen vastakohtaisuudet pakottivat Salosen miettimään hyvinvoinnin olemusta.

– Länsimainen käsitys hyvinvoinnista oli alkanut kääntyä itseään vastaan ja himmentää tulevaisuuden toivoa, sillä maailmassa on yhä enemmän väestöä ottamassa planeetasta kaiken irti, Salonen sanoo.

Näyttää myös siltä, että aineellisin mittarein mitattava hyvinvointi ei enää tietyn pisteen jälkeen kykenekään lisäämään ihmisen koettua onnellisuutta.

– Meillä täällä tuntuu koko ajan puuttuvan vaikka mitä. Afrikkalaisittain kokemus taas on, että jos tunnen kuuluvani yhteisööni, minulta ei puutu mitään, Salonen vertaa.

Minne kasvavan kuluttamisen tie vie?

”Tulevaisuuden toivo.” ”Ei minulta mitään puutu.” Melkeinpä raamatullisilta kuulostavat sananparret sisältävät oikeastaan pähkinänkuoressa sen, mistä kestävässä kehityksessä on kyse. Tulevaisuuden toivo kuuluisi kaikille. Jokaisella kuuluisi olla kokemus, että elämästä ei puutu mitään.

Salosen ajatukset alkoivat pyöriä uudenlaisilla kierroksilla. Ensinnäkin: jotakin pitäisi tehdä. Toiseksi: hyvään elämään näyttäisi olevan muitakin reittejä kuin kasvavan kuluttamisen tie.

– Meillä on tuntunut olevan aika kapea käsitys siitä, miten tätä ainutkertaista elämää voisi elää mielekkäästi, hän toteaa.

Kun Salonen muutti takaisin Suomeen, hän arveli, että täällä olisi varmaankin tehty jo pilvin pimein väitöskirjoja, joissa nämä ekologiset, sosiaaliset ja taloudelliset näkökulmat nivoutuisivat yhteen.

Osoittautui, ettei niitä ollut, joten Salosen oli tehtävä väitöstutkimus itse.

”Armo tunnistaa keskeneräisyyden, mutta rakentaa siitä huolimatta tulevaisuutta.”

– Kestävän kehityksen ajattelu, joka vuonna 2010 tuntui vielä orastavalta, kasvoi suuriin mittakaavoihin. Tällä hetkellä asia on jotakuinkin koko maapallon kokoinen.

Salonen työskentelee nykyisin professorina Itä-Suomen yliopiston yhteiskunta- ja kauppatieteellisessä tiedekunnassa ja kuuluu Suomen kestävän kehityksen asiantuntijapaneeliin. Kaikessa ytimekkyydessään tilanne on Salosen mielestä Suomessa tämä: meillä hyvinvoinnin puitteet ovat maailman parasta laatua – se on todettu lukuisissa onnellisuusmittauksissa, joissa Suomi keikkuu kärkisijoilla vuosi toisensa perään. Silti tuntuu, että meillä on paljon yksinäisyyttä ja ahdistusta. Koululaisetkin tuntuvat uupuvan. Mistä ristiriitainen vaikutelma syntyy?

– Olemme rakentaneet onnellisuutta tukevan yhteiskunnan, jossa kansalaiset voisivat kukoistaa. Elintaso on kuitenkin vain elämän kulissia. Meillä on hienot kulissit, mutta näytelmän juoni on hukassa.

Salonen toteaa, että sotien jälkeen Suomessa alkoi kiihkeä köyhyydestä irtautuminen. Se onnistui, mutta suorittamisen vaihde jäi eräällä tavalla päälle. Talouden arvot ajoivat muun yli, kuten monissa muissakin kehittyneissä maissa.

– Olemme rakentaneet järjestelmän, joka perustuu talouskasvupakkoon. Toisin sanoen mikään ei riitä. Talouskasvua varten eläminen on liian pieni tarkoitus ainutkertaiselle elämälle.

Armo ei heitä hanskoja tiskiin

On olemassa kahdenlaista hyvinvointia, jotka ihmiselämässä kietoutuvat toisiinsa. Toinen perustuu mielihyvään, toinen merkityksellisyyteen. Vielä antiikin aikaan hyvinvoinnin käsitys rakentui näistä molemmista. Oma aikamme näyttää painottaneen mielihyvän tavoittelua, mutta merkityksellisyyden kokemus on se, joka kantaa pidemmälle.

Se voi myös osoittaa polun kohti kestävyyssiirtymää eli planeetan kannalta ystävällisempää elämänmuotoa. Muutoksen tarve on joka tapauksessa väistämätön.

– Jos ajattelemme hyvinvointia pelkkänä aineellisena elintasona, kestävyyssiirtymä voi tuntua luopumiselta. Jos taas ajattelemme hyvinvointia merkityksellisyyden näkökulmasta, se voikin olla menestystarina, Salonen sanoo.

Tutkimukset osoittavat, että roinan lisäämiseen perustuva eteenpäinmenon idea ei enää kannattele meitä. Tutkimuksin on myös todettu, että ponnistelu hyvän puolesta kasvattaa tyytyväisyyden tunnetta.

– Vaikka siirtymä kestävämpään elämäntapaan ei ole helppo, halua siihen on silti paljon. Elinkeinoelämän valtuuskunnan teettämässä asenne- ja arvotutkimuksessa todettiin, että peräti 70 prosenttia suomalaisista toivoo koronapandemian olevan alku kehitykselle, jonka myötä kuluttaminen vähenee pysyvästi.

Mielekkyyden puutteesta versoo herkästi mitättömyyden ja riittämättömyyden tunteita. Jos elämä on typistynyt pelkäksi kilpailemisen putkeksi, Salonen kannustaa aloittamaan merkityksellisyyden etsinnän kuulostelemalla hetkiä, jolloin voi tuntea olevansa osa kokonaisuutta, ei irrallaan.

– Kytkösten kautta ajatteleminen tekee meille hyvää. Sen voi kokea vaikka lukemalla kirjaa ja eläytymällä toisten elämään, tai istumalla rantakalliolla tuntien, että näin ovat istuneet sukupolvet ennen minua. Yhteyden kokemus syntyy myös ilojen ja surujen jakamisesta toisten kanssa. Elämän ihmettely itsessään on tavoittelemisen arvoista.

Monista voi tuntua, ettei yksi ihminen voi kovin paljon. Salonen muistuttaa, että Me too -liikekin alkoi yhdestä ainoasta ihmisestä, mutta se mullisti silti ajattelua kaikkialla.

– Asian edistämistä on jo se, että pitää toiveikkuutta yllä ja ryhtyy ratkaisemaan asioita, jotka tuottavat toivottomuutta, hän kannustaa.

Salonen toteaa, että myös kirkolla on tärkeä tehtävä. Se voi osaltaan ohjata merkityksellisten sisältöjen äärelle, sillä sen missiona on ihmisen luovuttamaton arvo.

– Kirkko voi myös olla konkreettinen ratkaisujen etsijä ilmastonmuutoksessa. Sen roolina on pitää kiinni tulevaisuudesta ja toivosta, hän sanoo.

Salonen on mieltynyt armon käsitteeseen. Se on jotakin kovin erilaista kuin kilpailukeskeisen yhteiskunnan kovuus.

– Armo tunnistaa keskeneräisyyden, mutta rakentaa siitä huolimatta tulevaisuutta. Armossa on jotakin ylevää ja kaunista. Se resonoi tämän ajan kanssa, jossa mikään ei tahdo riittää. Armo ei heitä hanskoja tiskiin.

Tutustu Seinäjoen seurakunnan ympäristötyöhön: seinajoenseurakunta.fi/kestavakehitys

Juttu julkaistu ensimmäisen kerran Lakeuden Risti -lehden numerossa 6/2022.

Artikkeli ”Kulissit eivät riitä –tarvitaan myös juoni” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Tuntuisi paremmalta tulla hakatuksi kuin olla toisille niin yhdentekevä.

Näin ovat lapset kuvailleet yksinäisyyden kokemustaan Niina Junttilalle. Opetusneuvos, kasvatuspsykologian professori ja yksinäisyystutkija tietää, mitä suomalainen yksinäisyys on. Siltä eivät välty lapset ja nuoretkaan: vuoden 2019 kouluterveyskysely kertoi, että esimerkiksi kouvolalaisista 4.—5.-luokkalaisista 3,9 prosenttia ja 8.—9.-luokkalaisista 9,1 prosenttia kokee itsensä yksinäisiksi.

Aikuisista noin 10 prosenttia kokee vakavaa yksinäisyyttä, ajoittaista yksinäisyyttä jopa 25 prosenttia. 

SOSIAALINEN YKSINÄISYYS on tunne siitä, ettei elämässä ole riittävästi kavereita, verkostoa. Niina Junttila kertoo, että tytöt ja pojat kokevat tätä suurin piirtein saman verran. Emotionaalinen yksinäisyys taas on tunne siitä, että elämästä puuttuu läheinen ystävä, ja tämä on pojilla yleisempää kuin tytöillä.
– Olemme psykologisilta perustarpeiltamme samanlaisia, mutta kulttuurisesti mielletään, että tytöillä on ’best friendit’ ja pojilla jalkapallojoukkueiden kaltaiset porukat. Tytöt voivat sanoa ääneen, että ei ole ketään kaveria, mutta pojille syntyy käsitys, ettei heidän edes kuulu kaivata ystävää. Se jää vaivaamaan puutteen tunteena. Asiaa pahentaa, jos pojat eivät puhu siitä kenellekään, Junttila kertoo.

ON JOITAKIN yksinäisyydelle altistavia geneettisiä riskitekijöitä kuten varhaislapsuuden ujous, arkuus, sisäänpäinkääntyneisyys ja neuroottisuus. Myös yksinäisten vanhempien lapset ovat muita useammin yksinäisiä. Silti yksinäisyyden muodostuminen on aina yksilökohtaista. 
– Jos vanhemmat tiedostavat asian, siihen voi vaikuttaa harjoittelemalla itseluottamuksen rakentamista tietoisesti, Junttila sanoo.
– Koskaan yksinäisyys ei ole lapsen oma syy. 

OLENNAINEN YKSINÄISYYTTÄ luova tekijä on ostrakismi eli tahallinen tai tahaton ulkopuolelle sulkeminen. Silloin lapsi muuttuu toisille näkymättömäksi. Hän kokee: Olen huonompi. En kelpaa. En kuitenkaan pääse mukaan, turha yrittää.

Yksin jäänyt rakentelee suojamekanismeja. Hän saattaa vetäytyä omiin oloihinsa tai olla aggressiivinen, jolloin toiset saattavat alkaa vältellä häntä. Syntyy haitallinen kehä.

YKSINÄISYYS ON valitettavan pysyvää. Aikuisista yksinäisistä suurin osa on ollut sitä jo lapsena tai nuorena. Lapsuuden yksinäisyys on myös suuri riskitekijä terveysongelmille ja muillekin vaikeuksille. Junttila kertoo tutkimuksesta, jossa ilmeni, että kahdeksanvuotiaana yksinäisyyttä kokevat pojat olivat kymmenen vuoden kuluttua muita useammin myös ahdistuneita, masentuneita, aggressiivisia tai itsetuhoisia. 
– Mikään muu tekijä ei selittänyt ongelmia niin vahvasti, hän sanoo.

Yksinäisyys saattaa vaikuttaa myös oppimiskykyyn, koska itseluottamus, motivaatio ja kyky ilmaista itseä heikentyvät.

YKSINÄISYYS SATUTTAA syvästi. Sitä hävetään ja peitellään. Siksi läheisten on joskus vaikea sitä huomata.
– Jos jokin lapsen hyvinvoinnissa tai olemuksessa muuttuu, se voi olla signaali. Hän voi olla hiljaisempi, ärtyneempi tai väsyneempi, Junttila kuvailee.

Lapsen tai nuoren kanssa olisi silloin tärkeää jutella, mutta ei kovistellen: ”Nyt istut ja kerrot mikä vaivaa.” Silloin lapsi saattaa sulkeutua kuin simpukka.

Junttilan mukaan parhaita tilaisuuksia ovat vaivihkaiset kiireettömät hetket, jolloin vanhempi on lapsen kanssa kahdestaan ilman häiriötä — esimerkiksi ruokaa laittaessa tai saunan löylyssä.
– Itse huomasin, että hyviä tilaisuuksia olivat ne, kun kuskasin lastani vesipallotreeneihin. Istuttiin tunti suuntaansa pimeässä autossa kahdestaan. Oli helppo puhua, hän kertoo.

JUNTTILAN MUKAAN vanhemman tärkein tehtävä on viestittää lapselle, että tämä on hyväksytty, rakastettu, kiva ja ihana. Jos yksinäisyys on edennyt niin pitkälle että se aiheuttaa ahdistuneisuutta, terapeutti tai psykologi voi auttaa ajatusvääristymien purkamisessa.

Vanhemmat, opettajat ja muut vastuulliset aikuiset voivat auttaa sosiaalisten taitojen harjoittelussa ja luoda mahdollisuuksia yhteisiin mutkattomiin matalan kynnyksen kohtaamisiin. Junttila toteaa, että seurakunnilla on valtavasti voimavaroja juuri tällaiseen toimintaan. 
– Näkisin, että kirkko on avoin organisaatio, johon on helppo tulla, hän sanoo.

Yksi merkittävimmistä kirkon keinoista nuorten yksinäisyyden torjunnassa on rippikoulu.
– Yläkoulututkimuksissa nousi esiin, että poikien emotionaalinen yksinäisyys suorastaan romahtaa kahdeksannen luokan lopussa johtuen rippikoulusta, jossa saa kuulua ryhmään ja ilmaista tunteita. Se oli iso löydös.

HARVA HALUAA tarkoituksella sulkea ketään ulkopuolelle, mutta Junttila toteaa, että yleisellä tasolla suomalaista yhteiskuntaa vaivaa tietynlainen välinpitämättömyys. Ilkeydestä on tullut sallitumpaa. Ystäviä saatetaan ”konmarittaa” pois elämästä.

Yksinäisyyttä on vuosien mittaan koetettu torjua lukemattomin projektein, mutta pysyväisen luonteensa vuoksi se ei ole helposti ratkaistavissa.

Junttila toteaa, että usein painopiste on ollut siinä, mitä yksinäiset itse voisivat tilanteensa hyväksi tehdä. 
– Jotta yksinäisyys voisi vähentyä, meidän kaikkien olisi toimittava toisin, hän sanoo. 
– Meidän on yhteisönä pidettävä huoli, ettei ketään työnnetä ulkopuolisuuteen. Suurin vastuu on aikuisilla, mutta pieneltäkin lapselta voi edellyttää ystävällisyyttä toisia kohtaan.

JUNTTILA ON yhdessä Emil Salovuoren kanssa perustanut Lähde-liikkeen, jossa on mukana jo yli 200 toimijaa. Liike kannustaa kaikkia arkisiin pieniin toimiin yksinäisyyden vähentämiseksi. Erityisesti joka kuun 10. päivä on yksinäisyydentorjumispäivä.
– Moikataan naapuria. Viedään kaveri lounaalle. Vietetään yhdessä pidempi kahvitunti tai välitunti. Jutellaan hississä tai ratikassa. Yksinäinen ihminen muistaa vuosikausia, jos joku tulee ja juttelee, Junttila kuvailee.

Hän kertoo, miten itse on ottanut haasteeksi joka kuun 10. päivä tervehtiä jokaista vastaantulijaa kävellessään töihin pitkin Helsingin Hämeentietä. 
– Osa vastaantulijoista ihmettelee, että mitä tuo oikein tekee. Mutta muistan, miten eräs vanha rouva liikennevaloissa ilahtui, että oi miten kiva nähdä pitkästä aikaa! Emme olleet tietääkseni tavanneet koskaan aikaisemmin, mutta molempien aamusta tuli iloinen. Vieraat ihmiset voivat tuntua pelottavilta, mutta jos heitä tervehtii joka aamu, heistä tulee tuttuja.

JUNTTILA MUISTUTTAA, että silmiin katsominen, tervehtiminen ja hymy voivat olla ratkaisevan tärkeitä myös lapsille ja nuorille koulujen käytävillä — vaikkei sitä aina voi heidän reaktioistaan päätellä.   
– Kun saadaan mukaan tarpeeksi monta ihmistä tekemään pieniä asioita, syntyy isoja asioita.

Kaikille tarkoitettu Lähde-liike yksinäisyyttä vastaan

On coolia olla ystävällinen toiselle

Tutkija Niina Junttilan ehdotukset lasten yksinäisyyden torjuntaan

1 Kouluilla on monia hyviä ohjelmia, joiden avulla oppilaat voivat harjoitella kohtaamista, mutta koulutuksen ammattilaiset voivat myös arjessa toimia toisille esimerkkinä. Kouluilla voidaan kehittää myös omia mutkattoman kohtaamisen innovaatioita.

2 Matalan kynnyksen kerho- ja harrastustoiminta, johon jokaisen on helppo mennä mukaan. 

3 Perheiden ja koulujen yhteiset projektit ja tapahtumat ovat hyvä tapa touhuta yhdessä ja tutustua toisiin. Esimerkiksi erilaiset liikuntatempaukset toimivat hyvin.

4 Uusien asenteiden opettaminen kampanjaluonteisesti: kuinka paljon coolimpi on se, joka on ystävällinen toisille.

Artikkeli Yksinäisyys voi seurata lasta aikuisuuteen asti julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.