Rintamamiestalossa Pilkanmaalla saksanpaimenkoira Helmi temmeltää sekarotuinen Milo apurinaan. Kissat Kessu ja Lumikki pysyttelevät kuninkaallisen hillittyinä.

Takan päältä valokuvasta touhua seurailee Anni Vianpään isä, joka menehtyi kolme vuotta sitten. Eteisen seinän kuvakollaasista löytyy lisää läheisiä. Siitä kurkistaa niin Annin puoliso Markus Hulkkonen kuin nuoruudenrakkaus Joni, jonka kuolemasta on nyt yksitoista vuotta.

Niin isä kuin Joni ovat mielessä päivittäin. Ei rakkaita ihmisiä noin vain unohda.
– Kaikki isän tekemät savitontut ovat tallella, Anni Viantie sanoo hymyillen ja siemailee kahvia keittiön pöydän äärellä.

Talo, jossa Anni lemmikkeineen asuu, on hankittu Jonin kanssa Annin aloittaessa hoitoalan opintonsa. – Puoli vuotta ehdimme asua tässä yhdessä.

Nyrkkeilyn huipulle

Isä oli urheilumiehiä, ja urheilullinen tuli tytöstäkin. Nuorena Anni ui ja harrasti karatea maajoukkuetasolla, siirtyi sitten isälle rakkaan lentopallon pariin, kunnes tajusi, että kamppailulajit ovat oma juttu.

Nyrkkeilyä Anni kokeili ensimmäisen kerran vuosi Jonin kuoleman jälkeen. Pari vuotta myöhemmin hän liittyi Kouvolan nyrkkeilijöihin.

Jonille oli tullut uhottua harrastuksen aloittamisesta, ja Anni halusi näyttää, mihin pystyisi.
– Lähdin kesällä 2014 Ruotsiin sairaanhoitajaksi. Hyvän palkan takia pystyin tekemään lyhyempää työviikkoa kuin Suomessa ja keskittymään harjoitteluun, Viantie sanoo.

Tuli ensimmäinen SM-pronssi. Seuraavana vuonna mitali kirkastui hopeaksi, sitten kullaksi.

Ruotsissa keikkaillessa Viantie treenasi Hammarby IF Boxningin riveissä. Suomessa hän alkoi harjoitella Lahden Kalevan salilla ainoana naisena. Valmentaja Kari Korhonen oli ollut ennen Annin tapaamista sitä mieltä, ettei nyrkkeily ole naisten laji.

Sumusta vihaan ja sovintoon

Anni muistaa yhä hyvin, kuinka heräsi aamuyöstä ja ihmetteli, miksi Joni ei ollut tullut kotiin. Hän ajatteli laittaa äkäisen viestin, mutta malttoi mielensä. Seuraavana päivänä hän soitti Jonin ystävälle Henkalle, jonka autolla Joni oli ollut liikkeellä.
– Etkö muka tiedä, Henkka hoki vain, kun kysyin Jonista, Anni muistelee.

Henkka antoi puhelimen äidilleen, joka kertoi hiekkatieltä suistumisesta. Muut kaveriporusta olivat selvinnet pienin vammoin, mutta Joni oli kuollut.

Seuraavat puoli vuotta meni kuin sumussa. Anni opiskeli, mutta päähän ei tarttunut mitään. Luokkakaverit huolehtivat ja soittivat, jos Anni ei ilmestynyt tunneille.

Henkan kanssa välit olivat olleet huonot jo ennen onnettomuutta, saati sen jälkeen.
– Olin pitkään vihainen. Etsin kai syyllistä, vaikka Joni oli ollut itse ratissa. Viisi vuotta onnettomuuden jälkeen sain välit kuntoon Henkan kanssa. Kävimme Jonin haudalla ja onnettomuuspaikalla ja kelasimme tapahtumien kulkua läpi. Se oli iso juttu.

Ensirakkaus loppui yllättäen. Siihen ei pystynyt valmistautumaan mitenkään. Jonin valokuvia, palkintoja ja lapsuuden tyynyliinoja on yhä kodin yläkerrassa.

Toisinaan Anni piipahtaa Valkealassa Jonin haudalla. Sytyttää kynttilän ja hiljentyy.
– En käy ihan siellä joka joulu tai pyhäinpäivä. Enkä ota siitä stressiä.

Arvokkaat jäähyväiset

Nyrkkeilijän elämä on kurinalaista ja treeni kovaa. Juoksua, kuntopiiriä ja maksimivoiman hakemista lihakset hapoilla. Kuukautta ennen kisoja alkaa kiduttava jakso, kun pitää päästä kisapainoon.

Samassa painoluokassa kilpailleen Mira Potkosen lopetettua uransa Viantiellä on baana auki. Päätavoitteena siintää Pariisin olympialaiset 2024.

Pian Viantie aloittaa työn Nuorten Väylällä nuorten päihdeyksikössä. Sitä ennen hän työskenteli neljä vuotta Kouvolan kotisairaalassa, joka tukee vakavasti sairaiden potilaiden kotihoitoa.

Viantien pitkään sairastellut isä kuoli kolmisen vuotta sitten. Kun sydän pysähtyi, hänet elvytettiin, vaikka kunto oli jo huono.
– Isä sai kaksi arvokasta lisäpäivää, joiden aikana hyvästelimme hänet, Viantie sanoo.

Isällä oli tapana näyttää rakkautensa teoilla. Hän teki Annille polttopuita ja auttoi remonteissa. Tunteiden ilmaisu puhumalla oli vierasta, eikä se ole ollut helppoa Annillekaan.
– Piti ihan pinnistellä, mutta sain sanottua isälle ennen hänen kuolemaansa, että tiedäthän kuinka rakas olet meille. Isä nyökkäsi.

Artikkeli Rakkaani, joita ei enää ole julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Hän kirjoitti, että koska kulttuuri on muuttunut ja kieli kehittynyt, on hienoa saada käyttöön myös uusi suomennos.

Vertaus, joka on avautunut maaseutukulttuurissa varttuneelle, ei välttämättä herätä ymmärrystä nykykaupunkilaiselle. Siksi uudessa käännöksessä veljensä silmässä tikun näkevän ”omasta silmästä törröttää tukki” (Matteus 7:4). Edellisessä käännöksessä tukin paikalla oli hirsi ja sitä edeltävässä käännöksessä malka, tuohikaton painoksi laitettu kuusiseiväs. – Uusi käännös auttaa näkemään kertomukset eri silmin. Tutulle tekstille tulee joskus sokeaksi, Kosola sanoo.

Sanaa päivittäin

Kosola tutkii Raamattua päivittäin, sillä hän pyrkii lukemaan sen vuodessa läpi. Menossa on nyt neljäs tai viides vuosi putkeen samaa tahtia.
– Elämänrytmini on aika kiireinen. Parhaiten ehdin lukea ennen töihin menoa kuopuksen aamutoimien aikana, Kosola sanoo.

Hänellä on kännykässään lukusovellus YouVersion, johon hän on määritellyt lukutahtinsa. Päivittäin tulee luettavaksi kohta Psalmeista ja Sananlaskuista sekä jostain Uuden testamentin ja Vanhan testamentin kirjasta.
– Parina vuonna olen lukenut Raamatun järjestyksessä alusta loppuun. Se on aika tahkoamista. Luet viikon sananlaskuja ja Uusi testamentti alkaa joskus lokakuussa. Raamattu on kuin kirjasto. Siinä on monta kirjaa, joita voi lukea haluamassaan järjestyksessä.

Kosolan käyttämässä sovelluksessa on nähtävissä kolme eri suomenkielistä käännöstä ja englanninkielisiä käännöksiä laidasta laitaan. Joitain kohtia Kosola vertailee eri käännöksissä. – Siten ne saattavat avautua ihan eri tavalla.

Raamattu osaksi arkea

Uusinta käännöstä Kosola pitää kielellisesti selkeänä ja luettavana. Teksti on niin soljuvaa, että yksittäinen kirja on helposti käytävissä kerralla läpi.

Kosolalla on antaa ehdotus niille, jotka haluavat lisätä Raamatun luvun osaksi arkea.
– Suosittelisin ottamaan lukuun ensin jonkun evankeliumin. Esimerkiksi Markuksen. Vähän isompi kokonaisuus on Luukaksen evankeliumi ja Apostolien teot, jotka ovat samalta kirjoittajalta. Niistä piirtyy aikajana Jeesuksen syntymästä ensimmäisten seurakuntien perustamiseen.

Toinen helppo tapa on ottaa käyttöön lukusovellus kännykässä.
– Voi valita vaikkapa 10 päivän lukuohjelman tai määritellä aihealueet – esimerkiksi rakkaus tai suru – joista haluaa lukea, Kosola vinkkaa.

Jos Kosolalta jää lukeminen aamulla kesken, hän kuuntelee meneillään olevan kohdan autossa matkalla töihin. – Äänikirjaversion parissa ajatukseni tuppaavat tosin karkaamaan.

Askeleita elämään

UT2020-KÄÄNNÖS löytyy vain digiversiona sekä luettuna versiona Piplia-sovelluksessa. Tämä on Kosolalle pieni pettymys. – Vaikka käytänkin nykyisin pääosin lukusovellusta, ostaisin mielelläni paperiversion ja tekisin sivuille muistiinpanoja. Haluan pysähtyä yksityiskohtien äärelle.

YouVersion näyttää, että Kosolalla on 381 päivän putki menossa Raamattusovelluksen parissa. 109 täyttä viikkoa.

Kosola uskoo, että Jumala puhuu Raamatun tekstien kautta hänelle henkilökohtaisesti. Siksi hän etsii oman elämänsä askeleita Raamatun avulla.
– Olen lukenut Raamattua enemmän tai vähemmän 14-vuotiaasta asti, mutta se jäsentyy jokaisen lukukerran jälkeen paremmin. Kun historialliset tasot ovat tutumpia, alkaa ymmärtää, kuinka Jumala ohjaa oman elämämme ratkaisuja. Uudessa testamentissa on paljon asioita, joita voi lukea suoraan ohjeina.

Mitään yksittäistä elämänohjetta Kosola ei nosta kuitenkaan esille.
– Opettelen tekstiä työkseni ulkoa, mutta en vieläkään muista sanasta sanaan Raamatun jakeita. Itselleni keskeisin ajatus liittyy lähetyskäskyyn. Kun on löytänyt aarteen, siitä haluaa kertoa muillekin. Tärkeimpiä tarinoita minulle on vertaus lammaspaimenesta. Siinä paimen jättää 99 lammasta mennäkseen etsimään yhtä kadonnutta.

Mitä annettavaa vanhalla kirjakokoelmalla on nykyihmiselle?
– Se antaa vastauksia siihen, miksi olemme olemassa ja mikä merkitys elämällämme on.

Kosolan lukupiiri

Sami Kosola aloittaa verkossa (facebook.com/laituri14) lukupiirin, jossa käsitellään eri Raamatun kirjoja. Kosola kutsuu sitä ei-uskonnollisten Raamattupiiriksi. Mukaan saa tulla kuka tahansa. Jokainen lähestyy tekstiä omasta näkökulmastaan.

Artikkeli Kieli muuttuu, sanoma pysyy julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Varpunen jouluaamuna

TOUKOKUUN 12. PÄIVÄNÄ vuonna 1858 runoilija ja kirjailija Zacharias Topeliuksen poika Rafael täytti vuoden. Isä piti sylissä poikaansa, kun tämä kuoli syntymäpäivänään keuhkokuumeen uuvuttamana.

Reilun vuoden kuluttua pojan kuolemasta syntyi runo Sparven om julmorgonen, jonka suomalainen nimi on Varpunen jouluaamuna.

”En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta, olen pieni veljesi, tulin taivahasta.
Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen, pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta.”

Surumieliset sanat heijastavat Topeliuksen tuntoja. Runo kertoo pienen pirtin köyhästä tytöstä, joka ruokkii pakkasessa värjöttelevän nälkäisen varpusen, taivaasta saapuneen pikkuveljen.

Topelius, joka toimi kirjailijauransa lisäksi historioitsijana ja professorina, oli heikkojen puolella. Hän vastusti kulttuurieliitin pröystäilyä ja korosti nöyryyttä. Kenties siksi runon enkelimäinen hahmo on varpunen, huomaamaton pikkulintu, jota pidettiin vähäosaisten vertauskuvana. Se oli myös sielulintu, joka vei kuolleiden sielut taivaaseen.

Topeliuksen mukaan ihmisen tuli kohdella kaikkea Jumalan luomaa kunnialla. Myös pikkulinnut voivat sanoa sanansa, kun ihminen päätyy taivaan porteille tuomittavaksi.

Suomenkielisessä kappaleessa lauletaan veljestä, joka tuli taivahasta. Alkuperäisessä tekstissä omakohtainen tragedia ilmenee tarkemmin. Siinä mainitaan veljestä, joka kuoli viime keväänä.

”Jag är ju din lilla bror, som dog bort i våras.”

Suosikkijoululaulut selviävät vuosittaisessa kyselyssä

SUOMEN LÄHETYSSEURAN vuonna 1973 käynnistämät Kauneimmat joululaulut -tilaisuudet ovat vakiinnuttaneet paikkansa suomalaisessa joulunvietossa.

Kirkon tutkimuskeskuksen viime vuotisen kyselyn vastaajista 57 prosenttia osallistuu niihin useimmiten tai toisinaan. Innokkaimmin laulamassa käyvät eläkeikäiset. Heistä neljä viidestä osallistuu tilaisuuteen ainakin toisinaan, alle 35-vuotiaista puolet.

Postin teettämä tutkimus suomalaisten joulunviettotavoista vahvistaa laulutilaisuuksien merkitystä. Tuhannen vastaajan otoksesta selvisi, että joulussa parasta on yhdessäolo ja jouluruoka. Toiseksi parasta on joululoma, kolmannen sijan jakavat Kauneimmat joululaulut ja joulusauna.

Suosikkijoululaulut selviävät vuosittaisessa kyselyssä. Viime vuonna Suomen Lähetysseuran Kauneimmat joululaulut -äänestykseen osallistui ennätysmäärä ihmisiä, lähes 15 000.

Eniten ääniä sai Varpunen jouluaamuna, joka on pysytellyt pitkään äänestyksen kärkikolmikossa. Topeliuksen jälkeen kakkoseksi tuli Pekka Simojoen Tulkoon joulu ja kolmanneksi Vexi Salmen ja Kassu Halosen Sydämeeni joulun teen.

Erot suosituimpien joululaulujen äänimäärissä olivat pieniä. Lähelle kolmikkoa kirivät Topeliuksen kynäilemä Sylvian joululaulu ja Carola Häggkvistinsäveltämä Himlen i min famn, jonka suomalaiseksi nimeksi Pia Perkiö riimitteli Taivas sylissäni.

Taivas sylissäni

”OLET TOISTEN kaltainen, lapsi lupauksien. Tuotko lapseni, nyt toivon maailmaan?”

Häggkvist, artistinimeltään Carola, on edustanut Ruotsia kolmasti Euroviisuissa. Tuomisina on voitto sekä kolmas ja viides sija. Popin lisäksi hänet tunnetaan hengellisestä musiikista ja yhteyksistään karismaattiseen Livets Ord -liikkeeseen.

Tunnetuimman suomalaisen version Carolan joululaulusta taitaa tulkita Suvi Teräsniska. Sen voi kuunnella myös Saara Aallon ja Arja Korisevan versioina.

Häggkvist on kuvaillut, että laulu syntyi melodiana. Hän kantoi sitä pitkään sisällään, ajatteli sen olevan Marian kehtolaulu Jeesukselle. Sanoittaja, oslolaisyntyinen papinpoika Erik Hillestad,sommitteli Häggkvistin ajatuksista laulun, joka sisälsi nuoren nasaretilaistytön kysymyksiä tämän jouduttua kohtaamaan mysteerin.

”Keneltä sai tähden, tuo katse pienokaisen? Kuka poisti synkeyden yöstä paimenten? Kuka solmi kruunun nyt sinun hiuksillesi? Viisaat kuka johti luokse rakkaan lapseni?”

KAPPALE JULKAISTIIN Häggvistin joululevyllä Jul i Betlehem marraskuussa 1999. Albumi ampaisi myyntilistan ykköseksi Ruotsissa ja kuutoseksi Norjassa. Se oli äänitetty kesän ja alkusyksyn aikana Beetlehemissä.

Kristinuskoon sisältyy ajatus Jumalasta, joka syntyi köyhän ihmisen hahmoon. Laulussa Maria esitellään kiiltokuvan sijasta oikeana ihmisenä, jolla on huoli lapsestaan.

”Ken toi kyyneleitä silmiin pienokaisen? Miksi äitiin tarraudut nyt niin vavisten?”

Hämmennyksen lisäksi synnyttäjän elämään liittyi häpeää ja pelkoa. Aviottomasta lapsesta olisi voinut seurata kivitystuomio, mutta Marian onneksi Joosef suostui lapsen isäksi. Laulun äidillä saattaa olla aavistus poikansa kohtalosta. Myöhemmin hän joutui kokemaan jokaisen äidin painajaisen, lapsensa kuoleman.

”Varjot toistaa sen nyt, enkeli on mennyt. Kaiken kauniin muistan, vaikka en voi ymmärtää.”

Näin sydämeeni joulun teen

MARRASKUUN ALUSSA vuonna 1988 Flamingo-levy-yhtiön pomo Vexi Salmi tuli töihin aamuyhdeksäksi ja huomasi, että tekeillä olevalta Vesa-Matti Loirin joululevyltä puuttuu vielä yksi kappale.

”On jouluyö, sen syvä rauha leijuu sisimpään. Kuin oisin osa suurta kaikkeutta. Vain kynttilät ja kultanauhat loistaa hämärään. Vaan mieleni on täynnä kirkkautta.”

Salmi kirjoitti vauhdilla kiireettömyyttä huokuvan tekstin ja vei sen säveltäjänä ja kapellimesterina toimineelle Kassu Haloselle. Tämä luki sanoituksen kolmasti läpi, sitten melodia alkoi soida päässä. Halonen laittoi mankan päälle ja tarttui syntetisaattoriin. Kappale tuntui heti vahvalta. Hän arveli, että saattaa sitä joku muukin tykätä kuin hän itse.

Sanoittaja halusi riimitellä muutaman kohdan uudestaan, mutta kuunneltuaan sävelmän hän totesi kappaleen olevan valmis virsikirjaan. Tavuakaan ei muutettu.

Vanhan kristillisen ajatuksen mukaan Kristus syntyy uudestaan ja uudestaan, jatkuvasti ihmisten sydämissä. Tähän mystikkojen suosimaan ajatukseen tarrautuu myös Salmen teksti.

”Näin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen.”

Levy valmistui parissa päivässä. Juha Björninen soitti kitaraa, Loiri huilusoolot ja Halonen kaikki muut raidat. Kuunneltuaan pari kertaa levyn nimikappaleen Loiri lauloi sen yhdellä otolla.

Sesonki kerran vuodessa

JOULUHITIN TEKO ei ole läpihuutojuttu. Joululaulujen määrä lasketaan pikemminkin tuhansissa kuin sadoissa, mutta vain parikymmentä niistä pyörii suosikkien joukossa.

Markkinat ovat täynnä, uusien tulokkaiden on vaikea kiilata listoille. Sesonki on vain kerran vuodessa.

Sydämeni joulun teen -albumi oli ulkona joulukuun alussa 1988. Siitä tuli Suomen kaikkien aikojen yhdeksänneksi myydyin levy ja myydyin kotimainen joululevy.

Se toi myös muutoksen tuulia kuuntelemaamme joulumusiikkiin. Amerikkalaisten jouluiskelmien voittokulku alkoi 50-luvulla. 70-luvulla joulunviettoa pidettiin lapsellisena ja laulujen sävy oli jopa pilkallinen.

Sydämeeni joulun teen -levytys oli alkusysäys hartaiden joululaulujen renenssanssille. Se viitoitti tietä artistien kirkkokonserttikiertueille.

Äskettäin kuollut Salmi pohti aikoinaan, että nykyihmiseltä puuttuu hiljaisuuden tavoittelu. Ihminen ei osaa olla itsensä kanssa, vaan kaipaa hälinää ja melua.

”On jouluyö, sen hiljaisuutta yksin kuuntelen. Ja sanaton on sydämeni kieli. Vain tähdet öistä avaruutta pukee loistaen. Ja ikuisuutta kaipaa avoin mieli.”

Sylvian joululaulu

HELSINGIN JOHANNEKSEN kirkon entinen urkuri Sulo Saarits oli tunnettu kirkkolaulaja, joka levytti ensimmäisenä Sylvian joululaulun, ruotsiksi Sylvias hälsning från Sicilien.

Tämäkin ikisuosikki on Topeliuksen käsialaa. Alkuperäinen runo on päivätty jouluaatolle 1853. Runon tunnetuimman suomennoksen teki Martti Korpilahti. Karl Collan sävelsi sen joululauluksi.

Sylvia eli mustapääkerttu (Sylvia atricapilla) on Sisiliassa talvehtiva muuttolintu. Runo kertoo etelän sypresseistä, vaahtoavasta viinistä ja Etnasta, mutta myös koti-ikävästä ja isänmaanrakkaudesta.

”Se häkki mi sulkee mun sirkuttajain, ja vaiennut vaikerrus on vankilan.”

Mustapääkerttuja suljettiin häkkeihin silmät puhkaistuna, jotta ne houkuttelisivat yölaulajina lajitovereitaan pyrähtämään pyydystäjien verkkoon. Luonnosuojelijana Topelius vastusti julmaa pyydystystapaa.

Häkki-vertauksen on ajateltu kuvailevan myös Suomen asemaa Venäjän autonomisena, mutta alistettuna osana. Runossa saatetaan siis viitata itsenäisyyspyrkimyksiin.

Tähänkin sanoitukseen liittyy omakohtainen tragedia. Topelius menetti kolme kuudesta lapsestaan. Kolme vuotta ennen runon syntyä Topeliuksen silmäterä, 2-vuotias Michael, oli menehtynyt rajuun kuumeeseen. Isänsä Mikaksi kutsuman pojan viimeinen sana oli pappa. Runoilijan alakuloa lisäsi vaikea poliittinen tilanne ja Krimin sota. Topelius pakeni surua taiteeseensa.

”Oi, murheita muistaa ken vois laulajan?”

Tuotto hyväntekeväisyyteen

Kauneimpien Joululaulujen tuotto ohjataan tänä vuonna kehitysmaiden lasten koulutukseen, terveyteen ja turvallisuuteen.
Lahjoita Kauneimmat Joululaulut -keräykseen verkossa
Kuuntele Kauneimpia Joululauluja verkossa

Laula joululauluja sosiaalisessa mediassa

Joululauluja pääsee laulamaan verkossa Kouvolan seurakuntayhtymän kanttorien ja kuorojen toteuttaman joululauluvideon kautta. Videotallenne julkaistaan 7.12. klo 10 Kouvolan seurakuntien YouTube-kanavalla.

Artikkeli Laulu tuo joulun julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

”Julius on kuollut.”

Soittaja oli Jesse Tanninen, keskimmäinen Jyrkin pojista. Julius on perheen kuopus, joka oli täyttänyt äskettäin viisitoista.

Oli joulukuun kahdeskymmenes päivä. Jyrki sulatteli kuulemaansa epäuskoisena. Onnettomuutta. Mopoa ja rekkaa. Törmäystä. Juliusta. Ei voi olla totta, hän mietti yhä uudestaan ja uudestaan.

Umaconilla metallinlajittelijana työskentelevä Tanninen soitti pomollensa, kertoi mitä oli käynyt ja pyysi loppuviikon vapaata.

Juliuksen kuoleman jälkeisistä päivistä Jyrki muistaa vain vähän. Hän kävi onnettomuuspaikalla ja tapasi siellä Juliuksen entisen opettajan. Ihmisiä pistäytyi kotona adressien kanssa, mutta Jyrki pysyi huoneessaan oven takana.

Joulupyhät menivät sumussa, vuosi vaihtui huomaamatta. Oli vaikea ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Vasta nähtyään Sippolan hautausmaalle kaivetun haudan Jyrki tajusi, ettei Juliusta enää ole.

JYRKI ISTUU kultainen risti kaulassaan keittiön pöydän ääressä. Metsän ympäröimä koti on Sippolassa, rauhallisessa paikassa muutaman kilometrin päässä kirkonkylästä.

Jyrkillä on viisi poikaa. Vanhimmat Niko 28, Joni, 26, ja Jesse, 24, ovat asettuneet lähiseudulle. Niklas, 22, asuu vielä kotona. Kuopus Julius olisi nyt 18-vuotias.
– Veljekset kulkivat pieninä kuin kananpojat perässäni vasaran ja naulojen kanssa. Osallistuivat touhuihin ja puuhiin, ajoivat traktoriakin, Jyrki sanoo ja hymyilee.

Julius oli ahkera ja vähän rauhaton poika. Hän pelasi jääkiekkoa kavereidensa kanssa ja kävi Ruotilassa isovanhemmillaan metsähommissa ja tekemässä polttopuita.

Kolme vuotta sitten Juliuksen ainoa joululahjatoive oli ollut mopo, ja sen hän oli saanut etukäteen. Se ehti olla käytössä pari viikkoa ennen onnettomuutta. – Oli hirveän innoissaan siitä. Kertoi, ettei muuta lahjaa tarvitse. Ja eihän hän muuta sitten saanutkaan.

TANNINEN HAKEE keittimestä kahvia ja käy läpi, kuinka tapahtumat etenivät kolme vuotta sitten joulukuussa. Julius ja hänen kaverinsa olivat vaihtaneet mopoja Keltakankaan ABC-aseman pihalla. Sieltä pojat olivat lähteneet ajamaan kohti Myllykoskea.

Kenraalintiellä, viidenkympin alueella, takaa lähestyi täysperävaunullinen rekka. Tiellä oli valaistus, mutta kuski ei huomannut kahta mopopoikaa.

Julius kuoli heti. Kaveri lensi pientareelle ja loukkaantui.
– Sain kriisiavun numeron, mutta en ottanut yhteyttä. Mietin, että mitä sitä juttelemaan tuntemattomille. En halunnut lähteä hoitoloihin enkä pillerilinjalle, Jyrki sanoo.

Puoliso Minna Rantakari oli käynyt sairaalassa ja saanut rauhoittavia lääkkeitä. Hautajaispäivänä  Jyrki huoli itsekin pillerin.

Siunaus pidettiin Hirvelän kappelissa, muistotilaisuus oli Sippolan seurakuntatalossa. Mukana oli iso joukko Juliuksen ystäviä.

Ei Jyrki siitäkään päivästä kauheasti muista, mutta yksi erityinen hetki jäi mieleen kuoleman jälkeisistä viikoista. Kun Juliuksen nimi luettiin kirkollisissa ilmoituksissa kuolleiden kohdalla, kirkonpenkissä alkoivat kyyneleet valua. Jyrki yritti peitellä niitä, ettei kukaan näkisi ison miehen itkevän.
– Tuli kummallinen hyvän olon tunne. En tahtonut pois. Olisin halunnut, että jumalanpalvelus vain jatkuu ja jatkuu.

KEITTIÖSSÄ on hyörinää. Neljä kissanpoikasta painii lattialla ja kiipeilee jaloissa. Jessen lapset Alissa, 4, ja Nuutti, 2, ovat saapuneet isänsä kanssa kylään. Alissa muistuttaa isoisäänsä, että ovi on pidettävä kiinni, etteivät kissat karkaa.

Talossa on ollut aina kissoja. Juliuksen suosikki oli Pillis-kissa, jonka hän otti kainaloonsa iltaisin ja kömpi sitten nukkumaan pörröisen unikaverinsa kanssa.

Juliuksen kuoleman jälkeen Jyrki käpertyi murheisiinsa. Oli vaikea puhua kenellekään siitä, miltä tuntui ja mitä kävi mielessään läpi. Hän käveli yksin maanteitä pitkin ja rukoili, kyseli Jumalalta, miksi näin piti käydä.

Tanninen ehti kysyä omalta isältään ennen tämän kuolemaa, kuinka mies jaksoi kun vaimo ja poika kuolivat aikoinaan melkein samaan aikaan.
– Ukko sanoi, ettei voinut muuta kuin tehdä töitä ja jatkaa elämää.

Jyrki toimi samoin. Teki töitä, mutta oli muissa maailmoissa. Oli päiviä, jolloin sängystä ei meinannut päästä ylös. Työpäivän jälkeen voimat olivat täysin loppu.
– Ensimmäiseen vuoteen en meinannut jaksaa oikein mitään. Viime kesänä alkoivat kotityöt maittaa pitkästä aikaa.

JYRKI NOSTAA takin selkään. Hän menee pihalle ja suunnittelee autotallin viereen nousseen pihasaunan lämmittämistä. – Julius maalasi sen ulkoseinät vähän ennen kuolemaansa, Jyrki sanoo.

Kesällä hän katseli vanhoja valokuvia, muisteli aikoja, jolloin opetti Juliusta uimaan ja poika kapusi luottavaisesti selän päälle. Parikkalaan muorin kotitaloon tehtiin mukavia reissuja. ”Isä isä, tänne tänne!” Niin Juliuksella oli tapana huudella innoissaan.

Julius käy mielessä joka päivä ja monta kertaa päivässä. Varmasti hän on veljienkin ajatuksissa, mutta asiasta on vaikea puhua. Eikä Jyrki oikein puhu vaimonsakaan kanssa pojasta.

Jyrki on rukoillut aina iltarukoukset, mutta Juliuksen kuoltua hän on rukoillut enemmän. Hän ryhtyi myös lukemaan Raamattua ja suuntaamaan säännöllisesti Sippolan kirkkoon.  
– Odotin kuin lapsi joulua, että pääsen sunnuntaina jumalanpalvelukseen. Se oli pitkään ainoa paikka, jossa minun oli hyvä olla.

Tanninen meni mukaan muuhunkin seurakunnan toimintaan. Hän käy miestenkerhossa ja raamattupiirissä sekä Raamattu tutuksi -illoissa. Usko Jumalaan on vahvistunut. Viikonloppuisin hän suuntaa hautausmaalle. Haravoi haudan, laittaa kynttilän ja rukoilee Jeesusta kertomaan terveiset Juliukselle ja muille omaisille.
– Hautuumaalla kävely rauhoittaa. Johtuuko sitten siitä, että on siunatulla maalla. Se tuntuu huokuvan pyhyyttä, Jyrki sanoo.

JULIUKSEN HUONE oli pitkään paikka, jonne Jyrki ei halunnut mennä. Hänen piti kerätä rohkeutta, että sai aukaistua oven ja katsottua pojan tavaroita ja seinille kiinnitettyjä autojulisteita.

Yhä edelleen Tanninen kysyy samaa kysymystä Jumalalta: Miksi?

Töitä tehdessään hän huomaa välillä rukoilevansa. Se on kuin hengittämistä.
– Välillä tuntuu, että rukous menee paremmin perille, että Jumala kuulee, mitä sanon. Yhteys Jumalaan on pitänyt minut kasassa.

Juliuksen kuoleman jälkeisessä kurimuksessa kävely ja rukoilu rauhoittivat. Samoin tuntui hyvältä kuulla, kun yksi surunvalittelijoista kertoi unestaan, jossa Julius oli kertonut, ettei ole mitään hätää, kaikki on hyvin.
– Niiden sanojen kuuleminen sai minut nousemaan hetkeksi sängystä. Tiesin, että Julius oli perillä.

Ennen Jyrki pelkäsi kuolemaa, hetkeä, jolloin itse kupsahtaa. Enää ei sellaista pelkoa ole.
– Olen tajunnut, että ihminen on aika pieni matonen maan päällä.

Isä, isä, tänne, tänne! Tanninen ajattelee kuulevansa tutut sanat, kun on hänen aikansa lähteä ja Julius tulee Jeesuksen kanssa vastaan.

Artikkeli Mopopojan isän suuri suru julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Näitä sanoja Jussi Raukko, pitkäaikainen eri seurakuntien luottamusmies, käyttää lähes kaikissa kiinteistöjaoston kokouksissa.

”En ole isosti hengenmies, mutta haluan olla vaikuttamassa. Olen ollut päättämässä etenkin talousasioista, ja yhtymässä ne tuovat mukanaan yleensä painimista.”

Raukko muutti Myllykoskelle vuonna 1960. Hän vaikutti ensin Sippolan ja sitten Myllykosken seurakunnassa. Sen jälkeen hän toimi luottamustehtävissä Anjalankosken seurakuntayhtymässä, ja nyt pesti on Kouvolan seurakuntayhtymässä.

”Palkat vievät seurakuntien menoista 66 prosenttia, kiinteistöt 30 prosenttia. On säästettävä suurista asioista. Yhtymällä on 16 kirkkoa. Jokaisessa pidetään jumalanpalvelus, vaikka kaikki osallistujat mahtuisivat yhteen kirkkoon”, Raukko sanoo, muttei kannata kuitenkaan monen kirkon sulkemista.

”Tarvitaanko yli 20 hautausmaata? Tai 140 kiinteistöä? Entä 14 kanttoria? Jos seurakuntia olisi vain yksi, työt ja kiinteistöjen käyttö jaettaisiin järkevämmin.”

Jenni Salo muutti Kouvolaan vuonna 2010. Hän on työskennellyt johtokunnissa, Kouvolan seurakuntaneuvostossa ja viimeksi seurakuntayhtymän yhteisessä kirkkovaltuustossa.

”Olin siinä Kouvolan seurakunnan edustajana, mutta kun muutimme Valkealaan, jouduin luopumaan paikasta. Harmitti, mutta lupasin olla muuten toiminnassa mukana.”

Jos Raukon sydämenasiana on seurakuntien yhdistyminen, niin Salo on yrittänyt saada seurakuntiin tapahtumia, joihin hänen ikäistensä on helppo tulla.

”Toimintaa, johon voi mennä lasten kanssa. Sunnuntai Specialissa näkee paljon nuoria aikuisia, koska lapsille on järjestetty pyhäkoulu ja laadukas lastenhoito. Se perustuu pääosin vapaaehtoistyöhön. Seurakunnalla ei ole varaa tai halua osoittaa sinne lapsityön työntekijöitä”, luokanopettajana työskentelevä Salo ihmettelee.

”Itselleni on tärkeää, että toiminta olisi lähellä tavallista ihmistä. Ettei olisi vain superaktiiveja ja iso joukko niitä, jotka kokevat toiminnan vieraaksi.”

Seurakuntavaalit pidetään ensi syksynä. Ehdokkaat voivat päästä kannatuksensa mukaan oman seurakunnan seurakuntaneuvostoon, yhtymän kirkkovaltuustoon tai vaikkapa johtokuntiin.

”Olisi hyvä, että oma ikäluokkani ja nuoremmatkin lähtisivät ehdolle”, Salo toivoo.

Raukko jäi eläkkeelle Myllykoski Oy:n materiaalihallintopäällikön virasta. Hän myöntää, että 20-50-vuotiaita ei ole runsain mitoin pyrkimässä luottamustehtäviin.

Sekä Salo että Raukko ovat kotoisin Pohjanmaalta. Molemmat ihmettelevät, miksi Kouvolassa valitetaan asioista, muttei tehdä mitään. Se ei koske vain seurakuntaa vaan ihan kaikkea.

”Pohojalaiset pistäisivät kökän – siis talkoot – pystyyn ja hoitaisivat homman”, Raukko sanoo.

Salon pohjalaisuus on näkynyt luottamustehtävissä tiettynä suoruutena. Hän on kysellyt, miksi näin tehdään. Tai pitäisikö asia kuitenkin miettiä uusiksi?

”Täällä ollaan kovin mustasukkaisia omasta alueesta. Ulkopuolelta kun tulee, niin huomaa, että Kouvola on yksi kaupunki.”

Raukko kuvailee tyypillistä seurakunnallista päätöksentekoa sellaiseksi, että seurakunnan edustajat ovat miettineet kantansa ja valtuustossa ollaan sitten seurakunnittain samaa tai eri mieltä.

”Vaikuttamaan pystyy, tosin prosessit ovat hitaita ja kankeita. Muutos ei tapahdu niin nopeasti kuin itse toivoisi”, Salo arvioi.

”Päätöksensenteko toimii muuten aika hyvin, mutta keskustelu kiinteistöistä luopumisesta on usein vaikeaa”, Raukko sanoo ja opastaa uusia valtuutettuja.

”Älä lähde kokouksesta niin, että harmittelet, mitä olisit tahtonut sanoa. Sano asiasi kokouksessa. Jos tulet valituksi, mene heti ensimmäisessä kokouksessa puhujanpönttöön. Muuten et ehkä mene myöhemminkään.”

Millaiseksi haluat kirkkosi?

Ensi syksynä on seurakuntavaalit. Niissä seurakuntalaiset äänestävät luottamushenkilöt, jotka johtavat seurakunnan toimintaa.

Luottamushenkilöt päättävät muun muassa siitä, ketkä valitaan seurakunnan työntekijöiksi, minkälaisia kerhoja pidetään ja mihin seurakunnan rahoja käytetään.

Kiinnostaako vaikuttaminen seurakunnassasi? Vaaleissa asetutaan ehdolle valitsijayhdistyksen kautta. Niiden taustalla voi olla herätysliike, puolue, asuinalue tai yhteinen näkemys kuten tasa-arvon edistäminen kirkossa. Oman listan voi perustaa keräämällä vähintään 10 oman seurakunnan äänioikeutettua jäsentä valitsijayhdistykseksi.

 Ehdokasasettelu päättyy 17.9.2018. Ennakkoäänestysaika on 6.–10.11.2018 ja vaalipäivä 18.11.2018. Lisätietoja ehdokkaaksi ryhtymisestä on seurakuntavaalit.fi -sivustolta.

Artikkeli Pohojalaisella asenteella julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Sitten uutisoitiin Opetushallituksen uudesta oppaasta, jonka avulla perusopetusta on tarkoitus uudistaa sukupuolitietoisempaan suuntaan tämän vuoden alusta.

Oppaan mukaan lapsia ei pitäisi kutsua tytöiksi tai pojiksi, vaan heitä pitäisi puhutella nimillä.

Nimityksille ”virkamies” ja ”lakimies” toivottiin opetuksessa vaihtoehtoisia nimityksiä. Historian ei tulisi olla pelkkää suurmiesten historiaa, vaan myös suurnaisten. Käsityöoppiaineissa pitäisi irrottautua perinteisestä jaosta tyttöjen tekstiilityöhön ja poikien tekniseen työhön.

Lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja kirjailija Jari Sinkkonen ärähti. Hänen mielestään on pöhköä ajatella, ettei lasta saisi sanoa tytöksi tai pojaksi.

Sinkkonen kritisoi myös näkemystä, jonka mukaan sukupuolia olisi loputon määrä. Hänen mukaansa on vain hyvin pieni joukko ihmisiä, joiden sukupuoli ei ole selkeästi tyttö tai poika. – Minä en tällaista moninaisuuspuhetta ymmärrä alkuunkaan, Sinkkonen ärähti Vantaan Sanomien haastattelussa.

On siis tyttöjä ja poikia, mutta lapset kasvavat omalla laillaan biologisen sukupuolensa puitteissa. Tyttö voi olla rasavilli menijä ja poika herkkä taiteilijasielu. Uransa aikana Sinkkonen on käyttänyt paljon puheenvuoroja sukupuolten välisiä stereotypioita vastaan.

Sinkkosen mukaan sukupuolikysymys on luovuttamaton osa identiteettiä. Ajatus häivyttää tyttönä tai poikana oleminen liittyy hänen mielestään aikuisten tasa-arvopyrkimyksiin. – Puhe siitä, että kasvatus olisi kaikkivoipa keino ohjata lasta haluttuun suuntaan ei ole totta, Sinkkonen huomautti haastattelussa. – Ei edes kaikkein hyvää tarkoittavinkaan kasvatus voi hallita lasta, sillä lapsi kasvaa niin kuin kasvaa.

Syksyn aikana Sinkkonen puhui aiheesta julkisesti niin paljon, ettei halua enää antaa siitä uusia haastateluja.

Sukupuolineutraali kasvatus tarkoittaa sitä, että lapsen sukupuoli jätetään täysin ilman huomiota.

Se on hyvä erottaa sukupuolisensitiivisyydestä, josta puhutaan niin Tasa-arvo on taitolaji -oppaassa, opetussuunnitelman perusteissa kuin varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa. Ja sitä myös Sinkkonen näyttäisi kannattavan.

Sukupuolisensitiivisyys tarkoittaa taitoa tarkastella sukupuolta biologisen aspektin lisäksi kulttuurisesta ja sosiaalisesta näkökulmasta sekä taitoa huomata omia ja toisten kasvattajien sukupuolittuneita käytäntöjä.

Sukupuolisensitiivisyydessä tunnustetaan, että ei ole yhtä oikeaa tapaa olla tyttö tai poika. Siinä jätetään tilaa niille, jotka eivät mahdu perinteisiin sukupuolirooleihin.

Erilaisuus huomioitu seurakunnassa

Keskustelu lasten sukupuolirooleista ei ole mikään uusi juttu Kouvolan seurakunnan varhaiskasvatuksessa.
– Enää ei ole pitkään aikaan ollut niin, että tyttöjä ohjataan tyttöjen ja poikia poikien leikkeihin. Leikki- ja pienryhmät jaetaan pedagogisin eikä sukupuoleen liittyvin perustein, sanoo Kouvolan seurakunnan varhaiskasvatuksen johtaja Hilkka Kuortti.

Ohjaajat pyrkivät ottamaan lapset huomioon yksilöinä. He yrittävät tunnistaa omassa käytöksessään stereotyyppisiä tapoja ja asenteita, jotta ennakko-oletukset eivät välittyisi lapsille. – Tavoitteena on, että emme esitä näkemyksiä siitä, kuinka tyttöjen tai poikien pitäisi toimia. Olemme hienotunteisia lasten leikkejä kohtaan. Tarkoitus on lukea lasta ja hänen kiinnostuksensa kohteita.

Raamatussa miehet näyttäytyvät usein sankareita. Kerhojen näytelmissä on kyllä esitelty myös Raamatun naissankareita, ja tytöt voivat tehdä miessankarin roolin.

Seurakunnan varhaiskasvatukseen kuuluvat päiväkerhot, perhekerhot ja iltapäivätoiminta. Pedagogisesti toimintaa linjaa Opetushallituksen laatima Varhaiskasvatuksen suunnitelman perusteet 2016.

Kouvolan seurakunnan varhaiskasvatuksen piirissä olevien lasten vanhemmilta ei ole tullut vaatimuksia siitä, että toiminnan pitäisi olla sukupuolineutraalia. – Osa vanhemmista toivoo, että puhutaan edelleen tytöistä ja pojista, Kuortti sanoo.

Artikkeli Yhdenvertaisia, muttei samanlaisia julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Sehän on Martti Luther. Tuollainen päähine hänellä on vanhassa maalauksessa. Mutta entä Karppelan parta? Luther on kuvattu usein siloposkisena. – Onhan tätä ollut 500 vuotta aikaa kasvattaa, Karppela lohkaisee ja tunnustelee leukaperiään.

Hän on sonnustautunut Lutheriksi reformaation eli uskonpuhdistuksen juhlavuoden kunniaksi. On kulunut 500 vuotta siitä, kun Luther, saksalainen munkki, julkaisi 95 teesiä katolisen kirkon anekauppaa vastaan.

Ihmisoppia saarnaavat ne, jotka sanovat, että heti kun raha kilahtaa kirstuun, sielu vapautuu kiirastulesta. Näin kuului teesi numero 27.

Mitä Luther tuumaisi Suomen itsenäisyyden juhlinnasta? Lutherin aikana Saksa oli osa Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa, joka koostui useista ruhtinaskunnista. Isänmaa ei voinut tarkoittaa Lutherille samaa kuin meille, mutta luterilaisuus yhdistetään usein isänmaallisuuteen, sillä Lutherin opetuksissa oli esivaltaa kunnioittava henki. – Yhtenä selityksenä kunnioitukselle on se, että Luther sai suojelua maalliselta hallitsijaltaan, Saksin vaaliruhtinaalta, kun Rooman kirkko halusi hänet hengiltä, Karppela arvioi.

Hallitsijat ovat käyttäneet hyväkseen protestanttisten kirkkojen – kuten luterilaisuuden – ajatusta siitä, että maallinen hallitsija on myös kirkon pää. Kritiikittömyys esivaltaa kohtaan on ollut luterilaisuuden sokea piste. Kun kansallisaate nousi Saksassa 1800-luvulla, Luther valjastettiin sen esikuvaksi. Samoin natsien noustessa valtaan Luther asetettiin heidän arvojensa esitaistelijaksi. – Luterilaista isänmaallisuutta ei saa käyttää ahdasmielisen muukalaisvastaisen kansallistunteen nostattamiseksi, Karppela huomauttaa.

Kristityt ovat vieraita ja muukalaisia tässä maailmassa; heidän isänmaansa ja omaisuutensa on muualla. Näin Luther kirjoitti Ensimmäisen Mooseksen kirjan selityksessä. – Lutherin ajatus isänmaallisuudesta on kaksijakoinen. Kristitty on samalla sekä oman kotimaansa että tulevan kotimaansa taivaan  kansalainen.

Mietitään juhlivaa Suomea sen synnytysvuosina. Suomessa kirkko on perinteisesti ollut hyvää pataa esivallan kanssa. Kansalaissodan aikana kirkko leimautui oikeistolaiseksi, ja sen välit työväkeen tulehtuivat pitkäksi ajaksi. – Kirkko kohteli väärin punaisia, toteaa Luther, siis Karppela.

Sotien jälkeen Suomessa ruvettiin rakentamaan hyvinvointiyhteiskuntaa, jonka ajatus ihmisten tasa-arvoisesta kohtelusta oli lähellä kirkon ihanteita. Sitä on purettu hissukseen 80-luvulta lähtien.
– Parhaillaan on kehittymässä köyhiin ja rikkaisiin jakautuva Suomi.  Vähäosaisten ja syrjäytyneiden määrä kasvaa.

Luther kannatti sekä köyhäinhuoltoa että esivallan kunnioittamista. Koko pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta nousee luterilaisuudesta. Siinä hyväntekeväisyys on rakennettu systeemin sisälle, ja se rahoitetaan veroilla. Katolilaisissa maissa hädänalaista tuetaan vapaaehtoisin lahjoituksin.

Aina kun Suomen valtaapitävät kumartavat suurituloisille ja etuoikeutetuille, he kääntävät selkänsä vähäosaisille.
– Kirkon köydenvedossa on kaksi suuntaa: köyhien oikeuksien puolustaminen ja esivallan päätösten kunnioitus. Nämä ovat usein ristiriidassa keskenään, eikä kirkkokaan aina tiedä, miten toimia, Karppela sanoo.
– Kirkko ei voi lähteä siitä, että se ratkoo kaikki aikansa ongelmat. Tärkeintä on olla aktiivinen ja osallistua keskusteluun, vaikka yhteentörmäyksiä tulee. Ei sitä tarvitse pelätä.

Luther oli ristiriitojen mies. Munkki, joka karkasi naimisiin nunnan kanssa. Kirjasi kuolemattomia lauseita kuten: Ajatukset ovat tullivapaita. Ja: Mihin Jumala rakentaa kirkon, paholainen viereen pystyttää kappelin. Hän rakasti viiniä ja laulua, ja parjasi paavin lisäksi juutalaisia ja lakimiehiä. – Aikansa lapsi. Luuli, että maapallo on universumin keskus, jota aurinko kiertää, Karppela toteaa.

Lutherin mielestä Jumala toimii kirkon, perheen ja yhteiskunnan rakenteiden välityksellä. Niissä on löydettävissä Jumalan tahto ja johdatus. Täyttäessään velvollisuutensa yhteiskunnassa, työ- tai perhe-elämässä luterilainen toteuttaa Jumalan tahtoa.

Luther ajatteli Jumalan johdattavan päättäjiä. Toisaalta luterilaisen kirkon tunnustuskirjoista kumpuaa ajatus, että tilanteessa, jossa pyritään kukistamaan evankeliumin oppi, kristityn on asetuttava vastarintaan.
– Ajankohtainen esimerkki on turvapaikanhakijoiden pakkopalautukset. Pakolaisia otettiin aluksi kirkon suojiin, mutta vähitellen tuli ymmärrys, ettei ole sopiva pelata omaa peliä, Karppela sanoo ja näyttää lisää Lutherin kirjoituksia.

Kirkko on ollutkin kaikkina aikoina eräänlainen maanpakolaisten ja varattomien turvapaikka.
– Näissä veljien vaikeuksissa ei siis kirkko voi olla toimetonna eikä se saakaan. Jumalan käsky ja esi-isien opetukset pakottavat sen laupeuden töihin.
– Mikä on kirkon rooli ja missä kulkee auttamisen raja? Ainakin on tärkeää, että kirkko osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun ja pitää esillä lähimmäisenrakkautta ja kaikkien ihmisten tasa-arvoisuutta. Ne ovat kristinuskon ydintä.

Artikkeli Luther ja juhlavuodet julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kouvolan terveysaseman osastolla 6 on useita saattohoidossa olevia. Johtava sairaalapastori Mia Kähärä vierailee siellä usein, sillä moni potilaista haluaa käydä keskustelun pastorin kanssa.

– Osaston hoitajilla on siihen vaikutusta, sillä he muistuttavat mahdollisuudesta tavata pappia, sanoo Kähärä, jonka työhuone on terveysaseman alakerrassa.

Kähärän tapa keskustella kuolevan kanssa ei ole kovin muodollinen. Hän esittelee itsensä, kyselee vointia ja etenee smalltalkin kautta aiheisiin, joista potilas haluaa puhua.

– Puhetta tulee niin sairaudesta kuin tunteista, elämänvaiheista ja läheisistä. Aika moni tuumaa eläneensä hyvän elämän, vaikkei se aina helppo ole ollutkaan. Kysyn lähes aina, toivooko potilas, että laulan virsiä tai rukoilen hänen puolestaan. Jumalaan turvaamisesta saa lohtua ja voimia.

Suurin osa osasto 6:n henkilökunnasta on kouluttautunut saattohoitoon. Kähärä on itsekin pitänyt saattohoitoaiheisia kursseja hoitoalan ammattilaisille.

Myös palveluasumisen ja kotihoidon piirissä on ihmisiä, joilla on saattohoitopäätös.

– He saavat kuolla tutussa ympäristössä. Omassa kodissa asuva voi olla loppuun asti kotona, jos hänellä on omaisia, jotka ovat läheisensä apuna ja oireenmukainen hoito on järjestetty hyvin. Tukea antavat kotihoito ja kotiutustiimin henkilökunta, Kähärä sanoo.

Hyvään saattohoitoon kuuluu, että päätös siitä tehdään oikeaan aikaan.

– Joskus omaiset haluavat tehohoitoa vielä lopun lähetessä, vaikka inhimillisempää olisi siirtyä kivunlievitykseen. Osan lääkäreistäkin on joskus vaikeaa luovuttaa ja tehdä päätös saattohoidosta.

Voisi ajatella, että kuolemaa odottavan kanssa keskustellessa esiin nousee elokuvamaisia aiheita ja ripittäytymistä. Jutustelu ei kuitenkaan ole niin dramaattista kuin luulisi.

Melkein aina Kähärä kysyy peloista. Yleensä potilas vastaa, että ei pelkää kuolemaa. Elämisen viime vaiheet ja kivut voivat huolestuttaa.

– Jos diagnoosista on lyhyt aika ja sairaus on edennyt nopeasti, potilas on pohdintojensa kanssa eri vaiheessa kuin pitkään sairastanut, Kähärä sanoo.

– On niitäkin, jotka eivät halua puhua. Erään potilaan kanssa pelasin monet kerrat Unoa ja Jazzia. Pyrin kuulostelemaan, mitä minulta halutaan.

Ihan loppuvaiheessa ihminen hiljenee. Sairaus tekee oman työnsä, väsymys iskee. Saattohoidossa oleva on usein valmis lähtemään, mutta omaiset eivät haluaisi päästää irti.

Kähärän mukaan ihanteellisessa saattohoitopaikassa on viihtyisät tilat, ja omaiset voivat olla siellä mahdollisimman paljon läsnä. Esimerkiksi osastolla 6 on useampi yhden hengen huone.

– Tärkeää on, että kaikilla hoitotyötä tekevillä on myötätuntoinen, lämmin asenne ja että potilas saa hyvän kivunhoidon. Yleisasenne on onneksi nykyään se, että kivunhoidossa ei pihdata. Tarvittaessa annetaan jopa kevyt nukutus, Kähärä sanoo.

– Kiireettömyys ja hyvä henkinen sekä fyysinen tuki kuuluvat myös hyvään saattohoitoon. Samoin se, että omaiset ja potilas saavat kaiken tarpeellisen tiedon.

Kuolema on vaikea aihe. Jos siitä ei ole keskusteltu ennen, ei siitä aina puhuta kuoleman lähestyessäkään.

– Ikävistä asioista vaietaan, jotta ne eivät tapahtuisi. Tai sitten ajatellaan, että aikaa on vielä hyvin.

Kähärän mukaan on tärkeää, että saattohoidossa oleva pystyy käymään läheistensä kanssa läpi sydämellään olevat asiat ennen eron hetkeä.

– Vaikka edes sen, että kokee surua siitä, ettei ole tehnyt tai sanonut aikaisemmin jotain. Lähteminen on levollista, kun toiveet ovat tiedossa ja keskustelut on käyty.

Sielunhoitokortti

”Toivon, että luokseni kutsutaan pappi tai seurakunnan työntekijä, jos olen sairauden tai onnettomuuden seurauksena kyvytön itse sitä tekemään. Luonani saa viettää hartaushetkiä, puolestani saa rukoilla, minulle saa antaa synninpäästön ja jakaa ehtoollisen.”

Tämän toiveen voi tuoda esille sielunhoitokortilla. Pankkikortin kokoista korttia pidetään lompakossa tai käsilaukussa, josta omainen tai auttaja sen löytää.

Sielunhoitokortti on ollut käytössä pari vuotta, ja sillä ilmaistaan hengellinen hoitotahto. Omaisetkaan eivät aina tiedä läheisensä vakaumuksesta.

Sielunhoitokortteja on jaossa joidenkin seurakuntien kirkkoherranvirastoissa. Sellaisen voi myös tulostaa verkosta, sakasti.evl.fi/julkaisu/Sielunhoitokortti

Artikkeli Inhimilliset jäähyväiset julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.