Lindbergin mukaan häpeän juuret ovat lapsuuden kokemuksissa. Siinä, miten ihmistä on hoivattu, kohdattu ja kasvatettu, ja miten hänen tekemiinsä virheisiin on suhtauduttu.

– Myös kokemuksemme siitä, miten oma persoonamme ja yksilöllinen tapamme kokea ja reagoida asioihin vastaa yhteisön odotuksia ja ihanteita toivotusta käytöksestä vaikuttavat häpeän kokemuksen syntyyn. Lapsuudessa muodostuvat minäkäsityksemme runko ja ydinuskomukset siitä, millaisia olemme, millaisia muut ihmiset ovat, ja miten meihin lähtökohtaisesti suhtaudutaan.

Kun ihminen kokee, ettei ole riittävän hyvä tai oikeanlainen vastaamaan häneen asetettuihin odotuksiin, ihminen tuntee häpeää ja kokee olevansa vääränlainen.

Häpeä voi vaikuttaa kokonaisvaltaisesti mieleen ja kehoon. Häpeä saattaa aiheuttaa epämukavia tunteita riittämättömyydestä ja kelpaamattomuudesta sekä erilaisia fyysisiä oireita. Voimakas, pitkittynyt tai käsittelemätön häpeä voi altistaa tai johtaa psyykkisiin ongelmiin, kuten uupumukseen, masennukseen, ahdistukseen ja erilaisiin riippuvuusongelmiin. Häpeä voi vaikuttaa negatiivisesti myös itsetunnon kehittymiseen, sosiaalisiin suhteisiin ja tulevaisuususkoon.

– Häpeä voi tuntua lamaannuttavana tunteena, joka estää meitä tuomasta itseämme esiin, tarttumasta asioihin ja uskomasta mahdollisuuksiimme. Kun koemme häpeää, haluamme piilottaa itsemme muiden katseilta ja maailmalta, ja käpertyä omaan rauhaan, Lindberg kertoo

– Usein häpeään liittyykin taipumus vetäytymiseen ja turvakäyttäytymiseen, jolla haluamme suojata itseämme mahdolliselta arvioinnilta ja arvostelulta sekä tilanteilta, joissa häpeä voi nousta esiin voimakkaammin.

Lindbergin mukaan häpeän vallan vähentämiseksi ihmisen on tärkeää lisätä itsetuntemusta sekä ymmärrystä omista kokemuksistaan ja elämästä.

Tarvittaessa on tunnistettava ja tunnustettava, miten häpeä vaikuttaa omassa elämässä ja kohdattava häpeään liittyvät kipeätkin tunteet.

Kun itselleen pystyy olemaan rehellinen, on mahdollista tunnistaa myös tilanteita, joissa häpeä voimistuu ja löytää vaihtoehtoisia tapoja toimia näissä tilanteissa.

– Kun häpeän saa tuotua esiin itselle ja mahdollisesti muillekin, sen valta heikkenee. Siitä tulee yksi asia elämän muiden asioiden joukossa. Häpeää voi tutkia, sanoittaa ja siitä voi selvitä.

Yksi keskeinen työkalu häpeän vallan murentamiseen on itsemyötätunnon harjoittelu. Kun omaan inhimillisyyteen ja epätäydellisyyteen pystyy suhtautumaan lempeästi ja sallivasti, on helpompi hyväksyä itsensä kaikkine puolineen.

– Itsemyötätunnon harjoittamisen myötä opettelemme sallimaan itsellemme kaikki tunteet – myös ne vaikealta tuntuvat – ja näkemään itsemme arvokkaana riippumatta siitä onnistummeko kaikessa mitä teemme.

Itsemyötätunto tarjoaa ihmiselle myös tärkeän väylän asettaa oman hyvinvoinnin kannalta tärkeitä rajoja ja tiedostaa paremmin, mitä hän itse tarvitsee voidakseen hyvin.

– Joskus häpeä on juurtunut meihin niin syvälle, että tarvitsemme toisen ihmisen tukea sen kohtaamiseen ja käsittelyyn. Tällöin voimme turvautua esimerkiksi mielenterveyden ammattilaisten tarjoamaan tukeen.

Lindberg korostaa häpeän liittyvän ihmisyyteen. Se on kokemuksena luonnollinen osa ihmisen elämää siinä missä muutkin tunteet.

– Mikäli koet häpeää, se ei ole merkki siitä, että olisit jotenkin viallinen tai vääränlainen. Monesti vaikeina kokemamme tunteet saavat meidät kuitenkin toivomaan, että niitä ei olisi olemassakaan. Se on luonnollista ja ymmärrettävää.

– Vaikeina kokemillamme tunteilla on oma paikkansa elämässämme. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö niille voisi tai kannattaisi tehdä jotakin. Häpeää ei tarvitse hyväksyä sellaisenaan ja on tärkeä tunnistaa, että voimme vaikuttaa häpeän kokemukseemme itsetuntemuksen, itsemyötätunnon ja tunteiden käsittelytaitojen avulla.

Lindbergin mukaan häpeän vallan vähentyminen voi aiheuttaa myös huolta siitä, toimiiko ihminen jatkossa moraalittomasti, toisia huomioimatta, omien tekojensa seurauksista huolehtimatta tai vastuuttomasti.

Häpeän väheneminen ei kuitenkaan tarkoita, että ihminen muuttuisi täysin erilaiseksi tai lakkaisi tuntemasta vastuuta teoistaan. Toisten huomioiminen, ystävällisyys, oikean ja väärän erottaminen toisistaan sekä vastuullisten tekojen tekeminen ei edellytä häpeää, vaan ihmisellä voi muutenkin olla näitä ominaisuuksia ja taitoja.

– Häpeästä vapautuminen voi auttaa yksilöä hyväksymään itsensä ilman jatkuvaa arvottomuuden tunnetta. Tämä edistää paitsi omaa hyvinvointiamme myös lisää todennäköisyyttä rakentavalle toiminnalle osana omaa yhteisöä, Lindberg pohtii.

Itsemyötätunto ja lempeys itseä kohtaan sekä oman epätäydellisyyden hyväksyminen vahvistavat myös kykyä suhtautua kanssaihmisiin hyväksyvämmin ja arvostaen. On helpompi sallia virheet ja erehdykset muille ihmisille, kun ne ovat sallittuja itsellekin, eivätkä horjuta uskoa omaan ihmisarvoon.

– Kun voimme suhtautua sekä itseemme että muihin lempeämmin, on todennäköisempää, että onnistumme luomaan parempia yhteyksiä kanssaihmisiin, kokemaan turvallisuuden tunnetta sosiaalisissa suhteissa ja tunnemme olomme luontevammaksi muiden seurassa. Tämä vaikuttaa myönteisellä tavalla mielenterveyteemme, elämäntyytyväisyyteemme ja tulevaisuudenuskoomme.

Raamatun näkökulma häpeään:

Jumala, sinun suojiisi hakeudun turvaan,
siksi minun ei tarvitse koskaan hävetä.
Sinä olet oikeudenmukainen, pelasta minut.
Kuule minua, tule kiireesti vapauttamaan minut.
Ole minulle kallio, jonka turviin voin paeta,
ja linnoitus, johon minut pelastat.

(Ps. 31:2–3, Psalmit 2024 -käännöksen mukaan)

Artikkeli Väistyköön häpeä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Vanhaa testamenttia kääntäessäni yritän tehdä oikeutta sen kielen rikkaudelle. Pyrin mahdollisuuksien mukaan välittämään lukijoille äänteillä ja merkityksillä leikittelyä, jota Raamatussa on paljon, Juntunen kertoo.

Hän viimeistelee parhaillaan työparinsa, eksegetiikan asiantuntija Hanna Vanosen kanssa Mooseksen kirjojen käännöstä, ja työn alla on myös Miikan kirja. Pipliaseuran VT2028 -projektin uudet käännökset on tarkoitus julkaista – projektin otsikon mukaisesti – vuonna 2028. Esimakua saatiin viime keväänä, kun psalmit julkaistiin netissä, sekä luettavassa muodossa että äänikirjana. Tuolloin psalmien parissa operoi projektin toinen työpari, eksegetiikan asiantuntija Kirsi Valkama ja kieliasiantuntija Katja Seutu. Kokonaisuudessaan Vanhan testamentin käännöstyöstä on valmiina jo yli puolet.

Juntusen mukaan Vanhan testamentin maailma ja kieli ovat hyvin maanläheisiä ja konkreettisia. Hän on havainnut, että sen lyriikassa on samoja piirteitä kuin suomalaisessa kansanrunoudessa.

– Molemmissa suositaan esimerkiksi paralleelisia säkeitä – eli kaksi peräkkäistä säettä sanoo suunnilleen saman asian hiukan eri tavalla. Olenkin tavoitellut runoihin myös alkusointuja ja pohtinut, sopisiko niihin toisinaan myös laskeva nelipolvinen mitta.

Tyyli vaihtelee ylevästä karkeaan, runollisesta kuvailusta ja jännittävästä kerronnasta kuivakkaaseen luettelointiin. –Tuomas Juntunen

Juntunen kertoo pyrkivänsä uudistamaan perinteistä raamatunkieltä varsin määrätietoisesti. Tähän liittyen hän ei ole lukenut käännöstyön aikana aiempia suomennoksia, vaan on lähestynyt raakakäännöstä mahdollisimman tuorein silmin.

– Myöhemmin on sitten kiva vertailla erilaisia käännöksiä. Juntunen toteaa Vanhan testamentin olevan kielellisesti todellinen runsaudensarvi.

– Tyyli vaihtelee ylevästä karkeaan, runollisesta kuvailusta ja jännittävästä kerronnasta kuivakkaaseen luettelointiin.

Juntusen ei ole tarvinnut paneutua Vanhan testamentin alkuperäiskieleen hepreaan: siitä puolesta vastaa kieltä valmiiksi osannut kääntäjäpari Hanna Vanonen.

– Saan häneltä päivittäin muokattavakseni pari–kolmekymmentä jaetta mahdollisimman sanatarkkoina raakakäännöksinä, minkä jälkeen kirjoitan niiden rinnalle uudet versiot. Hanna puolestaan kommentoi niitä, ja teen sitten tarvittavat muutokset.

Käännökset syntyvät vankassa yhteistyössä. Niin Pipliaseuran muut asiantuntijat kuin seitsenhenkinen ekumeeninen ohjausryhmä käyvät tekstejä läpi. Kääntäjäkaksikko ottaa huomioon myös laajalta testilukijajoukolta saadun palautteen.

VT2028 -projektissa on kaksi oleellista eroa aiempiin käännösprojekteihin verrattuna. Ennen raamatuntekstit on julkaistu aina kirjana. Tällä kertaa ne tehdään mobiiliympäristöön, minkä myötä virkkeet ovat suht lyhyitä ja lauserakenteet selkeitä.

Lisäksi tarkoituksena on tehdä käännös, joka avautuu niin nuorille kuin ylipäätään 2020-luvun ihmisille vaivatta.

Käännösprojektia varten Pipliaseura tutki nuorten kielentajua ja kielikompetenssia. Havaintona oli, että nuorilla on aukkoja muun muassa luonto- ja maataloussanastossa. Myös uskonnollinen rekisteri ja käsitteellinen kieli tuottivat vaikeuksia.

Juntunen korostaa, että projektissa ei tavoitella silti nuorisotyyliä, eikä tekstin sisältöä yksinkertaisteta, vaan kaikki asiat esitetään alkutekstin mukaisesti.

– Käännöksemme ei ole myöskään selkokieltä – jossa sanavarasto on yleiskieleen verrattuna erittäin suppea – vaan yleiskieltä. Nuorisolle vaikeista asioista puhuttaessa käytetään mahdollisimman yleisiä sanoja, jotka tukevat harvinaisempien sanojen ymmärtämistä. Esimerkiksi vilja puidaan puhtaaksi, ja kyntäminen on maan kääntämistä.

Projektissa mukana oleva Kirkon raamattukouluttaja Mika Aspinen muistuttaa Uuden testamentin olevan selkeää jatkumoa Vanhalle testamentille.

– Niin evankeliumit kuin muu Uusi testamentti rakentuvat sen varaan, että lukijalla tai kuulijalla on tietoa myös Vanhassa testamentissa kerrotusta. Eikä Paavali ajatellut kirjeitä kirjoittaessaan laativansa jotain uutta testamenttia vanhan jatkeeksi.

Vanhassa testamentissa on matkakumppaneita vuosituhansien takaa. –Mika Aspinen

Aspinen toteaa, että Uusi testamentti on kirjoitettu varsin lyhyenä ajanjaksona, noin sadan vuoden säteellä. Hän uskoo, että Vanhan testamentin selvästi pidemmän kirjoitushistorian myötä monet elämänviisaudet ovat ehtineet kypsyä paremmin.

– Esimerkiksi luomakuntaan ja sen arvoon liittyvissä asioissa se voi tarjota Uutta testamenttia enemmän pohdinnan ainesta. Toisaalta Vanhan testamentin ajallisen ja kulttuurisen etäisyyden myötä sen sisällössä on myös meille vieraita asioita, eikä kaikkea voi selittää parhain päin.

Aspisen mielestä Vanhan testamentin erityinen hengellinen anti liittyy myös sen ajattomaan elämänviisauteen.

– Vanhassa testamentissa on matkakumppaneita vuosituhansien takaa. Esillä ovat inhimillisen elämän eri tunnot: ilot ja surut, rakkaus ja viha, ja kaikki siltä väliltä. Vanhasta testamentista löytyy sanoituksia, joihin voi samastua ja joista voi löytää lohdun isojen eksistentiaalisten elämänkysymysten äärellä.

Mukaan testaajaksi

Suomen Pipliaseura kerää jatkossakin jo kääntämisen aikana lukijoilta palautetta VT2028-käännöksestä. Etsinnässä on testaajia, jotka antavat palautetta käännöksen tyylistä ja käännöskohdista. He saavat sähköpostiinsa vuoden aikana 3–5 kyselyä. Vastaaminen tapahtuu verkkolomakkeella. Vastaukset ovat anonyymeja. www.piplia.fi/vt2028/vt2028-testiryhma.

Artikkeli Kielellinen runsaudensarvi julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Jyväskyläläinen sairaalapastori Asta Airaksinen tutustui kiitollisuuspäiväkirjaan alun perin opiskeluaikanaan noin 25 vuotta sitten. Airaksinen kävi tuolloin psykodraamaryhmässä, jonka ohjaaja suositteli hänelle käsin kirjoitetun kiitollisuuspäiväkirjan pitämistä päivittäin.

– Koin, että päiväkirjan pitäminen kohotti mielialaani ja sai minut näkemään elämässäni hyvällä mallilla olevia asioita, eikä vain kurjuutta ja kärsimystä. Opin miettimään, onko jotain muutakin todellisuutta kuin oma, ainoana oikeana pitämäni, pohtii Airaksinen, joka toimii sairaalapappina Palliatiivisessa keskuksessa ja terveyskeskussairaalan osastoilla Kyllössä.

Olen tässä elämässä oppimassa elämää.

Airaksinen on kirjoittanut päiväkirjaa säännöllisen epäsäännöllisesti teini-iästä lähtien. Varsinaisen kiitollisuuspäiväkirjan pariin hän palasi pari vuotta sitten Hiljaisuuden Ystävien järjestämässä koulutuksessa.

– Meditatiivisen valokuvauksen koulutuksessa opin hyödyntämään kuvia kiitollisuuspäiväkirjassa. Se on ollut minulle, esteetikolle, erittäin toimiva tapa. Näihin kuvallisiin päiväkirjamerkintöihin olen palannut myös jälkeenpäin. Yleensä en lue kirjoittamiani päiväkirjoja enää myöhemmin, ne ovat tehneet tehtävänsä jo kirjoitusvaiheessa.

Noin 20 vuotta sitten Airaksinen tutustui hiljaisuuden retriitissä myös päivän katselemisen taitoon, jonka on kehittänyt jesuiittaveljestön perustanut mystikko Ignatius Loyola. Siinä ei kirjata mitään ylös, mutta joka ilta itselle otetaan pieni hetki kuluneen päivän katseluun.

– Silloin voi miettiä, mistä tuntee eniten kiitollisuutta ja kiittää siitä. Samalla voi miettiä, mistä tuntee kiittämättömyyttä ja senkin voi jättää Jumalalle.

Luonteeltaan Airaksinen kertoo olevansa elämänmyönteinen realisti.

– Yleensä osaan nähdä vaikeissakin asioissa niiden rinnakkaisen kauneuden, pilven hopeareunan. Olen tässä elämässä oppimassa elämää.

Airaksinen toteaa, että vastoinkäymisten ja kriisienkin kohdatessa ihminen voi oppia jotain niin itsestään kuin reagointitavoistaan. Hän kokee tulleensa vuosien ja kokemusten myötä tietoisemmaksi omasta käytöksestään ja siitä, mikä tunne tai motiivi häntä milloinkin ohjaa.

– Parhaiten opin omista virheistäni, vaikka se joskus tuskallista onkin. Haluaisin väittää, että olen kehittynyt ihmisenä vuosien myötä, mutta en tiedä, onko niin tapahtunut, hän naurahtaa.

Airaksinen ei ole varma, onko kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen varsinaisesti lisännyt hänen tuntemansa kiitollisuuden määrää.

– Sen kuitenkin tiedän, että havaitsemieni kiitollisuuden aiheiden määrä on lisääntynyt. Niitä on helpompi poimia elämästään ja ympäristöstään.

Airaksinen kertoo omaavansa muutaman vahvasti samanhenkisen ystävän, joiden kanssa hän mieluusti jakaa kokemuksiaan ja kuulee heidän kokemuksiaan.

– Olen myös suositellut kiitollisuuspäiväkirjan eri muotoja monille ystävilleni. Toisilla päiväkirjan kirjoittaminen toimii, toisilla ei.

Työyhteyksissäkin hän on toisinaan suositellut kiitollisuuspäiväkirjan pitämistä, niin työnohjauksissa kuin pitkissä sielunhoitosuhteissa. Palaute on ollut moninaista.

– Toiset pitävät kiitollisuuspäiväkirjasta ja kokevat elämän laadun parantuneen. Se on auttanut heitä näkemään hyviä asioita huonoissakin päivissä. On kuitenkin myös monia, jotka eivät ole kokeneet omakseen tällaista päiväkirjamuotoa.

Parasta on, kun kaksi todellisuutta edes hipaisevat toisiaan.

Airaksisen mukaan onkin tärkeää yrittää ottaa toisten tilanteet ja olosuhteet huomioon suosituksia tehdessään.

– Jokainen päättää tietysti itse, mistä neuvoista ottaa vaarin ja mitä ei edes ajattele kokeilevansa. Me ihmiset elämme omissa todellisuuksissamme. Parasta on, kun kaksi todellisuutta edes hipaisevat toisiaan. Silloin syntyy todellinen yhteys kahden ihmisen välille.

Airaksinen muistuttaa, että usko voi lisätä kiitollisuuden tunnetta. Sen lisäksi tarvitaan myös ihmisen omaa ponnistelua ja vastuuta elämänasenteensa laadusta.

– Kun ihmisellä menee hyvin, hän ei välttämättä ajattele asioita niin paljon. Jonkun tärkeänä pitämänsä asian menetettyään huomaa selkeämmin, mitkä asiat ovat olleet hyvin.

Myös perusluonne vaikuttaa vahvasti ihmisen asenteisiin.

– Ihminen saa tietysti kritisoida ja valittaakin. Silloin on syytä kuitenkin miettiä, kuinka paljon panoksia kannattaa laittaa asioihin, joihin ei voi vaikuttaa. Oikeudenmukaisuuden toivoisi toteutuvan, mutta aina elämä ei ole oikeudenmukaista, ja siihenkin on tyytyminen.

Tunteita tai kärsimystä ei pidä tsempata pois.

Monet suosivat myös mustaa huumoria. Airaksisen mukaan se on erittäin hyvä selviytymiskeino.

– Sen viljelemisen täytyy tapahtua kuitenkin harkituissa olosuhteissa. Näen omassa työssäni paljon inhimillistä kärsimystä, kipua ja kuolemaa. Ilman huumoria en tätä työtä jaksaisi.

Kärsimys ja surua aiheuttavat menetykset ovat ylipäätään oleellinen osa elämää, eikä kukaan voi välttää niitä.

– Me olemme tuntevia ja kokevia ihmisiä, ja eri tunteet ovat normaaleja reaktioita erilaisiin elämäntilanteisiin. Tunteita tai kärsimystä ei pidä tsempata pois. Tarvittaessa niiden käsittelyyn voi pyytää apua ja tukea ystäviltä tai ammattilaisilta.

 Ei tarvitse jaksaa ja ponnistaa omin voimin.

Sairaalapapin työssä Airaksista kantaa kristillinen sanoma toivosta.

– Ei tarvitse jaksaa ja ponnistaa omin voimin. Usein me ihmiset olemme kuitenkin uppiniskaisia ja omavoimaisia. Loppujen lopuksi huomaan aina, että omavoimaisuus vie kauemmaksi Jumalasta, eivätkä asiat suju niin kuin haluaisin niiden sujuvan.

Airaksista itseään tukee ja lohduttaa Matteuksen evankeliumin kohta: ”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne.”

– Tämän toivoisin pysyvän mielessäni, kun huolestuminen ja omavoimaisuus pitävät otteessaan. Myös tyyneysrukous on mielestäni erittäin hyvä elämänohje: ”Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa ja rohkeutta muuttaa ne, mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan.”

Artikkeli Näe hyvä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Draamalla on hyvät mahdollisuudet tuoda sanomaa Jumalan rakkaudesta nykypäivään. Näin ajattelee Palokan lähikirkkoalueen lastenohjaaja Jani Suurnäkki.

– Näen seurakunnat yhteisöinä, joissa vaikuttavat ikiaikaiset kertomukset Jumalasta sekä ihmisistä suhteessa Jumalaan ja toisiinsa, hän sanoo.

Jyväskylänkin seurakunnassa draamaa hyödynnetään varsin monissa yhteyksissä. Esimerkiksi pääsiäis- ja joulunäytelmät keräävät yhteen runsaasti ihmisiä.

– Draama houkuttelee ihmisiä saapumaan paikalle, ja he voivat kuulla elämyksellisellä tavalla Jeesuksesta ja kristinuskosta. Erilaiset draamalliset esitykset viihdyttävät, herättävät ajatuksia, nostavat tunteita sekä toimivat samalla kristillisen kasvatuksen airuina.

Suurnäkki on hyödyntänyt seurakunnan lastenohjaajan työssään laajalti nukketeatteria, minkä lisäksi hän on perustanut omankin nukketeatterin, joka on vienyt häntä esiintymään erilaisiin ympäristöihin eri puolille Suomea.

Erityisen paljon minua motivoi se, kuinka omien sormien kautta pystyy saamaan elottoman esineen eläväksi.

Suurnäkki tutustui aiheeseen parikymppisenä. Ensi alkuun hän oli kristillisen nukketeatteri Sananjalan roudarina, ja sittemmin hän teki lastenohjaajaopintojensa lopputyön teatterinukella, ja hankki myös nukketeatteriin linkittyvän teatterialan ammattitutkinnon.

Nukketeatterissa häntä viehättää erityisesti sen monipuolisuus ja mukautuvaisuus.

– Nuket ovat myös visuaalisesti ja teknisesti lumoavia. Erityisen paljon minua motivoi se, kuinka omien sormien kautta pystyy saamaan elottoman esineen eläväksi.

Lasten parissa hän käyttää teatterinukkea niin kerronnallisissa hetkissä, leikeissä kuin askartelussa.

– Välillä olemme keskellä kerhon lattiaa ja välillä kohtaaminen tapahtuu näytelmän kautta. Kerronnallisissa hetkissä avaan nukeilla niin raamatunkertomuksia kuin satuja.

Suurnäkin kokemuksen mukaan lapset tapaavat keskittyä nukketeatteriin tarkasti.

– Sen parissa lapsen kehonkieli muuttuu monesti avoimemmaksi. Ja lasten palautehan on usein suoraa, se näkyy erityisesti heidän toiminnassaan.

Hän toivoo pääsevänsä hyödyntämään nukketeatteria myös muiden ikäryhmien parissa.

 Niin esittävällä kuin osallistavalla draamalla on paljon vahvuuksia.

– Haluan tutkia, miten sitä voi toteuttaa teatteriesitysten ulkopuolella, erityisesti kasvatuksen kentällä.

Suurnäkki on käyttänyt työssään draamaa muutenkin laaja-alaisesti.

– Niin esittävällä kuin osallistavalla draamalla on paljon vahvuuksia, hän toteaa.

Suurnäkki on ohjannut ja harjoituttanut Palokassa kaksi nelivuotissynttärinäytelmää, joissa hän näytteli myös itse yhdessä työkavereidensa kanssa. Lisäksi hän on vetänyt Palokan kulttuuripäivillä perheiden draamaseikkailun, jossa käytiin osallistavan draaman keinoin läpi Jeesuksen elämänvaiheita joulusta helatorstaihin.

– Tästä toteutuksesta nappaamiani osia käytin rippikoululaistenkin kanssa, kun kävimme läpi Jeesuksen vaiheita. Olen myös pitänyt pienempiä draamapaloja päiväkerhoissa, perhepysäkeillä ja koululaisten toiminnassa. Kokeilinpa kerran vauvateatterinkin pitämistä.

Suurnäkki on pitänyt draamahetkiä myös seurakunnan vanhemman väen kerhossa ja kertaalleen muussa aikuisten ryhmässä. Hänen mukaansa aikuiset saattavat oudoksua draamaa ensi alkuun, koska sitä käytetään heidän toiminnassaan harvoin.

– Draamatoiminta vaatiikin hyvän lämmittelyn, jotta ihmiset pääsevät siihen sisälle, ja tuntevat olonsa turvalliseksi. Yleensä homma on toiminut.

Erityisesti aikuisten ja vanhemman väen ryhmissä on korostunut vapaaehtoisuuden periaate.

– Olenkin saanut kiitosta siitä, että toimintaan saa osallistua omalla tavallaan. Sellainen tunne on tullut, että osallistavalle draamatoiminnalle olisi kyllä enemmänkin käyttöä aikuisten ryhmissä.

Aikuiset osallistujat ovat kertoneet Suurnäkille kuinka osallistavan draaman hetket herättävät Raamatun kertomukset uudella tavalla eloon heidän ajatuksissaan.

– Tulee lämmin tunne, kun on saanut luotua puitteet, jossa ihminen voi kokea näin.

Parhaillaan hän työstää yhdessä Palokan lähikirkkoalueen kanttorin Sanna Saarenpään kanssa Lakeuden valo -gospel-oratoriota, joka saa kantaesityksensä Palokan kirkossa ensi vuoden huhtikuussa.

”Teatteriprojektit tarjoavat seurakuntalaisille hyvin
monenlaisia tehtäviä”

Kirkkoteatteriohjaaja Antti Sevanto toivoo, että kirkossa olisi jatkossa nykyistä enemmän teatteriin liittyvää yhteistyötä, niin kirkon sisällä kuin sekulaarien toimijoiden kanssa.

– Draaman ja teatterin keinoin on kätevää käsitellä Raamatun tapahtumia, syviä hengellisiä aiheita sekä eettisiä ja ajassa liikkuvia kysymyksiä. Tai sitten voi ihan vaan ilahduttaa sekä tehdä ihmisten kokemuksia, ajatuksia ja tunteita näkyväksi, hän pohtii.

Sevanto työskentelee Hyvinkään seurakunnassa teatteriohjaajana. Hän on Suomen ainut seurakunnassa päätoimisena kirkkoteatteriohjaajana toimiva henkilö. Ennen nykyistä Hyvinkään pestiään hän toimi pitkään freelancer-ohjaajana. Vuosikymmenten mittaan hän on esimerkiksi ohjannut yli sata joulunäytelmää ja saman verran pääsiäisnäytelmiä eri puolilla Suomea.

 Kaikenikäiset ja kaikenlaiset ihmiset voivat toimia omista lähtökohdistaan käsin.

Sevanto näkee draaman kirkollisen tilanteen ristiriitaisena. Toisaalta toimintaa on varsin paljon, ja käytännössä jokaisessa seurakunnassa hyödynnetään esimerkiksi sketsejä ja näytelmiä nuorisotyössä. Samalla hän kokee, että draamaa ja sen monia mahdollisuuksia voitaisiin hyödyntää kirkossa paljon nykyistä enemmän.

– Ja toisaalta, ei kirkko ole perustehtävältään taidelaitos, vaan kirkon ydin on muualla. Minulla itselläni on asiaan teatterintekijän näkökulma, mutta kirkkoherran ja luottamushenkilöiden pöydällä on resursseista päätettäessä paljon muitakin asioita. Uskon kuitenkin draaman olevan hyvä työkalu, kun kirkko yrittää löytää uusia tapoja toimia tässä kiristyvien taloudellisten resurssien ajassa.

Sevannon mukaan draamaa ja teatteria on mahdollista hyödyntää kirkon kaikilla työaloilla ja kaikenikäisten parissa. Sen avulla seurakuntalaiselle voi syntyä vahva kokemus osallisuudesta, joko tekijänä tai katsojana. Hän toteaa, että erilaiset teatteriprojektit tarjoavat seurakuntalaisille hyvin monenlaisia tehtäviä.

– Kaikenikäiset ja kaikenlaiset ihmiset voivat toimia omista lähtökohdistaan käsin. Näyttämöroolien lisäksi tarjolla on laaja kirjo muita tehtäviä, kuten puvustusta, lavastusta, markkinointia, tiedottamista, vapaaehtoisten koordinointia, pysäköinninvalvontaa sekä kädentaitoja vaativia ja teknisiä tehtäviä.

Tiedän ihan omasta lähipiiristäkin ihmisiä, jotka ovat tulleet seurakuntaan nimenomaan teatterin kautta.

Sevanto toteaa, että kirkolliset teatteriprojektit linkittyvät monesti joulun- ja pääsiäisenaikaan, mutta seurakunnissa tehdään teatterin tiimoilta paljon muutakin.

– Toki Suomessa on melko vähän seurakuntia, joissa oltaisiin tehty pitkään, säännöllisesti ja ammattijohtoisesti hengellistä teatteria. Hyvin usein toiminta rakentuu yhden ihmisen tai innostuneiden ryhmän ympärille. Monesti tällaiset projektit elävät melko lyhyen aikaa, kunnes ne kuihtuvat esimerkiksi elämäntilanteiden muutosten myötä.

Sevanto toivoo, että kirkossa olisi jatkossa nykyistä enemmän teatteriin liittyvää yhteistyötä esimerkiksi eri seurakuntien välillä ja seurakuntien sisällä eri työalojen kesken.

Teatteri voi myös avata ja rakentaa seurakuntayhteyttä.

– Tiedän ihan omasta lähipiiristäkin ihmisiä, jotka ovat tulleet seurakuntaan nimenomaan teatterin kautta.

Kiinnostuitko?

Jos olet innostunut teatterin tekemisestä,
lähde mukaan seurakunnassa järjestettäviin
tapahtumiin.

Elämän valoja ja varjoja

• Valon kaupunki -tapahtuma la 28.9. klo 17–21 Palokan kirkossa
• Kirkon alakerrassa voi osallistua varjonukketeatteripajaan, valmistaa oman varjonuken ja kokeilla sitä erilaisilla varjonäyttämöillä.

Suutari Martti

• Suutari Martti -kuvaelmaan etsitään näyttelijöitä. Rooleja löytyy kaikenikäisille.
• Harjoitukset Kuokkalan kirkossa ke 30.10., 6.11., 27.11. ja to 12.12. klo 17 sekä ma 23.12. klo 16 (muutokset mahdollisia).
• Näytökset Kuokkalan kirkossa jouluaattona 24.12. klo 13 ja 14.30.

Artikkeli ”Draama houkuttelee ihmisiä” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Hän toteaa, että esirukouksen – eli rukouksen toisen ihmisen, ihmisryhmän tai asian puolesta –välityksellä ihmiset voivat olla yhteydessä niin toisiinsa kuin Jumalaan, eikä se vaadi edes suuria ponnistuksia.

Eläkkeellä oleva Muhoksen entinen kappalainen on hyödyntänyt esirukousta laajasti diakoniatyössään niin virkavuosinaan kuin sen jälkeen.

– Esirukouksen edessä me usein epäilemme sen voimaa ja toisaalta itseämme: kukapa minun pyyntöjäni kuulee. Saatamme myös ajatella, että rukoukseen voi tarttua vasta, kun on todellinen hätä tai kun tuntuu, että mikään muu ei auta. On kuitenkin niin, että voimme pyytää esirukousta ja kääntyä Jumalan puoleen pienissäkin asioissa.

Esirukouspyyntöjä voi välittää Jyväskylän seurakunnalle. Keljonkankaan lähikirkkoalueen vastuupapin Esko Heleniuksen mukaan esirukousta voi ja kannattaa pyytää myös henkilökohtaisten aiheiden puolesta.

– Sen voi tehdä jättämällä lapulle kirjoittamansa rukouksen kirkon tai seurakuntakodin esirukouslaatikkoon tai kirjoittamalla rukousaiheen netissä. Esimerkiksi Jyväskylän seurakunnan nettisivuilla pyynnön voi kertoa kohdassa ”Apua ja tukea”. Aiheiden puolesta rukoillaan jumalanpalveluksissa, Helenius
sanoo ja muistuttaa, että yksityiskohtaisemmat esirukouspyynnöt luetaan esimerkiksi jumalanpalveluksessa niin, että anonymiteetti säilyy.

Rukousta voi pyytää myös päivystävältä papilta tai joltain muulta papilta tai seurakunnan työntekijältä.

Joskus ajatuksia voi olla mielessä liian monta, jolloin ne menevät solmuun.

Esirukous toteutuu jumalanpalvelusten ohella monissa kristittyjen kohtaamisissa ja seurakunnan tilaisuuksissa. Jyväskylän seurakunnan alueilla toimii useita rukous- ja raamattupiirejä.

– Kaikki näistä eivät ilmoita kokoontumisistaan seurakunnan tapahtumatiedoissa, mutta tietoa oman alueen ryhmistä saa kysymällä alueen papilta, diakoniatyöntekijältä tai suntiolta.

Monille oman hädän tai toiveen sanoittaminen voi olla haastavaa, ja esirukouspyyntö saattaa jäädä sen takia kertomatta.

– Joskus ajatuksia voi olla mielessä liian monta, jolloin ne menevät solmuun. Tai ne voivat olla niin painavia ja suuria, ettei niitä osaa oikein sanoittaa. Silloin Matteuksen evankeliumista löytyvät Jeesuksen sanat lohduttavat: Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään, Helenius sanoo.

Ystävän puolesta tai hänen kanssaan voi lukea vaikkapa Isä meidän -rukouksen tai Herran siunauksen. Lisäksi Raamatun psalmeista löytyy monia lyhyitä, pelkistettyjä rukouksia. Esimerkkinä Psalmin 25 ajatus: muista minua.

Sosiaalinen media on osaltaan madaltanut kynnystä esirukouspyyntöihin. Monet pyytävät esirukousta esimerkiksi Facebook-kavereiltaan.

Esirukous kuuluu jokaiseen jumalanpalvelukseen seurakunnan yhteisenä rukouksena ja jumalanpalvelus itsessään voidaan nähdä myös rukouksen virtana. Johtava pappi Riku Bucht toteaa, että jumalanpalvelus on vuoropuhelua Jumalan ja ihmisen välillä.

– Jumalan puhetta kuuntelemme Raamatun sanassa ja yhdessä pureskelemme sitä esimerkiksi virsissä ja saarnan herättämissä ajatuksissa. Omat kuulumisemme Jumalalle taas kerromme esirukouksessa.

Rukous on vähin myötäelämisen muoto, mitä voimme tehdä.

Jumalanpalveluksissa rukoillaan säännöllisesti kirkon, lähetystyön ja sairastavien sekä muiden hädässä olevien puolesta.

– Ja jokaisen seurakuntalaisen puolesta rukoillaan nimeltä mainiten ainakin kaksi kertaa: kasteen jälkeen ja kuoleman koittaessa.

Buchtin mukaan seurakunnassa on jo ihmiskäsityksen puolesta tärkeää kuulla jokaista ihmistä ja ottaa hänen tilanteensa vakavasti.

– Rukous on vähin myötäelämisen muoto, mitä voimme tehdä. Monessa tilanteessa se on myös suurin, sillä kirkko ei väheksy rukouksen voimaa. Esirukous antaa äänen maan hiljaisille ja sille hiljaiselle hädälle, mitä keskellämme kaiken aikaa on. Samalla esirukous kutsuu seurakuntalaisia myötätuntoon ja elämään toinen toisensa tukena.

Artikkeli Rukousten sumu peittää iltataivaan julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Nautimme heidän seurastaan. Kiltti arvostaa muita ja antaa heille tilaa. Sellainen ihminen on virkistävä kilpailua ja menestystä korostavassa kulttuurissamme, kuvailee psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen.

Hänen mukaansa kiltteys on sydämen sivistyksen ilmausta.

– Kiltteys on luonnollinen ja pakottamaton persoonallisuuden piirre. Kiltti ihminen on hyväntahtoinen, avulias ja lempeä. Hän haluaa ottaa muut huomioon ja tehdä heille hyvää.

Vaikka kiltteys luonteenpiirteenä kuulostaa varsin positiiviselta asialta, sen arvostus on vaihdellut aikakaudesta ja kulttuurista riippuen.

– Kun valtahierarkiat vahvistuvat kulttuurissa, vallassa olevat haluavat pitää asemastaan kiinni. Se on usein edellyttänyt kovia, jopa julmia keinoja. Tällöin kulttuurin arvoissa korostuu ylipäätään enemmän kovuus kuin kiltteys, mikä heijastuu myös kulttuurin yhteisöihin.

Varsinkin valtahierarkioiden vahvistuessa miehen roolissa korostuvat enenevissä määrin vahvuus ja kovuus.

– Naisille pehmeys ja kiltteys ovat tällöinkin sallittuja. Ne on nähty heidän olemukseensa kuuluvana asiana.

Länsimaisissa demokratioissa kehitys on kulkenut hyvään suuntaan.

Ojanen toteaa, että kiltteydellä on enemmän tilaa siellä, missä elämä on turvallista ja ihmisten väliset statuserot ovat vähäisiä. Aito yhteistoiminta edellyttää hyväntahtoisuutta ja kiltteyttä.

– Muuten on mahdotonta elää hyvää elämää. Uskon, että länsimaisissa demokratioissa kehitys on kulkenut hyvään suuntaan. Empatia ja kiltteys ovat vahvistuneet, koska jokapäiväisestä leivästä ei tarvitse taistella yhtä kovasti kuin ankarissa olosuhteissa.

Työelämässä on paljon sellaisia asioita, joiden kohdalla kiltteys tuntuu vieraalta: siinä on usein kilpailua palkasta ja asemasta, ja kilpailuun jopa kannustetaan tulosten saavuttamisen nimissä.

– Samalla uralla eteneminen vaatii sit­keyttä, ahkeruutta, vastuullisuutta ja aloitteellisuutta. Kyllä näiden rinnalle sopii myös hyväntahtoisuus ja kiltteyskin. Uskon myönteisen suhtautumisen työtovereihin olevan myös työn tulosten ja uran kannalta parempi vaihtoehto kuin kovuus ja itsekkyys. Haluamme myös työtovereiksemme ja esihenkilöiksemme ihmisiä, jotka ovat empaattisia, ystävällisiä ja hyväntahtoisia. Toisin sanoen: kilttejä ihmisiä, Ojanen pohtii.

Samalla hän korostaa kiltteyden olevan ennen kaikkea itseisarvo, ei välinearvo.

Niin kiltteydessä kuin kaikissa keskeisissä persoonallisuuden piirteissä on myös korostuneita muotoja, joista on harmia joko itselle tai muille. Kiltteys voi yhdistyä liialliseen miellyttämiseen ja/tai periksi antamiseen.

– Tällaiseen taipuvia henkilöitä voidaan myös palkita ja mukauttaa nimittämällä heitä kilteiksi, mikä voi tuntua alkuun hyvältä. Samalla se kuitenkin pakottaa heitä rooliin, joka ei enää ole aitoa kiltteyttä.

Kenenkään ei ole pakko olla kova, eikä myöskään pakko asettua muiden kynnysmatoksi.

Ojasen mielestä hyvä itsetuntemus on erityisen arvokas asia. Varsinkin luontaisesti kovien ihmisten tulisi tunnistaa kovuutensa ja hillitä sitä. Vastaavasti luontaisesti kilttien on hyvä tunnistaa tarpeeton periksi antaminen ja opetella sanomaan ei.

– Kenenkään ei ole kuitenkaan pakko olla kova, eikä myöskään pakko asettua muiden kynnysmatoksi.

Sukupuoliroolit ovat juurtuneet kaikissa kulttuureissa syvään. Ojasen mielestä kulttuuristen tekijöiden merkitys on asiassa biologiaa vahvempi.

– Sukupuolirooleissa on tapahtunut jo paljon tasoittumista. Tämä on hyvä asia, sillä miesten ja naisten persoonallisuuden eroja on suuresti liioiteltu. On hienoa, jos mies voi olla kiltti, mutta naisten ei kannata ottaa mallia miesten kovuudesta. Siitä on jo riittävästi kärsitty.

Kristinusko on universalistinen uskonto, jonka opetuksen mukaan myös vieraisiin tulee suhtautua hyväntahtoisesti ja lempeästi.

Ojasen mukaan kristinusko puhuu vahvasti kiltteyden puolesta. Uudessa testamentissa käytetään esimerkiksi sanoja sävyisä ja lempeä.

– Kristinusko on universalistinen uskonto, jonka opetuksen mukaan myös vieraisiin tulee suhtautua hyväntahtoisesti ja lempeästi. Ranskalainen filosofi Alain Badiou – joka on muuten ateisti – määrittelee Paavalin vallankumoukselliseksi ajattelijaksi ja universalismin puolustajaksi ”ei miestä eikä naista, ei orjaa tai vapaata, ei roomalaista tai kreikkalaista”. Jeesuksen toteama vihollisen puolesta rukoilu kertoo mielestäni suuresta lempeydestä.

Ojasen mukaan niin filosofian, biologian, taloustieteen kuin psykologian historiassa on korostettu ihmisen luontaista itsekkyyttä aivan viime vuosiin asti; siihen ei kiltteys­ sovi. Hän kuitenkin kertoo havainneensa, että viime vuosina etenkin biologit ja antropologit ovat alkaneet korostaa yhteistoiminnan merkitystä ihmisen selviytymiselle.

– Yhteistoimintaa voi toki harjoittaa kyräillen ja omia etuja laskelmoiden, mutta helpompaa on puhaltaa aidosti yhteen hiileen ja uskoa toisesta hyvää.

Työuraansa Tampereen yliopistossa tehnyt Ojanen, 79, toimii edelleen luennoitsijana ja tietokirjailijana. Hänen tuorein teoksensa on Positiivisen psykologian käsikirja, jossa kuvataan laajasti hyvän elämän ja yhteisen onnen edellytyksiä.

Emeritusprofessori kertoo, että häntä itseään on sanottu kiltiksi ihmiseksi.

Usein ystävällisyys ja hyväntahtoisuus tuottavat myös hyvää vastakaikua.

– Toivon tuon pitävän paikkansa, sillä arvostan suuresti kiltteyttä.
Usein ystävällisyys ja hyväntahtoisuus tuottavat myös hyvää vastakaikua.

– Eikä kiltin tarvitse jatkuvasti katua puheitaan ja tekojaan. Kiltti on vakuuttunut siitä, että kyseessä on ominaisuus, joka hyödyttää kaikkia. Sitä ei siis tarvitse surkutella tai hävetä.

– Voi olla, että kiltit saavat joskus vähän kärsiä kiltteydestään. Mutta miten paljon maailma kärsiikään kovista ihmisistä. Usein hekin heräävät siihen, että esimerkiksi hyviä ihmissuhteita kannattaa vaalia.

Artikkeli Kiltteys kannattaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kannattaako tehdä kirjaa, jota myydään vain muutamia satoja kappaleita? Tätä on niin kristillisten kuin muidenkin kustantajien pohdittava painettujen kirjojen osalta entistä tarkemmin.

– Entisaikaan kirjojen säilyttäminen oli helpompaa ja halvempaa kuin tänään. Jotkut kustantajat ovat luopuneet varastoista, jotka ovat kalliita ylläpitää ja syövät kustantamon varoja, toteaa kristilliseen kirjallisuuteen perehtynyt tietokirjailija ja kulttuurijournalisti Jari Olavi Hiltunen.

Muun muassa tästä syystä painokset ovat pienet ja kustannuspäätökset lähtevät Hiltusen mukaan siitä, että kirja on helposti myytävissä. Hän toteaa, että suomalaiset kristilliset kustantajat julkaisevat nykyään varsin vähän romaaneja.

– Uskonnolliseen romaaniin liittyvä riski on kustantajalle suurempi kuin eksaktin tietokirjan kohdalla. On paljon helpompi ottaa kustannettavaksi hyvin kirjoitettu, asiallinen ja asiassa pysyvä tietokirja.

Aiemmin aatehistoriallisia esseekokoelmia tehnyt Hiltunen julkaisi juuri kaunokirjallisen esikoisteoksensa, maagisrealistisen elämäkertaromaanin venäjänukrainalaisesta runoilijasta Anna Ahmatovasta. Sen puitteissa hän oli äskettäin Turun kirjamessuilla.

– Yllätyin kovasti, että messuille oli lähtenyt vain kaksi kristillistä kustantajaa. Myös heille kirjamessut ovat tärkeä näköalapaikka ja esiintymisareena. Mutta kun kulut ovat nousseet, messuvuokran maksaminenkin muuttuu helposti säästökohteeksi.

Suomen tuoreen hallituksen ohjelmassa on kirjaus, jonka mukaan kirjojen arvonlisävero nousee jatkossa kymmenestä prosentista 14:ään.

– Tämä saattaa tulevaisuudessa jopa vähentää kristillisten kustantajien määrää. Käytännössä ne eivät voi siirtää veronkorotusta kirjojen hintoihin, koska ne ovat jo nyt usein kalliita. Kustantajat joutuvat tinkimään tuotantokuluistaan ja esimerkiksi kirjailijoille maksetuista palkkioista, jotta ne säilyttäisivät toimintansa kannattavana.

Hiltunen uskoo, että kristillisillä kustantajilla on paineita muuttua yleiskustantamoiksi tai ainakin muuntua siihen suuntaan.

– Vaikka lukijat odottavat kustantajan profiloituvan tietynlaisen kirjallisuuden kustantajaksi, käytännössä hyvin myyvien kirjojen hakeminen tarkoittaa helposti kustannusohjelman laajennusta. Jo nyt on nähtävissä, että jotkut kristilliset kustantajat julkaisevat laajalla skaalalla esimerkiksi elämäntaito-oppaita.

Suomessa kristillistä kirjallisuutta julkaisevat lähinnä vain kristilliset kustantajat.

– Joskus hengellinen kirja menee valtakustantajien seulan läpi. Tällöin kirjoittaja on todennäköisesti niin nimekäs tai aihe niin erityinen, ettei hengellinen elementti rasita kustantajan myyntiä.

Hiltunen opiskeli 1990-luvulla Suomen kirjallisuutta ja kieltä Tampereen yliopistossa, jolloin hän teki gradunsa uskonnollisesta kirjallisuudesta. Hän uskoo, että kristilliset aiheet kiinnostavat edelleen suomalaisia.

Kristilliset kirjat voivat tuoda vahvasti julki sen uskonnollisen sanoman, jota kirkko ja seurakunnat ovat halunneet Suomessa julistaa.

– Minusta kristillisten kustantajien pitää jatkossakin tehdä pää pystyssä kauppaa hengellisillä ja kristillisillä kirjoilla. Niille löytyy kyllä lukijoita. Suomessa on myös varsin toimiva kristillisten kirjakauppojen ja -myyntien verkko, joka tarvitsee jatkuvasti uusia kirjoja.

Lukuisia kertoja Vuoden kristillinen kirja -kisan esiraadissa ollut Hiltunen toteaa, että kristillisiä kirjoja on viime vuosikymmeninä tutkittu myös suomalaisissa yliopistoissa.

– Tästäkin voi päätellä, ettei uskonnollinen tai kristillinen kirja ole missään nimessä kuollut.

Hän muistuttaa, että kristillisillä kirjoilla on erityinen tehtävä.

– Kristilliset kirjat voivat tuoda vahvasti julki sen uskonnollisen sanoman, jota kirkko ja seurakunnat ovat halunneet Suomessa julistaa.

Kuusi finalistia, äänestys 28.10. saakka

Vuoden kristillinen kirja 2023 -kilpailun finalistit ovat:

• Minna Ala-Heikkilä: Kaikki se viha, kaikki se rakkaus (Tammi)
• Lea Kujanpää: Ettei tarvitse pelätä: Henkimaailman kohtaaminen (Karas-Sana Oy)
• Antero Laukkanen (toim. Iina Mattila): Kansanedustajan salainen elämä (Päivä Osakeyhtiö)
• Mari Leppänen: Kuulun tähän maisemaan (Kirjapaja)
• Ville Mäkipelto ja Paavo Huotari: Sensuroitu (Otava)
• Heli Pruuki: Sydänten piispa Irja Askola (Tammi)

Voittajan valitsee Helsingin Sanomien emeritapäätoimittaja Reetta Meriläinen. Yleisö saa äänestää omaa suosikkiaan 28.10. saakka osoitteessa vuodenkristillinenkirja.fi. Voittaja ja yleisöäänestyksen tulos julkistetaan Helsingin kirjamessuilla 29.10.

Artikkeli ”Kristillisillä kirjoilla erityinen tehtävä” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Se oli kahden vuoden sukellus. Saarikosken Pena muutti asumaan meille. Samalla länsimainen kulttuuri leijui meidän kotimme hengitysilmassa.

Näin luonnehtii Arto Köykkä vuosia, joina hän työsti väitöskirjaa Pentti Saarikosken tuotannon uskonnollisesta kielestä.

Runoilija, prosaisti, suomentaja Saarikoski (1937–1983) oli Köykän lapsuuden suuria taustahahmoja Kekkosen, Spede Pasasen ja ralliautoilijoiden ohella. 1970-luvun lopulla hän osti vähän vahingossa Saarikosken Tähänastiset runot.

Alkukertomukset olivat Saarikoskelle tärkeitä, koska hän oli kiinnostunut myyteistä.

– Kun aloin lukea kirjaa, silmään pisti raamattuviittausten lukuisuus. Vedin marginaaliin niiden kohdalle viivoja, joita tuli paljon. Aloin miettiä, tarkoittivatko ne jotain. Ja jos tarkoittivat, niin mitä se tarkemmin ottaen oli.

Raamattu oli Pentti Saarikosken omien sanojen mukaan hänen elämänsä tärkein kirjallinen vaikuttaja. Tämä näkyy niin hänen kielessään kuin käsittelemissään aiheissa.

Köykkä noteerasi pian, että Saarikoski viittaa teoksissaan lähinnä Uuden testamentin synoptisiin evankeliumeihin eli Matteukseen, Markukseen ja Luukakseen sekä Vanhan testamentin alkukertomuksiin.

– Alkukertomukset olivat Saarikoskelle tärkeitä, koska hän oli kiinnostunut myyteistä. Jeesus oli puolestaan hänelle sankari, ja synoptiset evankeliumit kertovat tarkimmin historian Jeesuksesta.

Jeesus mainitaan Saarikosken julkaistussa tuotannossa peräti 93 kertaa.

– Jeesus oli Saarikosken sankareita nimenomaan ihmisenä. Saarikoski näki hänet suurena kapinallisena, joka vertautui sissipäällikkö Che Guevaraan.

Köykän mukaan uskonto näkyy Saarikosken tuotannossa jonkinlaisena pyhyyden tuntona, mutta yhtä lailla se on ironian ja pilkan kohde.

 Kirkollinen kieli oli Saarikoskelle ongelma.

– Ja Jumalan hän koki olevan kuin bunkkerin sisällä, sinne ei ollut pääsyä. Saarikoski ei tainnut itsekään tietää, mitä hän ajatteli Jumalasta.

Pentti Saarikoski ei arvostanut luterilaisuutta ja pappeja. Hänen aikakaudellaan oli muotia vastustaa kirkkoa ja pappeja, koska niiden katsottiin edustavan vanhoillisuutta ja auktoriteettiuskoa. Saarikosken vastustus nousi muista lähtökohdista.

– Kirkollinen kieli oli Saarikoskelle ongelma. Hänen mielestään papit puhuivat asioista, joista ei ole mahdollista puhua. Saarikoskesta se oli sietämätöntä ja valheellista. Kielessä elävänä kirjailijana hänelle oli oleellista tiedostaa, millaisista asioista on vaiettava. Filosofiaa tunteva lukija tunnistaa tästä Wittgensteinin.

Köykän väitöskirjan otsikko Sakeinta sumua käskettiin sanoa Jumalaksi on sitaatti eräästä Saarikosken runosta, joka sisältyy Ääneen-kokoelmaan.

– Sumun lisäksi Saarikoski puhui pimeästä, hämärästä ja pilvestä, jotka ovat niin ikään perinteisiä kristillisen mystiikan käsitteitä. Lisäksi hän loi itse Jumala-sanoja. Niitä ovat esimerkiksi Näin On ja Ynnä Muuta. Sen tarkemmin hän ei pyrkinyt Jumalaa määrittelemään.

Kreikkaa taitanut Saarikoski julkaisi vuonna 1969 oman suomennoksen Matteuksen evankeliumista. Köykän mielestä se on hänen tuotannossaan varsin irrallinen työ.

– Käännöstyönsä aikana hän oli sekavassa mielentilassa, pahimmillaan sairaalakunnossa. Mutta ei se käännös huonokaan ole.

Erityisen kiinnostunut hän oli kirkontorneista.

Saarikoski halusi ilmeisesti herättää käännöksellään paheksuntaa.

– Hän joutui kuitenkin pettymään, kun paheksuntaa ei juuri tullut. Suomennosta käytettiin esimerkiksi nuorten kirkoissa. Kun Uuden testamentin virallisempi uusi suomennos ilmestyi, Saarikosken käännös jotenkin unohtui.
Ja vielä pikanttina lisänä monissa Saarikosken teksteissä esiintyy kirkkorakennuksia.

– Erityisen kiinnostunut hän oli kirkontorneista. Joskus hän viittasi niiden avulla alkukertomuksissa esiintyvään Baabelin torniin.

Arto Köykän mukaan Saarikoskeen tutustuminen voi olla antoisaa, jos on kiinnostunut kulttuurista, uskonnollisesta kielestä tai ylipäätään kielestä.

– Samalla siinä näkee, kuinka syvällä Raamattu vaikuttaa meidän kulttuurissamme. Itse olen lukenut jokaisen sanan, mitä hän on kirjoihin kirjoittanut. Se on ollut kiinnostava ja avartava matka uskonnollisen kielen maailmaan ja moneen muuhunkin.

Saarikoskeen perehtyminen kannattaa aloittaa Pekka Tarkan Saarikoski-elämäkerrasta.

– Siitä sitten avautuu ajatus, mihin Saarikosken kirjoihin kannattaisi tutustua. Tietysti Nuoruuden päiväkirjat on täynnä uskonnollista pohdintaa, mutta sillä ei ole kovin paljon tekemistä aikuisen Saarikosken kanssa.

Hän rakasti kirjoittamista vielä enemmän kuin juopottelua. Se oli suurta rakkautta se.

Köykän mielestä Pentti Saarikoski oli ennen kaikkea ääretön lahjakkuus ja kirjallinen nero.

– On vahinko, että tämä lahjakkuus ei ikinä täysin toteutunut. Saarikoski ei onnistunut kirjoittamaan sitä suurta kirjaa, joka olisi vienyt hänet kirjallisuuden korkeimmalle huipulle.

Köykkä pitää Saarikosken tärkeimpänä teoksena runoilijainstallaatiota, joka koostuu hänen kirjallisesta tuotannostaan, maineestaan ja ulkoisesta olemuksestaan.

– Saarikoski oli kieltämättä alkoholisti, mutta yllättäen hän ei ikinä menettänyt työkykyään. Hän rakasti kirjoittamista vielä enemmän kuin juopottelua. Se oli suurta rakkautta se.

Leppynyt Saarikoski hakeutui luostariin

Elämänsä loppuaikoina Pentti Saarikoski vieraili useita kertoja Valamon luostarissa Heinävedellä, jossa hänen entinen vaimonsa Tuula-Liina Varis asui uuden aviomiehensä sekä hänen ja Pentin yhteisen tyttären kanssa.

– Hänellä oli Valamossa käytössään oma huone, jossa hän myös työskenteli. Valamoon mennessään hän tapasi vierailla meidän kotonamme ja joskus veimme Pentille Valamoon joitain hänen pyytämiään tavaroita, Varis kertoo.

– Pentti ei ollut uskovainen, mutta hän oli kiinnostunut uskonasioista. Voi sanoa, että ne olivat hänelle tärkeä puoli elämässä.

Variksen mukaan Valamosta tuli Saarikoskelle erittäin tärkeä paikka, ja hän ystävystyi munkkien kanssa.

– He keskustelivat ja myös saunoivat yhdessä. Sekin puhuu puolestaan, että Pentti haudattiin Valamoon ortodoksisin menoin. Ortodoksisuudesta ehti tulla Pentille merkittävä asia, vaikka hän ei tuohon kirkkoon liittynytkään. Mutta kyllä hän arvosti myös joitain luterilaisia pappeja ja piispoja.

 Loppuvuosinaan hän jotenkin leppyi.

Saarikosken tuotannon uskonnollista kieltä tutkinut Arto Köykkä kertoo Saarikosken olleen nuorena aktiivisesti mukana seurakuntanuorten toiminnassa ja pohtineen muutenkin paljon uskonkysymyksiä. Sittemmin hän erosi kirkosta ja kiinnostui kommunismista.

– Loppuvuosinaan hän jotenkin leppyi. Nuoruutensa uskonnollisuudesta hän ei ikinä päässyt eroon, vaikka yritti, Köykkä kertoo.

Köykän mukaan siinä, että Saarikoski viimeisinä vuosinaan kiinnostui ortodoksisuudesta, oli osin kyse hetkellisestä innostuksesta.

– Muutamina Valamossa viettäminään päivinä hän kuvasi viehättymistään, mutta käytännössä hän kyllästyi pian luostariin. Hän ei suinkaan viettänyt pitkiä aikoja Valamossa, niin kuin usein väitetään ja yleisesti uskotaan.
Ortodoksisuus edusti Saarikoskelle toisaalta hänen äitinsä itäistä ulottuvuutta, jonne hän tunsi kaipuuta.

– Epäilen, että vain hänen silloisen vaimonsa Mia Bernerin määräysvalta esti häntä liittymästä elämänsä lopulla ortodoksiseen kirkkoon. Tämä olisi kuitenkin ollut enemmän kulttuurinen kuin uskonnollinen ratkaisu.

Kirjailija Pentti Saarikosken kuolemasta tulee tänä vuonna kuluneeksi 40 vuotta.

Artikkeli Sumu, hämärä tai Ynnä muuta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Meille on ollut tyypillistä järkeillä ja analysoida, ja usein arvostamme asiallisuutta ja rauhallisuutta. Tähän yhtälöön voimakkaat tunteiden ilmaisut eivät ole mahtuneet, psykologi, kouluttaja Heli Heiskanen toteaa.

Toinen maailmansota vaikuttaa yhä suomalaiseen tunneilmaisuun sukupolvien ketjussa. Tunteiden ilmaisua on osaltaan vähentänyt myös Suomen vahva teknologinen kehitys sekä koulutuksen korkean tason ja älyn arvostus.

Kodeilla on tunteiden ilmaisemisessa ja käsittelyssä hyvin suuri rooli.

– Lapsi oppii kotona tunteiden näyttämistä tai peittämistä. Varsinkin se, miten vanhemmat suhtautuvat lasten tunteisiin vaikuttaa perustavanlaatuisesti yksilötasolla. Merkitystä on myös sillä, miten vanhemmat osoittavat omia tunteitaan.

Heiskanen kertoo kohtaavansa asiakastyössään usein niitä, joiden lapsuudenkodissa ei ole ollut tapana näyttää tunteita, eikä tunteista olla myöskään puhuttu. Vaikka tunteiden näyttämisestä ei olisi varsinaisesti rangaistu, on voitu osoittaa suoraan tai epäsuorasti, ettei niiden näyttäminen ole suotavaa.

– Monissa kodeissa on haluttu peittää varsinkin vihan tunteita. Lapselle on voitu opettaa, ettei myöskään äänekäs itku tai nauru ole suotavaa. Suurin osa lapsista haluaa mukautua vanhempiensa ja ympäristön toiveisiin siinä määrin kuin pystyy saadakseen arvostusta ja hyväksyntää, tullakseen rakastetuksi.

Heiskasen mukaan tunneasioissa on merkittäviä sukupuolieroja, joista suurin osa on opittuja. Perinteisesti on ajateltu, että miehet ja pojat eivät saa itkeä tai näyttää muuten tunteitaan.

Kärjistäen voi sanoa, että Itä-Suomessa tunteet saavat kuulua ja näkyä enemmän.

– Se on voitu nähdä naismaisena ja tyttömäisenä, heikkoutena. Kulttuurisen uskomuksen mukaan pojan ja miehen pitäisi pysyä vahvana. Monille pojille on huomauteltu tästä tai heitä on kiusattu itkemisestä tai tunteellisuudesta lapsena. Näin monet pojat ovat opetelleet peittämään tunteensa.

Usein tytöille sallitaan enemmän tunteita kuin pojille.

– Toisaalta monesti suomalaiset naisetkin kasvatetaan olemaan hyvin itsenäisiä, pärjääviä ja järkeviä. Tunteiden avoin ilmaiseminen ei ole ollut välttämättä suotavaa heillekään, Heiskanen kertoo.

Tunteiden ilmaisemisessa ja sallimisessa on ollut perinteisesti myös maantieteellisiä eroja.

– Kärjistäen voi sanoa, että Itä-Suomessa tunteet saavat kuulua ja näkyä enemmän. Lännessä ollaan hiljaisempia.

2000-luvun aikana suomalaisten tunneasioissa on tapahtunut paljon muutosta. Tieto ja tietoisuus tunnetaidoista sekä tunteiden merkityksestä on lisääntynyt ja lisääntyy edelleen.

– Nykyään koulussakin lapsille opetetaan tunnetaitoja ja vanhemmat opettavat niitä parhaansa mukaan omille lapsilleen. Heitä opettaessaan vanhemmat oppivat tunnetaitoja myös itse.

Menot televisio-ohjelmat ovat nostaneet tunneasioita ansiokkaasti esiin.

– Vaikkapa Vain elämää ja The Voice of Finland ovat osaltaan auttaneet meitä näkemään, että itkeminenkin on sallittua ja normaalia niin naisten kuin miesten kohdalla.

Heiskanen muistuttaa, että tunteet kuuluvat elämään ja ihmisyyteen. Ihminen ei ole kone.

– Erilaisia tunteita näyttämällä ihminen voi tuntea olevansa elossa ja kokonainen. Pelkkä järkeily ja analysointi on vain pieni osa ihmisyyttä.

Tunteiden tukahduttaminen voi aiheuttaa myös kehollisia oireita.

– Siitä voi seurata esimerkiksi erilaisia kiputiloja, lihasjännityksiä, masennusta tai alakuloisuutta. Tai voi tuntua siltä, ettei elä täysipainoisesti ja jotain tärkeää puuttuu.

Ihminen voi paremmin, eikä hänen tarvitse purkaa negatiivisia tunteitaan muihin.

Tunteita pidetään turhan usein vain mielen asioina.

– Saatetaan pohtia, miltä nyt tuntuu ja nimetään erilaisia tunteita. Tämäkin on ihan tärkeää. Tunteiden synnyssä kehollisuus on kuitenkin hyvin isossa roolissa, joten myös niiden purkaminen tapahtuu parhaiten kehon kautta, Heiskanen sanoo.

Hän kannustaakin tuulettamaan tunteita säännöllisesti esimerkiksi lenkkeilemällä, laulamalla tai kirjoittamalla, ja tarvittaessa myös itkemällä.

– Jokaisen kannattaa etsiä itselleen hyviä keinoja. Näin ihminen voi paremmin, eikä hänen tarvitse purkaa negatiivisia tunteitaan muihin.

Heli Heiskanen muistuttaa, että ihmisillä on synnynnäisesti selkeitä luonne- ja temperamenttieroja. Tämä vaikuttaa myös tunteellisuuden määrään sekä itkemiseen.

– Jotkut ovat temperamentiltaan tasaisia, jotkut vuoristoratatyyppisiä ja loput jotain siltä väliltä.

Heiskasen mukaan tunteiden minimalistisessa näyttämisessä ei ole mitään väärää, vaan sekin on hyvin inhimillistä.

– Jos tunteiden vähäinen näyttäminen ei häiritse itseä, eikä lähipiirikään siitä varsinaisesti kärsi, asia on täysin ok. Mutta jos ihminen kokee epämääräistä tyytymättömyyttä ja ahdistusta, elämä tuntuu lipuvan ohitse tai elämä ei oikein tunnu miltään, asialle kannattaa tehdä jotain, Heiskanen sanoo ja toteaa, että tunteita voi herätellä esimerkiksi erilaisilla harjoituksilla. Halutessaan voi mennä myös jollekin kurssille tai asiantuntijan vastaanotolle.

Tunteet ovat tärkeitä viestejä myös ihmiselle itselleen. Niiden avulla ihminen voi esimerkiksi tietää, mistä pitää ja ei pidä, mitä tarpeita itsellä on, ja missä rajat menevät.

– Tunteiden tunnistamisesta ja näyttämisestä on paljon hyötyä myös ihmissuhteissa. Toiselle voi osoittaa ja kertoa, mistä pitää ja mihin on ehkä pettynyt. Nämä voi kertoa toiselle myös rakentavasti, eikä suuria tunteenpurkauksia tarvita.

Jokainen meistä elää parhaan ymmärryksensä mukaan sen hetkisessä tilanteessa.

Monet ihmiset ovat erityisherkkiä. Heidän aistikokemuksensa ja tunne-elämänsä on keskivertoa voimakkaampaa ja vivahteikkaampaa.

– Oman herkkyyden tunnistaminen, ymmärtäminen ja hyväksyminen ovat avainasioita siihen, että herkkyydestään voi tehdä vahvuuden. Herkkänä ihmisenä on tavallistakin tärkeämpää löytää keinot kohdata ja käsitellä tunteitaan sekä huolehtia hyvinvoinnistaan tässä nykyajan monella tavalla kuormittavassa arjessa, Heiskanen huomauttaa.

Sotavuosien vahvistamia kasvatusmetodeja ei ole Heiskasen mielestä syytä teilata tai silloisia kasvattajia syyllistää.

– Jokainen meistä elää parhaan ymmärryksensä mukaan sen hetkisessä tilanteessa. Sotavuosina piti keskittyä selviytymiseen ja sen jälkeen jälleenrakentamiseen. Omat tunteet jätettiin sivurooliin, mikä oli siinä hetkessä ihan viisastakin.

Nykyään eletään erilaista aikaa. Tunteille ja itsetuntemukselle on enemmän tilaa.

– Kun sekä lapset että aikuiset oppivat käsittelemään tunneasioita, he tekevät samalla palveluksen tuleville sukupolville.

Jeesuskin eläytyi itkien ihmisten kipuihin

Johanneksen evankeliumin luvussa 11 kerrotaan, että Jeesus itki Lasaruksen haudalla. Niin Lasarus kuin hänen siskonsa Martta ja Maria olivat Jeesuksen rakkaita ystäviä. Lasaruksen haudalle saapuessaan Jeesus tapasi heidät ja muita itkeviä ihmisiä.

– Jeesus liittyi heidän joukkoonsa ja alkoi itsekin itkeä. Tämä kertoo hänen ihmisyydestään ja inhimillisyydestään, kyvystä eläytyä ihmisten kipuihin. Hän oli kaikkea muuta kuin tunteeton tai tunteensa kätkevä persoona, pappi ja kouluttaja Tapio Aaltonen pohtii.

Toisen kerran Jeesuksen itkusta puhutaan Luukkaan evankeliumin luvussa 19, jossa hän suree Jerusalemin kohtaloa: ”Kun Jeesus tuli lähemmäksi ja näki kaupungin, hän puhkesi itkuun sen tähden.”

– Hän tunsi myötätuntoa ihmisiä kohtaan, jotka elämällään ja toiminnallaan ajoivat itsensä suuriin ongelmiin.

Aaltonen toteaa itkun olevan Raamatussa varsin yleinen asia.

– Tämä on tietysti täysin luontevaa, koska Raamattu kuvaa muutenkin laajasti ihmisen elämään kuuluvia ilmiöitä. Muita Raamatun itkijöitä ovat esimerkiksi Joosef, Saul, Job, Pietari ja Magdalan Maria.

Aaltosen mukaan Raamatussa ei käytetä tunne-substantiivia, mutta erilaisista tunteista puhutaan ylipäätään paljon. Raamatussa puhutaan niin riemusta ja rakkaudesta kuin pelosta ja kyyneleistä.

– Psalmit ovat täynnä kiitollisuutta, mutta myös ahdistusta. ”Olen valittanut itseni uuvuksiin, yöt kaiket on vuoteeni itkusta märkä, leposijani kastunut kyynelistä”, valittaa Psalmin 6 kirjoittaja. Varsinkin Jobin kirja kuvaa ihmisen tuskaa ja ahdistusta.

Aaltonen kertoo huomanneensa vuosien mittaan, että itku ei ole tiukasti sukupuolittunut asia. Hän toteaa, että monet naiset kätkevät tunteensa.

– Vastaavasti on monia miehiä, joilla on itku herkässä. Nuorena kuuntelin saarnaaja Valto Vartiaista, jonka poskilla virtasivat kyyneleet lähes jokaisen puheen aikana. ”Ehyttä yllä, sisällä repaleet. Hymyilyllä peitetään kyyneleet, salassa syntyneet”, runoilee toinen saarnaaja Erkki Leminen. Me ihmiset voimme ulospäin näyttää menestyneiltä ja jopa iloisilta, mutta samaan aikaan sisin voi kyynelehtiä.

Nykyään mies voi itkeä jopa julkisesti.

Kun Aaltonen, 78, oli pikkupoika, jotkut sanoivat hänelle, että ”eivät miehet itke”. Hän toteaa tuon olleen monien sen ajan poikien kokemus. Itku kuului naisille ja ”heikoille miehille”.

– Nyt on onneksi alettu huomata, että mieskin itkee. Nykyään mies voi itkeä jopa julkisesti.

Aaltonen kertoo arastelevansa yhä näyttää itkuaan.

– En ymmärrä, miksi näin on. Olen aina arvostanut miestä, joka näyttää kyyneleensä.

Aaltonen uskoo saaneensa tähän mallia isältään.

– En muista isäni itkeneen ainakaan silloin, kun itse olin nuori. Isäni vanhemmilta päiviltä muistan hänen näyttäneen jotain itkun tapaista. Silti tiedän isäni tunteneen vahvasti. Se kuului hänen tarinoistaan, elämänarvoistaan ja viulunsoitostaan.

Aaltonen kertoo, että hänen äitinsä oli herkkä itkemään.

– Hän itki ilosta, surusta, kaikenlaisista syistä. Useimmiten se tuntui turvalliselta. Se kuului äitiini.

Aaltosella oli aika, jolloin hän ei osannut itkeä.

– Kätkin kyyneleeni. Kun sitten kerran jollakin ahdistukseni hetkellä purskahdin valtoimeen itkuun, tunsin kokeneeni puhdistuksen hetken. Seuraavina kuukausina itkin usein. Tosin yksin, muutamin poikkeuksin.

Kirkossa ollaan yleensä varsin sovinnaisesti.

Aaltosen mielestä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa voisi olla enemmän tilaa tunneilmaisulle. Hänen mukaansa kirkossamme tunteet on pääosin ritualisoitu.

– Syyllisyydestä ja ylistyksestä puhutaan, mutta tunteita ei osata näyttää spontaanisti. Kirkossa ollaan yleensä varsin sovinnaisesti. Tunteitten ilmaiseminen voi aiheuttaa häiriöitä ja hallitsemattomuuden tunnetta. Vierastamme hieman sellaista kirkossa.

Aaltonen toteaa, että Suomessa kirkon piirissä tunteita tulee pintaan lähinnä yksityisessä sielunhoidossa. Maailmalla hän on ollut jumalanpalveluksissa, joissa on myös itketty.

– Nuo tilanteet ovat antaneet minulle itsellenikin luvan kohdata suruni ja kipuni.

Aaltonen muistuttaa Roomalaiskirjeen 12 luvun kehotuksesta: iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa.

– Me puhumme usein lohdutuksen Jumalasta. Se on kauneimpia Jumalaan liitettyjä mielikuvia. Taustalla on kokemus itkun ja surun yleisyydestä, on sitten kyse näytetystä tai peitetystä itkusta.

Artikkeli Tunteita kannattaa tuulettaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Gospel Covertajat sai alkunsa 2000-luvun alussa, kun Hannes Asikainen ja Mikko Miettinen tutustuivat Jyväskylässä soitonopettajiksi opiskellessaan. Molemmat olivat kiinnostuneita gospelmusiikin esittämisestä, joten he päättivät perustaa gospelbändin.

– Kolmantena jäsenenä oli muutaman keikan ajan Jyväskylän seurakunnan nuorisomuusikko Sakari Ainali, joka joutui jäämään pois toiminnasta työkiireiden takia. Tilalle tuli meille seurakunnan musiikkikuvioista tuttu Esko Turpeinen. Olemmekin nauraneet, että Esko on ollut tuuraamassa Sakaria nyt 20 vuoden ajan, joten ihan hyvin on tuurannut, Asikainen toteaa­ hymyillen.

Rummut ja bassopohjat ovat nyt keskeisemmässä roolissa.

Yhtye halusi tehdä omia versioita, covereita vanhoista gospellauluista, joten nimeksi valikoitui luontevasti Gospel Covertajat. Miettinen toimii päävokalistina sekä soittaa huiluja ja muita puhaltimia, Asikainen soittaa akustisia kitaroita, ja Turpeisen vastuulla ovat sähköisemmät kitarat ja lyömäsoittimet.

Vuonna 2016 mukaan tuli Ilona Rimpilä, joka soittaa kontrabassoa ja sähköbassoa.

Gospel Covertajien ensimmäiset levyt sisälsivät gospellauluja 1960-luvulta 2000-luvulle, sittemmin yhtye on keskittynyt virsiin.

– Erityisesti vuonna 2016 julkaistu Virsikirjan lisävihko oli meille todellinen jättipotti. Jo sen esipuheessa todetaan, että ajatuksena on tuoda laulettavaksi erityylisiä virsiä ja kokeilla virsilaulun rajoja. Näin olemme osaltamme tehneet, Asikainen kertoo.

Syyskuun alussa julkaistu yhtyeen­ seitsemäs pitkäsoitto Ääni toisen maailman sisältää 12 lisävihkon virttä.

Yhtyeen musiikin pohjana on perinteisesti ollut moniääninen laulu, akustiset soittimet sekä persoonallisten efektien käyttö. Ääni toisen maailman on soundiltaan bändilevy.

– Mukana on rauhallisempiakin kappaleita, mutta kokonaisuudessaan levyllä on aiempaa reippaampaa tempoa ja poljentoa. Rummut ja bassopohjat ovat nyt keskeisemmässä roolissa, kuvailee Miettinen levyä, jolla kuullaan myös jyväskyläläisiä musiikkivieraita.

Gospel tarkoittaa ilosanomaa ja sen äärellä me olemme.

Gospel Covertajien toiminnassa evankeliumi on keskeisessä roolissa.

– Se tulee luontaisesti esiin jo nimessämme. Gospel tarkoittaa ilosanomaa ja sen äärellä me olemme. Haluamme tarkastella kirkon ydinviestiä erilaisista musiikillisista ja tekstillistä näkökulmista, luonnehtii Asikainen, joka toimii myös kanttorina Jyväskylän seurakunnassa, Huhtasuon ja Palokan alueilla.

Yhtye vetäytyi levyntekoon kesällä 2020, kun konserttitoiminta hiljeni koronapandemian myötä. Materiaalia syntyi lopulta kahden albumin verran.

Helmikuussa 2021 julkaistun Ihmeelliseen suojaan kätketyt -levyn julkaisukonsertit toteutettiin striimattuina. Nyt konserttitoiminta on taas käynnistynyt. Uuden levyn myötä tehtävä kiertue juhlistaa samalla yhtyeen 20-vuotista taivalta.

Ensi alkuun Gospel Covertajien ajatuksena oli tuoda takavuosien gospelbiisejä erityisesti rippikoululaisten kuultaviksi. Sittemmin yhtye on esiintynyt erilaisissa kirkollisissa ympäristöissä. Covereiden lisäksi keikkaohjelmisto ja albumit ovat sisältäneet omaa tuotantoa.

Miettinen toteaa, että sekulaarilta puolelta löytyy varsin paljon aktiivisesti keikkailevia coverbändejä.

– Hengellisellä kentällä niitä ei ole kuitenkaan meidän lisäksemme juuri ollut. Muutenhan virsistä ja hengellisistä lauluista tehdään paljon coverversioita jo erilaisissa seurakunnallisissa tilaisuuksissa. Varsinkin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä useat nimekkäät suomalaiset pop- ja jazz-artistit julkaisivat virsilevyjä. Olemme olleet itsekin osa tuota buumia, mutta samalla ikään kuin uranuurtajia.

Gospel Covertajat esiintyy pe 7.10. klo 19 Jyväskylän Taulumäen kirkossa. Konsertti on osa Jyväskylän seurakunnan tuottamaa Valon kaupungin ohjelmistoa. Yhtyettä kuullaan Taulumäen kirkossa myös Tuomasmessussa su 9.10. klo 18.

Artikkeli ”Virsikirjan lisävihko oli meille jättipotti” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.