Faktat lannistavat, mutta silti on toivoa

Yli 400 pappia ja diakoniatyöntekijää kokoontui syyskuussa Hämeenlinnan Verkatehtaalle pohtimaan mitä on pelastus.

Yleisöllekin avoimen paneelikeskustelun avasi Hämeen Sanomien päätoimittaja Tuulia Viitanen kysymyksellä voimmeko pelastaa luomakuntaa, vai jätämmekö sen Herran haltuun?

Huolestunut mutta ei ahdistunut professori

Akatemiaprofessori, Helsingin yliopiston aerosoli- ja ympäristöfysiikan professori Markku Kulmala aloitti:

– Maailman haasteet liittyvät toisiinsa. Siksi ei voida keskittyä ratkaisemaan vain yhtä ongelmaa. Kaikkia ihmisiä tarvitaan ratkaisemaan niitä. Olemme ihmiskuntana tehneet syntiä, emme ole viljelleet ja varjelleet niin olisi pitänyt. Synnistä on seuraus.

– Olen erittäin huolestunut, en ahdistunut ympäristön tilasta. Osa työtäni on toivon tuottaminen. Olen toiveikas, vaikka tuotan madonlukuja. Perustoivoni on Jumalassa ja toinen toivoni on se, että riittävän moni herää ymmärtämään tilannetta ja otetaan askeleita kohtuuteen, Kulmala jatkoi myöhemmin keskustelussa.

Luomakunta on lähimmänen, sanoi kirkkoherra

Kirkkoherra Tero Matilainen Harjun seurakunnasta Tampereelta on pohtinut paljon ihmisen ja luonnon suhdetta uskon näkökulmasta.

– Puhumme pelastuksesta ja nyt onkin kyse elämästä ja kuolemasta, luomakunnan eloonjäämiskamppailusta. Suhteessamme luomakuntaan olemme olleet isäntänä ja tilanhoitajana luonnon yläpuolella. Nyt meidän pitäisi olla kumppaneita luomakunnan kanssa. Meidän pitää olla vastavuoroisessa kumppanuudessa luonnon kanssa ja antaa myös luomakunnan varjella ja kasvattaa meitä. Koko luomakunta on lähimmäinen, eivät vain eläimet, vaan koko biomassa, koko luomakunta. Haluaisin nostaa kumppanuuden luomakunnan kanssa kirkon työn ytimeen.

Kirjailija muistuttaa, että ihminen ei paljon kehity

Hämeenlinnalainen kirjailija JP Koskinen koulutukseltaan luonnontieteilijä, matemaatikko.

– Olen kirjoittanut paljon tuhannen, kahden tuhannen vuoden takaisesta historiasta. Ihminen ei paljon kehity, vaikka tekniikka kehittyy. Kieltäminen, kiistäminen, rimpuilu tosiasioiden edessä on aina samaa. Ihminen määrää luomakunnan säännöt ja luulee johtavansa sitä. Ihmisen kannattaisi keskittyä aluksi muuttamaan itseään.

Diakoniatyöntekijä näkee toimeentulohuolet

Kirsi Simpanen, teologi ja johtava diakoniatyöntekijä Lahden Salpausselän seurakunnasta, kohtaa työssään ihmisiä, joilla on hyvin vähän:

–Ilmastokriisi on ehdottomasti diakonian asia, se vaikuttaa työhön ja on ihmisarvokysymys. Siitä ei puhuta paljon suoraan vastaanottotyössä, mutta ympäristön tila vaivaa ihmisten mieliä muiden huolien ohessa. Minua kiinnostaa, miten diakoniatyössä voidaan käsitellä ilmastoon liittyviä tunteita. Miten ilmastopolitiikka vaikuttaa ihmisten toimeentuloon? Asiakkaat voivat kokea, etteivät voi itse vaikuttaa ilmastoon, mutta ilmastopolitiikka haittaa toimeentuloa. Mitä kirkko voi tehdä? Meillä pitää olla tietoa, jotta voimme tukea ihmisiä arjen valinnoissa.

Olemme aivopestyjä kuluttajiksi

Kirjailija Koskinen toi keskustelussa esiin koko maapallon aikamittakaavan:

– Kun katsomme koko historiaa, kuka on hallinnut maapalloa? Eivät ihmiset, vaan dinosaurukset ovat maapallon pitkäaikaisimmat hallitsijat. Ihmiset eivät koskaan pääse samaan.

Koskinen myös kuvaili, miten nykyinen kulutusyhteiskunta ei tosiaankaan ole ainoa mahdollinen.

–Tunnistamme, että vaikkapa Pohjois-Korean kansa on aivopestyä, mutta niin olemme mekin. Meidät on kulutusaivopesty. Kaupassa on 70 erilaista juustoa. Mihin niitä kaikkia tarvitaan?

– Juuri näin, alkuperäiskansojen kuluttajuus on ollut ”ota vain mitä tarvitset”. Melko lyhyessä ajassa tilalle on tullut ”ota irti kaikki mitä saat”. Kohtuullisuuden pitäisi olla myös kristillisen kilvoittelun aihe, Tero Matilainen jatkoi.

– On yksilön vastuu ja on vastuu yhteisönä. Tilanne voi parantua, kun tarpeeksi moni tekee jotakin. Omasta kulutuskäyttäytymisestä ja äänestämisestä voi aloittaa, Kirsi Simpanen mainitsi.

Keskustelijat olivat yksimielisiä siitä, että ihmisen tulisi toimia toisin, jotta toteuttaisimme myös määräystä varjella maata.

Mikä herättää toivon?

Ympäristöfaktat eivät ole kovin toiveikkaita. Mikä sitten antaa aihetta toivoon paremmasta?

– Liikkeellä on monta pientä puroa. Emme tiedä, mikä on se tapa, joka herättää ihmiset. Olen 38 vuotta tehnyt tiedettä, ja sinä aikana ihmisten asenne on muuttunut paljon. Nyt tiedettä halutaan kuunnella paljon enemmän, muutos on ollut huomattava 10 vuodessa. En usko repäisevään läpimurtoon, vaan tämä on hiljaista hivuttamista: henkilökohtaisia päätöksiä, valtiot tekevät jotakin… Markku Kulmala kuvasi.

Tero Matilainen vertasi ympäristötietoisuutta terveystietoisuuteen:

– Kansanterveystyössä on nähty, miten hyviä tuloksia voidaan saavuttaa, isot joukot voidaan saada muuttamaan elintapojaan. Minulla on toivo, että samankaltaisia isoja muutoksia voidaan saavuttaa ympäristöasioissakin.

– Sitten ovat yllätyskortit. Me voimme eräänä aamuna herätä uuteen todellisuuteen. Joku tulivuori on purkautunut, ja kylmentää koko maapallon, tai sitten lämmittää… Meidän kannattaa vain jatkaa ja tehdä parhaamme, JP Koskinen totesi.

Me osataan tää

Tero Matilainen muistutti myös, että ilmastonmuutoksen torjuminen on pitkä, ylisukupolvinen työ, jollaisesta kirkolla on kokemusta:

– Vaikkapa reformaatio (uskonpuhdistus) ja valistus ovat olleet ylisukupolvisia muutoksia. Me osaamme sellaiset, kirkon kvartaali on 250 vuotta. Kirkon pitää liittyä niihin, jotka ovat jo liikkeellä maapallon pelastamiseksi, meillä on sama huoli.

Omat arjen valinnat

Mitä ympäristöasioihin paneutuneet keskustelijat sitten itse tekevät ympäristön hyväksi yksityiselämässään?

– Käytän melkein aina julkisia kulkuneuvoja. Lensin viimeksi vuonna 1999. Mitä olen viimeksi ostanut? Kirjan. Ja sitä ennen? Kirjan. Ja sitä ennen samaten. Eivät nämä välttämättä ole nimenomaan ilmastovalintoja, nämä ovat minulle luonnollisia. Helpointa on muuttaa omaa käytöstä, pohti JP Koskinen.

– Syön mieluiten kotimaista, lihan syömisen lopettaminen oli minulle helppoa, kun en erityisemmin tykännyt lihasta. Riisiä yritän vähentää, Simpanen mainitsi.

– Minulla on liikkumisen asiat paljon mielessä, olen luonteeltani autoilija. Ajan kaasuautolla. Kotona syön kasvisruokaa. Retkeilyharrastus ruokkii helposti kuluttamista, aina voisi hankkia entistä parempia varusteita, mietti Tero Matilainen.

– Olen lopettanut riisin syömisen. Se on sen tapaisista ruuista suurin ilmastopahis. Tämä on valinta sikäli, että minä pidän riisipuurosta. Riisin sijaan suosin ohraa, perunaa, spelttivehnää, Markku Kulmala kommentoi.

Kulmalan muut tee se itse -vinkit ovat: matkustamista vaativat kokoukset verkkoon, kohtuullisuus kuluttamisessa, lähiruoka, vähennä ruokahävikkiä, pese täysiä koneellisia, istuta puita, jos suinkin voit.

Artikkeli Voimmeko pelastaa luomakuntaa? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Pyhä kohtaa vaeltajan

Pyhiinvaellus kutsui Marja Aulankoa jo kauan ennen ensimmäistä
vaellusta.

– Sain tietää Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksesta ensi kerran työpaikan henkilöstölehdestä 30 vuotta sitten.

Kului noin 20 vuotta, ja viimein vuonna 2010 Marja pakkasi reppunsa ensimmäistä Santiago de Compostelan eli pyhän Jaakon vaellusta varten.
– Päätin lähteä matkaan yksin, koska en tiennyt, millainen kävelijä olen. Noin kuukautta aiemmin aloin harjoitella kantamista 10 kiloa kirjoja repussa. Sen jälkeen olikin helppo kantaa rinkkaa, Marja nauraa.

Matkan aikana Marja kohtasi saksalaisen vaeltajan, jonka kanssa oli niin sama tahti, että he jatkoivat matkaa yhdessä.
– Kun lähtee yksin, kohtaa helposti uusia ihmisiä. Muut vaeltajat ja paikalliset ovat kovin avuliaita.

Nyt Marja on vaeltanut Santiago de Compostelan eri reittejä kahdeksan ja puoli kertaa. Puolikas vaellus jäi kesken koronan vuoksi.

– Olen vaeltanut yksin, olen osallistunut matkatoimiston järjestämälle luksusvaellukselle ja välillä on menty ystävien kanssa pienellä porukalla. Ensikertalaiselle voi olla turvallisen tuntuista lähteä valmismatkalle, silloin pääsee aina huoltoauton kyytiin, jos kävelykunto ei riitäkään. Toisaalta valmismatkalla ollaan sitten samojen ihmisten kanssa koko matka, Marja pohtii.

Kotimaan hienot vaellukset

Viime kesänä Marja vaelsi kolmannen kerran länsisuomalaisen pyhän Henrikin vaelluksen.
– Henrikin vaellus on hieno kurkistus vanhaan Suomen historiaan. Moni historiankirjoista tuttu asia tulee eläväksi toisesta näkökulmasta. Vaikkapa se, että Lalli on edelleen Köyliössä sankari, vaikka ei ole varmaa, onko Lallia ollut olemassakaan.

Viime kesänä pyhän Olavin viestipyhiinvaellus kulki Hämeenlinnan läpi. Marja oli mukana osuudella Hämeenlinnan kirkosta Hattulan Pyhän Ristin
kirkkoon.
– Olavin reitistä erityisesti osuus Åresta Trondheimiin olisi kiinnostava kulkea, Marja miettii.

Tyhjä pää on paras hetki

Marjalle pyhiinvaellus on sekä käytännöllinen haaste että mielen prosessi. Vaelluksella ruumiin tarpeet ovat koko ajan läsnä.

Kaikki tarvittava on mukana repussa ja päivät täyttää kävely, syöminen, nukkuminen ja ruumiin huoltaminen seuraavaa päivää varten.

– Pyhiinvaellus on juhlallinen nimi, se voi pelottaa joitakin ihmisiä. Vaellus merkitsee jokaiselle sitä, miten sen haluaa tulkita. Ei ole oikeaa tapaa kokea
pyhiinvaellus.

– Vaelluksen parhaita hetkiä ovat ne, kun huomaa, että ei ole pitkään aikaan ajatellut yhtään mitään. Se on hirveän terapeuttista, kun menee pää tyhjäksi. Se tuntuu todella hyvältä. Ihminen on siinä yhtä luonnon kanssa,
kun oma ajattelu häviää.

– Pyhiinvaelluksella koko ihmisruumiin toiminta on rukousta. Ei siinä tarvita mitään erinomaisia seremonioita. Matkaan kannattaa lähteä avoimin mielin niin, että ei odota mitään erityistä.

Santiago de Compostela, pyhiinvaellusten ”äiti”

Suomeksi Pyhän Jaakon vaellusreittinä tunnettu pyhiinvaellus kulkee pohjoisessa Espanjassa Santiago de Compostelan katedraaliin, joka on perimätiedon mukaan apostoli Jaakobin hautapaikka.
Santiago de Compostelaan on vaellettu jo yli 1000 vuotta. Pyhiinvaellus ei ole yksi ainoa reitti, vaan katedraaliin voi kulkea eri teitä, ja matkan pituus vaihtelee paljon. 1980-luvun alussa vaeltajia oli enää muutama vuodessa. Nykyään pyhiinvaellus on noussut uuteen suosioon ja vaeltajia on yli 200 000 vuodessa.
Pyhän Jaakobin pyhiinvaellusreitti – Wikipedia

Pyhän Olavin reitti on pohjoismainen pitkä vaellus, joka koostuu norjalaisen viikinkikuninkaan Pyhän Olavin mukaan nimetystä mannerreitistä Savonlinnasta Turkuun ja Pyhän Olavin merireitistä Turusta Ruotsiin ja siitä vielä Ruotsin ja Norjan läpi Trondheimiin.
Pyhän Olavin mannerreitti – Pyhiinvaellus Suomi

Artikkeli Pyhiinvaellus on käytännön haaste ja mielen prosessi julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Lähdin koulutukseen, koska kaverit suosittelivat, ja riparilla oli niin kivaa, että halusin päästä kokemaan sen uudelleen vähän eri roolissa, Elmeri kertoo. – Välillä olen kyllä miettinyt, jaksanko aina lähteä kuukausitapaamisiin. Mutta nyt, kun olen päässyt tähän asti, se on ollut sen arvoista, Celina huokaisee.

Miika Erho ja Emma-Reetta Lötjönen ovat käyneet isoskoulutuksen vuotta aiemmin. Sinä talvena tapaamisia järjestettiin paljon etänä koronarajoitusten takia. Toisen vuoden isosina he ovat saaneet nyt osallistua koulutuksiin oman halunsa mukaan. Isoset saavat työstään pienen palkkion, eivät varsinaista palkkaa. – Ei kukaan rupea isoseksi rahan takia. Tärkeintä on, että pääsee leireille ja tutustuu uusiin ihmisiin. Miika kertoo. – Leireillä kukaan ei jää ulkopuolelle, kaikki otetaan mukaan. Myös niiden kanssa tulee leirillä toimeen, joiden kanssa ei muualla ole niin paljoa yhteistä, Emma-Reetta pohtii.

Koulutus on kaikille

Isostoiminta on oleellinen ja tärkeä osa Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan nuortentoimintaa. Vuosittain noin 150 nuorta aloittaa isoskoulutuksen ja keväisin noin 80 valmistuu isoseksi.

Koulutuksesta vastaava nuorisotyönohjaaja Samuli ”Hönde” Santala pitää tärkeänä, että isoskoulutus on avoin kaikille nuorille. Pääsyvaatimuksia ei ole. – Isoskoulutukseen voi tulla, vaikka ei haluaisi isoseksi. Koulutus voi kuitenkin antaa nuorelle paljon, vaikka ei isoseksi koskaan päätyisikään.

Ryhmänohjausta ja omia vahvuuksia

Isoskoulutuksessa oppii ohjaamaan pientä ja isompaa ryhmää, ohjaamaan leikkejä, iltaohjelman tekemistä, mietitään, millainen on hyvä isonen ja pohditaan omia vahvuuksia isosena.

– Isosen pitää olla valmis keskustelemaan uskoon liittyvistä asioista, mutta omaa vakaumusta ei vaadita eikä kysytä. Toiset ihmiset pitää hyväksyä, eikä ketään saa kiusata. Siinä ne vaatimukset pääosin ovat, Samuli luettelee.

Kaikki halukkaat eivät ensimmäisenä vuonna vielä pääse isoseksi, koska koulutettuja isosia on niin paljon. Samuli lupaakin uusille isosille, että viimeistään toisena vuotena isoseksi pääsee.

Numeroiden valossa isostoiminta on menestys. Suurimmat menestykset eivät kuitenkaan ole numeroissa, eikä siinäkään, että omat hyvät leirikokemukset innostavat monia hakeutumaan isoseksi. –Minusta yksi hienoimpia tilanteita on, kun nuori lähtee isostoimintaan, vaikkei oma rippikoulukokemus olisikaan ollut kovin hyvä, Samuli Santala huomauttaa.

Artikkeli Isosuus kasvattaa vapaaehtoisuuteen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Perennoista tehdään viiden vuoden hoitosopimus. Siihen kuuluu perennamaan perustaminen, eli vaihdamme kasvualustan, istutamme taimet, lannoitamme, siistimme, kastelemme ja kitkemme. Uusimme taimet, jos ne eivät lähde kasvuun. Perennat jäävät haudalle sopimuksen päätyttyä, selvittää kausityönjohtaja Leena Heinonen.

Mitkä tahansa monivuotiset kasvit eivät sovi haudoille. Hautausmailla olot vaihtelevat, paikoin on varjoisaa ja toisaalla hyvin kuivaa. Kasvit eivät saa kasvaa liian suuriksi, joten pensaita ja puita ei yleensä voi istuttaa. Vuorentaan hautausmaalla hortonomiopiskelija testasi opinnäytetyönään haudoille sopivia perennoja. Kokemusten perusteella valikoimaan on otettu pikkusydän, tarhapäivänlilja, hopeatäpläpeippi, loistosalvia, jalopähkämö ja kangasajuruoho. Testeissä on etsitty lajeja, jotka kestävät hautausmaan oloissa, eivätkä ole peurojen ja kauriiden herkkua.

– Perennat ovat kestävämpiä kuin kesäkukat, ne eivät tarvitse niin paljoa kastelua, ja ne ovat parempia ympäristölle. Eikä tule niin paljon kuljetus- ja kasvihuoneiden lämmityskustannuksia, Heinonen kertoo. – Perennoja on ennestään paljon omaisten itse hoitamilla haudoilla. Ne ovat helppoja ja kestäviä, jos haudalla ei pääse käymään säännöllisesti.

Ulkoilmaihmisen unelmatyö

Erkki Kieho ajaa pienen peräkärryn Minna Rautiaisen luo. Menossa on mullan vaihto. Kausikukkien multa vaihdetaan keväisin uuteen ja kasvuvoimaiseen.

Kieho on yksi hautausmaiden vakiokasvoista kausityönjohtaja Leena Heinosen tavoin. Yli 50 kausityöntekijän joukossa on noin 10 työntekijää, jotka ovat tehneet hautausmaatyötä puolet vuodesta jo 10–20 vuoden ajan.

– Tulin alun perin työnvälityksestä työllisyysmäärärahoilla. Siksi olin ensin joka toinen vuosi, kun rahaa ei saanut joka vuosi. Olin ennen tätä pitkään pesulassa töissä. Nyt Erkki Kieho työskentelee Ahveniston hautausmaalla joka vuosi toukokuusta lokakuuhun.

– Ajan nurmikoita isolla ja pienillä koneilla, leikkaan pensasaitoja, ajan multaa, välillä olen erityisammattimiesten apuna hautoja laitettaessa. Kaikenlaista sekalaista teen. Viihdyn hyvin ulkona, täällä on luonto lähellä. Vapaa-ajallaankin Kieho viihtyy ulkona. Hän uistelee, pilkkii, sienestää ja marjastaa. Keväisin kiirettä tuo vapaaehtoistyö Kanta-Hämeen lintuyhdistyksessä, jossa hän tekee ja asentaa lintujen pesiä ja pönttöjä.

Artikkeli Kauniit kukat haudalle oikeilla valinnoilla ja hyvällä hoidolla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.