Reilut kaksi vuotta sitten Hannes Asikainen kysyi pitkän pakkasjakson aikana Jyväskylän Vaajakoskella rintamamiestalon vesiputkia sulatellessaan itseltään tärkeän kysymyksen.

– Onko ihmisellä pakko olla aina näin kylmä?

Vähän sen jälkeen Jyväskylän seurakunnan kanttorin silmiin sattui tärkeä ilmoitus. Merimieskirkko etsi kausityöntekijöitä ulkosuomalaisiin seurakuntiin, mukaan lukien Costa del Solille, Espanjan Aurinkorannikolle.

Kanttori pääsi vuorotteluvapaalle, laittoi hakupaperit ja sai työpestin Aurinkorannikon suomalaisen seurakunnan kausikanttoriksi.

Nyt hän istuu ilmeisen onnellisena Las Salinas -kadulla Fuengirolan keskustan lähellä sijaitsevalla seurakuntakodilla. Ympärillä porisee iloista puhetta. Perhekerhon pikkuisten lisäksi paikalla on hyväntuulisen oloisia suomalaisia vanhuksia.

Meneillään on kakkostalvi merimieskirkon ulkosuomalaistyössä, Vaajakosken pakkasia lämpimämmässä ilmanalassa.

Vaikka kanttorin työnkuvan mieltäisi olevan lähinnä urkujen soittoa eri kirkollisissa juhlatilaisuuksissa, Aurinkorannikon suomalaisessa seurakunnassa normaali työpäivä on vallan toinen.

– Suomessa kanttorilla on paljon töitä vihkimisissä ja hautajaisissa, mutta Espanjassa niitä tulee vastaan minullekin puolen vuoden aikana vain muutama, Asikainen yllättää.

Jokainen työpäivä on erilainen.

– Vertaisin työtä täällä ennemmin liikennepoliisin hommaan. Olen täällä ohjaamassa seurakunnan musiikkielämää, joka soljuu ja muotoutuu eri ihmisten mukana.

Asikaisen kokemuksen mukaan Aurinkorannikon suomalaisen seurakunnan toiminta ei ole työntekijävetoista, vaan vapaaehtoiset ovat hyvin suuressa roolissa seurakuntaelämän muotoutumisessa.

– Jokainen työpäivä on erilainen. Ohjaan ja johdan esimerkiksi kuoroja, autan jatkuvasti erilaisten musiikkiesiintymisten järjestelyissä ja hoidan myös tekniikan juttuja konserteissa, valottaa kausikanttori.

Seurakuntaelämän maallikkovetoisuus on eräs asia, josta Asikainen ottaisi mielellään hieman lisää vaikutteita Suomeenkin.

Kotimaan seurakunnista poikkeava piirre on Asikaisen mukaan myös vahva jumalanpalveluskeskeisyys.

– Kaikki tähtää seuraavana sunnuntaina pidettävään messuun. Siihen osallistuvat vuorollaan kaikki seurakunnan musiikkiryhmät. Voimallisempaa laulua itse seurakuntalaisilta kuin mitä messuissa säännöllisesti kuulen, saa hakea.

Asikaisen työ poikkeaa kotimaasta jo aivan lähtökohdiltaan siinäkin, ettei Aurinkorannikon suomalaisen seurakunnan toimintaansa käyttämistä katolisista kirkoista yleensä löydy suomalaiskanttorien perustyövälineitä, urkuja.

Harvoin tulee näet ajatelleeksi, että virrenveisuu on enimmiltä osiltaan Martti Lutherin aloittaman reformaation oheistuotetta.

– Seurakunnan messu pidetään vuorotellen seurakuntakodilla ja katolisissa kirkoissa aurinkorannikon eri kaupungeissa, Asikainen kertoo.

– Koska katoliseen kirkolliseen elämään yhteislaulettavat virret eivät Espanjassa yleensä kuulu, kirkoissa ei ole urkuja. Minun on siten raahattava kannettavia digitaalisia urkuja Nissan Micrallani eri puolilla rannikkoa.

Urkujen soiton lisäksi kausikanttori kaivaa mielellään seurakunnan tilaisuuksissa kotelosta soittimen, jonka taitajana hän on erityisen tunnettu. Muusikko on levyttänyt ja konsertoinut soittaen kitarallaan virsiä jo reilut 20 vuotta.

Aurinkorannikolla elää suurin ulkosuomalaisten yhteisö koko maailmassa. Arvioiden mukaan suomalaisia alueella on talvikausilla jopa noin 30 000–40 000 henkeä.

Normaaliarjesta erillinen paratiisi Aurinkorannikkokaan ei ole. Lämmön, hyvän ruuan ja kauniiden maisemien ohella alueella elävillä on omat, normaalit elämänhaasteensa.

Suomalaisia erilaisissa tilanteissa auttavat kaksi Merimieskirkon palkkaamaa pappia ja yksi valtion rahoituksella työtään tekevä sosiaalikuraattori. Seurakunnassa on heidän ja kausikanttorin lisäksi myös yksi toimistotyöntekijä.

– Henkilömäärä on käytännössä tehtäviin nähden riittämätöntä, mutta yritämme palvella seurakuntalaisia parhaamme mukaan, Asikainen tiivistää.
Aurinkorannikon alueeseen kuuluu Merimieskirkon ulkomaantyöstä isompikin siivu.

– Järjestämme jumalanpalveluksia 1–2 vuodessa esimerkiksi Madridissa sekä Portugalin Portimaossa ja Lissabonissa, Asikainen sanoo.

– Portugalin puolella musisoin esimerkiksi kauneimmat joululaulut kiertueella viime joulukuussa.

Artikkeli Kitara, kanttori jaVälimeren taivas julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Artikkeli Viisauden jäljillä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Lapsuusmuistoissa maassa oli jouluisin aina lunta ja taivaalla loisti tuhansien tähtien valaisema tummentunut, avara taivas.

– Erityisen vahva joulun muisto on se, kun kuljimme pimeänä aattona lumen valaisemaa tietä pitkin kylpemään naapurin maalaistalon pihasaunaan, tunnelmoi Viitala.

– Muutoin elimme näitä pyhäpäiviä varsin perinteisin menoin. Kuuntelimme joulurauhan radiosta, söimme jouluaterian ja koristelimme kuusen. Kuusessa paloivat aina elävät kynttilät. Elämä taisi olla ainakin joissain asioissa ekologisempaa kuin nykyään.

Viitaloiden traditioihin kuului myös joulupäivän aamuna kello kuusi tai seitsemän pidetty joulukirkko. Lämmityksestä Vetelin puupyhätössä huolehti tuohon aikaan kamina.

– Voisin sanoa kuten runoilija Viljo Kojo runossaan Taas kaikki kauniit muistot, että ”äidin olkaan nojasin pääni ja tunsin pyhän tunnelman”. Täpötäydessä kirkossa oli harras ja levollinen olotila.

Toinen muistoihin jäänyt tapa oli osallistuminen seurakunnan diakonin mukana joulupakettien jakoon vähävaraisille perheille.

– Isäni oli seurakunnan luottamustehtävissä. Hän lähti kotikäynneille diakonin autokuskiksi ja minä pääsin joskus mukaan.

– Siitä on jäänyt elämään ajatus, että jouluun kuuluu olennaisena osana juuri lähimmäisistä huolehtiminen ja heidän muistamisensa.

Viitalan tie on sittemmin vienyt Vetelistä ja lapsuuden jouluista opiskelujen ja eri työtehtävien kautta Jyväskylän seurakunnan kirkkoherraksi.

Tulevan joulun jälkeen koittava uusi vuosi tuo hänen elämäänsä suuren muutoksen.

Kirkkoherra on suunnitellut pitävänsä lähtösaarnan toukokuussa, helluntaina. Kesälomien jälkeen kalenterissa siintävät virallisesti 1. syyskuuta alkavat eläkepäivät.

Viitala myöntää, että ajatus pappeudesta kävi joskus mielessä jo lapsuuden kirkkokäynneillä. Varsinaisesti teologia alkoi kuitenkin houkutella vasta lukiovuosina.

– Lainasin ahkerasti Vetelin kirjastosta teologista kirjallisuutta, sellaisia opuksia kuten Osmo Tiililän Teinien teologian. Nuorten toiminnassa pidin pieniä puheita.

– Ja kun armeijassa kysyttiin, kuka ha­luaisi pitää iltahartauksia, huomasin oman käteni nousevan, vaikken ollutkaan asiasta täysin varma, Viitala naurahtaa.

Ennen armeijaa hän oli tilannut haku­paperit myös maanmittausinsinöörin opintoihin, mutta päätyi lopulta hakemaan vain ja ainoastaan teologiseen tiedekuntaan Helsinkiin.

– Myös yhteiskunnalliset asiat kiinnostivat minua ja tein opintojen aikana töitä esimerkiksi kesätoimittajana Keskipohjanmaa-lehdessä. Siirtyminen varsinaiseen työelämään kirkossa askarrutti vielä jonkin verran tuossa vaiheessa.

Ensimmäinen papinpaikka löytyi Hämeen Vilppulasta vuonna 1989. Muutoin Viitalan työura on ollut vahvasti keskisuomalainen. Kierros on vienyt Toivakan sekä entisen Jyväskylän maaseurakunnan Tikkakosken ja Palokan kautta nykyiseen Jyväskylän seurakuntaan.

Työ Suomen suurimman seurakunnan kirkkoherrana on ollut kuormittavaa. Yllättävää kyllä, sitä puolta Viitala ei kuitenkaan millään tavalla korosta.

– Totta on, että kirkkoherran työssä ei ole määriteltyä työaikaa. Töitä on todella paljon. Mutta minulle se on sopinut oikeastaan oikein hyvin. Olen pitänyt siitä, että työ- ja vapaa-aika ovat ikään kuin sisäkkäin tai lomittain.

– Esimerkiksi aiemmin tänään olin vieraana erään yhdistyksen joulujuhlassa, jossa sain laulaa joululauluja ja jutella uusien ihmisten kanssa. Tuollaiset tilanteet ovat minusta hyvin voimaannuttavia. Pidän paljon toisten kanssa toimimisesta.

Viitala väittää oppineensa pitämään jopa pitkistä kokouksista. Samalla hän kuitenkin muistuttaa, että hyvä yöuni ja liikunta ovat raskaan työn vastapainona elintärkeitä.

– Meidän perheessämme on ollut jo parisenkymmentä vuotta koira, jonka ulkoiluttaminen on ollut pääosin minun vastuullani. Tuollaiset hetket ovat tärkeää vastapainoa työlle ja sen tuomalle paineelle.

– Kun kävelen Palokkajärven rantatietä koiran kanssa, jäsentelen usein ajatuksissani työkuvioita ja mietin seuraavaa puhetta tai saarnaa. Tuollaiset hetket ovat tärkeää vastapainoa työlle ja sen tuomalle paineelle.

Tänä jouluna Viitalan ajatuksissa ovat paitsi yhteiskunnan vähäosaiset, myös sodat, joista suomalaisittain näkyvin ja koskettavin on edelleen jatkuva Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa.

Mitä meidän tätä taustaa vasten sitten pitäisi ajatella Luukkaan jouluevankeliumista? Siinähän nähdään enkelien rinnalla taivaallinen sotajoukko ylistämässä Jumalaa sanoen, ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa”?

– Haluan ajatella, että tuossa kohdassa tarkoitetaan myös rauhaa kansojen ja ihmisryhmien välillä, joskin usein vasta tulevaisuuden mahdollisuutena, Viitala hahmottelee.

Usko Jumalaan ja Kristuksen armo ovat sellaisen toivon perusta, josta kannattaa pitää kiinni.

– Uskon, että jos rauhaa maailmasta löytyy, se löytyy yleensä sieltä, missä ihmisten sydämet alkavat muuttua. Rauha voidaan kyllä yrittää saada aikaan pakkokeinoin, mutta jouluevankeliumi kertoo, että lopulta vain rakkaus voi tuoda maailmaan lopullisen rauhan ja muutoksen.

Viitala kokee, että Jumalan rakkaus voi muuttaa ihmisiä. Sen avulla rauha voi tehdä murtautumisia yksilöiden ja yhteisöjen elämään.

– Meille kristityille rauha syntyy Betlehemissä jouluna, kapaloituna seimeen. Joulun lapsi Jeesus opetti vartuttuaan kuulijoilleen kaikkein radikaaleinta rauhaa, vihollisenkin rakastamista. Se on innoittanut monia rauhantyöhön. On hyvä huomata, että toisella puolellakin on ihmisiä, joiden kanssa voi tulla toimeen.

– Uskon, että Jeesuksen persoonassa ja elämässä meidän on mahdollista löytää sielunrauha. Ja sitä kautta pieniä alkuja kestävälle rauhalle maailmassa, sanoittaa Viitala joulun perimmäisiä merkityksiä.

Kun katsotaan joulun yli, millaisen perinnön vuodesta 2012 kirkkoherrana toiminut Viitala toivoo jättävänsä seuraajalleen ja samalla koko seurakunnalle?

– Toivon, että seurakunta pysyisi jatkossakin mukana arjen elämässä, osana muuta yhteiskuntaa.

– Olen koettanut luoda mahdollisuuksia sille, ettei seurakunta pääsisi eriytymään muusta elämästä. Että ei oltaisi oma kuppikunta, vaan yhteistyö pelaisi niin kaupunkiin, kuntiin, kouluihin, yliopistoon kuin muihinkin kumppanitahoihin päin.

Viitala myöntää, että kirkon sisäisessä yhtenäisyydessäkin on ollut, ja todennäköisesti tulee olemaankin tulevina vuosina, omia haasteitaan.

– Toivoisin, että jos suinkin mahdollista, eri teologiset ja eettiset painotukset voisivat toimia yhdessä. Että luotettaisiin, että traditiollamme ja Raamatun sanomalla on tälle ajalle ja tuleville vuosille paljon annettavaa, hän sanoo.

– Usko Jumalaan ja Kristuksen armo ovat sellaisen toivon perusta, josta kannattaa pitää kiinni, tiivistää Viitala näkemyksensä.

Entä mikä yksittäinen, hauska tilanne tai tapahtuma kirkkoherran vuosien varrelta on jäänyt hänelle aivan erityisesti mieleen? Puhe kääntyy tässäkin kohtaa, kuinkas muutoin, jouluun.

Viitala kertoo olleensa yhtenä vuonna jakamassa ehtoollista jouluyön messussa, kun hän huomasi yhtäkkiä, että etummaisena jonossa seisoikin joulupukki.

– Ehkä se oli tapa testata jotenkin pappien reaktioita. Mutta hoidin sen ehtoollisen jaon aivan normaalisti, kasvot peruslukemilla.

Jälkeenpäin Viitala on tapauksesta kertoessaan sanonut hersytellen iloitsevansa siitä, että joulupukki on näköjään luterilaisen kirkon jäsen.

Toivon, että seurakunta pysyisi jatkossakin mukana arjen elämässä, osana muuta yhteiskuntaa.

– Ehkäpä hänelle oli aaton menojen jälkeen helpotus, ettei ehtoollispöydässä enää kysellä, kuka on ollut kiltti ja kuka ei.

Artikkeli ”Jumalan rakkaus voi muuttaa ihmisiä” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Aloitit urasi pasuunansoittajana. Miksi juuri pasuuna?
Pasuuna tutustutti minut musiikkiin. Sillä voi soittaa kaikkea, barokkimusiikista jazziin. Se on instrumentti ilman rajoja.

Miten päädyit luomaan kapellimestarin uraa?
Siirtyminen pasuunan soittamisesta orkesterin johtamiseen oli hyvin luonnollinen tapahtuma. Niin kuin oli myös nimitys Jyväskylä Sinfonian musiikilliseksi johtajaksi. En etsinyt näitä muutoksia, ne vain tapahtuivat.

Mitä muuta teet kapellimestarityön lisäksi?
Olen aviomies ja isä!

Vierailit Jyväskylä Sinfoniassa ensimmäisen kerran kapellimestarina keväällä 2023 ja olet kertonut, että ”tunsit heti jotain erityistä”. Kuvaile tunteitasi tarkemmin.
Löysin avoimen kaupungin ja avoimia ihmisiä. Tuli tunne, että täällä oltiin valmiita ottamaan vastaan uusia asioita. Muistan edelleen, kun kysyin kaikilta orkesterilta: ”Haluatteko soittaa konsertin toisen osan seisten?” Viiden sekunnin hiljaisuuden jälkeen kaikki vastasivat: ”kyllä!”. Sieltä lähti kipinä, joka johti minut tänne.

Millainen kaupunki on Jyväskylä?
Kaupunki, joka hämmästyttää minua. Rakastan järviä ja Jyväskylässä on kaunis järvi. Mutta Jyväskylässä ei ole vain luontoa, vaan monia ravintoloita, joista pidän ja paljon nuoria ihmisiä ympäri kaupunkia. On oopperaryhmä, sinfoniaorkesteri, paljon kuoroja ja musiikkikampus sekä yliopisto. Kaupunki on vilkas ja nuori. Myös perheeni pitää Jyväskylästä paljon.

Olet sanonut, että musiikillinen visiosi perustuu tähän ajatukseen: ”Jakaminen on yhteistyön kulmakivi”. Mitä tarkoitat?
Tarkoitan sitä, että paperilla olevaa musiikkia ei ole olemassa. Beethovenin Viides sinfonia ei ole Berliinin Staatsbibliothekissa säilytettävä käsikirjoitus, vaan hetki, jolloin se esitetään joka kerta. Eikä sitä ole olemassa ilman yleisöä! Musiikki on olemassa heti, kun se jaetaan jonkun kanssa.

Mikä on upein kokemuksesi kapellimestarina?
Niitä on monia. Jokainen kokemus on kaunis erilaisista syistä. Uudenvuoden konsertti Jyväskylässä oli upea. Debytoin 24. tammikuuta arvostettujen Wienin filharmonikkojen kanssa. Minulla on niin monia upeita muistoja, etten halua sanoa vain yhtä.

Monissa kuuluisissa klassisen musiikin teoksissa kuuluu kristillisen uskon vaikutus. Onko sinulla jokin suosikki vaikkapa Bachin passioista tai Händelin oratorioista?
Rakastan uskonnollista musiikkia ja olen soittanut sekä johtanut sitä paljon. Kristillisyys on vaikuttanut taiteeseen merkittävästi. Bach ja Händel ovat suuria mestareita. Kolme hengellistä teosta, joista pidän eniten, ovat Beethovenin Missa Solemnis, Rossinin Stabat Mater ja Giuseppe Verdin Requiem.

Lorenzo Passerini johtaa Jyväskylä Sinfoniaa ja Lohjan kaupunginorkesteria to 13.3. klo 18 Paviljongin konsertissa, jossa kuullaan Erkki Melartinin Sinfonia nro 6 ja Johannes Brahmsin Sinfonia nro 1.

Artikkeli ”Paperilla olevaa musiikkia ei ole olemassa” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Mitä lauletaan ripareilla ensi kesänä? Ainakin Pekka Simojoen, Jaakko Löytyn ja kumppaneiden lauluja. Lisäksi vuoden 2025 uudessa ”Punaisessa veisukirjassa” on nyt muun muassa viime vuoden parhaaksi gospelkappaleeksi valittu Eve & Ossi -duon Sielläkin. Myös Samu Haberin Sä ja Juha Tapion Kelpaat kelle vaan löytyvät sivuilta.

– Itse ihmettelin, miksei selvän diakoniatyön näkökulman omaava Pave Maijasen Pidä huolta ollut jo aiemmin veisukirjassa. Olen myös tyytyväinen, että saimme mukaan elokuussa 2023 menehtyneeltä Tarvo Laaksolta Ihmemaa-kappaleen, kertoo uudistusta vetänyt Jyväskylän seurakunnan kanttori Piia Laasonen.

Valituksi tullakseen uuden laulun piti täyttää monia kriteerejä, joista tärkeimpiä oli ”korvaan tarttuvuus”.

– Eräs lauluista, Viitasen Piian Jos yhtä pyytää saisin puolestaan on hyvin rukouksellinen laulu, josta Piia Viitanen itsekin antoi sellaista palautetta, että se sopii hänelle itselleenkin yllätykseksi hyvin laulukirjaan, Laasonen jatkaa.

Kanttori Laasonen kertoo olleensa ällikällä lyöty kuullessaan pyynnön ryhtyä Nuoren seurakunnan veisukirjan uuden laitoksen päätoimittajaksi.

– Kun Riikka Jäntti, julkaisija Lasten ja nuorten keskukselta, soitti ja kysyi, haluaisinko päätoimittaa uuden Punaisen veisukirjan, piti hetken nielaista ja kysyä, että pyysitkö todellakin hetki sitten tehtävään juuri minua.

Laasonen aloitti uudistamisen työryhmänsä kanssa tietoisena kirjan asemasta. Projektin vetäminen oli kunnia-asia, muttei helppo sellainen.

Saimme lopulta peräti 400 ehdotusta uusiksi veisukirjan lauluiksi.

– Piti ottaa huomioon monia näkökulmia, kuten nuoret kohderyhmänä, laulukirjan melko pienikokoinen formaatti ja esimerkiksi se, ovatko kirjaan esitetyt laulut yhteislaulettavia, Laasonen selvittää.

Työryhmän työn tulos on 12. versio veisukirjasta. Vakiintuneiden tapojen mukaisesti osa lauluista vaihdettiin ja osan klassikkoasemaan kohonneista teoksista annettiin jäädä.

Apuna toimittamisessa käytettiin muun muassa useana vuonna tehtyjä rippikoulututkimuksia ja edellisestä painoksesta tehtyä kyselyä.

Lauluntekijöiltä pyydettiin biisejä suoraan ja lisäksi Laasonen sävelsi, sanoitti ja julkaisi netissä ”biisipyyntöbiisin”, jossa tekijöitä rohkaistiin lähettämään ehdotuksia laulukirjaan.

– Saimme lopulta peräti 400 ehdotusta uusiksi veisukirjan lauluiksi. Siitä alkoi perkaaminen, jonka aikana jouduimme pohtimaan toden teolla sitä, millaiset aiheet puhuttelevat nykynuoria.

Tutkimuksessa ja tulleissa ehdotuksissa painottui projektinvetäjän mukaan tietty yksilökeskeisyys.

– Sellaiset teemat kuten kelpaanko minä ja saanko tulla Jumalan ja toisten ihmisten eteen tällaisena kuin olen, korostuivat tarjolle tulleissa lauluissa.

Uskoisin, että näitä nyt valittuja lauluja laulaessa on myös lupa pohtia ja olla epävarma.

Toimitusaikana alkanut Ukrainan sota näkyi Laasosen mukaan biisiehdotuksissa yllättävän harvoina rauhanlauluina. Rauhan kysymysten lisäksi muut perinteiset kirkolliset teemat, kuten kaste ja iltarukous, haluttiin joka tapauksessa säilyttää uudessa laitoksessa.

– Uskoisin, että näitä nyt valittuja lauluja laulaessa on myös lupa pohtia ja olla epävarma. Voi tulla kysymystensä kanssa rehdisti ja avoimesti Jumalan eteen ja kysellä itselle tärkeitä asioita.

Laasonen näkee, että kirjan kulloisenkin version toimittamisajankohdan ajankohtaiset teemat heijastuvat väistämättä valituiksi tuleviin lauluihin.

– Uuden laitoksen toimitustyö käynnistyi kevättalvella 2022 ja työn aikanakin maailma ehti muuttua. Jos nyt projekti alkaisi uudestaan, varmasti kirjaan päätyisi taas osittain hieman erilaisia lauluja.

Veisukirjan jalkautus seurakuntiin ei ole vain kirkon työntekijöiden vastuulla, vaan nuoria on otettu mukaan laulujen jakamiseen muun muassa Instagram-videoiden avulla.

– Jokaisesta kappaleesta julkaistaan noin minuutin mittainen pätkä veisukirjan Instagram-sivulla. Nuorten kanssa niitä äänitettiin ympäri Suomea viime kesän ja syksyn aikana. Sivuille tulee jatkuvasti uusia päivityksiä, Laasonen vinkkaa.

Kirjan päätoimittaja toivoo, että ”uusi punainen” olisi mahdollisimman monelle tuore ja raikas kokemus.

– Toivon ennen kaikkea kaikkien kirjaan tarttuvien ja sen lauluja laulavien kokevan yhteyttä toisten ihmisten ja Jumalan kanssa.

Artikkeli Uusi ja punainen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Syrjäharjun päällä seisova kirkko oli aikanaan toivakkalaisten pitkäaikainen, talkootöinä hirsi hirreltä toteuttama haave. Paikallisen talollisen Salomon Vihisen lahjoittamalle tontille valmistui kirkko Venäjän tsaari Aleksanteri III:n hallitsijakaudella vuonna 1882.

Ludvig Isak Lindqvistin suunnittelemassa pyhätössä koko totuus paljastuu vasta, kun vilkaisee ylös kattoon.

Värikylläiset maalaukset henkivät jotain aivan muuta kuin rauhallisen maalaiskunnan satoja vuosia jatkunutta seesteisyyttä. Raamatun sanoma liittoutuu niissä 1970-luvun urbaaniuden, leveiden lahkeiden, progemusiikin ja sarjakuvamaisen poptaiteen kanssa.

Pellervo Lukumiehen (1935–2018) kattomaalaukset olivat aikansa suuria kirkko- ja kulttuuriskandaaleja Suomessa. Lukumiehen modernista taiteesta vanhan kirkon katossa kiisteltiin ja väiteltiin pitkään ja hartaasti.

– Kuten arvata saattaa, Lukumiehen projektin maalausvaiheeseen ja sen ympärillä virinneeseen keskusteluun liittyy monia herkullisia paikallistarinoita, naurahtaa kirkkoherra Panu Partanen.

Taiteilija tiesi kyllä, että hänen taiteensa kirkossa saattaa hyvinkin arveluttaa. Lukumies oli Toivakan pitkäaikaisen kirkkoherran, Kalle Lukumiehen poika. Kattoprojekti käynnistyi 1970-luvun alussa, kun itsensä Alvar Aallon 1920-luvulla suunnittelemia enkeliaiheisia töitä haluttiin uudistaa.

Tarina kertoo muun muassa Lukumiehen kanssa tehdyssä sopimuksessa lukeneen, että hän saa ”uudistaa maalaukset oman tulkintansa ja persoonansa mukaan”.

– Lukumies aloitti sitten uudistamisen pesemällä Aallon suunnittelemat maalaukset kokonaan pois, kuvailee Partanen tekoa, joka tänä päivänä jo itsessään nostattaisi melkoisen myrskyn.

Taiteilija noudatti alusta alkaen­ omaa visiotaan uskollisesti. Hän kertoi, että kattomaalausten aiheet annettiin hänelle unessa.

Kun Lukumies oli työskennellyt jonkin aikaa ja maalauksia alkoi ilmestyä katoon, kirkkoherra Leevi Vironmäki saapui paikalle tarkistamaan työn edistymistä.

– Hän oli vanhanajan pappi, ja meinasi tietysti saada sydänhalvauksen, Partanen kuvailee ensijärkytyksen syntyä.

Alusta alkaen kävi selväksi, että Lukumies ei noudattanut ainakaan mitään kirkollisen taiteen traditiota, vaan teki vapaasti omatulkintaistaan nykytaidetta.

Kattoon ilmestyi kuvia esimerkiksi eri etnisistä ryhmistä, mikä oli omana aikanaan hyvin poikkeuk­sellista. Toivakan kirkkoon tuli muun muassa romaneja, afrikkalaisia, aasialaisia ja intiaaneja edustaneita hahmoja. Jollain hahmolla oli 1970-luvun leveälahkeiset farkut jalassa ja myös Jeesus oli puettu ajan hengen mukaisiin muotivaatteisiin.

Lukumies perusteli asiaa muun muassa pääteemallaan, joka oli taivas. Hän sanoi, että kristinuskon mukaan taivaassa on ihmisiä kaikista heimoista, joten sen vuoksi etniset ryhmät olivat linjassa kristinuskon sanoman kanssa.

Hän kiinnitti kuvien alle raamatuntekstejä, jotka selittäisivät ja avaisivat sitä, mitä hän töillään tarkoitti. Kirkkoherra Vironmäki ei Lukumiehen visioille lämmennyt, vaan totesi ettei ”saarnaa sirkuksessa”. Kirkkoherra pyysi eron ja sai uuden­ viran Juupajoelta.

– Lukumies vastasi kirkollisille kriitikoilleen, että hän on kirkkoherran poika, ei hän pappeja pelkää.

Toivakassa seurakunnassa elettiin kattoprojektin suhteen joka tapauksessa pitkään melkoisessa umpikujassa. Vastustus oli suurta ja Lukumiehen projektiin otettiin aikalisiä. Kirkkoneuvostossa ja muissa kirkollisissa päätöksentekokanavissa kokoustettiin asian tiimoilta moneen kertaan ja huolellisesti.

– Yli 150 päätöspykälän verran pohdittiin, että mitä tälle sisäkaton projektille oikein tehdään, tietää Panu Partanen.

Lopullinen hyväksyntä saatiin sitten joulukuussa 1973.

– Lopulta piispalta tuli viesti, että kirkko kuuluu seurakunnalle, joten asia on ratkaistava paikallisesti. Lopullinen hyväksyntä saatiin sitten joulukuussa 1973. Lukumiehen työ oli toki tuolloin jo luovutusta vaille valmiina.

Toivakan kirkon hurjasta kuvastosta löytyy monia Raamatun henkilöitä ja tapahtumia 1970-luvun pop-taiteen linssin läpi tulkittuina, Aatamista, Eevasta ja apostoleista valheprofeetta Sidkiaan ja Moosekseen.

Maalausaikakauden tyylillä puettu ”Kati Joosefiina”, tavallinen kansalainen, on eräs Kristuksen tyhjän haudan todistajista. Uusi Jerusalem, myös aikojen lopun merkki, laskeutuu väkevinä tulenlieskoina alas kirkon keskikäytävällä.

Panu Partanen sanoo, että nykyään kukaan ei tunnustaudu Lukumiehen työn vastustajaksi. Mutta erikoisuus ja matkailuvaltti – sitä Toivakan kirkon hämmentävät kirkkomaalaukset ovat.

Taiteilija itse ei sittemmin saanut juurikaan lisää kirkollisia tilaustöitä. Hän keskittyi öljyvärimaalauk­siin, puuleikkauksiin, akvarelleihin ja metallitöihin.

– Pihtiputaalla Elämäjärvellä on nelostien kupeessa hiljentymiskappeli, jossa on Lukumiehen samanhenkisiä töitä kuin Toivakassa.

Artikkeli Raamatun ja poptaiteen liitto julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Harmittomia ja hyväntahtoisia, mutta laadultaan ehdottomasti tingittyjä.

Sellaisia ovat iskävitsit, ainakin jos kahdelta jyväskyläläiseltä isältä, ahkerasti huumoria kotioloissa viljeleviltä Eero Lapilta ja Mikko Lundellilta kysytään.

”Iskävitsi” on Suomessa melko uusi, todennäköisesti englannista (”dad joke”) peräisin oleva käsite, mutta ilmiö on meilläkin jo pitkältä ajalta tunnettu.
Iskävitsien taustalla on olettamus, että isät ovat perheissä niitä, jotka laukaisevat sopivissa ja joskus vähän sopimattomissakin tilanteissa jotakin nasevaa, vitsin, sanaleikin tai jonkin sortin sutkautuksen.

Tikkakoskella asuva kolmen lapsen isä Eero Lappi myöntää olevansa yksi heistä, vitsihuumoria kotioloissa harrastavista isistä.

– Iskävitsin käsite ei minulle oikein avaudu, vaan puhuisin ennemmin perinteisesti puujalkavitseistä. Mutta tunnustan kyllä avoimesti kertovani juuri iskävitsin tyylisiä kaskuja, Lappi tunnustaa.

Osa iskävitsien ideaa on se, että ne saattavat olla vastaanottajasta ja tämän iästä riippuen joko oikeasti naurattavia tai sitten äärimmäisen noloja. Varsinkin jos kuulijakuntaan sattuu kuulumaan joku teini-ikäisen lapsen kavereista, isin vitsailu voi hävettää nuorta.

Lappi myöntää, että vitsien vastaanottoon vaikuttaa hänenkin kotonaan lasten ikä.

– Omalla kohdallani kuulijakunta jakautuu lasten osalta viiden ja kahdentoista ikävuoden välille. Pienimmäistä sutkauttelut naurattavat useimmiten oikeastikin, mutta 12-vuotias alkaa jo aika lailla kiemurrella, Lappi huomioi.

Vaajakoskelaiselle Mikko Lundellille iskävitsien maailma on myös tuttua kotoa, mutta sen lisäksi huumoria on väännettävä vielä työnkin puolesta. Sanomalehti Keskisuomalainen maksaa näet toimittaja Lundellille palkkaa pieneltä osin siitäkin, että hän toimittaa lehdessä ilmestyvää, iskävitsien kriteerit täyttävää vitsipalstaa.

– Vitsipalsta ilmestyy meillä lehdessä säännöllisen epäsäännöllisesti. Heitämme ehdotuksia Whatsapp-tilille yhdessä nyt jo eläkkeellä olevan kollegani Seppo Pänkäläisen kanssa. Sieltä sitten valitaan ne mojovimmat, Lundell taustoittaa.

Vitsien kertomisen kulttuurin neljän lapsen isä Lundell kertoo perineensä lapsuudenkotoaan.

– Oma isäni ja myös kaverit ovat tykänneet aina heitellä ilmoille mahdollisimman kuivia juttuja. Niitä kuuli kotona jo saunanlauteilla lapsena ja myös pihalla kaveriporukoissa.

 Lapseni saavat nauttia vitseistäni lähestulkoon joka päivä. –Eero Lappi

Lundellin mukaan joillakin ihmisillä on ikään kuin sisäsyntyinen tapa ja tarve iskävitsien tyyppiseen, mehustelevaan lyhyiden juttujen kertomiseen.

– Usein se syntyy taipumuksesta käännellä ja väännellä sanoja ja pitää vähän hauskaa tämän meidän rakkaan suomen kielemme kanssa.

Savolaisjuurisen Lapin lapsuudenkotona ei niinkään harrastettu varsinaisia vitsejä, vaan ennemmin tarinankerrontaa pilke silmäkulmassa.

– Jutunkerronnan perinne kumpuaa minun kohdallani juuri isän puolen savolaisilta. Niissä tarinoissa oli koko ajan kuiva huumori läsnä.

Omassa perheessä vitsinkerronta on sittemmin ollut hyvinkin säännöllistä toimintaa.

– Lapseni saavat nauttia vitseistäni lähestulkoon joka päivä, mikäli vain olen yhtään vireessä. Joskus ei vaan itse mahda sille mitään, että suusta pääsee iskävitsi.

– Olen onnistunut myös jo jonkin verran periyttämään taipumusta. Vaimo sanoo joskus, kun lapsi sutkauttaa, että oletpa sinä nyt kyllä isäsi poika tai tyttö, Lappi virnistää.

Millainen sitten on tyypillinen iskävitsi?

Käyttäjäkokemukset luonnollisesti eroa­vat yksilöiden ja perheiden mieltymysten perusteella. Huumorin kokemusasiantuntijoina Lappi ja Lundell erittelevät iskävitsin DNA:sta kuitenkin erityisesti kaksi seikkaa, tilannetajun ja maun.

 Yleensä iskävitsit ovat hyvää tarkoittavia. –Eero Lappi

– Iskävitsi on minusta tyypillisimmillään hetken väläytys, juuri oikeassa kohdassa, paikassa ja ajankohdassa. Niiden kertomiseen tarvitaan siis tilanteen tajua, Mikko Lundell havainnoi.

– Joillakin, parhailla vitsinvääntäjillä, on varastossaan niin laaja ja hyvä vitsien repertuaari, että he onnistuvat ammentamaan sieltä lähes jokaiseen tilanteeseen sopivaa.

Lisäksi makuja on monenlaisia. Eero Lapin mielestä iskävitsit ovatkin tasapainoilua hyvän ja huonon maun rajalla. Tänä päivänä on lisäksi aiheita, joista vitsailua katsotaan vähemmän sopivaksi kuin vaikkapa vielä 20 vuotta sitten.

– Yleensä iskävitsit ovat hyvää tarkoittavia, mutta se ei suinkaan tarkoita, että ne olisivat millään lailla laadulla pilattuja, Lappi sanoo.

– Vitsien tasoon vaikuttaa myös oma olotila. Parhaimmat niistä pääsevät, kun on itse hyvällä tuulella. Iskävitseillä pehmennetään ja kevennetään perhearkea, joka muuten voisi olla liiankin raskasta.

Miksi sitten juuri isien arvellaan olevan perheiden tarinaniskijöitä ja vitsiniekkoja? Yhtä hyvää huumoria kun löytyy myös äideiltä ja lapsilta.
Lundell ja Lappi pohtivat historian perhemallien vaikuttaneen asiaan.

– On mahdollista, että naisilla oli ennen niin paljon kotitöitä, ettei ollut aikaa keksiä juttuja ja heitellä niitä kotisohvilta ilmoille, miettii Lundell.

– Ja roolimalli on ollut perinteisesti myös se, että äidin tehtävänä on ollut hieman paheksua vitsien kertojaa. Tämän kaltaisista seikoista varmaan kummunnee käsite iskävitsit, huomauttaa Lappi.

vitsinkerronnalla on myös demok­raattinen ulottuvuutensa. –Mikko Lundell

Digiaikana erilaiset meemit ja humoristiset videot saattavat vähentää ja kaventaa liikkumatilaa perinteiseltä vitsailulta, joihin myös iskävitsit yleisesti luokitellaan.

Mikko Lundell ei kuitenkaan näe perinteisen vitsihuumorin olevan vielä tulossa tiensä päähän.

– Niiden sosiaalinen tarve säilyy varmasti aina, sillä esimerkiksi iskävitseiksi miellettyjä juttujakin on niin kaiken sorttisia. Sanaleikit, sananmuunnokset, lyhyet vitsit, englannista tehdyt väännökset ja pidemmätkin tarinamuotoiset sutkautukset, ne kaikki pitävät varmasti aina vitsailuperinnettä elossa.

– Lisäksi vitsinkerronnalla on myös demok­raattinen ulottuvuutensa. Vitsejä poliitikoista ja muista johtajista kertovat ovat vallan vahtikoiria siinä missä mediakin, Lundell muistuttaa.

Eero Lappi otaksuu niin ikään, että iskävitsien tyyppiset heitot säilyvät pitkään.

– Oletan, että iskävitseissä isät tuovat esille omaa sisäistä maailmaansa, joka säilynee melko samanlaisena aikojen vaihtuessa ja tapojen muuttuessa.

Ainakaan omalta kohdaltaan Lappi ei näe, että vitsailun lähde olisi kuivumassa.

– Joku siellä sisällä yhtäkkiä vain kihelmöi, että nyt on sopiva hetki heittää punchline, iskävitsin tapainen hersyttelevä juttu.

Tyypillistä iskävitsihuumoria

Miksi poliisit eivät käy vessassa?
Ne osaavat pidättää.

Miksi Neumann meni keksihyllylle?
Sille tuli levoton Tuc-himo.

Presidentit kiistelivät siitä, mikä on paras tapa pyyhkiä pylly kakillakäynnin jälkeen.
Niinistö valitsi paperin, Joe Bideen.

Usein aamuisin kysyn lapsiltani:
Otatko puuroa vai oletko puurotta?

Mikseivät linnut pelaa padelia rahasta?
Ne pelaavat ennemmin sulista.

Mitkä olivat ensimmäiset juustot paratiisissa?
Adam ja Edam!

Mikä automalli on suosituin pizzataksi?
Audi Quattro stagioni

Miten koirakouluun haetaan?
Yhteishaussa

Mitä kaksi pyllyä tekee pusikossa?
Vakoilevat

Kuka on ämpäreiden universumin hallitsija?
Vatikaani

Isänpäivää vietetään 10. marraskuuta.

Artikkeli Isin kolisevat puujalat julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Miten sinusta tuli kokki?
Peruskouluaikanani kotitalous oli valinnaisena aineena. Sieltä sain kipinän ja siirryin sitten Äänekosken ammattikouluun kaksivuotiselle ravintola-alan peruslinjalle. Sitä seurasi sitten Jyväskylän hotelli- ja ravintolakoulu Priimus.

Tykkäätkö työskentelystä Ilokiven kassalla, opiskelijoiden keskellä?
Tykkään kyllä työskentelystä kassalla ja olen hoitanut näitä kassahommia ynnä muuta siihen liittyvää jo 32 vuotta. Opiskelijoita, kuten myös muita asiakkaita, on aina kiva palvella.

Millainen paikka Ilokivi on tehdä töitä?
Ilokivi on minusta sen vuoksi hyvä työpaikka, että saan tehdä ravintola-alan töitä päiväsaikaan ja viikonloput ovat vapaita. Lisäksi työkaverit ovat täällä meillä oikein mukavia.

Antavatko opiskelijat usein palautetta ruuasta?
Kyllä jonkin verran, palautetta tulee niin suullisesti, kirjallisesti kuin somenkin kautta.

Mitä kaikkea teet vapaa-ajalla?
En mitään erityistä, mutta laivaristeilyillä on kyllä kiva käydä.

Tuntuiko oudolta, kun kuulit, että olet eräs Seminaarinmäen pidetyimpiä hahmoja?
Ei se oudolta tuntunut, mutta yllättävältä kyllä. Hervannan kultakurkut -nimisen bändin tekemä Kari-biisi oli kiva yllätys. (Laulu löytyy Youtubesta, toim. huom.)

Pidät kuulema paljon valkosipulista ja olet toiminut myös Jyväskylän kynsilaukkayhdistyksen puheenjohtajana. Mihin ruokaan runsas valkosipuli istuu parhaiten?
Se sopii hyvin moneen ruokaan. Miltä kuulostaisi vaikkapa mustikkakukko valkosipulikermavaahdolla?

Onko sinulla jokin bravuuri ruuanlaitossa?
Pippuripihvi ja valkosipuliperunat, hyvän punaviinin kera.

Artikkeli Mies, josta tehtiin laulu julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Jyväskylässä nykyään asuvat Sara-Aurora Kalliomäki, 18, ja Olli Markonsaari, 21, ovat tulleet kertomaan raskaista lapsuuden ja nuoruuden kokemuksistaan. Kalliomäki ja Markonsaari eivät tunne entuudestaan toisiaan, mutta sanovat voivansa samaistua toistensa kokemuksiin.

Kalliomäen kohdalla kiusaaminen alkoi jo ennen koulua, hänen ollessaan vasta päiväkoti-iässä.

– Minulla on ylipäänsä hyvin hatarat muistikuvat lapsuus- ja kouluvuosilta. Olen sulkenut paljon asioita varmasti tietoisesti pois mielestäni.

– Sellainen tapaus on kuitenkin jäänyt mieleeni, että erään kerran kaverini piti lyödä yhtä tyttöä lapiolla, ennen kuin tämä hellitti kuristusotteen kurkustani.

Kalliomäellä on muitakin hyvin ahdistavia varhaislapsuuden ja nuoruuden kokemuksia. Hän kertoo, että kiusaamisen alettua sitä jatkui vuosikausia. Kiusaamisen päiväkodissa aloittanut ryhmä pysyi kasassa yläkoulun yhdeksännelle saakka.

– Jouduin ryhmän silmätikuksi esimerkiksi uninallesta, jota halusin kantaa mukanani koulussa. Sitä ei hyväksytty ollenkaan, vaan kyseltiin jatkuvasti, että ”miksi sinä oikein haluat olla tuollainen?”.

Myöhemmässä vaiheessa mukaan tuli myös netti, jossa levitettiin muun muassa Kalliomäen kasvokuvalla varustettuja meemejä. Yhden kerran häntä uhattiin myös puukolla.

– Opettaja otti meidät kolme, minut, puukonheiluttajan ja teräaseen omistajan juttusille. Sitten he kolmestaan päättivät, että se olin minä, joka ylireagoin siinä tilanteessa.

Olli Markonsaareen kohdistunut kouluväkivalta lisääntyi vähitellen. Suurin osa kiusaamisesta oli laadultaan henkistä ja Markonsaaren arvion mukaan noin kolmasosa siitä fyysistä.

– Kiusaaminen alkoi suurin piirtein neljännen luokan paikkeilla ja kärjistyi todella pahaksi, kun olimme kuudennella. Yläkoulussa fyysinen satuttaminen oli jo jokapäiväistä. Minua hakattiin ja tönittiin, eikä kukaan aikuisistakaan puuttunut siihen.

 Haluan muistuttaa muille kiusatuille, että kiusaaminen ei ole sinun oma syysi.

Markonsaaren kokemassa kiusaamisessa väkivallan tunne oli alati läsnä.

– Erään kerran minut tönittiin koulussa rappuset alas. Sen seurauksena sain vammat, joiden vuoksi minulla on vasemmassa jalassani välillä vieläkin voimakasta hermosärkyä. Joudun aika ajoin käyttämään vuosien jälkeenkin apunani kävelykeppiä.

Nykyään Jyväskylän ammattikoulussa nuorisotyötä opiskeleva Markonsaari ja media-alan opiskelija Kalliomäki eivät halua penkoa menneisyyttä katkeruuden takia.

He esiintyvät molemmat Jyväskylän seurakunnan Yhteisvastuukeräyksestä saaduilla varoilla toteuttamalla videolla, jossa haastatellaan muitakin kouluväkivallan uhreja.

Motiiviksi rankkojen kouluaikojen muisteluun Markonsaari ja Kalliomäki kertovat vastaavassa tilanteessa olevien auttamisen. Kalliomäen viesti on se, ettei kiusatuksi tullut saa missään nimessä syyttää kohtaamastaan huonosta käytöksestä itseään.

– Haluan muistuttaa muille kiusatuille, että kiusaaminen ei ole sinun oma syysi. Kerro jollekin tilanteestasi, älä ole yksin, Kalliomäki vetoaa.

Vaikka hän itse ei kokenut koulun henkilökunnan puuttuneen kiusaamiseen, painottaa Kalliomäki, että juuri opettajien vastuulla olisi toimia.

– Kaverit ja vanhemmat voivat tietysti auttaa myös, mutta kyllä koulun tulisi olla yhteydessä lopulta vaikka poliisiin, jotta henkinen tai fyysinen väkivalta saataisiin loppumaan.

Oman menneisyytensä osalta molempien muistoissa korostuukin juuri koulujen kyvyttömyys puuttua heidän tilanteeseensa. Tappouhkauskaan saanut koulua ottamaan Markonsaaren asiaa omakseen.

 Vasta poliisien tultua mukaan koulussa herättiin ja tappouhkauksen tehneisiin kiusaajiin otettiin yhteyttä.

– Opettajat tiesivät uhkauksesta, mutta eivät tehneet asialle aluksi juurikaan mitään. Kestin yksin ne piinaavat kolme kuukautta. Sitten poliisit saatiin mukaan selvittämään asiaa.

– Vasta poliisien tultua mukaan koulussa herättiin ja tappouhkauksen tehneisiin kiusaajiin otettiin yhteyttä.

Kiusaajat tajusivat hänen mukaansa vasta poliisin yhteydenoton jälkeen, miten vakavassa paikassa he olivat ja muuttivat käytöstään ainakin jonkin verran parempaan suuntaan.

Markonsaari myös viilteli itseään avoimesti koulupäivän aikana koulun käytävällä.

– Jos kysyt, että miten jaksoin ne kouluvuodet, niin vastaan, etten oikeastaan jaksanutkaan. Minulla oli kolme itsemurhayritystäkin.

Varhaislapsuudessaan kiusatuksi tuleva lapsi ei välttämättä aina ymmärrä kaltoinkohteluaan, vaan erehtyy luulemaan sitä aivan normaaliksi toiminnaksi. Näin kävi myös Sara-Aurora Kalliomäelle, jolle opettajat tulivat kertomaan hänen tilanteestaan.

Pahaan ja ikävään käytökseen ei puututtu kovalla kädellä.

– He sanoivat, että ”tajuatkö sä Sara ollenkaan, että sua kiusataan”. Mutta silti he enimmäkseen vain hyssyttelivät. Jos koulukiusaaminen otettiin puheeksi, he kommentoivat ”voi voi, että mites nyt tällaista”.

Erään kerran yhdeltä opettajalta pettivät hermot.

– Yhdellä kuvistunnilla ope huusi kiusaajille naama punaisena, että ”ei ihme, että Sara ei halua tulla tänne kuvistunnille kun te ootte tuollaisia”.

– Mutta siihen sekin sitten jäi. Pahaan ja ikävään käytökseen ei puututtu kovalla kädellä, vaikka kaikki kyllä tajusivat tilanteen.

Yhdistävä tekijä Kalliomäen ja Markonsaaren kokemuksissa on myös se, että he kasvoivat ja kävivät peruskoulunsa pienillä paikkakunnilla.

– Pienillä paikkakunnilla lapsillekin annetaan usein normeja, joita jokaisen pitäisi voida täyttää. Jos olet vähänkin muista poikkeava ja teet omia juttujasi, sinut on helpompi nostaa tikunnokkaan ja ottaa koko yhteisön silmätikuksi, pohtii Markonsaari.

Kiusaamista tapahtuu isommillakin paikkakunnilla, mutta Kalliomäki toteaa, että suuremmissa kaupungeissa on niin paljon erilaisia ihmisiä, kulttuureja, pukeutumistyylejä, mielipiteitä ja ajattelutapoja, että silloin kaikki tavallaan sulautuvat helpommin samaan massaan.

– Kun olen täällä erilainen, sitä ei pidetä niin erikoisena juttuna, hän lisää nykyiseen opiskelupaikkakuntaansa Jyväskylään viitaten.

Ja ennen kaikkea, älä ikinä luovu toivosta!

Markonsaari kuitenkin muistuttaa, että netissä levitetyt jutut seuraavat sinua, vaikka muuttaisit toiselle paikkakunnalle. Tai jopa toiseen maahan.

Kummatkin neuvovat, että koulukiusaamistapauksissa esimerkiksi kriisikeskus Mobileen voi olla yhteydessä. Jos kunnasta tai seurakunnasta löytyy nuorisotyöntekijöitä, heidänkin puoleensa voi kääntyä.

Markonsaari kannustaa kiusaamisen uhreja myös samaan sitkeyteen, mikä auttoi jaksamisessa häntä itseään eteenpäin.

– Hae apua, mene juttelemaan jollekin aikuiselle. Jos hän ei auta, mene jonkun toisen luo. Etsi niin pitkään apua, että löydät jonkun, joka voi sitä antaa.

– Ja ennen kaikkea, älä ikinä luovu toivosta!

Artikkeli Pitkä, paha koulutie julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kun Launosten poikalapsi sitten huhtikuussa 2018 syntyi, Lari-isä ymmärsi jo synnytyssalissa, ettei kaikki ollut kunnossa. Kätilöiden kommenteista paistoi huoli, eikä lapsi päästänyt itkua tai parkaisua maailmaan tullessaan.

Launosen perheelle valkeni seuraavien kuukausien aikana, monien lääketieteellisten tutkimusten jälkeen, että heidän pojallaan oli vaikea sairaus.

Tutkimuksissa todettiin Huugon sairastavan erittäin vaikeaa aineenvaihduntasairautta, mukolipidoosia.

– Hän oli jo syntyessään hauras kuin huhtikuisen järven jää, sanoo isä-Lari hiljaa.

Mukolipidoosi on solutason kertymäsairaus, johon kuuluvat tyypillisesti karkeat kasvonpiirteet, poikkeavuudet luustossa, fyysinen ja älyllinen jälkeenjääneisyys sekä sydänläppien ongelmat.

Kyse on parantumattomasta ja erittäin harvinaisesta sairaudesta. Sen kantajien eliniänodote on vain 3–7 vuotta.

Vaikeutemme alkoivat jo heti synnytyksen jälkeen.

Huugo Launosen elämä päättyi helmikuussa 2022, vain hieman alle neljävuotiaana.

Jyväskyläläislähtöinen Lari on työstänyt poikansa elämää ja kuolemaa siitä lähtien. Huugosta kertova tarinallinen tietoteos Poikani, elä vielä ensi talvi: Lyhyen elämän filosofia (Otava) ilmestyi hiljattain.

Yksityiskohtaisesti Launonen pohtii kirjassa monia vaiheita Huugon tarinassa, perheen suunnattomia vaikeuksia, riemullisia ja lämpimiä hetkiä, kuin myös sairauden vääjäämätöntä etenemistä ja lopulta traagista luopumista omasta lapsesta.

– Vaikeutemme alkoivat jo heti synnytyksen jälkeen. Syntyessään Huugolla oli useita murtumia kylkiluissa ja raajoissa. Myöhemmin hän sairasti myös muun muassa useita keuhkokuumeita, ja arkeen kuului paljon oksentelua ja muita vaikeuksia, Launonen sanoittaa esikoispoikansa vaiheita.

Kuolleen pojan isänä kirjoittaminen on ollut yksi surun viljelyn metodeista.

Vain kaksi kuukautta Huugon kuoleman jälkeen Launonen väitteli uskonnonfilosofiasta teologian tohtoriksi. Väitöskirjan jälkeen hän alkoi työstää poikansa kohtaloa ja omaa erityislapsen isyyttään paitsi omaelämäkerrallisesti ja emotionaalisesti, myös älyllisesti. Launonen on kamppaillut syvien kysymysten, kuten elämän merkityksen ja Jumalan hyvyyden, kanssa.

– Kuolleen pojan isänä kirjoittaminen on ollut yksi surun viljelyn metodeista. Se on ollut osa tietoista prosessia, johon ryhdyin osittain siksi, että sureminen olisi voinut helposti jäädä minulta tekemättä. Olen huono surija. Olisin hyvinkin saattanut keskittyä muihin projekteihini, mutta tiesin, että se olisi ollut väärin.

– Kirjoittamisen kautta ohjasin itseäni käymään hitaasti läpi koko tarinan raskauden alusta Huugon hautajaisiin. Se nosti esiin monia tunteita, jotka liian helposti jäävät arjessa muuten sivuun.

Syksyllä 2019 Huugo oli sairaalassa yhteen menoon viisi viikkoa ravitsemusavanneoperaatiosta johtuneen tulehduksen takia. Launosten vanhemmat olivat tuolloin paljon sairaalassa perheen kanssa.

Jo tuolloin poika päätettiin ensimmäisen kerran siirtää saattohoitoon.

– Minulla ja vaimolla ei ollut voimia ainakaan välittömästi kritisoida päätöstä, mutta anoppini protestoi sitä, sillä pojan tila oli juuri muuttunut silminnähden parempaan suuntaan.

– Päätimme pyytää uutta keskustelua saattohoitopäätöksestä, joka sitten peruttiinkin heti seuraavana päivänä.

Alkuvaikeuksien jälkeen Huugon vanhemmat tottuivat näkemään pojan yllättävän tavallisena, sosiaalisena ja tyytyväisenä vauvana.

– Juuri siksi olin hyvin hämmästynyt, kun epäilyt mukolipidoosista osoittautuivat todeksi Huugon ollessa neljän kuukauden ikäinen.

– Huugon kasvot olivat mielestämme aina pyöreän suloiset, vaikka sairauden tuntomerkkejä ovat karkeat kasvonpiirteet. Vasta diagnoosin varmistumisen jälkeen ja muihin mukolipidoosilasten vanhempiin tutustuttuamme huomasimme, että lapsemme näyttävät aivan kuin sisaruksilta keskenään.

Ajatus henkilökohtaisesta jumalasuhteesta on ollut aikuisena minulle hankala asia.

Launonen on aktiivinen toimija Suomen helluntailiikkeessä. Hän on aiemmin opettanut myös liikkeen koulutuskeskuksessa, Iso Kirja -opistossa. Helluntailaisten parissa ihmeparanemisista puhutaan enemmän kuin luterilaisten tai valtaväestön.

Myös Launonen itse uskoo, että ihmeparanemisia vaikeista sairauksista joskus tapahtuu. Itse hän ei kovinkaan usein rukoillut Huugolle sellaista.

– Muutenkin koen rukoilun usein vaikeaksi. Ajatus henkilökohtaisesta jumalasuhteesta on ollut aikuisena minulle hankala asia. En koe Jumalan läsnäoloa tai kuule Jumalan ääntä.

– Toisaalta uskon, että tietyissä elämäntilanteissani on ollut johdatusta, vaikka tiedänkin, että meillä ihmisillä on psykologinen taipumus nähdä tarkoitusperiä ja suunnitelmallisuutta usein sielläkin, missä sitä ei lopulta ole.

Tällä hetkellä Launonen toimii tutkijatohtorina kasvatustieteellisessä hankkeessa, jossa hän selvittää elämän merkityksen kokemusta pienten lasten kohdalla.

Vaikka Huugo ei ehtinyt kokea merkitystä lyhyessä elämässään, Launosen mukaan pojan elämällä oli tarkoitus ja merkitys, vaikka lapsi ei sitä itse tiedostanutkaan.

Uskon siis, että Huugon elämällä oli merkitystä.

– Jos Jumala on olemassa ja jotenkin johdattaa elämäämme, eivät traagisetkaan tapahtumat ole vain ja ainoastaan mielettömiä ja absurdeja. Ja jos elämä jatkuu kuoleman jälkeen, tuo merkitys ulottuu kuoleman rajan yli, sanoittaa isä tuntemuksiaan.

– Uskon siis, että Huugon elämällä oli merkitystä paitsi ajallisesti, myös iankaikkisuuden näkökulmasta.

Pojan lisäksi Launosen kirjassa kerrotaan paljon Huugon isoisästä ja isoisoisästä, Larin isästä ja ukista.

Isoisä, myös nimeltään Huugo, oli sotaveteraani, helluntailiikkeessä nuorena toiminut maallikkosaarnaaja ja nilsiäläinen ”Havukka-ahon ajattelija”, kuten pojanpoika häntä kuvailee.

Larin isä Leevi Launonen on puolestaan emerituspäätoimittaja ja kasvatustieteiden tohtori, joka toimi pitkään työurallaan muun muassa Jyväskylän Kortepohjan koulun rehtorina.

– Käsittelen epäonnistumisen ja syyllisyyden kokemusta neljän sukupolven tasolla. Olen isäni ja isoisäni Huugon tavoin hyvin työorientoitunut. Pienen lapsen hoito ei suju minulta kovin luonnostaan, joten minun on myönnettävä itselleni ja läheisilleni, etten osaa nauttia isyydestä kuin pieninä annoksina.

Oliko elämä sitten vaikeasti sairaalle Huugolle ylipäänsä enimmäkseen hyvä asia? Myös sitä Launonen on pohtinut.

– Päädyin lopulta siihen, että Huugon elämässä kyse oli sittenkin enemmän siunauk­sesta. En ole ajattelultani mikään antinalisti, hän heittää.

Antinalismilla tarkoitetaan lisääntymisvastaisuutta. Se on filosofinen suuntaus, jonka mukaan elämän alkaminen on aina enemmän onnettomuus kuin siunaus.

– Vaikka näkemys on useimpien mielestä älytön, sen kannatus kasvaa selvästi länsimaissa.

– Useimmat länsimaiset ihmiset pitävät terveen vauvan syntymää siunauksena, mutta vakavasti sairaan tai vammaisen lapsen syntymää onnettomuutena. Mutta moni vammainen ja sairas ihminen itse pitää elämäänsä silti elämisen arvoisena, Launonen muistuttaa.

 Mielestäni kuolemasta, myös pienen lapsen kuolemasta, voi hyvin puhua toiselle pienelle lapselle.

Vain kolme kuukautta Huugon kuoleman jälkeen Launosille syntyi toinen poika, Elo.

– Kotonamme on yhä paljon Huugon kuvia esillä, ja Elo on ollut kanssamme myös Huugon haudalla. Jo kaksivuotiaana hän kyllä tietää, että hänellä on isoveli, joka on taivaassa.

Launoset lukevat iltaisin Elon kanssa lyhyen iltarukouksen, jossa muistetaan kaikkia läheisiä, mukaan lukien Huugoa.

– Varmasti kerromme Huugon sairaudesta ja muusta sitä mukaa, kun Elo kasvaa.

– Mielestäni kuolemasta, myös pienen lapsen kuolemasta, voi hyvin puhua toiselle pienelle lapselle.

Kuolleiden lasten muistopäivän hartaushetki ma 23.9. kello 18 Kuokkalan kirkossa.

Artikkeli Poika hauras kuin kevättalven jää julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.