Kohta 70 vuotta täyttävä Jari Sivula viettää kesäpäiviä kesämökillään Korpilahden Hyrkkölässä. Mökin rannasta avautuu Päijänteen iso selkä. Paikka on ihanteellinen Sivulan vesilentokoneelle. Hänellä on ollut jo viisitoista vuotta sama vesitaso, joka on kaksipaikkainen harrasterakenteinen Experimental-kone.

– Myin jokin aika sitten koneesta puolikkaan kaverille, jotta meitä on kaksi jakamassa kuluja.

Ilmailusta Sivula innostui jo pikkupoikana. Kansakoulun aloituspäivänä Sivula oli kertonut Keskisuomalaisen toimittajalle, että hänestä tulee isona laivankapteeni tai lentokapteeni.

– Vanhemmillani oli puutarhamökki Sulkurannassa. Saman ikäisten koltiaisten kanssa ihasteltiin rannassa, kun lentäjälegenda Särkän Soke mittaili vesitasollaan Jyväsjärveä ennen kuin pääsi ilmaan.

Lentäminen näytti jäävän haaveksi. Työelämä, perheen perustaminen ja elämän ruuhkavuodet veivät toisaalle. Sähköasentajan ja taloustieteen opinnot jäivät kesken, kun Sivula ajautui töihin valokuvaamoon ja toimi jonkun aikaa myös lehtikuvaajana. Viimeinen neljännesvuosisata työelämässä kului oman AV-firman osakkaana, jonka hän lopulta myi jäätyään eläkkeelle kuutisen vuotta sitten.

Suurin muutos oli vapaus. Nyt saan laatia itse aikataulut ja tehdä mitä haluan.

Elektroniikka ja AV-laitteet ovat olleet sekä miehen päätyö että yksi hänen lempiharrastuksistaan. Sivula on myös radioamatööri – tekniikka on aina kiinnostanut.

Työhistorian aistii myös Sivulan kesämökillä. Pientä elektroniikkaa ja äänentoistoa löytyy useammastakin paikasta, vaikka muuten vietetään varsin yksinkertaista mökkielämää.

– On polttopuiden tekoa ja mökin laittoa ja rakentamista. Suunnitelmia on onneksi paljon enemmän kuin mitä kerkeää tekemään.

Kun Sivula siirtyi eläkkeelle, hänellä oli aluksi huono omatunto, kun ei enää lähtenytkään töihin. Työ oli aina ollut kivaa, eikä hänen luonteellaan tyydytä makoilemaan rannoilla. Aina pitää olla jotakin tekemistä.

– Onneksi syyllisyyden tunne meni pian ohi. Suurin muutos oli vapaus. Nyt saan laatia itse aikataulut ja tehdä mitä haluan. Stressittömyys syntyy siitä, kun tekemiset eivät ole niin päivän päälle.

Eläkeläisenä Sivulalle on tärkeää pysyä mukana yhteiskunnan menossa. Siinä auttaa omalta osaltaan myös lähipiiri. Vävypojat ottavat mukaan remppatalkoisiin ja junailevat tyylikkäästi itselleen kaikkein raskaimmat hommat. Myös lentämällä voi palvella yleisiä etuja. Sivulalla on lentämiseen tarvittavien lupakirjojen lisäksi suoritettuna myös palovalvontalentoihin ja henkilöetsintälentoihin liittyvät koulutukset ja tutkinnot. Hän sanoo elämään tuovan mielekkyyttä ja iloa sen, että pystyy olemaan avuksi ihmisille.

Lentäminen on edelleen pääasiassa harrastus. Lentokonetta hän kutsuukin mökkimopoksi. Lapset ja lapsenlapsetkin ovat päässeet mukaan yläilmoihin halutessaan. Ainoa kriteeri on ollut se, että ensin täytyy osata uida.

– Kerran huomattiin mökillä, että tyttären lapsen vaipat olivat loppu. Hyppäsin lentokoneeseen ja hain kaupasta vaippapaketin. Palattuani takaisin tytär sanoi, että kylläpä lapsenlapsia passataan, kun vaipatkin tuodaan perille lentorahtina. Minä vastasin, että kai sinä tiedät, että lapsi on lapsi ja lapsenlapsi on kullanmuru.

Sivula kertoo vaimon joskus kyselleen, mikä lentämisessä oikein viehättää.

– Vastasin, etten tiedä. Siksi täytyy lentää vielä lisää – jotta syy selviäisi.

Jokainen lento on myös uusi oppimiskokemus. Sivulasta niin työelämässä kuin harrastuksissa pitää opetella juuri sitä, mitä haluaa tehdä. Tämä ajatus taipuu myös eräänlaiseksi leikkisäksi motoksi.

– Minä teen mitä minä haluan, muut saavat tehdä mitä he osaavat. Se ei ole ylpeyttä, sillä opettelu on työlästä, mutta samalla palkitsevaa.

Elämä ei anna rauhaa uteliaalle etsijälle

75-vuotiaalla Erkki Liukkosella eläkevuosia on takana tusinan verran. Hän aloitti työskentelyn Rautpohjan valimolla jo nuorena, aluksi oppipoikana ja myöhemmin valimon raskaassa päässä, missä valmistettiin paperikoneen osia.

– 47 vuotta siellä taisi mennä. Sitten ne heittivät minut eläkkeelle, kun en itse ymmärtänyt lähteä, Liukkonen myhäilee.

Eläkkeelle siirtyminen ei ollut Liukkoselle ongelma. Hänen on vaikea ymmärtää niitä, jotka valittavat tekemisen puutetta. Häntä itseään on läpi koko elämän vaivannut pikemminkin ajan puute.

– Kun on vanha omakotitalo, kesämökki ja virkeä vaimo, niin virikkeitä kyllä riittää! Sitä paitsi eihän elämästä jäädä eläkkeelle.

Jo työuran alkupuolella valaminen muuttui nopeasti vaativasta käsityöstä teolliseksi tuotannoksi. Se ei tyydyttänyt Liukkosen sisällä asuvaa käsityöläistä, joten hän alkoi tehdä töiden ohessa ”iltahommina” pronssivalua. Sitä hän on harrastanut jo 1970-luvulta lähtien.

Alitajunta ohjaa yllättävän paljon, siellä on valtava tietomäärä.

– Minähän olen päätoiminen taidevalaja. Ilmarinen on hyvä työnantaja ja palkka tulee ajallaan, vieläpä etukäteen kuukauden ensimmäinen päivä.

Joka päivä ei Liukkonen sentään työskentele, mutta aika usein hän suuntaa autonsa nokan kohti Vihtavuoressa sijaitsevaa Taidekeskus Järvilinnaa. Siellä hänellä on oma Taidepaja, jonka yksi funktio on avoimet ovet kaikille halukkaille keskiviikkoisin.

– Minulla, niin kuin monella muullakin on semmoinen kirous, että vedän magneetin tavoin puoleeni kaikenlaisia teknisiä ongelmia. Toki kun on osaamista ja tietää kaikenlaista, niin nuoriso käy kysymässä neuvoja.

Liukkonen on valmis jakamaan pitkän kokemuksen kautta hankkimaansa tietotaitoa myös muille. Siitä on osoituksena myös se, että hän on pitänyt Jyväskylän kansalaisopistossa valukursseja jo 35 vuotta.

Liukkosen mukaan viisikymmentä vuotta on mennyt sitä opetellessa, ja lisää, että hirveästi on tehtävä virheitä oppiakseen edellisessä työvaiheessa välttämään seuraavan vaiheen virheet.

– Vaikka eihän ihminen koskaan opi historiasta, vaikka sillä olisikin opetusarvoa. Tämä hetki on ratkaiseva, tulevaisuudesta ei tiedä.

Muita valajia löytyy Liukkosen arvion mukaan Suomesta vain kymmenkunta. Hän olisi valmis siirtämään perinteitä nuoremmalle polvelle voimiensa mukaan.

– Jos olisi joku täyspäinen ihminen, joka haluaisi oppia tekemään tätä hommaa. Hänelle sanoisin, että tässähän on verstas, sen kun rupeat tekemään.

Valuhommat antavat Liukkoselle mielihyvää, miksei hieman rahaakin. Varsinkin isommat tekeleet voivat koostua jopa yli kymmenestä pienemmästä palasta. Se vaatii avaruudellista hahmottamista.

– Alitajunta ohjaa yllättävän paljon, siellä on valtava tietomäärä. Minulla on sellainen kyky, että pystyn mielikuvituksessa piirtämään puhtaalle seinälle muotin ja jakamaan sen kappaleiksi.

Muutoin eläkeläisen elämä sujuu Liukkosen mukaan tavalliseen tapaan arkisten askareiden parissa.

– Niille, jotka ihmettelevät miksi vanha äijä eläkkeellä viitsii vielä vääntää, heittäisin mottona Eino Leinon sanat: ”Tiedän ma: rauha mulle on mullassa suotu. Etsijän tielle ei lepo lempeä luotu”. Ei se elämä anna rauhaa uteliaalle etsijälle.

Musiikki kulkee mukana

80-vuotias Erkki Hiekkavirta on elämänsä aikana ehtinyt olla monessa mukana.

Metsänhoidon neuvojana käynnistynyt työura vaihtui nopeasti erilaisiin vakuutusalan markkinointitehtäviin useammaksi vuosikymmeneksi. 1980-luvun lopulla alkoi yhteistyö tyttären appiukon kanssa tämän ilmastointiliikkeessä. Hiekkavirta joutui ottamaan kokonaisvastuun firmasta appiukon kuoltua vain muutamaa vuotta myöhemmin.

Monien vaiheiden jälkeen Hiekkavirta lopulta myi menestystarinaksi osoittautuneen yrityksen vuonna 2004. Hän jatkoi vielä kaksi vuotta yrityksen hallituksen puheenjohtajana, kunnes siirtyi lopullisesti eläkkeelle.

Aluksi Hiekkavirta kävi usein morjestamassa kavereita entisellä työmaalla. Nykyisin korkeintaan kerran vuodessa.

– Silloin tällöin tulee entisiä työkavereita vastaan, siinä sitten jutellaan pitkät ajat.

Viisitoista vuotta eläkeläisenä on silti pitänyt miehen kiireisenä, jopa yhtä kiireisenä kuin työvuosina.

– Moni sanoo, että silloin jää tyhjän päälle. Minulle eläkkeelle siirtyminen oli vain siirtymistä tehtävistä toisiin. Suurin ero on siinä, että ei ole samanlaisia paineita. Jos jotakin on rästissä, niin luotan siihen, että ne tulee joskus tehtyä. Jos eivät tule, niin onko se niin nuukaakaan.

Kolme ensimmäistä eläkevuotta menivät tiiviisti Palokan Pelimannitalon suunnittelun ja rakentamisen merkeissä.

– Se oli täyttä elämää, vaikkei siitä palkkaa saanutkaan.

Hengelliset asiat ovat tulleet tärkeiksi ja koen että pystyn musiikin kautta tuomaan niitä parhaiten esille.

Nykyään Hiekkavirran eläkepäivät kuluvat moninaisten harrastusten parissa. Omilla metsämailla riittää raivaushommia ja kesäisin kodin pihapiirin puutarhatöissä vierähtää useampi päivä viikossa. Fyysisille harrastuksille hyvää vastapainoa tarjoaa monipuolinen musiikin harrastaminen, joka on kulkenut mukana lapsuudesta asti. Hänen isänsä oli viulupelimanni, joka pisti lapsensa laulamaan paljon, kun he olivat pieniä.

Hiekkavirran sisarukset esiintyvät edelleen yhdessä omalla kokoonpanollaan. Sen lisäksi Hiekkavirta on mukana useammassa muussakin yhtyeessä. Kahdessa ryhmässä hän toimii vetäjänä ja käytännön asioiden järjestelijänä.

Vanhemmiten painopiste on siirtynyt kansanmusiikista hengellisen musiikin puolelle.

– Hengelliset asiat ovat tulleet tärkeiksi ja koen että pystyn musiikin kautta tuomaan niitä parhaiten esille.

Erityisen tärkeä vaihe Hiekkavirralle oli kolmisenkymmentä vuotta kestänyt toiminta lasten musiikkiryhmien pyörittäjänä. Hänellä oli parhaimmillaan, nyt jo edesmenneen tyttärensä kanssa, yhteensä seitsemän lasten ryhmää.

– Laskin, että varmaan 300 lasta on ollut ryhmissäni. Sain ohjata lahjakkaita lapsia, joista on tullut musiikin tohtoreita, kanttoreita ja tangoprinsessoja.

Eläkepäiviin on löytynyt myös uudenlaisia musiikillisia virityksiä. Hiekkavirran aloitteesta käynnistyi keräyskampanja, jolla kerätään keskisuomalaisten, lähinnä harrastajasäveltäjien tekemää musiikkia talteen jälkipolvia varten. Nuottien lisäksi osa materiaalista on päätynyt videotallenteille. Nyt sävellyksiä on jo 1 200 ja tiedossa vielä yli kolmannes lisää. Kampanja on ylittänyt moninkertaisesti alkuperäiset tavoitteet.

Hiekkavirta on kiitollinen kotoa saamastaan tuesta niin työvuosinaan kuin harrastusten parissa toimiessaan. Vuosikymmenten ajan hän joutui työssään matkustamaan paljon. Kiivaimpina vuosina kilometrejä kertyi lähes 100 000.

– Vaimo hoiti kodin ja lapset. Hän pesi ja huolsi esiintymisasut minulle sekä vielä lapsille ja lastenlapsille. Sen lisäksi hän toimi monilla ulkomaankeikoilla huoltajana.

Myös tämän juttukokonaisuuden kirjoittaja Heikki Impiö siirtyy lähitulevaisuudessa eläkeajan harrastusten pariin työskenneltyään Jyväskylän seurakunnassa 40 vuotta.

Artikkeli ELÄMÄSTÄ ei jäädä eläkkeelle julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Erityisammattimies Katri Heinonen ja työnjohtaja Minna Korhonen nousevat peräkärryyn, kunhan Särkkä on saanut sen ensin peruutettua sopivasti männyn viereen.

Tämä on kivaa hommaa, koska itsekin tykkään linnuista

– Otimme ensin vanhat pöntöt alas puista, nyt laitamme uudet pöntöt tilalle ja vähän alemmas. Näin huoltohommat onnistuvat suoraan traktorin lavalta, Särkkä havainnollistaa.

– Tämä on kivaa hommaa, koska itsekin tykkään linnuista ja eläimistä. Tikat ovat naputelleet reikiä vanhoihin pönttöihin, ne me kunnostamme sitten erikseen ajan kanssa, Heinonen täydentää.

Idea linnunpönttöjen numeroinnista ja pesinnän seurannasta tuli ylipuutarhuri Mervi Muinoselta. Koko työntekijäkaarti otti idean vastaan innostuneesti, ja käytäntö näyttää leviävän myös muille Jyväskylän seurakunnan hautausmaille.

– Heti kun saamme havaintoja mökkien uusista asukkaista, päivitämme tiedot. Toivomme myös havaintoja hautausmaalla vierailijoilta. Täydentyvä pesintälista laitetaan nähtäville toimiston oveen, Korhonen opastaa.

Hautausmaat ovat puistomaisia virkistysalueita, jotka ovat avoimia kaikille. Rauha ja luonnonläheisyys saavat monet käymään kävelyllä hautausmaalla, vaikka omia läheisiä ei olisikaan haudattu sinne.

Eläimetkin tuntuvat viihtyvän hyvin hautausmaalla. Mäntymaastossa oravia näkee paljon ja jäniksiäkin liikkuu alueella.

– Joskus jänikset ovat jopa liiankin touhukkaita täällä. Nähtävästi ne tuumivat, että heitä varten olisi tänne pystytetty erityinen salaattibaari, Korhonen harmittelee.

Mäntykankaan hautausmaan reuna-alueilta on löydetty liito-oravien jälkiä. Ne vahvistavat olettamusta, että se toimisi liito-oravien kulkureittinä. Hieman sivummalle ripustetaan kaksi isompaa pönttöä mahdollista uutta asukkia varten.

– Kaksi sen takia, että liito-orava vaihtaa kesken pesintäkauden pesäkoloa todennäköisesti loisten häädön takia. Korhonen tiivistää.

Henki& elämä on aikeissa julkaista kesän kynnyksellä tuoreen tilannekatsauksen pesinnästä. Mahtaako pöntön nro 5 asukas olla silloin jo selvillä?

Artikkeli Sini Tiainen, pönttö nro 5 julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kesätöihin hautausmaalle

Musiikkiopintojen jälkeen Salminen palasi takaisin Lahteen ja tiedusteli kesätöitä hautausmaalta kotiseurakunnastaan Hattulasta. Paikat olivat ehtineet mennä. Niiden sijasta hänelle ehdotettiin suntion lomittajan tehtäviä, ja hän suostui välittömästi. Päätöstä avitti mielikuva helposta hommasta, joka olisi lähinnä kolehdin keräämistä.

Tehtävät osoittautuivat huomattavasti laajemmiksi, ja työkenttä käsitti alueen kolme vanhaa ja kulttuurisesti merkittävää kirkkoa. Suntion kesätyöt saivat jatkoa myös tulevina kesinä.

– Oli mahtavaa kavuta kellotorniin ja avata luukut hämäläiseen peltomaisemaan. Sen jälkeen soitin kelloja ja herätin kaikki kyläläiset.

Lahden vuosina Salminen oli tutustunut tulevaan vaimoonsa, joka oli lähtöisin Korpilahdelta. Mutkien kautta he päätyivät asumaan Jyväskylään.

– Kun aloin miettiä mitä voisin tehdä täällä työkseni, niin sieltähän puskivat esiin aiemmin tekemäni suntion hommat.

Salminen suoritti suntion tutkinnon Jyväskylän kristillisellä opistolla reilu kymmenen vuotta sitten. Sitä seurasivat lyhyet tuurausjaksot, jotka johtivat säännöllisempiin tehtäviin ja lopulta suntion virkaan Jyväskylän seurakunnassa.

Suntio-muusikko on hyvä yhdistelmä

Tällä hetkellä Salminen työskentelee Taulumäen kirkossa ja on mukana Yhteisen seurakuntatyön messu- ja musiikkitiimissä. Hän pystyy hyödyntämään työssään myös musiikillista osaamistaan.

Taulumäen kirkossa järjestetään paljon konsertteja ja siellä ovat esiintyneet monet maamme eturivin artistit. Etenkin joulun aikaan konserttitarjonta kirkossa on runsasta.

– Esittelen itseni vieraileville muusikoille sekä suntiona että muusikkona. Siitä avautuu yhteinen kieli, ja käytännön asioiden hoitaminen on sen jälkeen helppoa.

Salminen kokee työn kasvattaneen häntä ihmisenä ja hän on saanut paljon hyvää palautetta. Sosiaalisena ihmisenä työn paras puoli löytyy ihmisten kohtaamisesta. Kohtaamiset liittyvät usein tilanteisiin, jotka ovat ihmisten elämässä erityisen tärkeitä.

– Jokainen tilaisuus on ainutkertainen niille ihmisille, jotka tulevat kirkkoon – oli heitä sitten paikalla 10 tai 700. Minusta jokaiseen tilanteeseen on hyvä suhtautua siten, kuin se olisi ensimmäinen ja viimeinen kerta toteuttaa se.

Salminen kokee tekevänsä tärkeää­ työtä, josta voi olla ylpeä. Varsinkin tällaisena aikana, jota Salmisen mukaan leimaa lähes kaikkialla negatiivisuuden henki.

– Tässä työssä ja oikeastaan kaikessa seurakuntatyössä voimme välittää aidosti toisista ihmisistä ja myös näyttää se todeksi. Ihmiset aistivat nopeasti oletko oikeasti läsnä.

Retrosyntikat ja 
elektroninen musiikki ovat 
aina olleet lähellä Miikka 
Salmisen sydäntä. Siitä 
huolimatta sormet 
hakeutuvat useimmiten 
perinteisen pianon tai 
flyygelin koskettimille. 

Vaikka varsinainen keikkailu on jo taakse jäänyttä elämää, on Salminen aina silloin tällöin konsertoinut ja esittänyt tilaisuuksissa myös omia sävellyksiään.

Säveltäjänä hänellä on hyvin elokuvallinen lähestymistapa musiikin tekemiseen. Ehkä juuri siksi vuosien varrella on syntynyt musiikki muutamaan lyhytelokuvaan sekä dokumenttituotantoon.

Parhaillaan vietettävälle Taulumäen kirkon 90-vuotisjuhlavuodelle on kaavailtu myös yhtä omaa konserttia syksylle.

– Ehkäpä silloin kuullaan akustisen pianon lisäksi myös minulle tuttuja elektronisia soittimia. Tietysti hyvällä maulla yhdistettynä, ilman hirveitä pörinöitä, Salminen toteaa.

Artikkeli Suntio, joka soittaa muutakin kuin kirkonkelloja julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kiukaalta purkautuva vesihöyry vetää selät aavistuksen kyyryyn. Opetuslasten kokoinen joukkio on kokoontunut Sarpatin leirimajalle Tikkakoskelle miesten saunailtaan. Saunassa käydään porrastetusti ja tuvan puolella hörpitään jo kahvia samalla kun odotellaan viimeisiä saunojia.

Miesporukka on kokoontunut Sarpatissa jo kohta kolmenkymmenen vuoden ajan. Sitä ennen ehdittiin saunoa varuskunnassa ja pappilassa. Ari Heinonen on ollut mukana lähes alusta asti ja Jyrki Oksanen tuli mukaan viitisen vuotta sitten.

– Mehän teemme kaikkea muutakin yhdessä. On talkoita ja pientä värkkäämistä. Moni käy myös pappilassa kerran viikossa kokoontuvassa miestenpiirissä, Heinonen havainnollistaa.

– Tämä on tosi tärkeä ja tarpeellinen toimintamuoto seurakunnassa, Oksanen täydentää.

Valtaosa miehistä on tikkakoskelaisia. Heinonen muutti muutama vuosi sitten Jyväskylän Äijälään ja Oksanen asuu Palokassa.

– Minä vaan änkeän tänne joka kerta tuttujen ukkojen pariin. Tänne on mukava tulla, Heinonen tiivistää.

– Me puhumme kaikenlaisista asioista maan ja taivaan välillä. Huumorikin kukkii aika lailla, Oksanen toteaa.

Seppo Lahtinen tuo usein mukanaan omenamehua, joka on puristettu kotipihan omenoista. Hän kertaa kaksi tärkeintä syytä, miksi tänne tullaan kerran kuukaudessa. Samat syyt ovat nousseet illan aikana esiin muidenkin kommenteissa.

– Tämä on hengellinen tilaisuus, jossa luetaan Raamattua ja ollaan yhdessä miesporukalla.

Yhteistyöllä homma sujuu

Saunan kautta sanan ääreen saapuu myös Tikkakosken aluekappalainen Risto Vallipuro. Hän kuvailee Jyväskylän toiseksi pienintä alueseurakuntaa pieneksi, mutta pippuriseksi. Vaikka kuulutaan kaupunkiin, alueen kylät ovat maaseutumaisia.

– Tikkakoskella kirkkoon kuulumisprosentti on ollut vuosia Jyväskylän korkein, Vallipuro täsmentää.

Vallipuro korostaa yhteistyön merkitystä. Jumalanpalveluksia on järjestetty muun muassa paikallisen helluntaiseurakunnan kanssa ja Tikkakosken rauhanyhdistys on aktiivinen toimija alueella.

Tikkakosken Ladun kanssa syttyvät Tuomaan tulet Sarpatin laavulla joulun alla. Seurakunta on mukana kesän Tohinaviikolla, ja lapsi- ja varhaisnuorisotyö on hyvin edustettuna perhetyön verkostossa. Vapaaehtoisia on toiminnassa mukavasti.

Toimintaa lapsille ja perheille sekä tukea arkeen

Yksi toiminnan kulmakivi on päivä- ja perhekerhot. Tammikuussa alueella käynnistyy jo viides päiväkerho. Lastenohjaaja Katri Peränen kyselee lasten ja vanhempien toiveita aina kerhokauden alussa. Leipominen on kestosuosikki, mutta kerhoissa myös ulkoillaan paljon ja tutustutaan lähiympäristöön.

– Melkein kaikki toiveet voidaan toteuttaa, mutta ei etelän matkoja, Peränen toteaa.

Tukea arkeen -toiminta lähti käyntiin yhdessä diakoniatyön kanssa. Kaksi työntekijää vierailee kolme kertaa toimintakaudessa perheen kotona tai vaihtoehtoisesti lapset tuodaan kirkolle. Näin halutaan antaa hiukan omaa hengähdysaikaa kotona olevalle vanhemmalle.

Elokuussa työt Tikkakoskella aloittanut diakoni Tiina Reijonen on huomannut, että nuorilla perheillä on usein myös taloushuolia. Diakonia on mahdollisuuksien mukaan avustanut pienellä summalla akuutissa tilanteessa.

– Avustus on hätäensiapua, ei toimeentulon jatke.

Joka toinen torstai kirkolla järjestään erityinen ruokajakelu. Miestenpiiriläiset noutavat lahjoituksena saadut elintarvikkeet paikallisesta S-marketista.

Tiistaisin kokoontuvan Työtuvan parikymmenpäinen väki koostuu lähinnä naisista. Käsityöt ovat olennainen osa toimintaa, ja niiden myyntituotto menee lähetystyön hyväksi. Kahvitaukoa vietetään yhdessä miestenpiiriläisten kanssa. Heillä on kokoontuminen samaan aikaan viereisessä pappilassa.

– Aktiivisuutta Tikkakoskelta löytyy. Täällä lähdetään mukaan, kun jotakin tapahtuu, Reijonen tiivistää.

Tikkakosken alueseurakunta

• Aluekappalainen Risto Vallipuro
• Työntekijöitä noin 15
• Toimitiloina Tikkakosken kirkko, pappila ja leirimaja Sarpatti
• Alueneuvoston jäsenet: Inkeri Tuunanen (pj), Irmeli Ahonen, Leena Hirvonen, Keijo Häkkinen, Tapani Kalenius, Raija Kolu, Tomi Pirttimäki, Petteri Rajala
• Alueet: Tikkakoski, Puuppola, Kuikka, Nyrölä, Jylhänperä (Ks. kartta.jkl.fi -> aluejaot -> alueseurakunnat)

Artikkeli Huumori kukkii saunan lauteilla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Leikin ja touhusin tiiviisti naapurin lasten kanssa korttelin pihapiirissä, joka minusta muistutti hengeltään Pikku Pietarin pihaa. Isomman asunnon saimme vasta pikkusiskoni synnyttyä kahdeksan vuotta minun jälkeeni.

Neljätoista vuotta sitten jäin täysin palvelleena eläkkeelle. Matematiikan opettajana toimin viimeiset kolmekymmentä vuotta Keuruulla.

Olen aina tykännyt lapsista, vaikka itselläni ei niitä ole. Parasta opettajan työssä olivat oppilaat ja ”murkkujen” innostaminen opiskelemaan ja oppimaan mahdollisimman hyvin.

Välillä kun vähän kiivastuin tunnilla, joku oppilaistani saattoi todeta: ”Sinähän sanoit, että me ollaan sinulle haaste”. Silloin ei auttanut kuin kääntyä päin liitutaulua pieneksi hetkeksi nauramaan.

Pienestä pitäen minua ovat kiinnostaneet monenlaiset asiat ja olen aina ollut innokas oppimaan uutta. Luen paljon ja tykkään keskusteluista. Virkkauksesta lähtien olen ehtinyt harrastaa kaikenlaista elämäni aikana.

Olen ratkaisukeskeinen ihminen, joka koettaa saada asiat menemään parhain päin. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitelmien ja toiveiden mukaan, sillä elämä ei ole hallittavissa.

Kanssakulkijoista olen yrittänyt pitää huolta ja vastaavasti olen kovin kiitollinen heiltä saamastani tuesta. Kun Jyväskylässä asuvien vanhempieni tuen tarve alkoi reilut 40 vuotta sitten vaikuttaa ajankohtaiselta, muutin lähemmäksi heitä, koska autottomana ihmisenä olin joukkoliikenteen varassa.

Kymmenen vuotta sitten palasin takaisin Jyväskylään tukeakseni äitini sisarta. Hän kuoli viitisen vuotta sitten lähes satavuotiaana.
Eräs motoistani on peräisin isän äidiltä, joka tuumi, että tulevaa tautia ei kannata sairastaa.

Jyväskylän Kaupunginkirkosta on tullut minun ja läheisteni suosikki. Alttaritaulussa Jeesus siunaa lapsia ja katossa loistavat tähdet. Siellä on hyvä olla pieni ja turvassa.

Artikkeli Tulevaa tautia ei kannata sairastaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Samalla alkoi hahmottua, että seurakunnassa ja erityisesti nuorten parissa työskentelystä voisi tulla jonain päivänä jopa ammatti.

Kippola valmistui sosionomi (AMK) -nuorisotyönohjaajaksi tammikuussa 2002. Valmistuttuaan hän ehti toimia vuoden sijaisena koulu- ja erityisnuorisotyössä Nurmijärvellä.

Kesken sijaisuuden kotiseudulta Raahesta avautui virka varhaisnuorisotyössä. Siitä alkanut työrupeama useassa eri tehtävässä Raahen seurakunnassa kesti lopulta puolitoista vuosikymmentä.

Heinäkuussa Kippola aloitti työt Jyväskylän seurakunnassa nuoriso- ja rippikoulutyön asiantuntijana. Kyseessä on uusi virka, josta Kippola kiinnostui heti tehtäväkuvaan tutustuttuaan.

– Virka on aika poikkeuksellinen ja mielenkiintoinen. Viime vuosina työn ohessa suorittamani kirkon johtamiskoulutus ja rippikoulun kehittäjäkoulutus vastasivat molemmat tämän viran tarpeisiin. Kippola täsmentää.

Uuden työntekijän saama vastaanotto oli hyvä. Kippolan mielestä isossa seurakunnassa on ymmärretty, että vaatii oman aikansa ottaa uudet tehtävät haltuun.

– Työntekijät ovat olleet valmiita auttamaan, ja olen saanut riittävästi työhön liittyvää perehdytystä. Näin aluksi olen varmasti kysellyt myös tyhmiä, mutta sekin on ollut sallittua, ellei jopa suotavaa.

Vuosien työkokemus on vahvistanut ja syventänyt jo opiskeluaikana tehtyä havaintoa. Keskustelu ja yhteistyö sekä kokemusten ja ideoiden jakaminen kannattaa aina.

– En ole kiinnostunut vallasta. Minua kiinnostaa enemmän työtehtävääni liittyvä vastuu. Haluan omalta osaltani ohjata ja johtaa keskustelua, jonka päämääränä on saada parhaat kehitysideat kiertoon. Olen huomannut, että Jyväskylän seurakunnassa työskentelee paljon taitavia ammattilaisia. Ehkä työni on myös sen mahdollistamista, että jokaisen ammattitaito pääsisi parhaiten oikeuksiinsa.

Kippolan mielestä seurakuntatyössä tärkeintä on nähdä nykytilanne ja olemassa olevat kehittämistarpeet. Esimerkiksi hän nostaa tuoreen tutkimuksen, jossa nuoret antoivat rippikoululle arvosanaksi kiitettävän 9–.

– Tulos kertoo hyvästä työstä ja siitä, että rippikouluun on panostettu. Se kertoo myös halusta pysyä ajan tasalla ja vastata tarpeisiin, joita tuon ikäisillä on.

Kippolalle sekä työssä että omassa elämässä on tärkeää jatkuva kehittyminen ja uuden oppiminen. Entisellä työpaikalla työkavereiden kanssa tehty persoonallisuustesti antoi ymmärtää hänen olevan innostuva suunnittelija.

– Olen luonteeltani sellainen, että haluan viedä hyvän idean hyvällä tavalla maaliin.

Aikoinaan Raahessa omien lasten jalkapalloharrastuksesta alkanut juniorivalmentajan rooli on löytänyt jatkoa myös Jyväskylässä. Kippolalle se on luonteva tapa verkostoitua.

Raahen ajoilta muistuu mieleen lukuisia tilanteita, joissa häneltä tultiin kysymään neuvoa vaikkapa rippikouluun liittyvissä asioissa.

– Tuttua verkkarit päällä olevaa ”seurakunnan miestä” on paljon helpompi lähestyä kuin täysin ventovierasta.

Kippolalle työ seurakunnassa on myös kutsumusammatti.

– Kristinuskon sanomaan sisältyy niin paljon. Kuten se, että ihminen on sellaisenaan arvokas, sitä ei tarvitse erikseen ansaita. Tässä työssä saa olla sellaisen sanoman äärellä, mitä ei muualla kuule, Kippola toteaa.

Artikkeli Parhaat ideat löytyvät keskustelemalla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Lapset ovat olleet aina lähellä sydäntäni. Harjoittelujakson aikana vahvistui ajatus, että heidän kanssaan olisi kiva tehdä töitä. Ehdin opiskella lastenohjaajaksi puolitoista vuotta, kun sain tiedon pääsystä ammattikorkeakouluun. Nyt opiskelen Lahdessa sosionomiksi ja erikoistun lapsiin ja nuoriin.

Pieni paniikinpoikanen nosti päätään, kun sosionomiopinnot olivat puolessa välissä. Olenko sittenkään oikealla alalla? Päiväkoti työpaikkana ei enää tuntunutkaan niin selkeältä ja omimmalta vaihtoehdolta.

Olen lohduttautunut sillä, että opiskeluja on vielä puolet jäljellä, eikä nyt tehtyihin valintoihin tarvitse sitoutua loppuelämäksi. Sosionomin tutkinto antaa pätevyyden työskennellä varsin laajalla alueella.

Syyskuussa aloitin harjoittelun Jyväskylän seurakunnassa. Jakson aikana työskentelen erityisesti matalan kynnyksen palveluissa, jotka on tarkoitettu nuorille ja heidän perheilleen.

Hieman ujona ihmisenä huomasin alussa tarkkailevani tilanteita mieluummin sivusta. Nyt olen saanut lisää rohkeutta ja uskon, että nuoretkin ovat kokeneet olonsa helpommaksi, kun ovat saaneet puhua asioistaan jollekin.

Harjoittelujakso on opettanut, että elämä voi olla välillä aika raadollista. Sitä ei helpota yhtään nykyinen maailmanmeno. Trump twiittailee ihmeellisiä, ja ilmastomuutos luo uhkia maapallon tulevaisuudelle. Ihmisistä on tullut vihaisempia ja itsekkäämpiä, eikä asioista osata puhua rakentavasti ja toista kunnioittavasti.

Kaiken epävarmuuden keskellä olen kuitenkin tyytyväinen elämääni ja suhtaudun positiivisella mielellä tulevaisuuteen. Arvostan kovasti seurakunnassa tehtävää nuorisotyötä.

Ohjaajani ovat aikamoisia velikultia ja persoonia, heiltä olen oppinut paljon. Ehkä minustakin kuoriutuu vielä vuosien saatossa vastaava tyyppi, joka tekee työtä vahvasti omalla persoonallaan.

Artikkeli Pieni paniikinpoikanen väijyy opintojen keskellä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Miten juhlitte merkkivuotta?
Työn merkeissä. Olemme olleet mukana maanpuolustus- ja valatilaisuudessa Saarijärvellä sekä veteraaneille järjestetyissä tilaisuuksissa. Yhtä juhlaa on ollut jo useamman vuoden. Ensin oli Suomi 100, viime vuonna Ilmavoimat 100, ja tänä vuonna Sotilaskotiliitto täytti 100 vuotta. Loppukuusta on myös uuden sotilaskotiauton luovutusjuhla. Elisabethiksi nimetyn auton suojelijana toimii Elisabeth Rehn.

Paljonko yhdistyksessä on mukana ihmisiä?
Sisaria on noin sata, joista kolmisenkymmentä on aktiivisesti mukana toiminnassa. Vapaaehtoisia kaivataan lisää, erityisesti nuoria, ja miehet ovat myös tervetulleita mukaan. Lisätietoa liittymisestä löydät nettisivuiltamme (luonetjarvensotilaskoti.fi).

Miten itse päädyit mukaan?
Olen ollut yhdistyksessä mukana lähes 25 vuotta. Varuskuntaan muutimme alun perin mieheni työn vuoksi. Minä hakeuduin myös puolustusvoimien palvelukseen ja työskentelin virkaurani taloushallinnon tehtävissä. Kävimme joskus iltaisin sotilaskodissa asiakkaina. Jo silloin ajattelin, että yhdistyksessä toimiminen voisi olla mukava harrastus. Lapsiperheen ruuhkavuodet mutkistivat tilannetta. Sitten kun lopulta lähdin mukaan, se olikin sitten menoa kertalaakista.

Työsi parhaat puolet?
Olen voinut palvella monin eri tavoin vapaaehtoisena ja saanut kokea varusmiesten vilpittömän kiitollisuuden. Olen mukana myös liikkuvassa sotilaskodissa sekä hengellisessä jaostossa. Monet kerrat olen ollut mukana varusmiehen kaste- ja konfirmaatiotilaisuuksissa. Ne ovat olleet erityisen herkkiä hetkiä. Myös sotilaskodin puolella syntyy välillä henkeviä keskusteluja. Taustalla voi olla koti-ikävää tai muita syitä. Se on tämän työn suola, kun voi omalta osaltaan olla läsnä kuuntelemalla.

Onko Sotku paikkana joskus nimensä veroinen?
Olemme käyttäneet jo pitkään sotilaskodista nimeä Sode. Sotku on nimenä jo aikansa elänyt, eikä viittaa mitenkään sotkuisuuteen.

Kuinka tärkeä paikka sotilaskoti on varusmiehelle?
Se on sotilaan koti ja erittäin tärkeä paikka. Täällä voi myös harrastaa monenlaista ja pelata vaikka pleikkaria ja lautapelejä tai soittaa pianoa. Tämä on ainut paikka, jossa voi tavata vierailulla olevia läheisiään. Viikonloppuisin moni viettää täällä koko sen kaksituntisen, jonka paikka on auki.

Löytyykö munkille haastajaa?
Munkki eri muodoissaan on ehdoton ykkönen. Normipäivänä paistamme niitä vähintään sata, valapäivinä jopa 2 500 kappaletta. Myös mokkapalat ovat kaikkien suosikki, silloin kun niitä on tarjolla. Nykyään valikoimasta löytyy makean lisäksi myös suolaista, josta olemme saaneet hyvää palautetta. Olimme aika täpinöissämme, kun meidän mörkömunkit ylittivät keväällä valtakunnallisen uutiskynnyksen. Juttuja kuvineen oli aika monessa lehdessä.

Ovatko varusmiehet muuttuneet sinun aikanasi?
Tämän ajan varusmiehet ovat entistä valveutuneempia. Myös hyvä käytös ja kohteliaisuus ovat huippuluokkaa.

Hauska sattumus vuosien varrelta?
Sodevaunulla tai autolla liikkuessa sattuu aina pikku kommelluksia. Kerran vaunusta meni rengas matkalla valatilaisuuteen Kannonkoskelle. Autonvaihtoa odotellessa purettiin kaikki tarvikkeet autosta. Pistettiin tienvarsikahvila pystyyn hinnastoineen päivineen. Ei siihen kukaan pysähtynyt ja autoilijat katselivat meitä ihmeissään. Mutta tulipahan osoitettua, että olemme aina valmiusasetelmissa.

Artikkeli Sotilaskoti on sotilaan koti julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Ehkä juuri siksi Korpilahden aluekappalainen Antti Koivisto, seurakuntapastori Miina Karasti ja seurakunta-aktiivi Eeva Nyberg haluavat päivittää idyllisen mielikuvan vastaamaan enemmän tämän päivän todellisuutta.

– Törmäsin perinteisiin mielikuviin, kun aloitin uutena työntekijänä seurakunnassa. Todellisuus täällä on kuitenkin aivan toisenlainen, Karasti kertaa.

Kirkko tosin on keskellä kylää kirkonmäellä ja sen vieressä uudehko seurakuntatalo. Tien toisella puolella on yhtenäiskoulu nurmikenttineen. Keskustassa aloitti vuosi sitten toimintansa uusi 150-paikkainen päiväkoti.

Paikkakunnalle on muuttanut viime vuosina entistä enemmän lapsiperheitä. Kehitys on huomioitu myös seurakunnassa.

– Kirkon remontin yhteydessä mäelle rakennettiin leikkipuisto. Se palvelee samalla perhekerhoja ja seurakunnan muuta toimintaa. Kirkon sisältäkin löytyy leikkipaikka, aivan etuosasta, Koivisto kuvailee.

Juhannuspäivänä kirkonmäelle tuotiin seitsemän lammasta Hakamaan lammastilalta. Kesän ajan ne laidunsivat ja huolehtivat samalla perinneniityn maisemoinnista.

Lampaista tuli varsinainen vetonaula, joka houkutteli paikalle erityisesti lapsiperheitä. Tieto lampaista levisi nopeasti myös sosiaalisessa mediassa.

– Tämä oli odotettu ja selvästi koko kylän yhteinen juttu. Tarkoitus olisi jatkaa lampaiden kera myös tulevina kesinä, Koivisto summaa.

Yhdessä tekeminen ja talkooperinne elävät vahvana Korpilahdella. Lampaiden aitaus syntyi vajaassa viikossa, ja talkooväessä oli kaiken ikäisiä. Katoksen rakentaminen vaati vain yhden illan.

Tuona iltana Korpilahden yrittäjien puheenjohtaja Seppo Turusen kutsusta kirkonmäen parkkipaikka täyttyi talkoolaisten pakettiautoista.

Kesällä vapaaehtoiset kutoivat kangaspuilla kellotapulissa viisikymmentä värikästä istuinalustaa lapsille kirkossa käytettäviksi.

– Täällä on vapaaehtoisille vastuunkantajille monenlaisia mahdollisuuksia ja konkreettista tekemistä, Nyberg korostaa.

Koiviston luotsaaman työyhteisön haaveissa on, että jo nyt elävää kirkonmäkeä olisi vieläkin helpompi lähestyä. Seurakuntalaiset voisivat tulla omaehtoisesti kirkkoon hiljentymään tai kenties jopa musisoimaan.

– Vähän samaan tapaan, kuin nykyään pääsee omalla kortilla kirjastoon sen ollessa suljettu, meillä voisi olla sisäänpääsyn mahdollistava poletti halukkaille seurakuntalaisille, Koivisto esittelee.

Seurakunnan nettisivuilta löytyy video, jossa kirkkoa katsellaan lapsen silmin. Korpilahdella lapsilla ja nuorilla on jo luonnostaan vahva side kotikirkkoonsa. Kouluista ja päiväkodeista tehdään säännöllisesti vierailuja, ja nuorten kanssa ollaan jopa yövytty kirkossa.

– Pääsiäisyön messun jälkeen ehdittiin nukkua siellä vain pari tuntia, mutta se jäi nuorille varmasti ikimuistoisena mieleen, Karasti muistelee.

Kun kirkko sijaitsee jyrkän mäen laella, voi sinne kipuaminen olla monelle ylivoimaista. Korpilahtelaisilla on tähänkin pulmaan ratkaisu. Mäen alla on kyltillä varustettu kirkkopysäkki. Sieltä jumalanpalvelukseen autolla saapuvat poimivat halukkaat mukaansa.

Kyläkirkko-teemalla kutsutaan vuorollaan alueen eri kylistä ihmisiä avustamaan ja osallistumaan jumalanpalveluksiin, jonne kuljetus tapahtuu kimppakyydein. Kaikki jumalanpalvelukset on mahdollista kuunnella suorina lähetyksinä nettisivujen kautta.

Koivisto, Karasti ja Nyberg iloitsevat seurakunnassa vallitsevasta ilmapiiristä ja hengestä. Työyhteisö pystyy reagoimaan ennakkoluulottomasti uusiin ideoihin ja tarvittaessa toteuttamaan ne ketterästi. Yhteistyö toimii hyvin myös eri työalojen kesken.

– Tämä kaikki näkyy selvästi myös seurakuntalaisille. Jos syntyy idea tai herää kysymyksiä, sen voi kertoa kenelle työntekijälle tahansa. Voi olla varma, että viesti menee sitä kautta eteenpäin, Nyberg vahvistaa.

Korpilahden alueseurakunta

• Aluekappalainen Antti Koivisto
• Toimitilat: Korpilahden kirkko, seurakuntatalo, Korpilahden hautausmaan kappeli
• Alueneuvoston jäsenet: Jussi Lehtimäki, Helinä Lähdesluoma, Tapani Miinalainen, Minna Mustonen, Maarit Nissinen, Jussi Nokelainen, Tapani Nyberg, Mette Toikkanen (pj)
• Alue: Korpilahden alueseurakunta on pinta-alaltaan noin puolet koko Jyväskylän seurakunnan pinta-alasta. Kopilahti sijaitsee Muuramen ja Jämsän välissä, molemmin puolin Päijännettä
• kartta.jkl.fi-> aluejaot-> alueseurakunnat

Artikkeli Kannattaa kavuta kirkonmäelle julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Monesti tuntuu, että minulla riittäisi ylimääräistä virtaa vaikka muille jakaa. Minun on pakko purkaa positiivisuutta ja iloa muillekin. Jos pidän sen kaiken sisälläni, se voi räjähtää välillä käsiin. Tulen juttuun kaikkien kanssa ja minun on helppo tutustua avoimin mielin uusiin ihmisiin. Haluan ottaa muut huomioon ja toisten ilosta tulee itsellekin hyvä mieli.

Rippikoulun jälkeen olin useamman vuoden mukana seurakunnan toiminnassa. Ensin isosena rippileireillä ja täytettyäni 18 vuotta toimin leireillä yövahtina. Kokemukseni tuolta ajalta ovat yksinomaan positiivisia.

Valmistuin yhdistelmäajoneuvon kuljettajaksi muutama vuosi sitten. Töitä on riittänyt siitä lähtien. Isäni on toiminut logistiikka-alalla opettajana ja olen pienestä pitäen ollut isojen autojen kyydissä. Ehkä nämäkin tekijät vaikuttivat uranvalintaani.

Miesvaltaisella alalla kohtaa joskus yllättyneen ilmeen, kun laskeutuu alas ohjaamosta. Naiskuskien määrä kuitenkin kasvaa vuosi vuodelta.
Tykkään työstäni ja tunnen löytäneeni oman alani. Työ on tosin fyysisesti raskasta ja yötyö kuormittaa kroppaa monin tavoin.

Herään yleensä aamulla kolmen maissa. Aamutoimien jälkeen suuntaan pakettiautolla erikseen sovittuun paikkaan, jossa tapahtuu vuoronvaihto yövuorolaisen kanssa. Suomen kaunis luonto ja aamuiset auringonnousut ovat tämän työn parhaita puolia. Erityisesti nautin, kun saan ajaa yöaikaan tiellä lähes yksin.

Sosiaalisena ihmisenä nautin myös ihmisistä, joita kohtaan purkaessani maitolastia kauppoihin.
Liikenteeseen toivoisin lisää toisten huomioimista. Jo pelkästään omista aikeista ilmoittaminen suuntavilkkua ajoissa käyttämällä helpottaisi muita autoilijoita ja tekisi liikenteestä sujuvampaa.

Artikkeli Ylimääräistä virtaa vaikka muille jakaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.