– Franciscus sanoi, että niin kauan, kun meillä on lapsia, lintuja ja kukkia, meillä on toivoa. Ajattelen, että siihen kiteytyisi myös monen seurakunnan tulevaisuuden strategia.

Assisin pyhimys ja 2020-luvun suomalainen seurakuntatyö kohtaavat toisensa jouhevasti Leppäsen avarassa ajattelutavassa. Piispan vastuulle kuuluu 37 seurakuntaa, joiden työtä ja työyhteisöä hän on kirkkolain nojalla velvoitettu valvomaan.

Leppänen itse puhuu mieluummin seurakuntien työn tukemisesta, näkyväksi tekemisestä – sekä muutosjohtamisesta.

– Vaikka monet seurakuntien ja luterilaisen kirkon rakenteet nyt tutisevat, niin onhan tämä myös supermielenkiintoista aikaa. Meillä on edelleen todella hyvät resurssit ja taitavia työntekijöitä: jos emme jää haikailemaan jotakin vanhaa maailmaa, minusta meillä on ihan valtavasti mahdollisuuksia tässä ajassa.

Seurakuntien työn tukemisen lisäksi Leppäsen tehtävänkuvaan kuuluu kiinteästi myös julkisuus. Häntä pyydetään usein mediaan sanoittamaan ja kommentoimaan kirkon tilannetta tai kristittyjen tuntoja. Myös piispan persoona kiinnostaa.

– Mediassa ja erilaisissa verkostoissa näkyminen on keskeinen osa virkaa, ja myös tapa johtaa. Se, että yhteiskunnallisessa keskustelussa on tilaa arvopuheelle ja hengellisille näkökulmille, on iso juttu, piispa tuumaa.

Muun muassa Helsingin Sanomien, Ylen ja Turun Sanomien kolumnistina sekä omilla somekanavillaan Leppänen tekee näkyväksi arkista kristillisyyttä, seurakuntien työtä, joskus kirkkopolitiikkaakin. Mutta kolme aihepiiriä nousee ylitse muiden.

– Yksi tulevaisuutemme isoimmista kysymyksistä liittyy luomakuntaan ja kestävään elämään täällä. Ekokriisi vaatii konkreettisia toimia, mutta se on myös syvästi hengellinen ja eettinen kysymys synnin, syyllisyyden, parannuksen ja toivon näkökulmineen. Mielestäni kirkon tulisi yhtyä tähän keskusteluun kaikilla tasoillaan, Leppänen aloittaa.

– Toinen iso kysymys liittyy lapsiin ja nuoriin, hän jatkaa.

– Suomessa on yksinkertaisesti tosi vähän lapsia. Ja toisaalta tiedetään, että yhä isompi osa lapsista ja nuorista voi huonosti. Meidän pitäisi nostaa esiin lapsuuden arvoa ja jokaisen lapsen ja nuoren ainutkertaisuutta. Samalla nämä ovat myös yhteiskunnallisia haasteita, joissa kirkollekin olisi mahdollisuus luoda aivan uudenlaista roolia.

Kolmanneksi ydinaiheekseen piispa nimeää ”ihmiset, joiden ääntä ei kuulla tai joiden arvoa painetaan alas”.

– Ne, joiden puolesta toimitaan kirkon diakoniatyössä, siellä ihan ruohonjuuritasolla.

Kantaaottavien kolumnien lisäksi myös piispa Leppäsen oman elämäntarinan – tai ainakin välähdyksiä siitä – voi löytää nopealla Google-haulla lukuisista eri medioista.

”Turun piispa Mari Leppänen jätti lestadiolaisuuden – tällainen matka se on ollut”, kertoo Ilta-Sanomat.

”Piispa Mari Leppänen harrastaa joogaa ja pyhiinvaelluksia: ’Kaipaan kokonaisvaltaista hengellisyyttä’ – Vaikea elämäntilanne opetti piispa Mari Leppäselle sen, että jos kadottaa yhteyden omaan sisäiseen hiljaisuuteensa, kadottaa itsensä”, taustoittaa aikakauslehti Anna.

”Rohkeaksi murtunut”, otsikoi Helsingin Sanomat.

Mediassa luontevasti luoviva Leppänen on historiansa varrella toiminut myös viestinnän ammattilaisena, joten julkisuus on työympäristönä tuttu. Mutta nyt valokeila kohdistuu suoraan häneen.

– Elän ihan tavallista elämää enkä koe minkään ratkaisevasti muuttuneen, mutta kyllähän julkisuus vaatii nykyään aika paksua nahkaa, piispa toteaa rauhallisesti.

Vihamielisiä viestejä ja kommentteja tulee milloin mistäkin, mutta hänen mielestään huolestuttavampaa olisi kuitenkin, jos ei koskaan saisi mitään palautetta. Leppänen arvelee, että sosiaalinen media on myös totuttanut ihmiset aiempaa ilkeämpään puheeseen.

– Sehän ei ole hyvä asia, mutta toisaalta se aggressio ei enää myöskään herätä samalla tavalla voimakkaita tunteita. Sen osaa laittaa omaan lokeroonsa.

– Ja toinen puoli on se, että saan myös valtavasti positiivista palautetta. Ihmiset lähettävät kiitosta ja rohkaisua, avaavat elämäntilanteitaan ja kertovat omia elämäntarinoitaan, rukoilevat puolestani. Eli tässäkin asiassa on se vahvempi jälki.

Kuvateksti: Piispa Mari Leppänen kaipaa julkisuuteen monia erilaisia kirkon kasvoja. ”Toivoisin ihmisille rohkeutta nähdä julkisuus osana omaa työtä ja tehtävää. Minusta kirkon työntekijät voivat olla rohkeasti esillä tässä maailmassa: ei moraalipoliisin roolissa vaan tavallisten ihmisten hyvinvointia lisäävän ja toivoa tuovan hengellisyyden edustajina.”

Leppänen kertoo saavansa joskus kriittistä palautetta, koska ei kirjoita kolumneissaan riittävästi Jeesuksesta. Vanhoillislestadiolaisessa perheessä ja yhteisössä kasvanut piispa tuntee kyllä hengellisen kielen koukerot, mutta toteaa, että kieltä käytetään eri tavoin eri paikoissa, eikä kolumni ole hartauskirjoitus.

Eräässä elämän haastavassa vaiheessa Leppänen huomasi myös kokevansa, että tutut ja turvalliset uskon sanat olivat muuttuneet tyhjiksi.

– Silloin ajauduin sellaiseen hiljaisuuteen.

Hiljaisuudesta Leppänen puhuu ”Jumalan ensimmäisenä kielenä”, jossa ihminen kuulee Jumalan äänen, mutta alkaa kuulla myös omia syviä kaipauksiaan. Ajatus kulkeutuu tähän päivään aikojen takaa kristillisestä perinteestä.

– Kristillisistä mystikoista yksi suosikkini on Abba Ammonas, 300-luvulla Egyptissä elänyt erämaaisä, joka puhui hiljaisuuden voimasta. Siitä, kuinka hiljaisuus oikoo sielun ryhtiä ja kasvattaa meidät elämään niin, ettei tarvitse talloa toista. Se on jotakin niin raikasta, tuoretta ja tähän aikaan sopivaa! piispa innostuu.

Mutta lopulta uskon kieltä ei kuitenkaan voi sitoa mihinkään, Leppänen ajattelee.

– Se on traditionaalisessa ilmaisussa, hiljaisuudessa, luonnossa tai ihan arkisissa kohtaamisissa ja tilanteissa. Ihan samalla tavalla kuin ihmisen hengellisyys muovautuu elämänkokemusten mukana, myös kieli ja tavat muuttuvat. Se kuuluu elämään.

Nopeasti muuttuvassa maailmassa Leppäsen visiona on myötätuntoinen ja luottavaisesti tulevaisuuteen katsova kirkko, jonka merkitykseen piispa uskoo jäsenkadon ja koko suomalaisen uskonnollisuuden murroksen keskelläkin.

Hän pohtii yhteiskuntaa vakauttavien instituutioiden ja syvän hengellisyyden arvoa ketjuuntuvien kriisien maailmassa. Kirkkoa suomalaisen kulttuurin, sivistyksen, hallinnon ja oikeuslaitoksen juuristona. Ja uusia henkisen etsinnän virtauksia, jotka tosin hänen mukaansa koetaan kirkossa helposti vähän outoina ja pelottavina.

– Silti suuri osa näistä henkisistä etsijöistä on toistaiseksi kirkon jäseniä. Iso kysymys on, osaammeko asettua heidän kanssaan vuoropuheluun. Löytävätkö he kysymyksilleen vastauksia myös kirkon piiristä, vai joutuvatko he etsimään niitä muualta?

Leppänen tietää, että vaikkapa hänelle itselleen rakas Hiljaisuuden jooga herättää toisinaan kipakoita kysymyksiä. Työläitä, ja julkisuuskuvaa vahvasti värittäviä, keskusteluita kirkossa käydään edelleen myös esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen oikeuksista ja naisten pappeudestakin.

– Totta kai se välillä turhauttaa. Mutta ajattelen, että toiset asiat vaativat keskustelua ja sekin on osa kirkon elämää. Ongelmat eivät poistu vaikenemalla.

Kirkon perimmäinen juonne ei kuitenkaan lopulta palaudu näkemyserojen kamppailuihin.

Leppäselle kirkko on ensisijaisesti hengellisen elämän kokemisen paikka, jossa liitytään yhdessä monituhatvuotiseen traditioon, ”vaeltavaan ja liikkeessä olevaan Jumalan kansaan”.

– Ja vaikka kaikissa yhteisöissä on jännitteensä, niin seurakuntia kiertäessä päällimmäinen tunteeni on aina voimakas kiitollisuus, ylpeys ja ilo. Siitä, miten lähellä ihmisten arkea siellä eletään, miten siellä pyritään mahdollistamaan se, että mahdollisimman monella olisi hyvä olla. Minulle on aivan itsestään selvää, että kirkon vahvin elämän virta sykkii seurakuntien arkisessa työssä.

”Jumalaan uskominen ei ole koskaan rationaalista”

Kirkollisessa vuodenkierrossa eletään juuri nyt perinteikästä pääsiäisaikaa: seurataan pääsiäisvaelluksia, kuunnellaan passioita, kokoonnutaan kirkkoihin julistamaan ”Kristus on ylösnoussut”. Ollaan kristinuskon syntytarinan, ristiinnaulitsemisen ja tyhjän haudan, äärellä.

– Jokin tässä kertomuksessa, joka Raamatussa kerrotaan vieläpä neljällä eri tavalla, on oleellista. Kyse ei ole yksityiskohtiin uskomisesta, vaan siitä, että se jotenkin muuttaa koko maailmanjärjestystä. Hauras, vähäinen ja viimeinen onkin yhtäkkiä ensisijaista, piispa Mari Leppänen pohtii.

– Ymmärrän kyllä, että monelle on tärkeää käydä läpi mihin siinä uskoo, hän sanoo.

– Mutta samaan aikaan ajattelen, ettei Jumalaan uskominen ole koskaan rationaalista. Se on koko elämän luottamista Jumalan käsiin. Kyse ei ole siitä, että minä uskon Jumalaan ja rakastan häntä, vaan siitä, että Jumala rakastaa minua. Se on katseen kääntämistä toisin päin.

Kuka?

- Turun arkkihiippakunnan piispa, kirjailija ja kolumnisti Mari Leppänen (s. 1978)

- Puoliso Liedon seurakunnan kirkkoherra Risto Leppänen, kolme lasta (2002, 2003, 2006)

- Valmistunut teologian maisteriksi (2012) ja filosofian maisteriksi (2005)

- Ensimmäinen vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen piiristä papiksi vihitty nainen, piispaksi 2021

- Hiljaisuuden Ystävät ry:n puheenjohtaja

Artikkeli Se vahvempi jälki julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Millainen on oma urheilutaustasi?
Aloitin urheiluharrastuksen 5–6-vuotiaana, vanhempien innostamana. Kokeilin kaikkia yleisurheilulajeja, mutta tykästyin jo nuorena heittolajeihin. Omiksi valikoituivat kiekko ja moukari. En ikinä tähdännyt huippuurheilijaksi, vaan tykkäsin urheilemisesta itsessään; siitä tavoitteenasettelusta ja itsensä haastamisesta. Reilut kymmenen vuotta sitten siirryin enemmän ohjaus- ja valmennushommiin, ja sillä tiellä ollaan edelleen.

Millainen on hyvä valmentaja?
Valmentaminen on pitkälti vuorovaikutustyötä. Hyvä valmentaminen lähtee siitä, että osaa olla ja toimia erilaisten ihmisten kanssa. Toinen yhtä tärkeä taito on kyky innostaa, tartuttaa urheilijoihin halua oppia ja kehittyä. Toki valmentajalta vaaditaan monia ominaisuuksia, mutta nämä ovat avainasioita.

Kuinka kannustaa nuori liikunnan pariin?
Perheen oma esimerkki on varmasti lapselle ja nuorelle se tärkein juttu. Se, että lähdetään vaikka yhdessä pyörällä lähipuistoon pelailemaan, luodaan yhteisiä liikuntatapoja ja -traditiota. Uskon, että se kantaa pidemmällekin. Toki myös lapsen ja nuoren toiveita pitäisi kuulla. Vaikka vähän kaivella millaisista asioista hän voisi olla kiinnostunut, ja sitten hieman tyrkätä kokeilemaan.

Onko lahjakkuus urheilussa tarpeen?
Miten sitä määrittelisi? Jos joku lapsi tai nuori on paljon muita edellä, helposti sanotaan, että onpas lahjakas lapsi, hänestä tulee varmaan huipputason urheilija. Mutta ihmiset kehittyvät tosi eri vauhtia. 10–12-vuotiaasta ei voi vielä sanoa, mitä tapahtuu seuraavan kymmenen vuoden aikana.

Näkisin tärkeämpänä yhdistää lahjakkuuspuhe siihen, millainen on motivaatio ja halu harjoitella. Ne, jotka jaksavat tehdä töitä, ovat lahjakkaita puurtamisessa ja pohjien tekemisessä. Se palkitaan monesti niin, että heistä tulee huippu-urheilijoita, vaikkei siltä vielä 10-vuotiaana olisi tulosten valossa näyttänytkään.

Millaista on nuorisovalmentajan arki?
Valmentaminen on paljon muutakin kuin sitä, että pitää lapsille treenin. Se on myös lapsen ja nuoren identiteetin vahvistamista, itsetunnon kehittämistä. Valmentamisen lisäksi saa välillä toimia opettajana ja kasvattajana, monien huolien kuuntelijana. Toisaalta lasten ja nuorten ilo tarttuu usein valmentajaankin, ja kyllähän omien valmennettavien kasvun ja kehittymisen
seuraaminen on palkitsevaa.

Mitä jos ei ole varaa harrastaa?
Tässä taloustilanteessa perheet joutuvat varmasti usein miettimään, mihin raha menee. Sanoisin, että esimerkiksi yleisurheilu ei ole itsessään kallis harrastus. Pitkään pärjää perusvarusteilla, ja JKU:lla on varustepörssi, josta saa halvalla vaikkapa käytettyjä piikkareita. Seurassa on myös nuorisourheiluun suunnattu tukirahasto, josta voidaan antaa avustusta perheille, joilla on taloudellisesti vaikeaa. Ainakin pyrimme siihen, ettei kenenkään harrastaminen jäisi rahasta kiinni.

Millainen urheilukaupunki Jyväskylä on nuoren näkökulmasta?
Mielestäni aika hyvä. Tarjontaa on paljon, täällä pystyy harrastamaan melkeinpä mitä lajia haluaa. Kaupunki tarjoaa maksutonta LiikuntaVeturi-toimintaa, ja sitäkin kautta kynnys eri liikuntalajien pariin on matala. Jyväskylässä on urheiluyläkoulu, urheilulukio ja Suomen ainoa liikuntatieteellinen tiedekunta. Tilojen suhteen tilanne ei ole ideaali, mutta siinä joutuvat kaikki tekemään kompromisseja.

Millaisia arvoja urheilu lapsille ja nuorille tarjoaa?
Urheiluharrastuksen tavoitteena on varmasti aina sytyttää liikunnallinen elämäntapa. Vaikka harrastus jossain vaiheessa loppuisikin, ei liikunta kuitenkaan lopu, vaan sitä pitää kivana juttuna, jota haluaa tehdä jatkossakin. Toki urheiluharrastus kasvattaa myös pitkäjänteisyyttä, sinnikkyyttä ja sosiaalisia taitoja: asioita, joista on hyötyä koko loppuelämäksi.

Artikkeli Esimerkin voima julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Mitä on omavaraisuus 2000-luvulla?
Ennen kaikkea se on kulutuskulttuurista irrottautumista. Sitä, että otetaan esimerkiksi ruuan tuotanto ja asumiseen liittyvä tekniikka omiin käsiin. Käytännössä se merkitsee elämää ympäristössä, jossa on kantovesi, ulkohuussi ja puulämmitys. Ajattelen myös, että pärjäisimme hyvin vaikka seuraavat viisikymmentä vuotta kierrättämällä nykyisiä resursseja, kuten vaatteita.

Omavaraopisto – mistä on kyse?
Perustin omavaraopiston mieheni kanssa, koska halusimme antaa kaikille mahdollisuuden tutustua omavaraiseen elämäntapaan matalalla kynnyksellä. Järjestämme puolen vuoden mittaisia omavaraisuuteen perehdyttäviä kursseja yhteistyössä Kainuun Opiston kanssa. Opiskelijat asuvat täällä, eli koko arki on oppimista.

Miten omavaraisuutta voi opiskella?
Kyllähän se menee ihan fyysisen tekemisen kautta. Opintoihin kuuluu myös teoriaa, mutta pääasiassa täällä viljellään, kerätään, säilötään, tehdään käsivoimin polttopuita ja opetellaan esimerkiksi ekologista rakentamista. Kaiken keskiössä on puutarhaviljely siemenestä sadonkorjuuseen.

Miksi omavaraisuutta pitäisi tavoitella?
Materiaalisen elintason alentaminen on välttämätöntä, jotta maapallon resursseja ei kuluteta loppuun ja ihmisen ja luonnon yhteiselo voi jatkua. Omavaraisuus tuo myös itsessään elämään merkitystä, ei sillä välttämättä tarvitse olla globaalia päämäärää.

Kenelle se on mahdollista?
Kenelle vain, joka pystyy keskiraskaaseen fyysiseen työhön. Ja porukassa myös heille, jotka eivät siihen kykene. Lisäksi se vaatii henkistä sinnikkyyttä.

Mitä omilla käsillä tekeminen sinulle merkitsee?
Kehrään ja teen omin käsin vaatteita, valmistan ruuan, säilykkeet ja polttopuut. Kyllä siitä jonkinlainen perusonnellisuus kumpuaa, että saa tehdä itse. Näkee asioiden valmistuvan ja sen, kun niitä käytetään – silloin niitä osaa myös arvostaa.

Kuinka omavaraisuus sopii lapsiperheelle?
Minusta se toimii. Lasten on hyvä kasvaa maalla ja syödä itse tuotettua ruokaa,
isompana he osallistuvat jo itsekin yhteisiin hommiin. Vaikeinta on ollut railo muun maailman kanssa: elämäntapamme poikkeaa muiden ympärillä asuvien elämästä aika radikaalisti, ja lapset ovat joutuneet kärsimään tästä esimerkiksi koulussa.

Missä asioissa omavaraisuus ei onnistu?
Esimerkiksi puhelimia tai sähköön liittyvää tekniikkaa ei itse pysty tuottamaan.
Meillä on aurinkopaneelit, mutta niihin liittyvä tekniikka ei voi olla omavaraista. Se pitää vain hyväksyä, jos haluaa sähköä käyttää.

Mistä on ollut vaikeinta luopua?
Oikeastaan ei mistään. En ole vieläkään mikään puritaani, enkä ole luopunut
mistään vastoin omaa tahtoani. Ostamme kaupasta esimerkiksi voita ja kaurahiutaleita, ja talossamme on sähköt. Käyn pari kertaa vuodessa isäni luona Jyväskylässä ja nautin siellä kaupunkielämästä. Muutos on hyvä tehdä lempeästi.

Mistä löydät toivoa ilmastokriisin keskellä?
Toiminnalla. Aina, kun maailman uutiset tuntuvat musertavilta, ajattelen että en voi vaikuttaa maailmanpolitiikkaan. Kun keskittyy siihen, mikä on lähellä ja tavoitettavissa, se luo uskoa tulevaisuuteen. En halua elää pelon maailmassa.

Maria Dorff keskustelee aiheesta Toivon tabut – toisenlaisen elämisen mahdollisuuksista tiistaina 11.7. kello 14 Ruusupuistossa. Keskustelu
on osa Jyväskylän Kesän ohjelmaa.

Artikkeli Mahdollisuutena toisenlainen elämä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kerro itsestäsi!
Nimeni on Pekka Huokuna ja toimin viidettä vuotta Kirkkohallituksen kansliapäällikkönä Helsingissä. Olen työskennellyt myös muissa tehtävissä Kirkkohallituksessa sekä seurakuntapappina Itä-Suomessa. Kotoisin olen Mikkelistä.

Vastaat kirkkomme yhteiskuntasuhteista – miten?
Lähinnä pyrin pitämään langanpäitä käsissäni ja koordinoimaan sitä, mitä kukakin puuhastelee. Kenttä on laaja: asiantuntijamme ovat mukana monissa yhteiskunnallisissa kuvioissa, ja esimerkiksi piispoilla on oma vahva roolinsa. Pidän myös itse yhteyttä muun muassa poliittisiin päättäjiin.

Kirkolla on myös omat hallitusohjelmatavoitteet?
Kyllä. Evankelis-luterilainen kirkko haluaa olla aktiivisesti osa yhteiskuntaa ja kiinnittää huomiota asioihin, jotka tulevan hallituksen olisi hyvä ottaa ohjelmaansa. Tavoitteet nousevat vahvasti seurakuntien arjesta, esimerkkinä vaikkapa suuri tarve panostaa nuorten hyvinvointiin. Samalla haluamme toki myös itse toimia näiden asioiden hyväksi.

Kuvaile hallitusohjelmatavoitteet ytimekkäästi?
Ytimessä ovat yhtäältä turvallisuus, toisaalta toivo ja luottamus. Tavoitteena on tukea yhteiskuntarauhaa ja lisätä toivoa sekä ihmisten välistä luottamusta.

Kuuluuko kirkon ääni poliittisessa päätöksenteossa?
Rehellinen vastaus on varmaan, että vaihdellen. Joissakin teemoissa, kuten diakoniatyössä, kirkkoa kuullaan herkemmin. Kokemuksemme siinä on niin laaja ja käytössä on kattavia tilastoja – sellaista tietoa on helppo ottaa vastaan. Aina ei ole yhtä yksinkertaista, mutta kyllä kiinnostusta löytyy. Haaste on kyetä esittämään asiat ymmärrettävästi.

Kuka ”kirkon ääntä” käyttää?
Kirkon ääntä käyttävät monenlaiset tahot. Meillä se ei ole vain arkkipiispa, joka käyttää välillä painavan puheenvuoron, vaan esimerkiksi piispat, Kirkkohallituksen asiantuntijat, seurakuntien työntekijät ja luottamushenkilöt käyttävät kirkon ääntä. Laajasti ajatellen sitä voivat käyttää kaikki seurakuntalaiset.

Millainen on kirkon ja poliittisten päättäjien suhde?
Sanoisin, että tällä hetkellä suhde on aika hyvä. Kirkko otti pandemian aikana juuri sellaisen roolin, mikä sille kriisin aikana kuuluukin. Kun pandemia tuli, seurakunnat lähtivät jakamaan ruokakasseja ja soittelemaan vanhuksille, tukemaan ihmisiä. Tämä on vaikuttanut taustalla siihen, että nyt on hyvä olla myös valtiovaltaan yhteydessä. Jos seurakunnat olisivat laittaneet ovet säppiin ja todenneet, että palataan asiaan kriisin jälkeen, en tiedä olisiko kukaan halunnut sen jälkeen palata kanssamme yhtään mihinkään.

Olisiko Jeesus 2000-luvulla pappi, poliitikko vai aktivisti?
Tämä täytyy jättää auki! Jos arvailisin, kuinka Jeesus toimisi, hän toimisi todennäköisesti jotenkin aivan toisin. Mutta Jeesuksen sanoma tässä ajassa olisi varmasti sama kuin ennenkin: se, että tulee uskoa Jumalaan, rakastaa lähimmäistä ja pitää huolta luomakunnasta.

Mitä sanoisit tuleville kansanedustajille?
Te teette hirveän tärkeää työtä. Vastuun kantaminen on itsensä antamista yhteisen hyvän eteen, ja se ei ole helppo tie. Toinen tärkeä juttu on se, että kirkoissa rukoillaan joka sunnuntai teidän, Suomen valtiovallan, puolesta. Eikä se ole pelkkä muotomeno, vaan sillä on todellista merkitystä.

Eduskuntavaalien äänestyspäivä sunnuntaina 2.4. 

Artikkeli Kirkon ääni on moniääninen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Onko saame äidinkielesi?
Äidinkieleni on suomi. Äitini oli saamelainen ja isäni suomalainen, mutta kodissamme puhuttiin suomea. Opiskelin saamea vasta 70-luvulla. Alussa tunsin huonoa omaatuntoa siitä, etten ole saamenkielinen. Sitten tajusin, ettei se ole ollut oma valintani, eikä edes äitini valinta. Emme ole tietoisesti valinneet suomalaistua.

Miten saamelaisuus eroaa kantasuomalaisuudesta?
Saamelaiset ovat oma kansansa, jolla on oma kulttuurinsa ja omat kielensä: pohjoissaame, inarinsaame ja koltansaame. Saamelaisuus ylittää kansallisvaltioiden rajat, ja historiallisesti saamelaiset asuvat neljän valtion alueella.

Millaista on olla saamelainen Jyväskylässä?
Täällä on hyvä olla saamelaisena. Sisä-Suomen saamelaisyhdistys Bárbmu on helpottanut yhteydenpitoa ja auttanut alueen saamelaisia löytämään toisensa. Mutta kyllähän se Pohjoinen on aina koti-ikävän kohde!

Mikä on saamelaisuudessa keskeistä?
Se, että ihminen on oikeasti saamelainen: että kuuluu saamelaisyhteisöön ja on sinne hyväksytty. Tärkeää on olla lojaali ”omille ihmisille”, kuten meillä sanotaan. Tämä on erityisen tärkeä asia nyt, kun keskustellaan saamelaiskäräjälain uudistuksesta.

Mitä suomalaiset voivat saamelaisilta oppia?
Ainakin saamelaisen käsityksen suvusta, perheestä ja yhteisöllisyydestä. Arvomaailmaamme kuuluu vahvasti vanhojen ihmisten ja menneen kunnioittaminen – siinä muistutamme romaneja.

Mikä on saamelais-kulttuurissa pyhää?
Pyhyyden kokemukset liittyvät paljolti kristinuskoon, sillä valtaosa saamelaisista on kristittyjä. Mutta pyhyys liittyy myös luontoon ja pyhiksi koettuihin paikkoihin. Vanha luonnonuskokin on saamelaiskulttuurissa yhä läsnä, ainakin hiljaisina säikeinä ja taustavirtoina.

Millainen on nuoren polven suhde saamelaisuuteen?
Arvostava ja hyväksyvä. Saamelaisuutta ei koeta enää häpeäksi. Se näkyy esimerkiksi siinä, että nuoret ovat alkaneet käyttää saamenvaatteita, jotkut jopa arkena. Saamen kieltä käytetään ja joiutkin voivat hyvin.

Miten saamelaisuus näkyy omassa elämässäsi?
Se näkyy kaikessa ja ei missään. Se on lähtökohta ja itsestäänselvyys. Se on ilma, jota hengitän. Saamelaisuus ilmenee arvoissa ja asenteissa, kasvatuksessa ja monissa arjen valinnoissa. Ennen muuta se näkyy ihmissuhteissa. ”Ei missään” tarkoittaa, että arkeni on aivan tavallista. Ulospäin se ei juurikaan eroa ikäiseni perheellisen, suomalaisen kaupunkilaisnaisen elämästä.

Saamelaisten kansallispäivää vietetään vuosittain helmikuun 6. päivänä. 

Artikkeli Ilma, jota hengitän julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– On siinä tosi hyvä tunnelma. Veneessä alkaa heti odottaa aurinkoa, lämpöä, ihmisiä ja mukavaa yhdessäoloa. Samalla se on paluu kaikkiin edellisiin kesiin.

Jyväskylän seurakunnan nuorisotyönohjaaja Pasi Bom on soutanut Tuomiojärvellä sijaitsevaan Lehtisaareen keväästä syksyyn jo rapiat kymmenen vuotta, yhtä kauan kuin hän on toiminut saaresta vastaavana työntekijänä.

– En ole laskenut soutukertoja, mutta on niitä varmasti tuhansia. Ja aika monta kertaa on siinä viuhtoessa kuullut asiakkaalta, että ”tänään sun ei tarvitsekaan mennä salille”, Bom naurahtaa.

Seurakunnan omistamasta Lehtisaaresta puhutaan kaupunkilaisten yhteisenä kesämökkinä.

– Ajatus on, että saareen olisi helppo tulla ja osallistua samalla matalalla kynnyksellä toimintaan. Yleensä ihmiset tulevat yksinkertaisesti saunomaan, uimaan ja grillailemaan, viettämään aurinkoista kesäpäivää. Mutta aina välillä yllätämme kävijät ohjelmalla, konsertilla tai muulla.

Bomin lisäksi veneitä saareen soutaa kymmenen kesätyöntekijää, jotka vastaavat myös saunan ja grillin lämmityksestä, ohjelman suunnittelusta, satunnaisista keskustelutuokioista, tilanteen tullen vaikkapa lasten kanssa leikkimisestä.

– Me olemme saaressa ihmisiä varten, Bom tuumaa.

– Myös oma tapani tehdä työtä on se, että olen siinä arjessa mukana. Olen mukana työvuorolistoissa yhtenä työntekijänä: näen, miten homma toimii, olen kontaktissa kesätyöntekijöihin ja tapaan saareen tulevia vieraita. En halua istua toimistolla tietokonetta naputtamassa, kun toiset tekevät.

Kesä on kesäkodin sesonkiaikaa, mutta Bomille tuttuja ovat saaren kaikki vuodenajat.

Syksyllä, toiminnan hiljentyessä, nostetaan laituri ja käännetään veneet. Talvella saari uinuu, mutta jäätilanteen salliessa paikalla saattaa toisinaan istuskella hiihtäjiä ja ulkoilijoita. Bom seuraa menoa riistakameroista, ja pistäytyy välillä itsekin paikan päällä.

– Minun tehtäväni on aina säännöllisen epäsäännöllisesti käydä katsomassa, että paikat ovat kunnossa, eikä esimerkiksi puita ole kaatunut myrskyissä.

Vuoden vaihteessa alkaa saaren kesätyöntekijöiden rekrytointi.

– Olemme hyvissä ajoin liikkeellä työpaikkamarkkinoilla, jotta saadaan hyviä tyyppejä töihin. Ja sitten odotellaan, että jäät sulavat, Bom hymyilee.

Kevät tuo mukanaan tuttuja mökkipuuhia: on laitettava laituri, tilattava nuohooja, tarkistettava palosammuttimet. Uutta henkilökuntaa on perehdytettävä, tulevan kesän ohjelmaa mietittävä.

– Kesäkuussa saari avataan kaikille – ja juuri kun työt on aloitettu, onkin jo juhannus!

Lehtisaaren lisäksi Imatralta Etelä-Suomen kautta Jyväskylään päätynyt Bom vastaa myös seurakunnan partiotoiminnasta.

– Tehtävät tukevat hyvin toisiaan, koska molemmissa ollaan ulkona ja luonnon keskellä.

Bomin oma luontoharrastus alkoi jo pikkupoikana Imatran seurakunnan poikakerhossa, jossa tehtiin muun muassa mieleenpainuvia hiihtolomareissuja vanhalle metsäkämpälle Sallaan.

– Aamulla pimeässä lähdettiin hiihtämään lähitunturille, pistettiin nuotio pystyyn, paistettiin makkaraa ja sitten hiihdettiin takaisin. Sieltä poikakerhosta minun uranikin on lähtenyt: se nuorisotyönohjaaja oli niin innostava, osasi kaikenlaista. Ajattelin, että tuollainen minäkin haluan olla.

Nyt, nelisenkymmentä vuotta myöhemmin Lehtisaaren isännän työssä kaikenlainen osaaminen on hyödyksi.

– Tykkään tehdä käsilläni, käytännön työtä, ja tässä sitä saa tehdä tosi monipuolisesti. Saaressa tarvittavia kädentaitoja olen opetellut oman omakotitalon remontoinnin ja laittamisen myötä. Kaikki on itse opiskeltua, Bom kertoo.

– Kun aikanaan hain tätä virkaa silloisen työkaverin kannustamana, ajattelin, ettei ammattitaitoni riitä. Ja olihan se uskomatonta, että pääsin tähän. Eihän kenelläkään ole tällaista työpaikkaa!

Vaikka Bom puhuu Lehtisaaresta suurella lempeydellä ja asiantuntemuksella, hänelle on tärkeää, ettei saarta pidetä ”minään Pasi Bomin saarena”.

– Tietysti tunneside saareen on vahva – aika tarkkaan tiedän missä mikäkin puu kasvaa ja lintu pesii. Olen oppinut tuntemaan sen ja pidän siitä huolta kuin omastani, mutta kyllä se on koko Jyväskylän seurakunnan saari, hän toteaa.

Seurakunnan omistukseen Lehtisaari siirtyi jo keväällä 1949, kun eläkkeelle jäänyt kanttori Mikko Sipponen päätti Aino-rouvansa kanssa luovuttaa perheen kotisaaren rakennuksineen yhteiseen käyttöön. Vuosikymmenten aikana pieneen, idylliseen saareen onkin ehtinyt liittyä jo satojen tuhansien ihmisten yhteisiä ja yksityisiä muistoja.

– Onhan niitä; hienoja sateenkaaria sateen jälkeen, hiljaisia soutuja saareen aamu-usvassa, kaikenlaisia eläinkokemuksia, kertoilee Bom omistaan.

– Yhtenä vuonna saaren aukioloaikaan sattui valtakunnallinen Nuku yö ulkona -tapahtuma, ja paikalle sai tulla oman teltan tai riippumaton kanssa. Muistan kun siinä aamunuotiolla paistelin kananmunia, samalla kun ihmiset menivät tyytyväisinä aamusaunaan. Sellaista yhteistä, hyväntuulista mökkielämää.

Lehtisaaren 30-luvulla rakennetun kodikkaan päärakennuksen kesäkuussa 2016 sattuneen laajan tulipalon muisteleminen vetää Bomin vieläkin vakavaksi.

– Olin kotona, kun työntekijä soitti ja sanoi että päärakennus palaa. Sanoin vain, että evakuoikaa ihmiset ja ajoin Muuramesta Viitaniemeen niin lujaa kuin uskalsin. Yksi vene oli juuri tullut rantaan, ja sillä lähdettiin saareen, hän kertoo.

– Kyllähän siinä itku tuli, kun näin tilanteen ja tajusin, että nyt tämä menee.

Bom kehuu kesätyöntekijöitä, jotka hoitivat saaren turvallisesti tyhjäksi. Illan päätteeksi mentiin vielä porukalla syömään ja purkamaan tapahtunutta.

– Tehtiin kaikki mikä tehtävissä oli, ja kukaan ei kuollut. Se on pääasia. Sitten vain mietittiin, että mitenkäs tästä eteenpäin. Missään vaiheessa ei tullut mieleen, että peli seis, tämä kesä oli tässä. Toiminta jatkui noin kuukauden kuluttua heinäkuussa.

Tulevan kesän suunnitelmat ovat vielä osin avoimia, mutta monenlaista kuplii jo mielessä. Joka tapauksessa kesä tulee olemaan aurinkoinen ja lämmin, uskoo Pasi Bom.

– Tässä työssä ajattelen, että ”Ei onnistu” ei kuulu sanavarastooni. Pyrin olemaan joustava ja järjestelemään asioita aina mahdollisuuksien mukaan. Haluan viestiä vahvasti, että kaikki ovat Lehtisaareen oikeasti tervetulleita.

Lehtisaari aukeaa vierailijoille jälleen 10.6.2022. Katso lisätiedot ja aukioloajat: jyvaskylanseurakunta.fi/lehtisaarenkesakoti

Lehtisaareen nousee uusia punaisia tupia

Lehtisaaressa on pitkään toimittu poikkeusjärjestelyin päärakennuksen tuhouduttua tulipalossa kuusi vuotta sitten. Tulevina vuosina saaressa ei enää tarvitse kokoontua telttakatoksen alle. Jos kaikki toteutuu suunnitelmien mukaan, saaressa voidaan viettää aikaa entistä paremmissa puitteissa.

Lehtisaareen on jo viime syksynä rakennettu vesi- ja viemärijohtoreitit sekä sijoitettu sähkökaapeli Tuomiojärven alitse.

– Liittymien käyttöönotto tapahtuu kuitenkin vasta sitten, kun rakentaminen on saaressa ajankohtaista, kiinteistöpäällikkö Maritta Lukkarinen kertoo.

Seuraavaksi haetaan poikkeamis- ja rakennusluvat uusille rakennuksille. Suunnitelmissa on uusi 145,5 kerrosalaa käsittävä päärakennus, joka antaa puitteet monenlaiselle tekemiselle ja kokoontumiselle. Jo huonokuntoiseksi päässeen, 1930-luvulla rakennetun saunan tilalle tulee entistä tilavampi löylytila.

Lisäksi saareen rakennetaan pukukoppi, puuliiteri, varasto ja grillikatos. Vanha puucee muutetaan vesiklosetiksi.

Kaikki rakennukset on suunniteltu siten, että ne istuvat hyvin maisemaan. Uusi päärakennus ja sauna ovat puolilämpimiä hirsirakennuksia. Kaikki rakennukset ovat väriltään perinteikkään punaisia, kuten aiemmat saaren rakennukset.

– Kaikessa suunnittelussa on huomioitu käyttäjien toiveet, Lukkarinen sanoo.

Luonnokset ovat jo lähes valmiit, sillä lupavaiheessa suunnitelmia ei voi enää paljon muuttaa. Kustannusarvio Lehtisaaren uudisrakentamiselle on noin 1,35 miljoonaa euroa.

Jos hanke etenee suunnitelmien mukaan, rakentamaan päästään ensi vuonna. Tänä kesänä saari on vielä normaalisti auki, mutta rakentamisvaiheessa saari on kokonaan kiinni. Uudistettuihin tiloihin päästään kesällä 2024.

Artikkeli Keula kohti kesää julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Millaisia latuja Jyväskylästä löytyy?
Jyväskylässä on kymmenen ulkoilualuetta ja niillä valaistuja reittejä, jotka ovat talvisin hiihtokäytössä. Valaistuja hiihtoreittejä tulee yhteensä yli 100 kilometriä. Lisäksi on valaisemattomat ladut, jääladut sekä koulujen, päiväkotien ja haja-asutusalueiden ladut – parhaimpaan talviaikaan kunnossapidettävää latua on noin 500 kilometriä.

Miten latuja tehdään?
Meillä on käytössä seitsemän isoa latukonetta, ja osa laduista hoidetaan moottorikelkoilla. Latuja lähdetään kunnostelemaan sitä mukaa kuin lunta tulee, ja joka aamu työ täytyy miettiä olosuhteiden mukaan. Hektistä aikaa, tämä talvi.

Ovatko talvet muuttuneet?
Kyllä, talvet ovat noin kolmessakymmenessä vuodessa lyhentyneet keskimäärin kuukaudella. Meillä on tilastoitu hyvät hiihtopäivät sen mukaan, koska latujen kunnostus on aloitettu syksyllä ja lopetettu keväällä. 1980-luvulla oli joka vuosi 120–130 hiihtopäivää, 2010-luvulla ei yli 100 hiihtopäivän vuosia ole ollut juurikaan.

Kerro omasta hiihtoharrastuksestasi?
Olen hiihtänyt koko ikäni, ja edelleen hiihtelen lähes päivittäin sen minkä jaksan. Meillä on sellainen ukkoporukka, jonka kanssa on hiihdetty yhdessä vuosikymmenet. Pikkuhiljaa pidennellään matkoja, pisimmillään tavoitteena on hiihtää kerran talvessa Vaajakoskelta Laukaaseen ja takaisin. Keväällä tykkään nautiskeluhiihdosta, kun pääsee jäälle tai hankikannolle. Eväät mukaan ja ajan kanssa luontoon.

Miksi hiihtäminen kannattaa?
Kun hiihtolenkin jälkeen kotona toipuu ja nautiskelee olostaan, niin onhan se hieno fiilis. Ulkoilun jälkeen tulee myös syötyä ja levättyä hyvin. Kunto alkaa kehittyä, ja on siinä se sosiaalisuuskin: mukava nähdä kavereita, hiihdellä ja höpötellä. Se on tosi kokonaisvaltainen juttu.

Kuinka innostaa lapsi ladulle?
Samaa juuri mietin oman lapsenlapsen kanssa. Pitäisi varmaan olla sellaista elämyksellisyyttä, eivätkä ladut saa olla liian vaativia. Ladun majalta ja Halssilan hiihtomaasta löytyy lapsille hyvät olosuhteet. Ladun majalla on 1,2 kilometrin latu, Pikkukakkonen, ja Halssilassa lastenlenkki on 300 metriä pitkä. Siellä voi myös välillä laskea pulkalla ja tehdä vaikka tulet ja paistaa makkaraa.

Laturaivo, totta vai tarua?
Kyllä siinä osa on totta, mutta osa on pelkkää legendaa. Tilanteita syntyy, kun ladulla kävellään tai ulkoilutetaan koiria, tehdään jotain muuta kuin hiihdetään. Ja kyllä hiihtäjien välilläkin joskus leimahtaa. Sellaiset hiihtoniilot, joille hiihtäminen on lähes pyhä toimitus, suuttuvat jos joku tumpeloi edessä. Mutta ei sitä niin paljon ole, että pelätä kannattaisi. Ei hiihtämistä sen takia kannata jättää.

Ajankohtaiset tiedot laduista ja hiihto-olosuhteista osoitteessa: jyvaskylanseutu.fi/latuinfo

Artikkeli Tehtävänä laadukkaat ladut julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Surettaa hirveästi, jos tulevat sukupolvet eivät näe enää norsua. Jos se on kuollut sukupuuttoon ja on vain museossa, niin kuin dinosaurukset. Sellainen riski on olemassa, ja olisihan se suunnaton menetys. Niin ihana, valtava eläin!

Norsut ovat tietysti vain yksi esimerkki lajikadosta, josta Kotiaho on lupautunut kertomaan.

Ilmiön mittakaavaa voi kirkastaa vaikkapa kurkkaamalla netissä osoitteeseen iucnredlist.org. Luonnon monimuotoisuutta seuraavalla kansainvälisellä ”punaisella listalla ” on tällä hetkellä yli 38 000 uhanalaista lajia: eläimiä, kasveja ja sieniä.

Ja kadon keskellä suurta osaa lajeista ei ole vielä löydettykään, Kotiaho jatkaa. Niin tuntematon maapallo meille on.

Mutta palataan vielä aivan alkuun.

– Elämähän on syntynyt tälle planeetalle vain kerran, Kotiaho toteaa.

– Sen jälkeen se on jatkuvasti moninaistunut, sukupolvesta toiseen siirtyvänä elämän ketjuna. Tätä ketjua voi kuvata myös elämänpuuna, jossa kaikki lajit ovat toisiinsa yhteydessä. Luonnon monimuotoisuus on siis elämä sen kaikissa eri muodoissa.

Kokonaisen eliölajin – kuten norsun – lopullinen katoaminen alkaa ensin yksilöiden menettämisellä.

– Populaatiot pienentyvät, kun niiden jäseniä harvennetaan tai resursseja vähennetään. Suurin osa Suomenkin luontokadosta on sitä, että me ihmiset otamme lisää elinympäristöjä käyttöömme ja vähennämme samalla muiden lajien resursseja, Kotiaho taustoittaa.

– Esimerkiksi metsien lahopuu on 4000–5000 lajin elinehto: kun talousmetsästä viedään pois 90 prosenttia lahopuusta, sitä käyttävien lajien yksilöt vähenevät saman verran.

Ja kun yksilöitä ajan myötä häviää tarpeeksi, hiljalleen sammuu koko laji.

Lajeja maapallolta katoaa Kotiahon mukaan tällä hetkellä jopa tuhat kertaa nopeammin kuin historiallisesti. Syitä on useita: massiivinen maankäyttö, ilmastonmuutos, saasteet, haitalliset vieraslajit, eläinkantojen suora hyödyntäminen.

Joka tapauksessa katse kääntyy aina samaan suuntaan: ihmiseen.

– Ajattelen, että olemme kaikki yhteydessä toisiimme. Siksi tulee mieleen moraalinen kysymys: koska meillä ihmisillä on sääntöjä, kuten älä tapa, miksi sallimme muiden lajien hävittämisen tuosta vain? Vaikka ne ovat samaa alkuperää kuin ihminen?

On aika soittaa teologille.

Helsingin yliopiston tutkija Noora Koivulahti pohtii tekeillä olevassa väitöskirjassaan eläinten ja ihmisten oikeuksien moraalisia perusteita. Millaisia näkökulmia kristillinen etiikka tarjoaa armottomaan lajikatoon?

– Ihmisen toiminnan aiheuttama eläinten lajikato ja elinympäristöjen tuhoutuminen ei ollut kovin akuutti epäkohta kristinuskon syntyaikoina, Koivulahti aloittaa.

– Mutta jos kysymystä mietitään laajemmin ihmiskunnan pahuuden ongelmana, tai pohditaan miksi ihmiset toimivat yksilöinä ja yhteisöinä vastoin omia etujaan, silloin kristinuskolla on aiheeseen pitkä perinne.

Eläimet sinänsä ovat Koivulahden mukaan kulkeneet kristinuskon traditiossa mukana monin eri tavoin: Raamatun teksteissä, pyhimyskertomuksissa ja eläintarinoissa, joihin sisältyy jokin moraalinen opetus.

– Kristilliseen perinteeseen liittyy vahvasti muun muassa kuvailu ihmisten ja eläinten välisestä harmoniasta. Esimerkiksi Jesajan kirjassa kuvataan Jumalan ja rauhan valtakuntaa nimenomaan eläinten kautta. Susi kulkee karitsan kanssa ja vasikka ja leijonanpentu syövät yhdessä, pikkupoika paimenena.

Kuvaukset liittyvät alkuperäisen, luotujen välisen sopusoinnun muistamiseen, ja toisaalta tulevan Jumalan valtakunnan ja rauhanomaisen elämän odotukseen, Koivulahti kertoo.

– Mutta ei niissä oleteta, että vastaavaa pystyisi tässä maailmassa toteuttamaan.

Onpa kristillistä aatemaailmaa määrittänyt osin myös vahva henkisen ja materiaalisen, rationaalisen ja irrationaalisen sekä tämän ja tuon puoleisen erottelu, joka on saattanut johtaa aineellisen todellisuuden väheksymiseen.

– Meidän pitäisi kuitenkin ymmärtää pitää pyhänä sitäkin, mikä on tässä maailmassa, Koivulahti toteaa.

Viime vuosina maailmalta onkin kuulunut myös kristittyjen painavia puheenvuoroja kärsivän luomakunnan puolesta.

1,25 miljardin jäsenen katolisen kirkon hengellinen johtaja paavi Franciscus julkaisi vuonna 2015 kiertokirjeen Laudato si’ (Ole ylistetty), jossa hän puhuu ihmis- ja luomakunnasta universaalina perheenä ja kutsuu planeetan ihmisiä ”ekologiseen kääntymykseen”.

Ortodoksisen kirkon ekumeeninen patriarkka Bartolomeos nimittää luonnon riistokäyttöä suorasukaisesti synniksi. Koska maailma on Luojan luoma, on sen suojeleminenkin patriarkasta lähtökohtaisesti uskonnollinen ja eettinen, ei poliittinen, teknologinen tai taloudellinen kysymys.

Noora Koivulahden tutkimat teologit, kuten Oxfordin eläineettisen keskuksen perustaja Andrew Linzey ja Chesterin yliopiston etiikan professori David Clough, ovat tuoneet uusia näkökulmia erityisesti eläinten oikeuksia koskevaan akateemiseen keskusteluun.

– Eläinten radikaali välineellistäminen ja siitä seuraava paha edellyttävät uskoa täysin ihmiskeskeiseen Jumalaan, joka on luonut muunlaisen elämän vain ihmisen tarpeiden täyttämiseksi. Tämä ajatus on monelle eläinteologille mahdoton, hän tiivistää.

Suomessa vastaavia avauksia on kuulunut niukemmin.

– Aika hiljaista on ollut, vahvistaa Koivulahti.

Luterilaisella kirkolla on kyllä oma energia- ja ilmastostrategiansa sekä selkeä tavoite: hiilineutraali kirkko vuoteen 2030 mennessä. Myös Jyväskylän seurakunta on sitoutunut tavoitteeseen ympäristöohjelmansa kautta.

Mutta esimerkiksi lajikadosta ja eläinten oikeuksista on instituutiotasolla puhuttu melko vähän.

– Ympäristökysymykset ovat kirkolle ylipäänsä haastava aihe, koska jäsenten parissa on niistä isoja käytännön erimielisyyksiä, täydentää ympäristötutkija, teologi Panu Pihkala.

– Ja tämä eläinkysymys on vielä haastavampi, joten siitä on useimmiten vaiettu. Edes kirkon yleiset ympäristöteologiset asiakirjat eivät käsittele eläimiin liittyviä kysymyksiä juurikaan, eivätkä ne myöskään keskivertoseurakunnan elämässä tai toiminnassa hirveän paljon näy.

Päästäänköhän tänä talvena hiihtämään? Kuullaankohan mökkijärvellä ensi kesänäkin kuikan huuto?

Niin ilmastonmuutoksen kuin sukupuuttojenkin merkitys konkretisoituu usein vasta siinä vaiheessa, kun asiaa miettii jonkin itselle tärkeän menetyksenä.

Kurjaltahan se tuntuu.

Ympäristöahdistusta tutkineen Panu Pihkalan mielestä kristillisellä katsomuksella olisi paljonkin annettavaa myös lajikadon ja ilmastokriisin aikakaudella elävälle nykyihmiselle.

– Kristillisen maailmankatsomuksen ytimessä on äärimmäisen vahva välittämisen eetos. Lähimmäisen rakastaminen, jonka yhä useammat kristityt ulottavat koko luomakuntaan. Se voi motivoida toimimaan ja ilmetä myötätuntona toisten ihmisten vaikeita tunteita kohtaan.

Kärsimyksen ja kuolevaisuuden kohtaamisessa kirkolla on pitkä perinne muun muassa sielunhoidon, diakoniatyön ja hautauspalveluiden kautta.

– Kristinuskon ydinkertomuksiin Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta liittyy oleellisesti surun, pelon, ahdistuksen ja syyllisyyden ilmapiiri, mutta toisaalta myös toivon sanoma, anteeksianto ja armo, Pihkala jatkaa.

Aivan ensiksi kristityiltä vaaditaan yksilöinä ja yhteisöinä oman toiminnan ja ympäristöahdistusta koskevien asenteiden totuudenmukaista arviointia, sanoo Pihkala.

– Mutta parhaimmillaan kristillisen arvomaailman pohjalta voidaan hyvin iloita iloitsevien kanssa ja itkeä itkevien kanssa. Siis kohdata aidosti myös ihmisten ympäristösuru, pelko, viha, syyllisyys ja kaikki muutkin tunteet.

Kuvassa
 
Oranki (Äärimmäisen uhanalainen)

Indonesian ja Malesian sademetsissä asuva älykäs ihmisen lähisukulainen, joka elää luonnossa keskimäärin 40-vuotiaaksi. Urosorangit ovat yksineläjiä. Naaras saa ensimmäisen poikasensa noin 15-vuotiaana, ja kasvattaa ja opastaa poikasta jopa 6–7 vuotta. Ruokavalioon kuuluu hedelmien lisäksi versoja, munia ja hyönteisiä. Viettää suuren osan ajastaan puissa – nimi ”orangutan” tarkoittaa metsän ihmistä. 

Syitä uhanalaisuuteen: erityisesti palmuöljyn viljelyyn liittyvä sademetsäkato, salametsästys. 

Pussihukka (Hävinnyt) 

Australiassa Tasmanian saarella elänyt pussieläin, joka muistutti ulkonäöltään sutta ja väritykseltään tiikeriä. Eli pääasiassa yksin, pareittain tai pienissä perhekunnissa metsä- ja nurmimaastossa. Emo kantoi poikasia kengurun tapaan pussissaan ensimmäiset elinkuukaudet. Painoi aikuisena 15–25 kg, ääntelyn kerrotaan muistuttaneen yskivää haukuntaa. Elintavoista luonnossa tiedetään vähän, viimeinen yksilö kuoli eläintarhassa vuonna 1936.  

Syitä sukupuuttoon: metsästäminen. 

Jääkarhu (Vaarantunut) 

Karhujen heimoon kuuluva arktisen alueen asukas ja maailman suurin maalla – tai jäällä – elävä lihansyöjä. Uroskarhu voi painaa jopa 800 kg. Raskaana oleva naaras rakentaa lumeen luolan, jossa synnyttää keskimäärin kaksi pientä, alle puolikiloista pentua. Pennut pysyvät emon lähellä usean vuoden ajan. Aikuinen karhu metsästää jäätiköllä ja syö pääasiassa hylkeitä, kesäisin sinnittelee rasvavaraston avulla. Supersopeutuja, joka voi vaeltaa tai uida satoja kilometrejä. 

Syitä vaarantumiseen: nopea ilmastonmuutos.

Hömötiainen (Suomessa erittäin uhanalainen)

Lintulautojen ja talviruokintapaikkojen tuttu vieras elää havu- ja sekametsissä eri puolilla Suomea, Eurooppaa ja Aasiaa. Pääsääntöisesti paikkalintu, mutta ajoittain nuoret yksilöt lähtevät vaeltamaan kohti etelää. Kaivaa pienellä nokallaan pehmeään lahopuuhun pesäkolon, jonne munii keskimäärin kahdeksan munaa. Molemmat vanhemmat ruokkivat poikasia. Ravintona hyönteiset, siemenet ja marjat. 

Syitä uhanalaisuuteen: vanhojen metsien väheneminen.

Ankerias (Äärimmäisen uhanalainen)

Sinnikäs, salaperäinen kala, joka kutee Atlantin syvissä vesissä eikä lisäänny vangittuna lainkaan. Matkaa tuhansia kilometrejä Euroopan rannikoille, jokiin ja järviin. Elää luonnossa noin 30-vuotiaaksi, muuttaa useita kertoja muotoaan ja valitsee sukupuolensa. Pohjakala, joka syö muun muassa äyriäisiä ja muiden kalojen raatoja, mutta lopettaa syömisen kokonaan tultuaan sukukypsäksi. Ennen kuolemaansa palaa Sargassomerelle lisääntymään. 

Syitä uhanalaisuuteen: jokien patoaminen, ylikalastus.  

Siivetönruokki (Hävinnyt) 

Pingviininnäköinen ja -kaltainen iso merilintu, joka eli pohjoisen pallonpuoliskon saarilla. Tynkäsiipinen, taitava uimari. Asui suurissa, pysyvissä yhdyskunnissa rannan läheisyydessä ja söi kalaa. Muni yhden munan vuodessa. Viimeinen pari tapettiin Islannin rannikon läheisyydessä vuonna 1844 pesältään hautomasta munaansa, viimeinen elävä yksilö nähtiin vuonna 1852 Newfoundlandin edustalla. 

Syitä sukupuuttoon: saalistaminen lihan ja untuvien vuoksi sekä näytteiksi museoihin.

Ruusuruohomaamehiläinen (Taantuva, ei vielä uhanalainen) 
 
Yksin erakkona elävä maamehiläinen, joka käyttää ravintonaan vain ruusuruohon mettä ja siitepölyä. Ei tuota hunajaa. Naaras kaivaa pesäluolaston paljaaseen hiekkaan ja laskee jokaisen haaran perälle yhden munan, kaikkiaan 5–10 munaa. Ruokkii toukat kokoamalla munien luokse siitepölyä odottamaan kuoriutumista. 

Syitä taantumiseen: niittyjen ja ketojen väheneminen, hyönteismyrkyt. 
 
Lähteet: Luonnonsuojelubiologian lehtori Panu Halme, Wikipedia, IUCN Red List of Threatened Species, Juha Kauppinen: Monimuotoisuus (2019) 

Artikkeli Kohtalona katoaminen? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Mitä toivo merkitsee sinulle?
Toivo on ovi salaperäiseen selittämättömään, jonka kautta mahdoton voi muuttua mahdolliseksi. Toivo on vahvistumisen näkymätön lähde ja hyväenteisyyden silta eteenpäin. Viime kädessä minulle toivo on tunne, että hyvä voittaa.

Entä epätoivo?
Epätoivo on röyhkeä ja itsekäs ihmisyyden kaventaja. Se väärinkäyttää realismia ja ratsastaa kylmillä totuuksilla. Epätoivo on henkinen musta aukko, joka imee elämän ihmeen omiin yksipuolisuuksiinsa. Kun vaivun epätoivoon, tiedän olevani väärässä, mutta henki ei silti jaksa kammeta pystyyn tunteen peiton alta.

Mistä löytää toivoa, kun ympärillä myrskyää?
Toivo on uskon ja rakkauden sisarusparvea. Toivon ytimessä on ajattelu, mutta ajattelun liikkeet toteutuvat hengen logiikalla: kukaan ei tiedä mistä se tulee ja minne se menee. Siksi toivoa pitää vaalia ja vahvistaa lähimmäisissä.

Millainen on suhteesi yrittäjyyteen?
Innostunut ja kunnioittava. Rakastan Suomea, siksi rakastan suomalaista yrittäjyyttä.

Mitä yrittäjyys on pohjimmiltaan?
Yrittäjyys on asennetta. Yrittäjä tuottaa yhteistä hyvää työllistämällä itsensä ja muita. Se on tekemisen tyyliä, joka taiteen tekemisen lailla ilmenee itsensä likoon laittamisena. Yrittäjän työssä oma etu ei ole keskeisin viitepiste. Varsinainen vipu syntyy hyödystä, minkä yrittäjä synnyttää muille työpaikkoina, tuotteina, palveluina ja verotuloina.

Minkä ajatuksen haluaisit jakaa stressaantuneelle yrittäjälle?
Olen huono antamaan neuvoja, enkä halua vähätellä kenenkään kokemaa umpikujaa. Mutta aika myös antaa perspektiiviä, samoin kovatkin kokemukset. Yhden hetken epäonni voi kääntyä toisen hetken siunaukseksi. Omassa stressissäni paras lääke on rakkaus ja tunne siitä, että lopulta elämä kantaa.

Kuinka kulkea kohti parempaa elämää?
Omasta näkökulmastani kyse on ajattelusta, joka etsiytyy eteenpäin, syvenee ja uskaltaa elää. Kyse on ihmisenä olemisesta, joka yhdistyy yhä uusin muodoin siihen kokonaisuuteen, minkä keskellä olemme ja jonka perimmäistä luonnetta emme tunne. Kyse on kunnioittavuudesta ja nöyryydestä, herkkyydestä ja ihmetyksestä. Mutta ehdoton ensiaskel on vääntäytyä ulos oman egon linnakkeesta.

Mikä elämässä lopulta on tärkeää?
Lopulta tärkeää on vain yksi ainoa. Tiedämme kyllä, mikä se yksi ainoa on.

Toivo: Ilta filosofi Esa Saarisen ja pastori Marika Närhin kanssa Taulumäen kirkossa 16.10. kello 18. Ilta on kaikille avoin, ja suunnattu erityisesti yrittäjille. Tilaisuus on katsottavissa myös suorana osoitteessa youtube.com/henkielama. Lisätiedot: jyvaskylanseurakunta.fi.

Artikkeli Elämäntehtävänä parempi elämä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Täytyy sanoa, että suhtautumiseni juuri tähän virteen ei ole ihan mutkaton. Sitä on vaikea alkaa analysoimaan, koska omat, vuosien saatossa syntyneet tunnesiteet ovat niin vahvat.

Miettinen on luvannut tarkastella lähemmin koko kansan tuntemaa virttä 571 Jo joutui armas aika, tutummin Suvivirttä. Muusikko ei ole tunnesiteineen yksin; onhan kappaletta laulettu Suomessa jo vuosisatojen ajan, lukemattomissa kevätjuhlissa, juhannuskirkoissa ja kesähäissä.

– Mutta jos sitä lähtee oikein analysoimalla analysoimaan, niin sehän on aika helppo, duuripohjainen sävelmä, joka taipuu moneksi. Siitä voisi helposti rakentaa vaikka pop- tai blues-version, joka sisältää vain kolme sointua, hän jäsentelee.

– Melodia pyörii suunnilleen oktaavin alueella, puolinuotit ja neljäsosanuotit seuraavat toisiaan ilman suurempia hyppyjä. Suvivirsi sopii siis mainiosti yhteislauluksi.

Toisin kuin esimerkiksi monien rakastettujen joululaulujen, on Suvivirren tunnelma Miettisestä ennen kaikkea positiivinen.

– Onhan joulukin ilon juhla, mutta etenkin hengellisissä joululauluissa tunnelma on musiikillisesti usein synkeämpi ja hartaampi – toki ehkä myös mielenkiintoisempi, hän tuumaa.

– Suvivirrelle on ominaista juuri tuo duurimaailma ja riemukas teksti, joka kuvastaa hienosti Luojan luoman luonnon kauneutta ja kiittää siitä. Se on taiten tehty kokonaisuus, joka luo valtavasti mielikuvia.

Virren alkuperästä ei ole varmaa tietoa. Sekä sanojen että melodian tekijä on arvoitus, ja juuria on etsitty jopa syvältä keskiajalta. Suomalaiseen Virsikirjaan se on kuitenkin saapunut Ruotsista 1700-luvun alussa, eli alkavan suven ylistystä on laulettu niin Ruotsissa kuin Suomessa ainakin kolmisen sataa vuotta.

– Sen asema ja merkitys liittyy varmasti siihenkin, että täällä Pohjoisessa talven selän taittuminen on niin dramaattinen tapahtuma, Miettinen pohtii.

– Lämpimämmissä maissa kesän tuloa ei koeta niin fyysisesti, kun ei ole routaa ja rospuuttoakaan. Täällä meillä siihen avautuu ihan erilaiset maisemat – kuten tänäkin vuonna, luonnon herääminenhän tapahtui melkein yhtenä päivänä!

Miettisen matkassa suventuoksuinen virsi on kulkenut aina Tampereella ja Nokialla vietetyistä lapsuus- ja kouluajoista asti.

– Sitä on laulettu ensin omissa ja sen jälkeen lasten juhlissa, ja toivon että perinne tulee jatkumaan. Mielenkiintoisella tavalla tietyt toistot luovat ihmiselle turvallisuutta, Miettinen sanoo.

– Kyllähän Suvivirsi koskettaa hyvin voimakkaasti tunteita. Siihen liittyy haikeutta, kun vanha loppuu, ja iloa siitä, että uutta on alkamassa. Etenkin koulun päätösjuhlissa minulla on usein pinnalla juuri kiitollinen haikeus. Seuraava päivä on sitten helpompi, kun uusi lehti on jo käännetty.

Mikko Miettisen ja Gospel Covertajat -yhtyeen sekä Jyväskylän seurakunnan tuottama Suvivirsi-musiikkivideo julkaistaan perjantaina 28.5.2021. Katso ja kuuntele: youtube.com/henkielama

Artikkeli 300-vuotias hitti soi jälleen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.