ITSE OLEN siinä onnellisessa asemassa, että saan tehdä lähitöitä. Tapaan ihmisiä päivittäin. Toisen asteen opiskelijat ja korkeakouluopiskelijat ovat olleet vuoden ja yläkoululaiset viime viikot etäopinnoissa. Itsensä johtaminen on haastavaa aikuisillekin, saati sitten nuorille. Heiltä jää saamatta se, mikä kuuluu osana opintoja: kokemukset ja sosiaaliset suhteet. Opinnot eivät ole ainoastaan opintoja, vaan myös sosiaalinen tilanne ja mahdollisesti elinikäisten ihmissuhteiden solmimista.

VIDEOPUHELUT eivät tarjoa samaa kuin aito kohtaaminen. Teamsin nimipallukoiden tuijottelu ei korvaa aitoa ihmiskohtaamista. Toisen ihmisen kuuleminen, näkeminen ja koskettaminen ovat osa ihmisyyttä, niiden puuttuminen altistaa masennukselle. Ihmisen tarvitsee nähdä toisen ihmisen kasvot ja saada niistä jokin reaktio. Vaikka vain pään nyökkäys. Eristäytyminen tuntuu pahalta, koska ihmistä ei ole tehty sellaiseen.

ITSE KAIPAAN läsnäoloa. Iloitsen siitä, jos saan jonkun kaverin kylään ja saan vain olla jonkun seurassa. Koronan leviämisen estotoimissa ei ole otettu huomioon yksinasuvia ihmisiä. “Etäile, äläkä tapaa muita ihmisiä” on ikävä ohje yksin asuvalle ihmiselle, jonka lähimmät ystävät ja perhe asuvat muualla. Suomessa kuitenkin asuu yksin yli miljoona ihmistä. Ei ole ollenkaan ihme, jos ihmiset eivät kykene noudattamaan kaikkia ohjeistuksia. Ihmisen on oman hyvinvointinsa vuoksi nähtävä muita ihmisiä.

MITÄ SEURAKUNNAT voisivat tehdä tässä tilanteessa auttaakseen? Siinäpä hyvä kysymys. Mahdollistaa pienten ryhmien kokoontuminen turvallisesti? Kohdata ihmisiä rajoitusten puitteissa? Ketään ei varmaan kiinnosta tuijottaa ruudulta seurakuntien ohjelmaa, kun on koko päivän tuijottanut tehtävien takia ruutua. Seurakuntien kokoavan toiminnan simuloiminen Teamsissa on konsepti, joka ei enää tässä vaiheessa toimi. Olisi ehkä aika poistua mukavuusalueelta ja miettiä, mitä ihmiset oikeasti tarvitsevat tässä ajassa. Nyt tarvitaan konkreettisia toimia, eikä jaksuhaleja ja tsemppipuheita. Toivotaan, ettei seurakuntien ainoaksi toiminnaksi jää tämän jälkeen rikkinäisten mielten korjaaminen.

Artikkeli Tsemppipuheet eivät riitä, tarvitaan tekoja julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Olen osallistunut omalta kotisohvalta useaan jumalanpalvelukseen, nuorten aikuisten iltoihin ja kokouksiin. Vaikka ne eivät korvaa oikeaa ihmiskontaktia, niin ne ovat tuntuneet tyhjää paremmalta. Etenkin jumalanpalveluksiin olen osallistunut innolla, sillä normaalisti en käy messuissa yhtä ahkerasti. Olen juhlinut pääsiäistä ruudun välityksellä. Tässä tilanteessa ihmiset ovat olleet yhtä lähellä (tai kaukana). Samassa kaupungissa asuva ystävä on yhtä lähellä kuin toisella puolella Suomea tai ulkomailla asuva. Moni on ehkä ottanut yhteyttä tuttuihin, joihin ei yleensä arjessa tule pidettyä yhteyttä.

Voisimmeko ottaa näistä poikkeusoloista jotain tulevaisuuteen? Toivon, että tämän kaiken jälkeen seurakunnat saavat eri tavalla arvostusta, sillä vaikeinakin aikoina kirkko tekee paljon. Autetaan, kuunnellaan, kohdataan, opitaan uutta. Toivoisin, että osa toimintatavoista jätetään käyttöön, kuten erilaiset nettijumikset, -hartaudet, etäkohtaamismuodot ja ihmisten uudenlainen auttaminen. Sen naapurin vanhemman rouvan puolesta voisi käydä kaupassa, jos hän ei itse pääse. Siihen kaukana asuvaan tuttuun voisi ottaa yhteyttä videopuhelulla useammin.

Vaikka muutos on usein hyväksi, onneksi yksi asia ei ole muuttunut. Kädet ristiin laittamalla saamme yhteyden Taivaan isään niin kuin ennenkin. ”Kehotan teitä ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta, kuninkaiden ja kaikkien vallanpitäjien puolesta, jotta saisimme viettää tyyntä ja rauhallista elämää, kaikin tavoin hurskaasti ja arvokkaasti.” (1.Tim. 2:1-2)

Kirjoittaja on kouvolalainen opettaja ja seurakunnan luottamushenkilö.

Artikkeli Kolumni: Uuden äärellä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.