Tomi Karttunen

Since the 1960s, European churches have wrestled with their identity and mission in increasingly secular and pluralistic societies, where the traditional status of Christianity has been challenged. Churches are seeking new ways to be missional communities. Discussions have emerged around the internal secularization of churches and the dominance of ethics in preaching. It seems that even many pastors feel uncertain when speaking about God and spirituality. At the same time, younger generations—especially Generation Z—appear more open to spiritual questions and even to traditional Christian
teachings than their predecessors. Undoubtedly, the climate crisis, wars, and societal polarization have intensified the need to reflect on life’s deeper questions. There is a growing need for hope and spiritual guidance.

It is therefore timely and valuable that the CPCE General Assembly approved the study document Christian Speaking of God in 2024 as a resource for Protestant churches in Europe. The text takes seriously both the modern, practical context and the shared tradition of Christian faith from a Reformation perspective.

The starting point is not only rooted in Reformation theology but also ecumenical, drawing from Scripture and the Nicene-Constantinopolitan
Creed. As stated in chapter 4:
“We can speak of God, in Christ, only in such a way that we speak of the God of Israel as the Father, of Jesus as the Son and of the Holy Spirit. In other words, we speak of God in a trinitarian way” (para 33). “The Trinitarian Creed aims at preserving simultaneously this distinction between Father, Son, and Holy Spirit and expressing the divine unity (1 Cor. 8:5–6)” (para 35). “Scriptural binitarian (1 Cor. 8:6) and later trinitarian (2 Cor. 13:13; 1 Tim. 3:6; 1 Pet. 3:18–22) speech about God is not mere speculation but rather an interpretation of the revelation of God in the Son through the Spirit. The challenge of Christian speech about the triune God and the divine self-revelation in Jesus is to receive as Lord and God the Jesus who speaks from the Bible and through the proclamation of the Gospel” (para 38).

Chapter 5 explores how God acts in the world — a topic that often raises questions. It also discusses divine election, God’s powerful work especially on the cross, and the idea of change in God out of faithfulness. These themes are presented in a theologically rich yet generally accessible way. Chapter 6 focuses on God speaking to us in worship, while chapter 7 addresses our speech to and with God in prayer and praise. Chapter 8 expands the discussion to Christian
speech in the public and political spheres. Chapter 9 considers private and professional contexts, chapter 10 explores contemporary culture, and chapter 11 reflects on ecumenical and interreligious dialogue from the perspective of speaking of God.

The “Conclusions” part emphasizes that the document is both encouraging and critical, including self-critique. It aims to be positive yet realistic, approaching the theme of Christian speaking of God from both theological and practical perspectives. The approach is rooted in faith and church communities, not solely academic, which I find both welcome and necessary.

The methodology of the study is both traditional and, one might say, postliberal: it takes the perspective of faith communities seriously while remaining open to critical theological developments of recent decades and their constructive outcomes. The foundations of Christian theology — Scripture and the Creeds — are upheld. As the document concludes:

“190. Our speaking of God returns again and again to its sources, that is, to the Bible and the confessional writings, including their history and context. It approaches these sources in the context of worship and prayer while looking ahead to the fulfilment of creation.” The perspective is not limited to internal church discourse but is open to dialogue and missional renewal: “194. Protestant churches aim to bring people together from the depths and corners of their yearning and suffering to their transformation in prayer and praise…”

Although the document does not explicitly highlight the relevance of the Nicene faith in the context of the 1700th anniversary of the Nicene Ecumenical Council, the connection is easy to recognize. The intention to seek Christian unity and proclaim the apostolic gospel ecumenically today aligns with the affirmation of the 6th Faith and Order World Conference in Wadi El Natrun, Egypt (24–28 October
2025):
“12. Some question the importance of doctrine. Radical relativism argues that teaching about truth is irrelevant and divisive. We affirm that what we believe about God informs how we live and relate to others. Our shared belief in the Trinity as a communion of love enables and requires us to engage honestly with doctrinal and religious difference. Human beings, created in the image of God, are called to reflect that Trinitarian communion in how they love God, each other and God’s creation.”

I highly recommend this document not only for students and church workers but for anyone interested in the foundational truths of Christian faith and life from a Christian and protestant perspective.

Download article as PDF: Christian Speaking of God – A Helpful andTimely Document from the Communionof Protestant Churches in Europe (PDF)

Artikkeli Christian Speaking of God – A Helpful and Timely Document from the Communion of Protestant Churches in Europe julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Komulainen on tullut tunnetuksi erityisesti hindulaisuuden ja katolisen kirkon asiantuntijana. Molempien suhteen hän on aina säilyttänyt vahvan tutkijan asenteen, vaikka uskaltaakin sukeltaa molempien aarteisiin myös kokemuksellisesti.

Koetun uskonnon merkitys

Eletty uskonnollisuus on viime vuosina noussut monissa tutkimuksissa ja niitä seuranneissa julkaisuissa eri tavoin tarkastelun alle. Komulainen viittaa tähän näkökulmaan useissa kohdissa kirjaansa. Sen keskeinen anti on siinä, miten jokainen yksilö ja myös laajat ihmisjoukot kaikissa uskonnoissa elävät uskoaan. Tämä tapahtuu pääasiassa varsin irrallaan akateemisesta ja uskontojen johtajien käymistä opillisesta keskustelusta. Oleellisempaa ihmisille on uskonnon merkitys elämän arjessa, jossa loppujen lopuksi punnitaan uskon anti ja vaikutus.

Komulainen antaa esimerkkejä, joissa ihmisten toimintaan sekoittuu vaikutteita monista perinteistä, jopa uskontojen rajat ylittävistä käytänteistä. Tätä on teologisessa keskustelussa usein väheksytty merkityksettömänä tai eksoottisena poikkeuksena. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä tähän on havahduttu mielestäni varsin myöhään, kun on alettu keskustella vaikkapa hengellisyyden (spiritualiteetin) uusista muodoista. Erityisesti matalan koulutus- jopa lukutaidon maissa perinteiden sekoittuminen on varsin suoraviivaista, kuten kuvataan esimerkiksi aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä, katolista kirkkoa valottavassa kirjassa Roomasta maailman ääriin (Gaudeamus 2025).

Globaalin etelän omat teemat

Toinen juonne Komulaisen kirjoituksissa liittyy luterilaisuuden monimuotoisuuteen ja siihen, miten se liittyy muihin kirkkoihin ja uskontoihin. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on pudonnut jäsenmäärältään suurimpien kirkkojen joukossa kauas kärkikolmikosta. Siihen kuuluu nykyisin kaksi afrikkalaista (Etiopiassa ja Tansaniassa) ja yksi aasialainen kirkko (Indonesiassa!). Olemme kenties liiaksi tottuneet teologiassamme saksalais-pohjoismaalaiseen katsantokantaan, ettemme huomaa maailmankartan muuttuneen.

Globaalin etelän teologit ovat jo paljon ennen meitä nostaneet esiin teemoja, kuten epäoikeudenmukaiset rakenteen, luonnon monimuotoisuuden kaventuminen ja ilmastonmuutos, kolonialismin painolasti. Moni suomalainen on korostanut, että meidän tulisi oppia globaalin etelän kirkoilta evankelioimis ja iloisia rytmejä. Näihin liittyy paljon sellaista lähetysromantiikkaa, joka ei pitkälle kanna. Sen sijaan monikaan ei ole Komulaisen ja joidenkin missiologien tapaan nähnyt niitä teologian virtauksia, joista enemmistömaailman edustajat ovat puhuneet vuosikymmeniä.

Esimerkkinä tästä toimikoon Tambaramin maailmanlähetyksen konferenssi vuodelta 1938. Voi olla kyse omista silmälaseistani, mutta Komulainen tuo minulle ensimmäisenä nähtäväksi, miten merkittäviä puheenvuoroja kolonialismista ja sen vaikutuksista paikalliseen kristillisyyteen nimenomaan intialaiset tutkijat tuolloin pitivät. He julkaisivat myös kirjan Rethinking Christianity in India, jossa he ”arvostelivat ankarasti sitä, että Intian kirkot omaksuivat länsimaista tuotuja ajatuksia sen sijaan, että kehittäisivät omaa teologiaansa lähtien liikkeelle intialaisesta kulttuurista”. (Komulainen s. 118).

Yleensä Tambaramin kokouksesta nostetaan esiin ajatus kirkosta evankelioimisen välineenä, Kristuskeskeisyys suhteessa muihin uskontoihin, erilaiset lähetystyön ja evankelioinnin menetelmät ja se, että konferenssiin osallistui ennätysmäärä ”nuorten” kirkkojen edustajia. Sen sijaan edellä mainitun kaltainen kontekstuaalisuus ja toisaalta kolonialismin painolastista puhuminen jäävät vähemmälle huomiolle. Jos tuohon antiin olisi kiinnitetty enemmän huomiota, ei 1970-luvulla noussut keskustelu ulkomaalaisten työntekijöiden ja rahan kahlitsevasta vaikutuksesta paikallisten kirkkojen omaehtoiseen toimintaan ja teologian muodostukseen (moratorium) olisi kenties herättänyt niin paljon ihmetystä.

Komulainen kuitenkin muistuttaa, että kristinusko myös inspiroi – omista lähtökohdistaan käsin – antikolonialistista ajattelua ja toimintaa. Council for World Mission onkin osoittanut, että esim. Lontoon Lähetysseuran lähetystyöntekijät tulivat usein työväenluokasta, eivätkä jakaneet järjestön yläluokkaisen johdon ajatustapoja eivätkä aina edes noudattaneet saamiaan käskyjä. Tämä synnytti jännitteitä erityisesti orjakysymyksen kohdalla (Peter Cruchley – Silent No Longer– Insight Issue 11 – June 2020, s. 19-24)). Komulainen viittaa afrikkalaisiin kotoperäisiin kirkkohin, Intiassa ja Kiinassa syntyneisiin liikkeisiin ja yksittäisten teologien kirjoituksiin. Nämä kaikki ovat omalta osaltaan ilmentäneet tai voimistaneet halua vapautua kolonialismista ja etsiä omaa tapaa ilmentää uskoa.

Karttojen uudelleen silmäilyä

Komulaisen ansiona voi pitää sitä, miten vahvasti hän on jo aiemmin ja nyt tässä kirjassaan pyrkinyt tuomaan esille sellaista kristillisen kirkon ja samalla lähetystyön historiaa, joka harvoin on päässyt esille Eurooppa keskeisessä ajattelussa. Kristinusko levisi jo ensimmäisinä vuosisatoina kauas itään. Patriarkka Timoteus -yhtenä Komulaisen nostamista esimerkeistä – vaikutti 700-luvulla Bagdadista käsin aina nykyisen Pekingin alueelle saakka. Siis valtavalla maantieteellisellä alueella. Eikä Timoteus ollut ainoa.

Patriarkka eli likeisessä yhteydessä muslimeihin ja pyrki rakentamaan hyviä suhteita. ”Avarakatseisuuden ohessa Timoteus omasi rohkean asenteen, sillä hän rukoili avoimesti kalifin edssä, että muslimit voisivat vielä jakaa ’evankeliumin helmen’ yhdessä kristityjen kanssa.” (Komulainen, s. 58)

Se, että monin paikoin Aasiassa ja Afrikassa kristittyjen määrä ja vaikutus myöhemmin kutistui ei tarkoita sitä, etteikö näillä alueilla olisi ollut kristillistä ajattelua eli teologiaa ja sen käytänteitä paljon ennen, kuin meidän leveysasteillamme oli edes kuultu evankeliumista.

Samalla Komulainen muistuttaa, että yhä meistä katsottuna idässä elää kirkkoja, joiden juuret ulottuvat ajanlaskun alkuvaiheisiin. Näillä kirkoilla on omat tarinansa kerrottavana kristittyjen yhteisessä pöydässä, emmekä me voi arvioida näitä tarinoita vain omien mittapuidemme mukaan. Vain tasa-arvoisessa keskustelussa, dialogissa ja halussa oppi, voimme rikastuttaa toinen toisiamme.

Siitäkin Komulaisen tapa katsella karttoja muistuttaa, että protestanttinen lähetystyö – josta saamme aidosti iloita – on melko myöhäsyntyistä verrattuna katolisen kirkon lähetystyöhön. Molempien riesana on ollut ja yhä toisinaan on sitoutuminen valtahierarkioihin. Lähellä vallanpitäjiä saa helposti toimintavapauksia, jotka muutoin jäisivät saamatta. Silloin on kuitenkin vaarana menettää oleellinen osa siitä raamatullisesta ja pitkästä kristillisestä perinteestä, jota kutsutaan profeetallisuudeksi. Kirjan esimerkit latinalaisamerikkalaisesta teologian tekemisestä ja profeetallisesta elämisestä muistuttavat, että myös marttyyrius on todellisuutta silloin, kun kirkko ei suostu kumartamaan vääriä kuninkaita.

Vahvaa asiantuntijuutta ja tarinoita elämästä

Kuten jo alussa kirjoitin, Komulainen nivoo kokemuksiaan, tutkimuksiaan ja pohdintojaan kudokseksi, jota on yllättävänkin helppo seurata. Kirjalla näyttää olevan juoni, joka avautuu vähitellen, isojen linjojen ja pienten yksityiskohtien vuorotellessa kirjan lehdillä.

Pidin kirjassa eniten luvusta ”Uskoa paikallisella kielellä”, jossa käsitellään kontekstuaalisen teologian ja toiminnan merkitystä ja mahdollisuuksia, sekä luvusta ”Köyhien evankeliumi”, jossa Komulainen varsin vakuuttavasti osoittaa, miten vahvasti Raamatussa sitoudutaan uskoon ja elämiseen köyhien kanssa ja miten heillä on oikeus itse määritellä, mitä usko tarkoittaa ja miten sitä tulkitaan elämän keskellä.

Omimmillaan Komulainen on luvussa ”Teologiaa vuoropuhelussa uskontojen kanssa”. Varsin rohkeasti hän kuvaa monia sellaisia sovelluksia teologiasta ja jumalanpalveluselämästä, joiden uskoisin Suomessa herättävän kovaäänistä keskustelua, mutta jotka paikallisesti ovat aitoa kristinuskon omakohtaista elämistä.

Kirja soveltuu hyvin Suomen Lähetysseuran julkaisuksi. Monissa järjestön julkaisuissa – puhutaan matkoilla olemisesta. Tällä kertaa keskitytään kirkon mission ymmärtämiseen ja toisaalta kirkon monimuotoisuuden kunnioittamiseen. Tähän tämä matkakirja on erittäin suositeltava.

Artikkeli Kristinuskon muuttuva kartasto eli mitä maailmanlaaja kirkko voisikaan meille opettaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kirja jakautuu neljään päälukuun: I Rooman piispa globaalin katolisuuden symbolina, joka tuo erityisesti paavin vaalin ja Franciscuksen perinnön kautta näkyviin, ettei kyse ole vain symbolista, vaan tehtävästä, jossa käsin voi aidosti vaikuttaa. II Ylirajallinen katolisuus valottaa kirkon ekumeenista ajattelua ja toimintaa, mutta myös kirkon sisällä toimivien virtausten merkitystä katolista kirkkoa laajemmin. III Esimerkkejä monimuotoisesta katolisuudesta oli etukäteen itselleni odotetuin luku, enkä pettynyt. Tässä jaksossa korostui katolisen kirkon moninaisuus, mikä ei sinänsä yllätä, kun kyse on yli miljardin jäsenen yhteisöstä, joka levittäytyy kaikille mantereille ja lukuisten kulttuurien keskelle. IV Ajankohtaisia aiheita ja kirkon kohtalon kysymyksiä herätti ensin ajatuksen, että tarvittiinko tätä. Kirjoitukset ovat kuitenkin niin analyyttisia ja kiihkottomia, että ne välittävät tärkeää tietoa asioista, jotka helposti jäävät vain lööppien tai Hollywoodin varaan. Jo tässä kohtaa totean, että suosittelen kirjaa lämpimästi.

Ei ole helppoa olla paavi

”On tärkeää huomata, että Franciscusta arvostelevat paitsi hänen ajamiaan uudistuksia vastustaneet myös niiden mittakaavaan pettyneet.” (Kuivala, s. 34) Paavi Franciscus herätti monet huomaamaan, että paavin ajattelulla, teologialla ja toimilla on merkitystä laajemminkin kuin vain oman kirkkonsa kannalta. Franciscus loi omalla esimerkillään sellaista missionaarisuutta, että se on pistänyt monet muutkin – erityisesti valta-asemassa olevat – kirkot miettimään omaa toimintaansa. Samalla hänen persoonansa ja siihen kohdistuneen innostuksen ja toisaalta hyökkäykset tuovat näkyviin kirkon moninaisuutta. Tämä tuli vastaan myös niissä etukäteisarvioissa, joissa pohdittiin uuden paavin valintaa: tulisiko hän jatkamaan Franciscuksen linjaa vai peräti romuttamaan sen. Tähän mennessä kuullun pohjalta näyttää lupaavalta (jatkumo), mutta tulevaisuus sen paljastaa.

Katolinen eli maailmanlaaja kirkko

Vatikaanin ääntä tarkkaillaan erityisesti niissä maissa, joissa kirkolla on vahva asema. Onhan paavin lausumilla tai muilla opetusviran haltijoiden kannanotoilla suora kosketus ihmisten arkeen. Katolisen kirkon ääni tärkeää ottaa vähintäänkin huomioon laajemminkin ainakin ekumeenisissa yhteyksissä tai etiikkaa koskevissa asioissa. Äänen huomioiminen ei automaattisesti tarkoita sen tottelemista, mutta ilman keskusteluyhteyttä menetämme valtavan pääoman.

”Teologiseksi avainkysymykseksi Vatikaanin II konsiilissa muodostui, millä tavalla teologisesti ymmärretty universaali kirkko, jonka kautta ihminen pelastuu, suhteutuu kirkkoon konkreettisesti ajassa ja paikassa olevana todellisuutena.” (Hietamäki, s. 65) Selvää on se, että kaikista jäsenistä ei ole ymmärtämään, saati seuraamaan dogmatiikasta johdettavia opinlauseita. Niinpä on pakko kysyä, kuinka se elämä, jota ihmiset elävät kirkon helmoissa suhtautuu niihin lauselmiin, joita Vatikaanista esitetään. Vatikaanin II konsiilin merkitystä ja ihmisten arkea pohditaan useissakin kirjan artikkeleissa. Voiko kirkon opetus olla tukemassa ihmisten elämää siinä kulttuurissa ja niiden perinteiden mukaan, joihin he ovat kasvaneet? Tämä ei ole vain katolisen kirkon, vaan kaikkien kysymys.

Säröjä kauniissa kuvassa

Roomasta maailman ääriin ei ole vain myötäkarvainen kiiltokuva. Tämä tulee esiin erityisesti kirjan neljännessä osassa, mutta jo toisen luvun kirjoitukset painavat jalat tukevasti maahan.

Vapautuksen teologia on merkittävä voima, jolla on ollut yhteiskunnallista vaikutusta. Silti se ei ole saanut edes paavi Franciscuksen kirjoituksissa juurikaan tilaa, feministiteologiasta puhumattakaan. Monet vapautuksen teologit ovat joutuneet kärsimään rohkeudestaan olla uudelleen ajattelemassa profeetallisuutta ja kirkon roolia ihmisten elämässä. Silti ”(J)uuri kirkollisten perusyhteisöjen ja vapautuksen teologien mukanaolo demokratiapyrkimyksissä ja sotilasvallan vastustamisessa antoivat tälle liikehdinnälle marxilaisuudesta ja perinteisestä vasemmistosta poikkeavan vaihtoehtoisen kielen ja ideologisen kehikon”. (Vuola, s. 79)

Vapautuksen teologiasta ja sen perillisissä eri puolilla maailmaa, meillä on jatkuvasti opittavaa. Useinkin taidamme – jälleen kerran – tietää liian vähän oikeita asioita näistä liikkeistä ja liian paljon pitäytyä (vääriin) mielikuviin.

Vera La Mela kuvaa rikasta ja monipuolista kirkon sisäistä liikehdintää, joka antaa tilaa erityisesti maallikoiden tarpeille. Tässä kirjoituksessa oli itselleni eniten uutta tietoa. Samalla jäin pohtimaan, että omasta kirkostamme en löydä samanlaisia liikkeitä, lukuun ottamatta herätysliikkeitä. Kenties senkaltaiset ilmiöt, kuin Naisten Pankki tai ilmastonmuutokseen liittyvä liikehdintä omalta osaltaan täyttävät tätä vajetta.

Välskärin kertomuksista karkeille pinnoille

Katolisen kirkon monimuotoisuutta ja tämän monimuotoisuuden syvää teologista viisautta avaa hyvin kirjan kolmas luku. Komulaisen artikkelista poimin kaksi näkökulmaa. Ensimmäinen on uskontodialogin hitaan historian. Usein, etenkin protestanttisissa kirkoissa uskontodialogi nähtiin pitkään vain lähetystyön välineenä. Ajatuksena oli, että heittäytymällä dialogiin toisin uskovien kanssa, on mahdollista antaa todistus Kristuksesta ja sitä kautta saada keskustelukumppani ottamaan tuo sanoman vastaan. Käytännössä kyse ei siis ollutkaan dialogista, vaan tavoitteellisesta vaikuttamista, jolla oli dialogin muoto.

Nykyisin dialogisuus ymmärretään vastavuoroiseksi, avoimeksi ja monella tapaa myös rohkeaksi tavaksi oppia ymmärtämään elämää, Jumalaa ja uskoa. Katolinen kirkko on tästä kehityksestä hyvä esimerkki. ”Kun kristillistä läsnäoloa edustava katolinen pappi sekoittuu ja uppoaa Varanasin väkijoukkoihin, Vagneux´n mukaan pappi jatkaa Kristuksessa tapahtunutta jumaluuden inkarnaatiota ihmisyyteen.” (Komulainen, s. 115). Tämä esimerkki Intiassa vaikuttaneesta lähetystyöntekijästä on ehkä äärimmäinen, mutta pitää sisällään vahvan näkökulman. Asettumalla dialogiin – sekä puheissaan että elämässään – kristitty asettaa itsensä alttiiksi sille, että hän itsekin muuttuu. Uskon Kristukseen ei tarvitse ohentua eikä väljähtyä, mutta läsnäolevan dialogin kautta voi toteutua sellaista uskon todeksi tulemista, johon Jeesuksen oma esimerkki meitä kutsuu.

Samasta teemasta kertoo mielestäni myös Helteen artikkeli, joka rakentuu filippiiniläisen papin Daniel Pilarion ajatteluun. Keskeinen kysymys on, millä tavalla teologia ja ihmisten jokapäiväinen elämä suhtautuvat toisiinsa?  Pilario on kehittänyt omaa teologiaansa ns. kaatopaikkaseurakunnan keskellä. Kyse on noin 140 000 ihmisen yhteisöstä, jotka elävät entisen kaatopaikan päälle syntyneellä asuinalueella. Pilarion väitöskirjan otsikossa viitataan elämän karkeaan maaperään:
”Pilarion teologisessa ajattelussa karkea maaperä viittaa ihmisten päivittäiseen elämään. Myös akateemisessa teologiassa tulee olla kosketuspintaa tähän ihmisten jokapäiväiseen elämään. Mikäli näin ei ole, teologia jää omaksi suljetuksi alueekseen, jonka ymmärrettävyys ja merkittävyys sen itsensä ulkopuolella on vähäinen. Tuloksena on sulkeutunutta teologiaa ja sulkeutunut kirkko.” (Helle, s. 124).

Helle sukeltaa suoraan kontekstuaalisuuden ytimeen: vain sellainen evankeliumi voidaan ottaa vastaan, joka välitetään niillä sanoilla ja symboleilla, jotka ovat vastaanottajalle ymmärrettäviä. Kirjoituksensa lopussa hän vielä muistuttaa: ”[I]hmisten seurassa on otettava kengät jalasta tai muutoin tulee tallanneeksi ihmisten unelmia ja toiveita. Tai vielä vakavammin: voi unohtaa, että Jumala on ollut heidän keskellään jo ennen kuin itse tulimme sinne.” (Helle, 131.

Kolmannen luvun artikkeleista eniten uutta tietoa itselleni tarjoisivat Petra Kuivala ja Minna Opas. Kuivalan kirjoituksen keskiössä on pohdinta kansanhurskauden sekä virallisen opin ja liturgian suhteesta. Kuubassa vaikuttaa vanhoja perinteitä, jotka helposti sekoittuvat ihmisten käytännön elämässä ja hengellisyydessä kristillisiin oppeihin (tai toisinpäin!). Tässä tilanteessa kirkko käy tasapainottelua opin ja elämän suhteen.

Opas puolestaan kuvaa hyvin niitä haasteita, joita kristillisillä kirkoilla on ollut ja yhä on suhteessa alkuperäiskansojen elämään ja perinteisiin. Liian paljon hyvää ymmärrystä luonnosta ja ihmisten suhteesta siihen on menetetty, kun kristillisyyden nimissä on raastettu ihmiset irti omista juuristaan. Katolinen kirkko on kuitenkin käynyt tärkeää dialogia Amazonin alueen ihmisten kanssa ja oppii pikku hiljaa luottamaan myös ihmisten ymmärrykseen ja taitoon soveltaa uskoa.

Tärkeä muistutus tulee Ketolan kirjoituksessa omassa maassamme vaikuttavasta katolisesta kirkosta. Topeliuksen Välskärin kertomukset yhtenä tekijänä vaikutti pitkään mielikuviimme katolisuudesta. Onneksi tässä suhteessa on päästy eteenpäin ja voimme iloita keskellämme elävästä pienestä katolisten joukosta.

Maailman ääret ovat sittenkin lähellä

Viimeinen luku käsittelee niin sanottuja vaikeita aiheita. Aiheet ovat olleet ja yhä ovat vaikeita siksi, että niihin sisältyy niin paljon vaikenemista, ihmisten ohittamista ja suoranaista salailua. Katolisen kirkon – kuten kaikkien kirkkojen – tulevaisuuden yksi ratkaiseva kysymys lieneekin se, kuin avoimesti uskallamme yhteisönä kohdata omat varjomme. Katolisen kirkon hyväksikäyttö skandaali nousi useimpien tietoisuuteen käsittämättömänä vyyhtenä, johon tuntui olevan sotkeutunut tavalla tai toisella kirkon hierarkian kaikki portaat. Suuri, historiallisesti parituhatvuotinen kirkko on oivallinen maali myös erilaisille salaliittoteorioille. Yhdessä nämä – totuuksineen ja harhaisine näkyineen – voivat herättää vastenmielisyyttä ja suoranaista pelkoa. Silti ilmiöt koskettavat enimmäkseen tavallisia ihmisiä. Silloin, kun varjot satuttavat, on asioihin puututtava myös näiden tavallisten vuoksi, inhimillisyyden ja suojelun vuoksi. Harhaiset kuvitelmat puolestaan voi jättää omaan arvoonsa. Paitsi että niillä pahimmillaan on poliittisia ja taloudellisia vaikutuksia ja silloin niihinkin on tartuttava.

Kyse on jatkuvasti paitsi Jumalasta ja kirkosta, myös ihmisten arjesta – maailman ääret ovat kaikkialla. Ihminen tarttuu joka tapauksessa niihin uskon piirteisiin ja ilmaisuihin, jotka tuntuvat läheisiltä. Jeesuksen äiti Marian merkitys kuvaa tätä hyvin. Maria on miljoonille katolisille – ja toki viimeisten vuosikymmenten aikana monille muillekin kristityille – tärkeä hahmo, jonka elämää ja sanoja tutkitaan. Niistä ammennetaan vastavoimaa paitsi arjen haasteisiin, myös vastustettaessa vääristyneitä käytänteitä ja teologisia itsestäänselvyyksiä.

Pisteiden huomaamisesta linjojen näkemiseen

Kirjan viimeinen luku ennen epilogia sisältää mielenkiintoista pohdintaa katolisen kirkon tulevaisuudesta. Penttinen katsoo asioita sisältäpäin ja tekee mielenkiintoisia havaintoja toisaalta paavi Franciscuksen vaikutuksesta, myös siitä pitkästä linjasta, jota Vatikaanin II konsiili merkitsee. Itse asiassa hän on vakuuttunut siitä, että kirkossa on meneillään pitkän jatkumon muutos, jota ei niin vain pysäytetä, vaikka joskus siltä näyttääkin.

Penttisen osuus herättää kysymyksen koko kirjoittajakaartista: miksi katolisesta kirkosta suomalaisen kirjan on kirjoittanut joukko, joka on pääasiassa luterilaisia? Tähän on varmasti useitakin syitä, joista yksi lienee se, että maassamme on paljonkin aiheita, joista akateemista tutkimusta on tehnyt vain pieni joukko, jotka tässä tapauksessa nyt vain sattuvat olemaan luterilaisia. Mielestäni tämä ei vähennä kirjan arvoa. Ehkä tätä kautta ilmiöt tulevat jopa paremmin ymmärrettäväksi luterilaisuuden kyllästämässä ympäristössä.

Kirjan lukemisen voisi aloittaa myös Komulaisen kirjoittamasta epilogista. Se on oikeastaan yleisesitys kirjan nostamista linjoista, mutta omalla tavallaan laajentaa niiden merkitystä. Marian merkitys, suhde alkuperäiskansoihin tai kirkon missionaarisuuden toteuttaminen kaduilla ja kujilla eivät ole yksittäisiä pisteitä katolisen kirkon elämässä. Ne näyttäytyvät uudistuksia tuottavilta juonteilta, joiden loppupäätä ei vielä näy. Tämä on tärkeää muistaa, ettemme sorru katsomaan laajaa katolisten yhteisöä vain jonkin ilmiön silmälaseilla.

Kirjan luettuani oma kysymykseni on, mitä kaikkea meidän tulisikaan huomata oman luterilaisen kirkkomme kehityslinjoissa?

Artikkeli Roomasta maailman ääriin – muutosta, jatkuvuutta ja monimuotoisuutta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Apostolien tekojen 10. luku alkaa Corneliuksesta, jumalaapelkäävästä sadanpäämiehestä. Hän näkee näyn, jossa enkeli kehottaa häntä noutamaan luokseen Pietarin. Hän lähettää kaksi palvelijaansa ja hurskaan sotilaan hakemaan Pietaria Joppesta. Miesten matkan aikana Pietari saa näyn suuresta purjekankaasta, joka on täynnä saastaisia eläimiä, ja ääni käskee häntä syömään. Pietari kieltäytyy, vedoten juutalaisiin ruokasääntöihin. Ääni vastaa, että minkä Jumala on puhdistanut, sitä ei Pietari saa sanoa epäpuhtaaksi. Tämä tapahtuu kolme kertaa. Kun Pietari vielä miettii näkyään, Pyhä Henki kertoo hänelle, että kolme miestä etsii häntä. Hän ottaa miehet vastaan ja kuulee heiltä Corneliuksen näystä.

Seuraavana päivänä Pietari lähtee heidän mukaansa Kesareaan. Hänen saapuessaan Cornelius lankeaa Pietarin jalkojen juureen kunnioituksesta, mutta Pietari käskee häntä nousemaan ylös, sanoen olevansa vain ihminen kuten Cornelius itse. Tämä selittää näkynsä ja kertoo, miksi hän lähetti hakemaan Pietaria. Pietari käsittää ja tunnustaa, että Jumala ei tee eroa ihmisten välillä. Pietari kertoo Jeesus nasaretilaisesta, hänen elämästään, ristiinnaulitsemisestaan ja ylösnousemuksestaan. Hän julistaa, että jokainen, joka uskoo Jeesukseen, saa syntinsä anteeksi. Kun Pietari vielä puhuu, Pyhä Henki laskeutuu kaikkien kuuntelijoiden päälle, hämmästyttäen Pietarin mukana tulleet juutalaiset uskovat. Pietari käskee kastaa pakanat Jeesuksen Kristuksen nimeen.

Sotilasjohtaja Cornelius oli uskonnollinen ihminen. Hän pelkäsi Jumalaa, antoi almuja köyhille ja oli hyvin arvostettu juutalaisten keskuudessa. Hänet tunnettiin ”Jumalaa pelkäävänä”, eli henkilönä, joka palvoi ja rukoili Israelin ainoaa oikeaa Jumalaa, mutta joka ei halunnut tulla juutalaiseksi ympärileikkauksen kautta. Loppujen lopuksi on vaikea tietää tarkalleen, mitä Corneliuksen sydämessä liikkui. Hänen täytyi kuitenkin olla avainhenkilö, koska Jumala näkee Corneliuksen sisimpään ja valitsee hänet ensimmäiseksi monista pakanoista, jotka tulevat Jeesuksen luo.

Ensimmäisen vuosisadan rabbiinisilla opettajilla oli merkittäviä opetuksia juutalaisten ja pakanoiden välisistä suhteista. Pietari noudattaa lakia ja tietää hyvin, mikä ei ole lakia noudattavien juutalaisten mielestä hyväksyttävää. Hänen kauttaan me opimme Israelin historiasta, evankeliumin kehityksestä, pakanoiden tuomisesta kirkkoon. Sen, mitä Pietari luuli tietävänsä, Jumala kääntää sen ylösalaisin. Pietari luuli ymmärtävänsä lain ja sen, ettei hänen pitänyt syödä epäpuhtaita eläimiä, samoin kuin hän luuli ymmärtävänsä Israelin tiukkojen ruokasäädösten noudattamisen. Ehkä olet kuullut sanonnan ”Olet mitä syöt”, eli jos söit ”saastaista” ruokaa, olit ”saastainen”.

Haluan meidän huomaavan, mitä Pyhä Henki teki. Hän puhui! Hän kävi keskustelun Pietarin kanssa. Hän kertoi Pietarille, mitä ja miten toimia. ”Lähde epäröimättä näiden miesten kanssa!” Pietari on se, joka kielsi Jeesuksen kolme kertaa. Ja sitten se tapahtui taas, kun Pietarin näyssä purjekangas laskettiin alas kolme kertaa (Ap. t. 10:16). Hän sanoi Jumalalle ”ei” kolme kertaa näyssään. Pietari luultavasti ajattelee: ”Ei taas!”

Mutta Jumala ei ole vielä lopettanut hänen kanssaan. Jumala muuttaa häntä ja johtaa häntä. Juuri oikeaan aikaan Pyhä Henki kertoo Pietarille, mitä tehdä, ja hän toimii sen mukaan. Pietari ottaa yhden pienen askeleen kuuliaisuudessa. Hän, lakia noudattava juutalainen, jonka ei pitäisi syödä pakanoiden kanssa, kutsuu Corneliuksen miehet vieraikseen illalliselle. Heitä oli yksi sotilas ja kaksi palvelijaa, ja he kaikki olivat luultavasti pakanoita. Pietari osoittaa vieraanvaraisuutta niille, jotka ovat erilaisia kuin hän.

Jeesus -liike avasi ovet kaikille

Keskeiset sanat Pietarin puheessa pakanoille olivat: ”Hänet he ripustivat ristinpuulle ja surmasivat” ja ”mutta Jumala herätti hänet kolmantena päivänä”. On huomattava, että Pietarin puhe pakanoille oli olennaisesti sama kuin hänen saarnansa juutalaisille. Hän esitti Jeesuksen Kristuksen henkilön ja työn, korostaen Jeesuksen ristiinnaulitsemista ja ylösnousemusta ja ihmisten vastuuta Jumalan edessä näiden asioiden valossa.

Pietarilla ei ollut yhtä saarnaa yhdelle ryhmälle ja toista saarnaa toiselle. Kaikki ihmiset voivat pelastua osoittamalla vilpitöntä uskoa elävään Jeesukseen Kristukseen. Jumala mursi vanhat esteet, jotka erottivat juutalaiset ja ei-juutalaiset, tehden yhden ihmisen kautta yhden uuden kokonaisuuden – kirkon, joka koostui Jumalaan uskovista juutalaisista ja pakanoista. Tämä oli mahdollista Jeesuksen pelastavan työn kautta Golgatan ristillä.

Pyhä Henki keskeytti Pietarin saarnan! Kuinka? Pakanat, joille hän puhui, alkoivat puhua kielillä. Se oli todiste siitä, että Pyhä Henki oli tullut kaikkien päälle (jae 44); Pyhän Hengen lahja oli vuodatettu heihin (jae 45); he olivat saaneet Pyhän Hengen (jae 47). Oli ilmeistä, että kun Pietari pääsi puheessaan siihen kohtaan, että kaikki, jotka uskoisivat Jeesukseen, saisivat syntinsä anteeksi, he kaikki todella uskoivat ja saivat syntinsä anteeksi!

Nämä jakeet sisältävät vallankumouksellisen viestin osallisuudesta. Pietarin ja Corneliuksen kohtaaminen mursi perinteiset esteet ja osoitti Jumalan puolueetonta rakkautta koko ihmiskuntaa kohtaan. Jumala opetti Pietaria ja varhaista kirkkoa, että evankeliumi kuuluu kaikille riippumatta ihmisen taustasta tai etnisyydestä.

Pietarin saama näky ei koskenut vain ruokaa; se oli oppitunti siitä, kuinka Jumala mursi ennakkoluulojen ja poissulkemisen muurit. Kuten Jumala käytti tätä esimerkkiä laajentaakseen varhaisen kirkon ymmärrystä, meitäkin haastetaan Jumalan armon kautta omaksumaan inklusiivisuus omassa elämässämme Jumalaan uskovina ihmisinä.

Tässä Apostolien tekojen 10. luvussa Jumala toimi uudella ja inklusiivisella tavalla. Jeesuksen seuraajien liike oli radikaali, koska se kumosi perinteiset juutalaiset käsitykset siitä, kuka oli sisällä ja kuka ulkona. Jumalan toiminta avasi yhteisön ovet kaikille.

Radikaali osallisuus – vammaisten henkilöiden osallisuus ja inklusiivisuus

Kirkolla on pitkä ihmisistä huolehtimisen perinne, mutta sen toiminta on usein pysynyt etäisenä ja toisinaan kaukaa suoritettuna hyväntekeväisyytenä sen sijaan, että se olisi ollut tapa laajentaa tervetulleeksi toivotettujen määrää ja ryhmään kuulumista ja kutsua osallistumaan osana kristittyjen yhteisöä.

Ekumeenisen vammaisten ihmisten vaikutusverkoston (Ecumenical Disability Advocates Network, EDAN) syntyminen Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) Lähetyksen ja evankelioimisen osaston aloitteena johtui kristillisten kirkkojen halusta ottaa mukaan ja työskennellä niiden kanssa, jotka ovat syrjäytettyjä yhteisöissämme.

EDAN on jatkanut yhteistyötä muidenkin kirkkojen kuin KMN:n jäsenkirkkojen kanssa kehittääkseen vammaisia henkilöitä koskevia toimintaohjelmia ja laatiakseen ohjeita vaikutustyölle heidän kanssaan ja puolestaan sekä edistääkseen vammaisten henkilöiden osallisuutta kaikilla elämänalueilla. Vuonna 2006 EDAN valmisti lausunnon nimeltä ”Kirkko kaikille ja kaikkien puolesta” (A Church of All and for All), joka on ollut hyödyllinen monille Kirkkojen maailmanneuvoston jäsenkirkoille. Teologiset seminaarit ovat laajalti käyttäneet sitä opetusmateriaalina.

Vammaisten henkilöiden muutosvoiman vahvistuessa myös ekumeenisessa yhteisössä ymmärrettiin, että tarvittiin uusi asiakirja, jonka sisältö vastaisi tapahtuneita muutoksia. Näin syntyi uusi lausunto nimeltä ”Olemisen lahja: Kutsuttu olemaan kaikkien kirkko ja kirkko kaikkia varten” (The Gift of Being: Called to Be a Church of All and for All). Kirkkojen maailmanneuvosto hyväksyi sen kesäkuussa 2016 ja suositteli sitä jäsenkirkkojen tutkittavaksi, pohdittavaksi ja sen pohjalta toimittavaksi.

Voisimmeko mekin oppia?

Entä me? Onko olemassa tiettyjä ihmistyyppejä, joita sinä tai seurakuntasi suljette pois uskonyhteisöstäsi? Onko olemassa tiettyjä ihmisryhmiä, joita pidät ulkopuolella, koska on mukavampaa niin? Varhaisen kirkon aikana ulkopuolella olivat pakanat. Ketkä ovat tänään ulkopuolella katsomassa sisään? Ehkä he ovat tiettyyn rotuun tai etniseen ryhmään kuuluvia ihmisiä. Ehkä he ovat vammaisia henkilöitä, ehkä alkuperäiskansoja. Ehkä he ovat naisia tai nuoria. Ehkä he ovat köyhiä. Ehkä he ovat kodittomia tai ihmisiä, jotka kamppailevat mielenterveysongelmien kanssa.

Miltä näyttäisi, jos sinä ja minä olisimme radikaalisti inklusiivisia kyseisen ryhmän kanssa? Entä jos Jumala kutsuu meitä laajentamaan elinpiiriämme toivottamalla tervetulleeksi ne, jotka haluamme pitää ulkopuolella? Cornelius ja Pietari saivat elämää muuttavan kokemuksen. Se on kokemus, joka saa sielumme hengittämään ja on hengellistä ruokaamme ja juomaamme. Mikä on Pyhän Hengen paikka ja tehtävä meidän elämässämme? Voimmeko luottaa siihen, että kokemuksemme Jumalan kanssa muuttavat meitä?

Ystävät, meillä saattaa olla halu suojella ajatuksiamme ja olla ”oikeassa”. Viettäkäämme hetki nauttien tästä Jumalan sanasta Apostolien teoissa, maistellen sitä hitaasti Pyhän Hengen avulla. Vaarana on halu antaa vastauksia älyllisen ymmärryksen kautta ja yrittää määritellä tai hallita Jumalan sanaa. Mutta tänään haluan kutsua meitä avoimesti ja herkällä mielellä liittymään Jumalan Pyhän Hengen liikkeeseen. Mitkä sanat tai lauseet jäivät mieleesi? Missä tunnet Jumalan Hengen liikkeen omassa sisimmässäsi?

Rukous

Armollinen Herra, rukoilemme, että antaisit meille voimaa ymmärtää sanasi korkeuden, syvyyden ja leveyden, jonka välität meille tänään. Anna meidän, jotka olemme luotuja sinun kuvaksesi, Herra Jumala, heijastaa myötätuntoasi, luovuuttasi ja mielikuvitustasi, kun työskentelemme muuttaaksemme yhteiskuntaamme, rakennuksiamme, toimintaohjelmiamme ja jumalanpalveluksiamme niin, että kaikki voivat tulla ja osallistua. Sinussa emme ole enää yksin, vaan yhdistyneinä yhdeksi ruumiiksi. Me luotamme viisauteesi ja armoosi ja rukoilemme Sinua kiittäen Jeesuksen nimessä. Aamen.

Kirjoittaja Anjeline Okola

Edit. 12.5. Anjeline Okolan nimi korjattu.

Artikkeli Radikaali osallisuus – Pietarin kasvutarina haastaa kirkkoja julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Matkustan työni vuoksi paljon ja saan kohdata kristittyjä eri kulttuureista ja kirkkokunnista. Silti kaikkialla maailmassa näen saman haasteen ja saman kutsun: yhteyden rakentamisen. Yhteyden, joka ei ole vain mukavaa yhdessäoloa, vaan jota motivoi yhteinen tehtävämme – olla Kristuksen todistajia tässä maailmassa.

Yhteys ei aina ole helppoa. Meillä on erilaisia mielipiteitä, kokemuksia, joskus kipujakin. Kaikkien kanssa ei ole helppoa tulla toimeen. Ja joskus olen huomannut, että ehkä juuri minä olen se, joka on vaikea. Mutta juuri silloin tarvitsen yhteyttä kaikkein eniten. Tarvitsen toisia, jotta voin kasvaa. Ja ennen kaikkea tarvitsen Kristusta, joka armahtaa ja yhdistää. Vaikka olemme niin erilaisia, niin Kristus on keskellämme. Hän kutsuu meitä yhteen.

Kuvittele ihmiset piiriksi, jonka keskellä Kristus on. Jos haluat lähemmäs Jumalaa, piiri pienenee, ja tulee myös lähemmäs muita ihmisiä. Kaikkia Jumala kutsuu yhtälailla, eikä Kristuksen luo pääse ilman, että lähestyy myös lähimmäistä.

Loista kuin tähti

Fil. 4:15-16 ”te loistatte maailmassa kuin kirkas valo, kun pidätte esillä sanomaa, joka antaa elämän.”

Miten siis eläisimme niin, että kaikki naapurimme, kaikki suomalaiset, kaikki kotimaassani Englannissa tai kaikki synnyinmaassani Brasiliassa, saisi tietää Jumalan rakkaudesta?

Paavali kehottaa Filippiläiskirjeessä meitä olemaan valona maailmassa – ja tekemään sen arkisilla, pienillä teoilla: olemalla valittamatta, kohtelemalla toisiamme kunnioittavasti, jakamalla pöytämme, antamalla anteeksi. Kun teet nämä asiat – loistat kuin tähdet. Ei siksi, että olisit täydellinen, vaan siksi, että Jumalan Henki asuu sinussa. Henki antaa voiman näyttää Jumalan rakkautta jokaiselle elämäsi ja arjen tekojesi kautta.

Jumalan valtakunta ei ole tulossa, vaan se on jo täällä. Lähetys on sitä, että avaamme silmät näkemään sen. Meidät on kutsuttu olemaan yhdessä Kristuksessa – ja yhdessä maailmassa, joka tarvitsee toivoa.

Muista siis tämä aina kun näet tähtiä tai auringon – Jumala on sinussa, ja voit loistaa kuin tähti, koska identiteettisi on Jeesuksessa. Ja Kristuksen rakkaus saa loistaa kauttasi kaikille ympärilläsi oleville.

Artikkeli Kristus keskellä meitä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Paavilliset lähetysjärjestöt toimivat eri lähtökohdista

Paavillisiin lähetysjärjestöihin kuuluvat Ranskassa perustetut The Society of the Propagation of the Faith (latinaksi Propagandum Fidei), The Society of the Holy Childhood (nykyään Missionary Childhood Association) ja The Society of St. Peter the Apostle sekä vuonna 1916 perustettu The Pontificial Missionary Union (nykyään Missionary Union of Priests and Religious). Järjestöt syntyivät eri lähtökohdista ja niiden syntyhistoria vaikuttaa toimintaan nykypäivänäkin osana katolisen kirkon maailmanlaajaa missiota, jossa paavi Franciscuksella on ollut merkittävä asemansa.

Vanhin paavillisista lähetysjärjestöistä on Lyonilaisen nuoren naisen Pauline Marie Jaricotin vuonna 1822 perustama The Society of the Propagation of the Faith. Jaricot aloitti lähetystyön tukemisen silkkitehtaassa työskentelevien naisten kanssa. Paavi Franciscus julisti Jaricotin pyhimykseksi vuonna 2022. Nykyään järjestö toimii lähetystyön edistämiseksi sekä hengellisesti että taloudellisesti muun muassa korostamalla vuosittaista maailman lähetyspäivää lokakuussa.

Toisen paavillisista lähetysjärjestöistä, Missionary Childhood Associationin, perusti vuonna 1843 Nancyn piispa Charles de Forbin-Janson. Järjestö syntyi Propagandum Fidein vanavedessä ja nuoren Pauline Marie Jaricotin tuella tämän ehdottaessa piispa Forbin-Jansonille lapsille suunnatun järjestön perustamista. Järjestön toimina-ajatuksena oli tuolloin, kuten nykyäänkin, luoda puitteet lähetysjärjestölle, jossa lapset auttavat lapsia ja rukoilevat toisten lasten puolesta ympäri maailman. Järjestöllä on toimintaa nykyään Aasiassa, Afrikassa, Oseaniassa ja Latinalaisessa Amerikassa.   

The Society of St. Peter the Apostle-järjestön perusti vuonna 1889 Stephanie ja Jeanne Bigard. Järjestö sai alkunsa äidin ja tyttären yhteyksistä Japaniin paikalliseen pappisseminaariin, johon Nagasakin piispa Jules-Alphonse Cousin pyysi taloudellista tukea. Järjestö toimii nykyään katolisen kirkon virallisena varainhankintaorganisaationa papiston ja sääntökuntien koulutukselle lähetysalueilla. Tuen piirissä on huikeat 400 seminaaria.

Nuorin paavillisista lähetysjärjestöistä on Missionary Union of Priests and Religious, jonka perusti Myanmarin entinen lähetystyöntekijä katolinen pappi Paolo Manna palattuaan lähetystyöstä 1900-luvun alussa. Kyseisen järjestön lähetysnäky perustuu lähetystyön hengellisyyden ja rukouksen korostamiseen pyrkimyksenä vahvistaa hengellistä missionaarisuutta.

Paavi Franciscus ja evankeliumin sanoma

Paavillisen lähetysjärjestöjen ohella paavi Franciscus piti toistuvasti myös henkilökohtaisesti esillä katolisen ja kristillisen kirkon missionaarista olemusta. Apostolisessa kehotuskirjeessään Evangelii Gaudium (24.11.2013) – suomeksi Evankeliumin ilo – paavi Franciscus nosti esille missionaarisia teemoja kuten muuttuminen, liikkeelle lähteminen, evankeliumin julistaminen koko Jumalan kansan tehtävänä sekä evankelioimisen sosiaalisen ulottuvuuden näkökulmat sisältäen rauhan, vuoropuhelun ja köyhyyden mukanaan tuomat näköalat.  

Lähetystyötä ei voi erottaa maailmanlaajan kirkon olemuksesta ja paavi Franciscus aloittikin kiertokirjeensä toteamalla: ”Evankeliumin ilo täyttää Jeesuksen kohtaavien sydämen ja koko elämän. Ne, jotka suostuvat hänen pelastettavikseen, tulevat vapaiksi synnistä, surullisuudesta, sisäisestä tyhjyydestä, eristyneisyydestä. Jeesuksen kanssa ilo syntyy aina uudelleen.”

Viestissään maailman lähetyspäivänä 2015 paavi Franciscus määritteli lähetystyön voimakkain sanoin. ”Lähetystyö on intohimoa Jeesuksen Kristuksen puolesta ja samalla intohimoa kansan puolesta. Kun pysähdymme rukouksessa ristiinnaulitun Jeesuksen eteen, tunnistamme hänen rakkautensa suuruuden, joka antaa meille arvokkuuden ja tukee meitä. Samalla käsitämme, että tuo hänen lävistetystä sydämestään lähtevä rakkaus ulottuu koko Jumalan kansaan ja koko ihmiskuntaan.” Sitaatti on Franciscuksen teologialle hyvin uskollinen. Keskiössä on Jeesus Kristus, joka antaa elämälle voiman ja merkityksen. Osallisuus Kristukseen on avoin kaikille sitä haluaville syntisille.

Lähetyksen lähtökohtana Pyhä Henki

Korona-aikana vuonna 2020 paavi Franciscus lähetti paavillisille lähetysjärjestöille kirjeen, jossa hän nosti esille kirkon missionaarisuuden pneumatologisen näkökulman. Kirjeessään hän kuvasi lähetystyötä Pyhän Hengen lahjana: ”Tulemme osalliseksi Pyhästä Hengestä armosta” ja ”Pyhä Henki on ainut voima, joka mahdollistaa Evankeliumin saarnaamisen”.

Kirjeessään paavi Franciscus korosti myös, että pelastus ei ole seurausta lähetystyöstä tai meidän toimistamme: ”pelastus toteutuu ainoastaan kohtaamisessa hänen kanssaan, joka kutsuu meitä”. Samalla paavi Franciscus muistutti lähetysjärjestöjä siitä, miten evankeliumin julistaminen tarkoittaa ylösnousseen Kristuksen kunnian todistamista.

Paavi Franciscuksen esille nostamat lähetystyön erityispiirteet

Yhdeksi Evangelii gaudium-asiakirjan keskeiseksi missionaarisuutta kuvaavaksi teemaksi nousee paavi Franciscuksella evankeliumin vetovoima. Hänen mukaansa maailmanlaaja kirkko ei kasva käännyttämisen vaan vetovoiman avulla: ”Jos joku seuraa Jeesusta iloisena siitä, että hänet on vedetty puoleensa, muut huomaavat sen ja saattavat hämmästyä.” Lähetystyön intoa ei hänen mukaansa voi saavuttaa järkeilyn ja laskelmoinnin tuloksena.

Paavi Franciscuksen korostama nöyryyden tematiikka nousi esille myös hänen lähetyskäsityksessään. Evangelii gaudium-asiakirjassa nousee esille näkökulma, että onnellisuus ja pelastus eivät ole meidän omaisuuttamme. Ne eivät ole tavoitteita, joita olisimme saavuttaneet ansioillamme. Kristuksen evankeliumia voidaan julistaa vain nöyryydellä, ilman ylimielisyyttä. Lähetystyöllä ei saa asettaa lisää tarpeettomia taakkoja ihmisille, jotka ovat jo valmiiksi uupuneita ja alas painettuja.

Lähetyksen tehtävä oli paavi Franciscuksen mukaan tavoittaa ihmisiä keskellä heidän elämäänsä – siellä missä he ovat, juuri sellaisena kuin he ovat. Jumalan kansalla on velvollisuus pitää huolta myös pienistä ja köyhistä, marginaalissa olevista ihmisistä.

Lähetyksen vaarana itseriittoisuus ja itsekeskeisyys

Paavi Franciscus ei myöskään pelännyt ottaa esille lähetystyön kipukohtia ja haasteita. Kirjeessään paavillisille lähetysjärjestöille vuonna 2020 hän iloitsi rukouksen ja hyväntekeväisyyden rinnakkaiselosta. Samalla hän varoitti lähetysjärjestöjä ja lähetystehtävää toteuttavia itseriittoisuudesta ja itsekeskeisyydestä, pelkän oman edun korostamisesta. Paavi otti vahvasti kantaa katolisten lähetysjärjestöjen mahdollista elitismiä vastaan. Hän muistutti, että lähetysjärjestöt on kutsuttu palvelemaan osana kirkollista rakennetta, eikä järjestöjen tehtävä ole asettaa itseään toisten yläpuolelle.

Paavi Franciscuksen korostama maallikkojen vahvistaminen näkyy myös hänen suhteessaan lähetystyöhön. Kirjoituksessaan katolisille lähetysjärjestöille hän korosti, että lähetystyöntekijöiden vaarana on nähdä ihmiset ”passiivisena massana, joka tarvitsee aina herättämistä” vetoomuksien ja opetuksen kautta. Samalla hän muistutti rukouksen merkityksestä lähetysjärjestöjen omankin työn puolesta.

Missionaarisuus ja katse kohti tulevaa

Paavi Franciscus vahvisti työllään katolisen kirkon ja globaalin kristillisyyden missionaarisuutta. Sanoma oli selkeä: kaikkien kastettujen tulisi hänen mukaansa osallistua lähetystehtävään, jossa julistus ja palvelus kulkee käsi kädessä rukouksen kanssa. Kristinusko on luonteeltaan universaalinen, ja siksi paavi Franciscus myös korosti, ettei kirkon missionaarista olemusta saa käyttää väärin oman kulttuurin levittämiseen evankeliumin julistamisen ohella. Kristittyjen erityistehtävä on kulkea köyhien ja syrjäytettyjen rinnalla. Paavi Franciscus muistetaan erityisesti myös hänen tärkeästä työstään rauhan puolesta.

Globaali kristinusko muuttaa jatkuvasti muotoaan ja elämme vaihetta, jossa etelän kirkot vahvistavat asemaansa samalla kun kristinusko etenkin lännessä on monin tavoin haastettuna. Tässä tilanteessa on tärkeää, että säilytämme avoimuutemme, kuuntelemme toisiamme ja opimme toisiltamme. Paavi Franciscuksen lähetysteologialla on paljon annettavaa myös meidän luterilaisessa kontekstissamme. Se muistuttaa meitä rukouksen ja nöyryyden tärkeydestä sekä itseriittoisuuden vaarasta myös lähetystyössä.

Evankeliumin ilosanoma syntejä anteeksi antavasta armahtavasta Kristuksesta, joka ristillä sovitti koko maailman synnit, kutsuu meitä elämään rakastavan Jumalan läheisyydessä sisarina ja veljinä. Paavi Franciscus lopetti kirjeensä lähetysjärjestöille Ignatius Loyolan sanoihin: Ajatelkaa tekevänne työnne hyvin, ikään kuin tulos riippuisi teistä, samalla kun tiedätte että kaikki riippuu todellisuudessa Jumalasta.

Evangelii Gaudium

Artikkeli Paavi Franciscuksen lähetysnäky muistutti Pyhän Hengen toiminnasta, evankeliumin vetovoimasta ja itsekeskeisyyden välttämisestä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa.” (Room. 12:15)

Kristillinen kirkko on maailmanlaajuinen yhteisö. Tähän liittyen Paavali opettaa seurakunnan olevan Kristuksen ruumis. Siinä jokaisella Jeesuksen seuraajalla on oma paikkansa, omat lahjansa ja kutsumuksensa. Tämä on totta myös eri puolilla maailmaa toimivien seurakuntien kesken. Niillä on oma kulttuurillinen viitekehyksensä, jossa ne toimivat – osa voi toimia julkisesti ja osan pitää toimia salatummalla tavalla.

Ahtaalla olevat seurakunnat maailmalla pyrkivät noudattamaan roomalaiskirjeen opetusta: ”Siunatkaa niitä, jotka teitä vainoavat, siunatkaa älkääkä kirotko. Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa. Olkaa keskenänne yksimielisiä. Älkää pitäkö itseänne muita parempina, vaan asettukaa vähäosaisten rinnalle. Älkää olko omasta mielestänne viisaita.” (Room. 12:14-16)

Asettumista toisten rinnalle

Tuo sama kohta puhuu meille vapaammissa oloissa eläville seurakunnille tärkeän sanoman. Meidän tulee asettua koko Kristuksen maailman laajan kirkon rinnalle iloissa ja suruissa. Meitä kutsutaan auttamaan seurakuntia, jotka ovat meitä haastavammissa tilanteissa talouden tai turvallisuuden näkökulmista. Tässä tehtävässä tarvitsemme toisiamme, yhteistä rukousta ja konkreettia yhteyden tekoja. Meidät on kutsuttu jakamaan ilot ja surut yhdessä sekä kantamaan toistemme taakkoja.

Kristillinen mediatyön on tässä eräs hyvä ja toimiva mahdollisuus. Erilaisten medioiden avulla voimme välittää evankeliumia ja tukea paikallisille seurakunnille sinne, minne on muuten vaikeaa tai melkein mahdotonta mennä. Median kautta voimme olla tuomassa turvan turvattomille tavalla, joka koskettaa. Median kautta voimme auttaa seurakuntia tekemään työtään ja tukemaan jäseniään niillä alueilla, joille seurakunnan työntekijät tai vastuunkantaja eivät pääse pitkien etäisyyksien tai joidenkin muiden syiden tähden.

Havahduin siihen miten valtavan suuren lohdun ihminen voi saada median ja hengellisen laulun kautta, kun katsoin SAT-7 Kids kanavan Marianne Awaranjin lähettämän videon. Siinä syyrialainen 17-vuotias Jad kertoi, miten hän joutui erään militanttiryhmän kaappaamaksi keskellä sisällissotaa. Erossa perheestään ja epävarmana tulevaisuudestaan hän lauloi SAT-7 Kids kanavalta oppimaansa laulua, joka kertoi Jumalan rakastavan häntä. Tuo laulu oli hänen elämänlankansa aina siihen asti, kun hän vapautui. Vapauduttuaan hän soitti SAT-7 Kids ohjelmaan, kertoi tarinansa ja lauloi Mariannen kanssa tuota laulua. Ensikerralla katsellessani tuota videota tunsin kyyneleiden kohoavan silmiini.

Toivoa naisille työ on maailman laajuinen rukousliike, joka tuottaa naisia ja heidän asemaansa tulevia ohjelmia radio- ja televisio-ohjelmien kautta. Myös sosiaalisen median eri kanavat ovat käytössä. Sansa on tässä mukana. Suomessa on yli 90 ryhmää, jotka rukoilevat naisten puolesta eripuolilla maailmaa rukouskalenterissa olevien rukousaiheiden johdattamina. He myös keräävät varoja ja muuten toimivat, jotta työ heikoimmassa asemassa olevien naisten puolesta jatkuu ja he voivat kuulla olevansa arvokkaita evankeliumin ansiosta. Mainittua rukouskalenteria käytetään yli 100 maassa. Rukous luo yhteyttä tällä tavalla. Osana tätä työtä on auttaa ihmiskaupan ja prostituution uhreiksi joutuneita naisia pois tuosta tilanteesta.

Seurakuntayhteyden tukemista etänä

Rukous, Raamatun lukeminen ja seurakuntayhteys ovat kristittyjen kokoontumisessa tärkeitä asioita. Intiassa on seurakuntia, jotka eivät pitkien etäisyyksien vuoksi pysty huolehtimaan jäsenistään. Sansan kumppani Word Resounds Today tekee hyvää yhteistyötä paikallisseurakuntien kanssa. Paikalliset seurakunnat tai kirkkokunnat etsivät jäsenistään sopivia pienryhmien vetäjiä. Heidät koulutetaan tehtävään ja heille annetaan mediasoitin. Sen avulla ryhmissä kuunnellaan Raamattua, keskustellaan kuulemasta ja sovitaan miten itse kukin vie sen käytäntöön suhteessaan naapureihinsa. Ryhmään kuuluvat myös pohtivat miten kertoa kuulemastaan ja oppimastaan toisille. Rukous on osa ryhmien toimintaa. Tätä työtä tehdään nyt 150 kielellä ja samalla tuetaan eri kieliryhmien omaa identiteettiä Jumalan rakastamana ryhmänä.

Pienryhmien vetäjiä tuetaan, sillä heille on olemassa oma ryhmänsä, jossa he voivat mentorinsa kanssa keskustella ja jakaa ryhmissä kohtaamiaan asioita. Hyvän opetuksen kautta ryhmien vetäjät vahvistuvat hengellisessä elämässään ja pysyvät kristillisessä opissa. Vuoden 2026 loppuun mennessä 2500 pienryhmien vetäjää käy lävitse opetuslapseus- ja maallikkojohtajakoulutuksen. Tämä on tärkeää, jottei synkretismi tai menestysteologiset ajatukset harhauttaisi vääriin suuntiin. Word Resounds Today järjestää myös vuosittaisen Raamattutietokilpailun niistä kirjoista, joita on ryhmissä käsitelty. Viime vuonna tähän tietokilpailuun osallistui noin 100000 ihmistä.

Median kautta voimme olla myös tukemassa yhteiskuntia, joita kohtaa luonnonmullistus tai katastrofi. Muutamissa Aasian maassa on kristityillä valmius pystyttää 72 tunnin kuluessa katastrofista kriisiradioasema tukemaan viranomaisia ja antamaan ihmisille tilannekuvaa tapahtuneesta sekä tietoa mistä apua voi saada. Tämä yhteistyö on lieventänyt epäluuloja kristillistä väestöä kohtaan. Sen avulla on myös lievitetty luonnonkatastrofin vaikutuksia, kun ihmiset ovat saaneet suojaa ja puhdasta vettä. Näin on vältytty kulkutaudeilta.

Kaikki kyyneleet pyyhitään

Kaikissa mainituissa asioissa on kysymyksessä ihmisen kipu, kaipaus tai vaikeudet, joiden edessä on hyvä kuulla:” Iloitkaa iloitsevien kanssa ja itkekää itkevien kanssa.” Mikäli seurakunnat Suomessa unohtavat tämän maailmalaajan yhteyden koko Kristuksen ruumiiseen ja elävät vain itselleen, niin ne köyhtyvät hengellisesti ja kadottavat elinvoimaansa. Kristuksen kirkko on maailmanlaaja Jeesuksen ruumis, joka on tässä maailmassa toteuttamassa saamaansa lähetyskäskyä sekä antamaan iankaikkisesti ja samalla myös ajallisesti toimivia näköaloja.

Maailmalla liikkuessani, tavatessani kumppaneitamme, rukoillessamme ja tutkiessamme Raamattua mieleeni usein nousevat ilmestyskirjan taivaaseen liittyvät sanat:” Tämän jälkeen näin suuren kansanjoukon, niin suuren, ettei kukaan kyennyt sitä laskemaan. Siinä oli ihmisiä kaikista maista, kaikista kansoista ja heimoista, ja he puhuivat kaikkia kieliä. He seisovat valtaistuimen ja Karitsan edessä yllään valkeat vaatteet ja kädessään palmun oksa ja huusivat kovalla äänellä: Pelastuksen tuo meidän Jumalamme, hän, joka istuu valtaistuimella, hän ja Karitsa!”

Ilmestyskirjan lopussa kerrotaan Jumalan olevan itse pelastuneiden luona ja pyyhkivän heidän silmistään, joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhatta, valitusta eikä vaivaa. Kaikki entinen on mennyt ja jäänyt taakse. Nämä näköalat antavat meille tähän päivään toivon ja tietoisuuden siitä, että vielä emme ole tässä vaiheessa. Nyt on aika elää yhteydessä toistemme ja Kristuksen maailmanlaajan kirkon kanssa. On aika toimia, rakastaa rukouksin, sanoin ja teoin, jotta aidosti iloitsemme iloitsevien kanssa ja itkemme itkevien kanssa antamatta periksi omalle mukavuudenhalulle tai tämän maailman pimeille näköaloille.

Kristittyjen yhteys on enemmän kuin paikallisseurakunta tai kansallinen kirkko. Se ulottuu yli rajojen ja kulttuurien. Voimme tukea paikallisia kristittyjä, kun he kertovat omalla sydämensä kielellä ja kulttuuriin sopivilla tavoilla Jeesuksesta, syntien sovituksesta, armosta sekä ihmisen arvosta että vastuullisuudesta tämän maailman keskellä. Saamme iloita ja toimia sekä yksilöinä että seurakuntina, jotta mahdollistamme Jumalan työn jatkumisen ja evankeliumin leviämisen. Tehdään osamme ja muistetaan heitä, jotka ovat etulinjassa tekemässä työtä.

”Hän, joka on alkanut teissä hyvän työn, on myös saattava sen päätökseen Kristuksen Jeesuksen päivään saakka.” (Fil. 1:6)

Rukous

Rakas taivaallinen Isä,
kiitos siitä, että evankeliumi ja syntien anteeksianto yhdistävät ihmisiä yli kaikkien rajojen. Kiitämme ihmisistä, jotka tekevät työtä median ja lähetystyön parissa, jotta Kristuksen rakkaus koskettaa ihmisiä sydän kerrallaan. Siunaa ja rohkaise lapsia, naisia ja perheitä, jotka vastaanottavat sanomasi radion, television ja digitaalisten kanavien kautta. Anna heille toivoa ja vahvistusta uskossaan.

Kiitos, että tänäänkin saamme aavistella taivaan todellisuutta ja sen rohkaisemana täyttää paikkaamme ja tehtäväämme tässä maailmassa. Jeesus vahvista seurakuntaa, sinun ruumistasi tässä ajassa. Rohkaise meitä ottamaan meille tarkoittamasi paikka arjessamme, perheissämme, työssämme ja ihmissuhteissamme. Auta meitä olemaan sinun suolanasi ja valonasi. Me kiitämme ja ylistämme Sinua kaikesta siitä, mitä teet maailmassa. Tätä rukoilemme sinun nimessäsi rakas Jeesus. Aamen

Kirjoittaja on Medialähetys Sanansaattajien toiminnanjohtaja.

Kirkon lähetystyön keskus järjestää symposiumin Kumppanuutta etsimässä 15.5.2025 klo 13-16.30. Voit liittyä mukaan etäyhteydellä: https://youtube.com/live/ZvQD_H-t6Zo?feature=share

Artikkeli Iloitkaa iloitsevien kanssa – kristittyjen yhteydestä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Matka Ukrainaan

Euroopan kirkkojen konferenssin johdon ja P2P ryhmän delegaatio teki matkan Ukrainaan huhtikuussa 2024, joka oli tärkeä suhteiden vahvistamisen kannalta ukrainalaisten kirkkojen ja viranomaisten kanssa, mutta myös oman ymmärryksemme kannalta. Vierailu oli molemmille osapuolille tärkeä, myös ukrainalaisille. Lue TM, FM Riikka Porkolan kuvaus Ukrainan matkasta ja siitä, miten matka vahvisti yhteyksiä Ukrainaan. Artikkelissaan Porkola käy läpi myös sitä, miten ukrainalaisia voi tukea Suomessa, Ukraina ja Rauhan polut (pdf).

Kuvateksti: EKK:n delegaatiota Lvivissä.
Kuva: Riikka Porkolan kuva-arkisto

Artikkeli Ukraina ja Rauhan polut julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Artikkeli Nikean kanonit ja kirkko-oikeuden lähteet tänään julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Artikkeli Ensimmäinen ekumeeninen suhde. Voiko Nikean kirkolliskokouksen päätökset ja niiden tulkinnan nähdä myös mahdollisuutena juutalais-kristilliselle dialogille? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.