Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous kokoontui ensimmäisen kerran 1876. Alusta asti käytiin keskustelua lähetystyöstä ja sen asemasta kirkossamme. Ensimmäiset keskustelut liittyivät kolehteihin ja kirkkorukouksiin (esirukous) ja lähetyssaarnaajien mahdollisuuteen toimia pappeina kirkossamme. Viimeksi mainittuun kysymykseen liittyvän ensimmäisen esityksen torppasi silloinen Suomen Lähetysseuran lähetysjohtaja Tötterman, joka pelkäsi lähetystyöntekijöiden hakeutuvan mieluummin Suomeen kuin jatkavan lähetystyössä, mikäli heille avautuisi mahdollisuus toimia kotimaassa pappina.

Nykyisiä keskusteluja ajatellen mielenkiintoinen on tuomiorovasti Schwartzbergin kirkolliskokouksessa 1903 esittämä ajatus, jossa hän liittää lähetyssaarnaajien aseman laajempaan yhteyteen:

Nyt on kysymys, että kirkko ottaisi ensimmäisen askeleen sinnepäin, että se osottaa tahtovansa ja haluavansa jotakin tehdä kysymyksessä olevassa asiassa, että kirkko ikäänkuin viittaa suunnan jonnepäin se myös tahtoo harrastustansa kääntää. Entistä monipuolisempi toimi ja harrastus kirkon piirissä tuottaa aina virkeyttä ja hengellisen elämän elvyttämistä kirkossa. Velvoitus ajaa lähetysasiaa on ollut meidän kirkkomme yksityisissä jäsenissä jo kauan tunnustettu, ja nyt on kysymys, että kirkko sinänsä jotakin tekisi, joka osottaisi että kirkko kokonaisuudessaan tahtoisi yhtyä tähän pyrintöön, jota yksityiset ovat tähän asti ajaneet. (Kirkolliskokouksen 1903 pöytäkirja, s. 80)

Kirkkolakikomitean radikaali ehdotus – lähetystyö kirkon hoidettavaksi

Seuraava vaihe oli vuoden 1941 kirkolliskokous. Käsittelyssä oli aloite, joka ehdotti toimielimen perustamista kirkolle lähetystyöstä. Jälleen perustelu nousi teologiasta: lähetystyö oli kristillisen seurakunnan saama oikeus ja velvoitus, jota ei tullut jättää vain joidenkin asiasta kiinnostuneiden harrastukseksi, vaan jonka tuli olla kirkon omaa toimintaa. Aloitteen mukaan asia pitäisi hoitaa parin vuoden sisällä, jotta kirkko olisi valmis ottamaan vastuulleen mahdolliset uudet lähetystyön työalueet. Ehdotukseen sisältyi ajatus, jonka mukaan kyseisen elimen tulisi olla niin itsenäinen, että sen työtä rajoittaisivat vain kirkolliskokouksen tai piispainkokouksen antamat ohjeet ja määräykset. Samalla esitettiin, että kyseisen elimen johtajalla pitäisi olla mahdollisuus osallistua piispainkokoukseen ainakin kyseistä alaa koskevia kysymyksiä käsiteltäessä.

Asian käsittely siirtyi tätä varten perustetulle kirkkolakikomitealle, jonka mietintöä käsiteltiin kirkolliskokouksessa 1943. Aleksi Lehtosen johdolla kokoontunut komitea teki varsin radikaalin ehdotuksen. Sen mukaan lähetystyön toteuttamiselle olisi eduksi, jos siitä alkaisi vastata kirkon lähetysjohtokunta. Helpoiten työn aloittaminen tapahtuisi, mikäli ”Suomen Lähetysseura ja Luterilainen Evankeliumiyhdistys vapaaehtoisesti luovuttaisivat lähetystyönsä ja kaikki tätä työtä varten kerääntyneet varat kuten myös työntekijät perustettavalle uudelle Suomen ev.lut. kirkon omalle lähetykselle”. Komitea laati samalla ehdotukset uuden johtokunnan ohjesäännöksi sekä kirkkolain muutoksiksi, joilla kirkkoherralle ja kirkkoneuvostolle annettaisiin vastuu lähetystyön edistämisestä seurakunnassa. Komitean ehdotus kuitenkin hävisi äänestyksessä, jossa sille olisi tarvittu määräenemmistö. Niinpä koko ehdotus raukesi tässä vaiheessa.

Kirkkolain muutoksia

Asia ei kuitenkaan hautautunut kokonaan. Jo vuonna 1947 Kuopion hiippakunnan pappeinkokous teki ehdotuksen kirkkolain muutoksesta koskien papiston ja kirkkoneuvoston vastuuta lähetystyössä. Uuden kirkkolakikomitean valmistelusta kirkolliskokous hyväksyi kirkkolakiin lisäyksen vuonna 1953. Siinä säädettiin, että ”kirkkoherrojen tulee niinikään kunkin seurakunnassansa edistää harrastusta työhön evankeliumin levittämiseksi niiden keskuudessa, jotka eivät ole kristittyjä.” Vastaavasti kirkkoneuvoston tehtävänä on ”olla papistolle avullisena hengellisen toiminnan ja lähetysharrastusta edistävän työn yleisessä johdossa”.

Kuusikymmentäluvulla saatiin aikaiseksi toinen, lähetystyön tulevaisuuden kannalta merkittävä muutos. Vuonna 1964 kirkolliskokous teki kirkkolakiin muutoksen, jonka mukaan lähetysvarojen kokoaminen kuuluu sekä seurakunnalle että sen jäsenille. Käytännössä tämä merkitsi mahdollisuutta osoittaa talousarviomäärärahoja lähetystyöhön järjestöjen kautta. Lähetystyöstä tuli siis lakiin perustuvaa seurakunnan toimintaa. Edelleen lähetystyön toteuttaminen jäi käytännön tasolla järjestöjen tehtäväksi.

Kirkon lähetysjärjestöksi

Käsite ”kirkon lähetysjärjestö” on syntynyt pikkuhiljaa. Käytännössä se vakiintui kuusikymmentäluvulla. Suomen Lähetysseura (SLS) ja Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys (SLEY) oli todettu kirkon lähetystyön toteuttajiksi jo 1900-luvun alkupuolella, vaikka keskustelu niiden asemasta ja kirkon roolista jatkuikin. Tärkeä vaihe oli Suomen Kirkon Lähetysasiain Neuvottelukunnan asettaminen laajennetun piispainkokouksen toimesta vuonna 1954. Se vahvisti neuvottelukunnan ohjesäännön 1955, mutta ei siinäkään päätöksessä ottanut kantaa silloin olemassa olevien kahden lähetysjärjestön asemaan.

Tilanne kuitenkin muuttui 1960-luvulla. SLS:n työ oli täyttänyt 100-vuotta 1959. SLEY:n Japanin työ oli jatkunut jo 60 vuotta. Ruotsinkielinen Svenska Lutherska Evankeliföreningen i Finland (SLEF) aloitti oman lähetystyönsä 1963. Suomen Pipliaseura liittyi 1966 Yhtyneitten Raamattuseurojen raamattulähetystyöhön. Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys (SEKL) perustettiin 1967. Tämän kaiken kautta tuli yhä näkyvämmäksi se, ettei lähetysjärjestöjen asemasta ollut virallisia päätöksiä lukuunottamatta sitä, että SLS ja SLEY oli todettu kirkon toimijoiksi lähetystyössä.

Niinpä Kirkon lähetysasiain neuvottelukunta antoikin laajennetulle piispainkokoukselle esityksen kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymisen perusteista. Muistion pohjalta, vain pienin muutoksin, laajennettu piispainkokous antoi seuraavat kriteerit:

Varsinaiselle lähetysjärjestölle Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on asetettava seuraavat vaatimukset:

1. Järjestön työ tapahtuu evankelis-luterilaisen kirkon yhteydessä ja sen tunnustuksen perustalla siten, että tämä on nimenomaan mainittu järjestön säännöissä ja sen noudattamista myös valvotaan järjestön käytännöllisessä työssä sekä lähetysalalla että kotimaassa.
2. Ulkolähetystehtävän tulee olla järjestön säännöissä, organisaatiossa ja toiminnassa siten esillä, että siitä muodostuu joko järjestön päätehtävä tai ainakin yksi sen huomattavimmista työaloista.
3. Järjestöllä tulee olla yksi tai useampia joko alueellisesti rajattuja tai tietyt henkilöryhmät käsittäviä lähetyskenttiä, joilla se työskentelee joko itsenäisesti tai yhteistoiminnassa muiden lähetysjärjestöjen ja/tai nuorten kirkkojen kanssa siten, että tavoitteena on saattaa ei-kristittyjä kasteen kautta kirkon yhteyteen, muodostaa seurakuntia ja kehittää niiden toimintaa.
4. Lisäksi edellytetään, että järjestön työssä lähetyskentällä on useampia kuin yksi lähetystyöntekijä (pappi, lähetyssaarnaaja), sekä että työn jatkuvuuden ilmauksena on suoritettu kasteita ja perustettu yksi tai useampia seurakuntia.
5. On suotavaa, että järjestön työ tapahtuu muiden lähetysjärjestöjen ja ja nuorten kirkkojen yhteyksissä.

Lisäksi laajennettu piispainkokous antoi kriteerit ”Erityistehtäviä lähetystyössä suorittaville järjestöille”. Näistä ensimmäinen ja toinen ovat samat kuin ”varsinaiselle lähetysjärjestölle” osoitetut kriteerit. Näiden lisäksi sille annettiin vain seuraava vaatimus: Järjestön työ tapahtuu jotakin tiettyä erityistehtävää suorittaen yhteistyösopimuksen puitteissa varsinaisten lähetysjärjestöjen, lähetysten yhteistyöelimien, muiden saman alan erityisjärjestöjen tai nuorten kirkkojen kanssa tavoitteena evankeliumin levittäminen ja vakiinnuttaminen niiden keskuudessa, jotka eivät vielä ole kristittyjä.

Päätöksessä huomioitiin myös Suomen Pipliaseuran ekumeenisuus. Tunnustuspykälän osalta tehtiin lisäys, jonka mukaan sitoutumista tunnustukseen ei vaadita, mikäli järjestön työ rajoittuu yksinomaan Raamatun kääntämiseen, painattamiseen ja levittämiseen ilman opillisia selityksiä ja tulkintoja.

Laajennettu piispainkokous teki samalla päätöksen kolmen järjestön osalta. Se totesi SLS:n ja SLEY:n täyttävän nämä kriteerit ja siten saaneen kirkon lähetysjärjestön aseman. Samassa kokouksessa se hyväksyi myös SLEF:in hakemuksen perusteella.

1970 laajennettu piispainkokous päätti hyväksyä Suomen Pipliaseuran hakemuksesta »kirkon puolesta erityistehtävää lähetystyössä suorittavaksi järjestöksi».

Seuraavaksi hyväksyttiin SEKL. Tähän päätökseen sisältyy erikoisuus, sillä päätöksessä todettiin, että SEKL:n työstä vain Afrikassa ja Aasiassa ei-kristillisten kansojen parissa tehtävä työ kelpuutetaan kirkon ulkolähetystyöksi. Ulkopuolelle rajautui SEKL:n ns. slaavilaistyö ja työ Euroopan katolisissa maissa. Myöhemmin kirkolliskokous hyväksyi vielä Lähetysyhdistys Kylväjän (1979) ja Medialähetys Sanansaattajat (1994).

Lähetysjärjestöksi hyväksymisen periaatteet tarkentuvat

Järjestöjen yksityisoikeudellista asemaa on korostettu toistuvasti. Tämä tarkoittaa sitä, ettei kirkolla ole toimivaltuuksia yksityisten järjestöjen asioissa. Toisaalta järjestöjä ei voida hallinnollisesti sijoittaa mihinkään kirkon organisaatiossa eikä kirkko voi delegoida omia toimivaltuuksiaan niille. Kirkolliskokouksella on kuitenkin ollut mahdollisuus luoda siltaa oman hallintonsa ja järjestöjen välille ns. erityissäännösten perusteella. Lähetystyön osalta tämä on tarkoittanut ennen kaikkea 1975 asetettua Kirkon lähetystyön toimikuntaa ja samalla perustettua Kirkon lähetystyön keskusta. Järjestöille annettiin läsnäolo- ja puheoikeus toimikunnan kokouksissa. Lisäksi neljälle järjestölle varattiin jäsenyys toimikunnassa. Tätä muutettiin vuonna 2016, mistä alkaen varsinaiset jäsenet on valittu aina hiippakuntien nimeämistä ehdokkaista. Järjestöillä säilyi läsnäolo- ja puheoikeus.

Samassa kokouksessa, jossa kirkolliskokous päätti Kirkon lähetystyön toimikunnan ja keskuksen asettamisesta, se päätti myös, että jatkossa päätöksen lähetysjärjestöksi hyväksymisestä tekee kirkolliskokous. Valmistelutyö kuului Kirkon lähetystyön keskukselle ja piispainkokoukselle, jotka molemmat antavat lausuntonsa asiasta.

Tämän päätöksen johdosta vuoden 1979 kirkolliskokouksessa käsiteltiin uudelleen lähetysjärjestöksi hyväksymisen kriteerejä, joita samalla muokattiin. Kirkolliskokous päätti, että sen tulee tutkiessaan kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymistä koskevia aloitteita noudattaa seuraavia periaatteita:

1. MENETTELY

1.1. Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymistä ja hyväksymisen peruuttamista koskevasta asiasta on kirkon lähetystoimikunnan ja piispainkokouksen annettava lausuntonsa.

1.2. Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksyminen voi koskea järjestön lähetystyötä kokonaisuudessaan tai määrättyä osaa siitä.

2. HYVÄKSYMISEN EDELLYTYKSET

Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksyminen ja tämän aseman säilyttäminen edellyttää, jollei kirkolliskokous erityisistä syistä toisin päätä, seuraavaa:

2.1. Järjestön työ tapahtuu sääntöjen mukaan Suomen evankelisluterilaisen kirkon tunnustuksen pohjalta kirkon yhteydessä. Jos järjestön toiminta rajoittuu Raamatun kääntämiseen, kustantamiseen ja levittämiseen, sitoutumista evankelis-luterilaiseen tunnustukseen ei tarvitse mainita sen säännöissä.
2.2. Järjestö on tarpeen kirkon lähetystehtävän toteuttamiseksi.
2.3. Ulkolähetys on sekä sääntöjen mukaan että käytännössä järjestön päätehtävä tai kuuluu järjestön keskeisiin työmuotoihin.
2.4. Milloin työalueelle ei ole vielä syntynyt kansallista kirkkoa, tulee lähetysjärjestöjen työntekijöiden noudattaa sakramenttien hoitamisessa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon järjestystä.

3. HYVÄKSYMISEEN LIITETTÄVÄT EHDOT

Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymistä koskevaan päätökseen voidaan liittää kirkolliskokouksen tarpeellisiksi katsomia ehtoja. Tällaisia ovat:

3.1. Järjestön tulee antaa toiminnastaan ja taloudestaan tietoja kirkon lähetystoimikunnalle sekä muutoinkin toimia yhteistyössä kirkon lähetystyön keskuksen kanssa sen ohjesäännön mukaisesti.
3.2. Järjestön tulee neuvotella kirkon lähetystyön keskuksen kanssa uusien lähetysalojen avaamista ja toimintansa olennaista muuttamista koskevista suunnitelmista.

LAAJENNETUN PIISPAINKOKOUKSEN HYVÄKSYMÄT LÄHETYSJÄRJESTÖT

Kirkolliskokous katsoo, että laajennetun piispainkokouksen kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymä järjestö säilyttää asemansa, ellei järjestö ilmoita, ettei se hyväksy edellä mainittuja kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymisen edellytyksiä ja ehtoja.

Nykyisten kriteereiden synty ja ensimmäinen käyttökerta

Seuraavan kerran kriteerit tarkistettiin 2018. Syitä tarkistukselle oli kolme. Ensinnäkin kieli oli osin vanhentunutta. Sana ”ulkolähetys” (kohdassa 2.3.) korvattiin ilmaisulla ”ulkomaisilla työalueilla tapahtuva toiminta”. Samasta syystä ilmaisun ”kansallinen kirkko” (2.4.) tilalle laitettiin ”seurakunta”.

Merkittävämmät syyt liittyivät muutoksiin lainsäädännössä (Kirkkolain muutos 2015) ja niistä seuranneisiin muutoksiin organisaatiossa. Vuoden 2013 jälkeen yhteistyö järjestöjen kanssa on perustunut perussopimukseen, joka tuona vuonna allekirjoitettiin ensimmäistä kertaa. Perussopimuksessa puolestaan viitataan Yhteinen todistus: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetyksen peruslinjaus -asiakirjaan. Perussopimukset uusitaan viiden vuoden välein. Yhteinen todistus -linjaus tarkistettiin vuonna 2018 (osin teknisistä syistä, kun ns. rahoitussopimus päätettiin lopettaa) ja päivitettiin vuonna 2022.

Piispainkokouksen esitys hyväksyttiin sellaisenaan toukokuussa 2018. Uudet kriteerit tulivat voimaan välittömästi ja kuuluvat seuraavasti:

1. MENETTELY

1.1 Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymisestä ja tämän aseman lakkauttamisesta on piispainkokouksen tehtävä esitys.
1.2 Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksytty järjestö allekirjoittaa perussopimuksen kirkkohallituksen kanssa lähetystyön järjestämisestä.

2. HYVÄKSYMISEN EDELLYTYKSET

Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksyminen ja tämän aseman säilyttäminen edellyttää, jollei kirkolliskokous erityisistä syistä toisin päätä, seuraavaa:

2.1 Järjestön työ tapahtuu sääntöjen mukaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksen pohjalta kirkon yhteydessä. Järjestö toteuttaa toiminnassaan kirkon hyväksymää kirkon lähetyksen peruslinjausta ja sen toimintaperiaatteita.
2.2. Järjestö on tarpeen kirkon lähetystehtävän toteuttamiseksi.
2.3. Ulkomaisilla työalueilla tapahtuva toiminta on sekä sääntöjen mukaan että käytännössä järjestön päätehtävä tai kuuluu järjestön keskeisiin työmuotoihin.
2.4. Milloin työalueelle ei ole vielä syntynyt seurakuntaa, tulee lähetysjärjestöjen työntekijöiden noudattaa sakramenttien hoitamisessa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon järjestystä.

3. HYVÄKSYMISEEN LIITETTÄVÄT EHDOT

Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymistä koskevaan päätökseen voidaan liittää kirkolliskokouksen tarpeellisiksi katsomia ehtoja. Tällaisia ovat:

3.1 Järjestön tulee antaa vuosittain linjauksistaan, toiminnastaan ja taloudestaan tietoja piispainkokoukselle sekä toimia yhteistyössä Kirkon lähetystyön keskuksen ja muiden kirkon lähetysjärjestöjen kanssa.
3.2 Järjestön tulee tiedottaa piispainkokoukselle suunnitelmistaan, jotka koskevat sen toiminnan uusia merkittäviä avauksia yhteistyökumppaneiden kanssa kahdenvälisissä tai monenvälisissä suhteissa ja/tai verkostoissa, tai kun se suunnittelee uusia yhteistyösopimuksia ulkomaisten kirkkojen tai muiden kumppaneiden kanssa, tai kun se aikoo uusia voimassaolevia sopimuksiaan, joihin on tullut merkittäviä muutoksia.

LAAJENNETUN PIISPAINKOKOUKSEN JA KIRKOLLISKOKOUKSEN HYVÄKSYMÄT LÄHETYSJÄRJESTÖT

Kirkolliskokous katsoo, että laajennetun piispainkokouksen ja kirkolliskokouksen aiemmin kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymä järjestö säilyttää asemansa, ellei järjestö ilmoita, ettei se hyväksy edellä mainittuja kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymisen edellytyksiä ja ehtoja.

Kirkolliskokoukselle tehtiin toukokuussa 2018 edustajaesitys Suomen Lähetyslentäjät ry:n ottamisesta kirkon lähetysjärjestöksi. Koska asian valmistelu kuului piispainkokoukselle, asiaa ei voitu silloin ratkaista. Piispainkokouksessa asiaa valmisteltiin syksyn mittaan. Kirkon lähetystyön toimikunta antoi asiasta kielteisen lausunnon. Kanta perustui siihen, ettei Lähetyslentäjät täytä selkeästi kuin yhden annetuista kriteereistä (2.3.). Piispainkokouksen päätöksessä todetaan, ettei Lähetyslentäjät täytä annettuja kriteereitä. Sen sijaan piispainkokous kehotti kirkon lähetysjärjestöjä entistä tiiviimpään yhteistyöhön muidenkin, kuin toisten sopimusjärjestöjen kanssa. Asia jäi siis raukeamaan, sillä sitä ei viety kirkolliskokouksen päätettäväksi.

Artikkeli Lähetysjärjestörakenteen syntyminen ja lähetysjärjestöksi pääsemisen edellytykset julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Oppaan takana on USKOT ja Museovirasto

USKOT-foorumi julkaisi kesäkuussa uskontolukutaito-oppaan, jonka tarkoituksena on lisätä ymmärtämystä ihmisten välille uskonnollisen yleissivistyksen näkökulmasta. Opasta on laatinut moniuskontoinen työryhmä ja opas on rahoitettu Museoviraston varoilla ja se toteuttaa Unescon aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisen periaatteita.

Opas itsessään on helppolukuinen, neljään päälukuun tiivistetty manuaali, joka pyrkii tarkastelemaan yleisiä kohtaamisen periaatteita, uskonnoille tyypillisiä yhteisiä tekijöitä sekä avaamaan seitsemän eri maailmanuskonnon yleisimpiä sisältöjä ja niiden suhdetta kestävään kehitykseen.

Uskontolukutaidolla tarkoitetaan oppaassa riittäviä tietoja uskontoperinteistä ja kunnioittavan kohtaamisen osaamista. Opas on tarkoitettu kaikille. Se sisältää käytännön vinkkejä uskontojen kohtaamiseen työelämässä ja vapaa-ajalla, sekä uskontojen pyhissä paikoissa.

USKOT-foorumin verkostossa vaikuttaa tällä hetkellä noin 50 uskonnon asiantuntijaa viidessä eri temaattisessa jaostossa ja sen tehtävä on yhteiskunnallinen vaikuttaminen sekä uskonnonvapauden ja yhteiskuntarauhan edistäminen. Opas uskontolukutaidosta on yksi konkreettinen tapa lisätä perustietoa ja herättää keskustelua.

Opas muistuttaa kunnioituksesta

Opas ottaa hyvin huomioon kohtaamisen eri ulottuvuuksia. Sen ohjeet perustuvat ajatukseen, jossa uskonnollisen ihmisen identiteetti kohtaa toisen, ihminen ihmisen, ja muistuttaa, ettei olettamusten tai strereotypioiden kautta kohtaaminen ole kunnioittavaa. Se haastaa kuuntelemaan ja oppimaan ja samalla seisomaan suoraselkäisesti ja vahvasti oman identiteetin takana.

Uskonnollisen puheen tuottaminen on joskus sekulaarissa yhteiskunnassamme hankalaa. Monelle uskonto on henkilökohtainen asia ja sen esiin tuominen julkisesti voi aiheuttaa häpeää. Moni saattaa arastella, sanooko teologisesti oikein tai miten muut oman mahdollisen yhteisön sisällä ja ulkopuolella reagoivat. Opas rohkaiseekin avoimuuteen ja yhteyteen.

Uskontodialoginen kohtaaminen ei tarkoita akateemista väitöstilaisuutta eikä sitä, että jonkun tulisi sen seurauksena voittaa tai muuttua. Yksilökeskeisessä ja kilpailuhenkisessä maailmassa tästä on tarpeen muistuttaa. Oppaassa esiteltyjen uskontojen arvojen mukaista ei ole rakentaa ulossulkevaa kohtaamista tai nostaa itseään yksilönä muiden yläpuolelle.

Kohtaamisen neljä periaatetta

Dialogiin opas kannustaa rakentavan keskustelun pelisääntöjä mukaillen, ja peräänkuuluttaa kunnioittavaa lähestymistapaa, yhdenvertaista osallistumista, luottamuksen lisäämistä ja rehellistä vuorovaikutusta. Se tarjoaa avuksi neljän kohdan ohjelmaa, jotka tarkistamalla vuorovaikutuksesta voi tulla miellyttävää tai hedelmällistä.

1. Olemme kaikki ihmisiä – periaate muistuttaa siitä, että erilaisinakin meillä on paljon yhteistä.
2. Oppiminen ja yhteistyö tavoitteena – periaate keskittyy jakamisen ja ymmärtämisen tarpeeseen.
3. Otetaan aidosti mukaan – periaate etsii turvallisempaa tilaa ja osallisuutta.
4. Huomioidaan oma ja toisen asema – periaate muistuttaa, että monet rakenteet ja erityisasemat vaikuttavat keskusteluun ja ne on hyvä tiedostaa jotta keskustelusta tulee tasavertaista.

Opas etsii uskonnoille yhteistä

Uskontojen yhteisiksi ominaisuuksiksi opasta laatineet asiantuntijat ovat tunnistaneet esimerkiksi hiljentymisen, kasvatus- ja sivistysprosessit, eettisyyden vaalimisen, henkiset harjoitukset ja itsensä kehittämisen. Perinteisiä yhteneväisyyksiä, kuten rituaalit ja jumalallisuuden ja pyhyyden käsitteet, tekstit ja yhteisöllisyys, on siis täydennetty myös yksilön näkökulmasta.

Opas syventää tietoiskuja uskonnoista esittämällä lyhyet asiantuntija-analyysit uskontojen luontosuhteesta. Sen mukaan ympäristön ja luonnon kunnioittaminen on kaikkia uskontoja yhdistävä tekijä. Uskontoja yhdistää myös vaade ahneuden ja itsekeskeisen materialismin hylkäämisestä, ja se koskee sekä yksilöitä että yhteiskuntaa.

Taustaa: mikä ihmeen uskontolukutaito?

Uskontolukutaito on Suomessa verrattain uusi käsite. Se liittyy yhteiskunnan muutokseen ja moninaistumiseen ja nousee monitieteisen poliittisen ja yhteiskunnallisen tutkimuksen tarpeista, jossa erilaisia uskonnollisia vaikutteita on alettu hahmottaa ilmiöiden ja toiminnan taustalla.

Harvardin yliopiston (Harvard Divinity School) uskontojen ja yhteiskunnallisen elämän tiedekunnan johtaja ja perustaja Diane L. Mooren mukaan uskonnollinen lukutaito edellyttää kykyä erottaa ja analysoida uskonnon ja sosiaalisen / poliittisen / kulttuurielämän perusleikkauksia useiden linssien kautta.  Mooren mukaan uskonnollisesti lukutaitoisella henkilöllä on:

1. Perusymmärrys useiden maailman uskonnollisten perinteiden historiasta, keskeisistä teksteistä (soveltuvin osin), uskomuksista, käytännöistä ja nykyaikaisista ilmenemismuodoista. Sekä ajalta jolloin ne syntyivät, että ajassa jossa ne muovaavat edelleen erityisiä sosiaalisia, historiallisia ja kulttuurisia konteksteja.
2. Kyky erottaa ja tutkia poliittisten, sosiaalisten ja kulttuuristen ilmaisujen uskonnollisia ulottuvuuksia ajan ja paikan kontekstissa.

Sosiologisen näkökulman uskontolukutaidon tutkimukseen on tuonut  Exeterin yliopiston emeritaprofessori Grace Davie, joka on tutkimuksessaan selvittänyt instituutioiden uskonnonlukutaitoa ja kirjoittaa eritysesti sosiaali- ja terveydenhuollon osaamisesta uskontojen kohtaamisesta. Suomessa uskontolukutaidon tutkimusta on aloittanut TT Esko Kähkönen, joka toi kulttuurisen ja sosiologisen linjan rinnalle uskontodialogin ja uskontojen välisen yhteistyön näkökulmia.

Sekulaarin yhteiskunnan rakentamisen hinta

Viimeaikaisen tutkimuksen mukaan uskontolukutaitoa tulisi lisätä myös Suomessa. Vuonna 2020 päättynyt, professori Tuula Sakaranahon ja FT Johanna Konttorin johtama yliopistohanke ”Uskontolukutaito moniarvoisessa maailmassa”, on tutkinut uskontoja, yhteiskuntaa ja uskonnonlukutaitoa useasta eri ajankohtaisesta näkökulmasta. Hankkeen yhteydessä on julkaistu kirja sen keskeisistä teemoista ja useiden tutkijoiden yhteenvedot kertovat tilanteesta, jossa sekulaariksi siirtynyt yhteiskunta on vaarassa sokeutua uskontojen ja niiden edustajien realiteeteilta. Osaamisvaje toisaalta voi johtaa turhaankin uskonnollistamiseen.

Kaiken kaikkiaan uskonto-osaaminen, uskontolukutaito, uskonnollinen yleissivistys, tai miten uskontojen vaikutuksen ihmisten, yhteisöjen ja yhteiskuntien välillä haluaakin sanoittaa, on osaamista, jonka tarve yhteiskunnassamme ollaan havaitsemassa. Esimerkiksi Sitra ja eri viranomaistahot kiinnittävät asiaan huomiota yhä enemmän rahoitus- ja raportointiyhteyksissä. Opetus-, terveydenhuolto-, turvallisuus-, ja sosiaalialoilla on käynnissä useita hankkeita, kumppanuuksia, valmisteluja ja koulutuksia, joilla osaamista pyritään lisäämään.

USKOT-foorumin asiantuntijalausuntoja pyydettiin viime vuoden aikana 20 kappaletta erilaisiin uskonnollista osaamista vaativiin ministeriövalmisteluihin ja se vakiinnuttaa paikkaansa yhteiskunnallisessa julkisessa keskustelussa sekä moniuskontoisena verkostotoimijana koko maassa.

Erityisesti USKOT-foorumi toivoo, että uskontolukutaito kohentuisi viranomaisten keskuudessa ja nyt oppaan julkaisemisen jälkeen suunnitteilla onkin USKOT-foorumin oma koulutus, joka kohdentuu ensisijaisesti työkseen ihmisiä kohtaavien viranomaisten tueksi sekä arjessa, että päätöksenteossa.

Lisää uskontolukutaidosta:

Opas verkossa: Uskontolukutaito-opas-VERKKO.pdf (uskot.fi)

Sitra Labin fiktiivinen kolumni: Tänään 2030 – Uskontolukutaidosta kansalaistaito kymmenessä vuodessa – Sitra

The Challenges in Religious Literature – The Case of Finland : 492062_1_En_Print.indd (springer.com)

Yliopiston tutkimushankkeen kertomus: Uskontolukutaito moniarvoisessa yhteiskunnassa (katsomukset.fi)

Roolipeli katsomuslukutaidosta: Legendat | (katsomukset.fi)

Uskontolukutaito viranomaistyössä- paneelikeskustelutallenne: Uskontolukutaito viranomaistyössä. Paneelikeskustelu 15.4.2021 – YouTube

Uskontojen tilastoista ja uskontolukutaidosta kristittyjen haasteena: Uskonnonlukutaito ja solidaarisuus globaalin kristinuskon haasteina: uskontojen tilanne 2022 – Lehteri

Artikkeli Uskontolukutaito-opas haastaa yhteyteen ja muistuttaa kunnioituksesta arjen kohtaamisissa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Lakeuden Ristin aulaan 9. kesäkuuta avautuva Mission Café on avoinna päivittäin kello 11-17 aina 8. elokuuta saakka lukuun ottamatta juhannusaattoa, jolloin kahvila on suljettu.

-Kahvilassa työskentelee neljä kesätyöntekijää, jotka toimivat samalla Lakeuden Ristin oppaina. Sään salliessa kahvin voi nauttia myös ulkona Lakeuden Ristin kirkkopihan kauniissa miljöössä, kertoo alueseurakunnan lähetyssihteeri Pia Ketola.

Vapaaehtoiset mukana

Kahvilan erikoisuutena on vapaaehtoisten tekemät kuivakakut. Kuivakakkutalkoisiin osallistuvat tuovat mukanaan omat suosikkikakkureseptinsä ja -vuokansa. 

– Kahvilassa on nyt kahtena peräkkäisenä kesänä tarjoiltu kuivakakkuja. Ne toimivat kahvilaoloissa paremmin kuin pullat, sillä kuivakakut paranevat ajan myötä. Kuivakakut herättävät myös muistoja. Jokaisella on varmasti se oma suosikki olemassa, alueseurakunnan lähetyssihteeri Pia Ketola sanoo hymyillen.

Talkooporukkaan voi vapaasti tulla mukaan leipomaan. Kahvilaan voi myös lahjoittaa kotona omalla lempireseptillä leivotun kuivakakun.

-Kuivakakun voi tuoda Mission Café -kahvilaan, jossa kakut pakastetaan ja tarjoillaan kesän aikana. Kakun oheen tulee liittää ainesosaluettelo ja merkitä leipomispäivämäärä, Ketola kertoo.

Kirkot auki koko kesän

Lakeuden Risti on avoinna koko kesän vierailijoille mukaillen Mission Cafén aukioloaikoja. Myös Seinäjoen keskustan maamerkkinä tunnettuun Lakeuden Ristin torniin pääsee kesällä ihastelemaan Seinäjoen kaupunkia.

-Lakeuden Ristin tornissa kannattaa ehdottomasti käydä samalla kun poikkeaa kirkkoon tai kahville, sillä maisemat ovat upeat ja torniin pääsee vierailemaan pienellä hissimaksulla oman aikataulun mukaan, Ketola kertoo.

Hän kannustaa vierailemaan myös muissa Seinäjoen seurakunnan kirkoissa. Ylistaron ja Nurmon kirkko ovat auki kesällä kello 11-18. Myös Peräseinäjoen kirkon kesän aukioloajat ovat suunnitteilla.

– Nurmon kirkon ympäristöstä voi bongata kahvikärryt kesäkeskiviikkoisin, Ketola vinkkaa kaikille kahvin ystäville.

Kirkot avoinna joka päivä 9.6.-8.8. (lukuun ottamatta juhannusaattoa).

• Lakeuden Risti ja Mission Café klo 11-17.
• Nurmon kirkko klo 11-18.
• Ylistaron kirkko klo 11-18.

Artikkeli Mission Café avautuu kesäkuussa Lakeuden Ristin yhteyteen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.