Kouvolan seurakuntayhtymän hautaus- ja puistopalveluissa ylipuutarhurina työskentelevä Janne Saarinen kertoo, että aloittaessaan työt Kuusankoskella 30 vuotta sitten tuhkahautauksia oli noin viisi prosenttia kaikista hautauksista. Nyt vastaava luku on lähes 80 prosenttia.

Kouvolassa maan poveen laskettiin 262 vainajaa arkussa viime vuoden aikana, ja tuhkahautauksia oli 790, joista hautausmaiden muistolehtoihin haudattiin 219 vainajaa. Muistolehdossa on yhteismuistomerkki, johon kiinnitetään muistolehdosta viimeisen lepopaikkansa saaneiden vainajien nimilaatat.

Kouvolan hautausmailta löytyy myös muualle haudattujen muistelupaikkoja, sankarihautausmaita, karjalaisten muistomerkkejä, vakaumuksensa puolesta kaatuneiden muistomerkkejä sekä tyhjän sylin muistopaikka heille, jotka ovat menettäneet lapsensa tai eivät ole koskaan saaneet lasta.

HAUTAUSPERINTEET ovat muuttuneet vuosien varrella. Aiemmin hautajaiset ovat olleet keskimäärin suurempia, saattoväkeä on ollut enemmän ja hautakumpareet on vuorattu runsailla kukkalaitteilla. Nyt saattoväki on vähentynyt ja kukkien kanssa ollaan maltillisempia.

Saarinen kertoo, että siunaustilaisuudessa voi esimerkiksi olla hiekka-astia, johon saattovieraat voivat käydä laittamassa kynttilän palamaan. Eräissä hautajaisissa saattoväki kirjoitti viimeiset muistosanat vainajalle vaalean arkun kanteen.

– Nykyään on usein myös niin, että lähiomaiset hankkivat siunaustilaisuuteen ison maljakon ruusuja, ja jokainen hautajaisvieras vie siitä yhden ruusun haudalle ja lukee värssyn. Saattoväen ei silloin tarvitse erikseen hankkia kukkalaitteita.

Kukkalaitteiden vaihtaminen yksittäisiin kukkiin on monelle ekologinen tai taloudellinen valinta.

LÄHEISEN KUOLEMA tuo mukanaan paljon kuluja. Hautajaisten järjestämisessä kustannuksia syntyy esimerkiksi vainajan kuljettamisesta, arkun tai/ja uurnan hankinnasta, hautakivestä, hautapaikasta sekä muistotilaisuuden tilavuokrasta ja tarjoiluista. Hautajaisten hintalappu nousee helposti tuhansiin euroihin.

Tilannetta ei helpota se, että viime vuonna seurakuntien hautaustoimen hintoja oli korotettava. Korotuksen taustalla on kirkon lakisääteinen tehtävä ylläpitää hautausmaita ja huolehtia hautaustoimen palveluista. Näiden tehtävien hoitamista varten valtio on maksanut valtionavustusta, josta valtio päätyi viime vuoden budjetista leikkaamaan 19,6 miljoonaa euroa. Seurakunnat eivät myöskään voi käyttää kirkollisverovaroja hautaustoimen kustannuksiin, sillä kirkkolaki sallii verotulojen käyttämisen vain varsinaisiin seurakunnallisiin tehtäviin, ei valtion lailla velvoittamiin tehtäviin.

Artikkeli Hautajaisperinteet ovat muuttuneet julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Kiva olisi nähdä ihmisiä kasvotusten, mutta etäopiskelu lisääntyy koko ajan ja moni jää sitä kautta yhteisön ja yhdessä olon ulkopuolelle.

Juntunen toimii oppilaitospappina Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulussa (XAMK), LUT-yliopistossa ja Edukossa. Työkenttänä hänellä on kuusi kampusta ja yli 10 rakennusta, opiskelijoiden lisäksi hän pitää huolta myös henkilökunnasta. Vaan mitä hän oikein tekee.

– Kohtaan ihmisiä heidän omissa ympyröissään. Luon ilmapiirin, missä voi puhua vapaasti opiskelusta, elämästä ja ihan mistä hyvänsä. En pelkää enkä sulje pois mitään aihetta.

Puhumisesta puheen ollen, Juntusella itsellään on puhumisen lahja. Hänen tapansa tehdä työtä on kulkea käytävillä, huoneissa, ruokalassa taukotiloissa; siellä missä ihmiset ovat, ja antautua juttusille. Millaiset aiheet nousevat kohtaamissa esille.

– Opiskelujen edistyminen, mielen haasteet, ihmissuhteet, työssä jaksaminen eli elämän koko kirjo. Pidämme yhteyttä, sovimme tapaamisia; joskus useita ja pitkiäkin jaksoja. Sosiaalisen median kanavat ovat myös mahdollisuus kasvokkain näkemisen sijaan.

JUNTUNEN opiskeli Joensuussa teologian maisteriksi, hänellä on myös ratkaisukeskeisen lyhytterapian koulutus. Siitä on tukea keskusteluissa, joissa hän näkee lisäksi yhden merkittävän edun.

– En tee kirjauksia, mikä poistaa jännitystä kohtaamisista. Voimme puhua vapaasti mistä tahansa ja ihan mitä vaan.

Yksin ei oppilaitospapin tarvitse työtään tehdä. Tukena hänellä ovat oppilaitosten omat hyvinvointiasiantuntijat, kuten kuraattorit, psykologit, terveydenhoitajat ja muu henkilökunta.

– Yksi oppilaitospapin tärkeä tehtävä on luoda verkostoja eri toimijoiden kesken ja yhdistää tekijöitä toisiinsa. Eri tahojen on tällöin myös helpompaa ohjata henkilö toiselle auttajalle.

POHJOIS-SAVOSTA kotoisin oleva Juntunen kallistui nuorena tieteen puolelle ja häntä kiinnosti tutkia erilaisia uskontoja. Papin työssä Pohjois-Karjalassa ja Lapissa hän näki erilaisia seurakuntia ja tehtäviä.

Terapeuttinen työskentely ja työ opiskelijoiden keskellä on Juntuselle luontevaa. Niinpä hän siirtyi Turkuun oppilaitospapin sijaiseksi, ja bongasi siellä Kouvolassa avautuneen paikan.

– Kun oli kyse uudesta tehtävästä, sain luoda sen sisältöä ilman olemassa olevia paineita. Tämä työ on pitkä tie, joka hahmottuu hitaasti matkan varrella.

Opiskelijoille Juntusen työ on arvokasta erityisesti sisällöltään, mutta myös kustannuksiltaan, sillä se on heille maksutonta. Oppilaitospapin virka on päättymässä tämän vuoden lopussa, mutta moni seikka puoltaa sen jatkamista.

Edukon ja XAMKin henkilöstölle tehdystä kyselystä tuli vahvaa tukea. Matalan kynnyksen keskusteluapu, tuki opiskelijoille ja henkilöstölle, yhteisöllisyyden vahvistaminen, turvallisuuden tunteen lisääminen, inhimillisyys ja läsnäolo arjessa; siinä usein toistuneita vastauksia. Juntusesta henkilönä pidetään niin ikään paljon.

– Sain tosi hyvää palautetta siitä, että olen, tulen ja menen sekä teen yhteistyötä ammattitaidolla, lämmöllä ja aidosti. On tärkeää saada palautetta omasta työstään.

ALKANUT lukuvuosi tuo Juntuselle tullessaan muun muassa paljon yhteisiä kohtaamisia: kaikkien oppilaitosten yhteinen Amazing Kouvola, Edukon aloitustapahtuma EdukoFest, opiskelijoiden ja aikuisten retriitit sekä kampus- ja haalaritapahtumat. Keskusteluissa on ollut myös kaikkien uskontojen yhteinen ekumeeninen rauhanrukous.

– Ollaan yhdessä ja kasvokkain, sitä me kaikki tarvitsemme.

Kun Juntunen kulkee pappina eri oppilaitosyhteisöjen keskellä, hengellisyys ja ihmisten omat vakaumukset nousevat luontevasti keskusteluun.

Artikkeli Ihmisten kohtaamista omissa ympyröissään julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Olen löytänyt paikkani seurakunnassa. Suhteeni uskoon on muuttunut paljon läheisemmäksi ja merkitykselliseksi. Asiat eivät tapahdu sattumalta, vaan uskosta.

Kaukasuolla päävastuullisena yrittäjänä vanhempiensa kanssa gluteenitonta luomukauraa ja muita tuotteita viljelevä 26-vuotias Markus Suutari on seurakuntatyössä jo konkari. Kaikki alkoi, kun hän ei ollut vielä syntynytkään.

– Vanhempani perustivat aikoinaan omasta aktiivisuudestaan perhepiirin muiden perheiden kanssa. Olen pyörinyt taaperosta asti vanhempieni mukana ja kulkenut pitkän taipaleen seurakunnan toiminnassa.

Rippileiri Suomen Lähetysseurassa, isosena omassa seurakunnassa, yövahtina ja liikuntajuttujen pitäjänä rippileireillä, siskon kanssa pidetty sählykerho; Suutarin nuoruus oli täynnä touhua, ja hänestä oli kiva yhdistää tapahtumiin uskonasioiden yhteinen pohdinta ja liikunnan ilo.

VAIKUTTAJAKSI Suutari ryhtyi edellisten seurakuntavaalien jälkeen, kun häntä kysyttiin kasvatuksen ja nuorten aikuisten vaikuttajaryhmään. Nyt hän kuuluu Kouvolan seurakuntien nuorten vaikuttajaryhmään, johon myös Kuitunen liittyi keväällä isoskoulutuksen yhteydessä.

– Koen vaikuttamisen nuorten asioihin tärkeäksi. Löytää nuorille paikka mihin mennä ja missä jokainen voi olla oma itsensä. Tämä tuntuu niin omalta kuin vain voi.

Suutarin sydäntä lähellä ovat perusasiat, joihin kuuluu hyvä Raamatun opetus ja uskon asioiden esillä pitäminen.

– Seurakunta on yhteinen ja teemme työtä yhteiseksi hyväksi. Tarvitsemme nuorille helposti lähestyttäviä erilaisia tapahtumia, joissa he viihtyvät.

Vaikuttajaryhmä, johon on tavoitteena kaksi nuorta jokaisesta seurakunnasta, hakee kaksikon mielestä vielä muotoaan. Työkaluna toimii WhatsApp-ryhmä, jonka kautta voi heittää, työstää ja jalostaa ideoita. Säännöllisiä kokoontumisia ei ole, etäpalavereita on silloin tällöin.

– Ryhmässä on potentiaalia, mukaan kaivataan enemmän aktiivisia nuoria. Koko yhtymän alueelle suunniteltu laaja nuorten leiri ja iso nuortenilta ovat esimerkkejä työstämme, Suutari ja Kuitunen toteavat.

Kirkollinen lainsäädäntö edellyttää, että nuorten asioille tulee olla oma vaikuttajaryhmä, joka ottaa nopeasti kantaa päätöksentekoon nuorisovaikutusten osalta. Tärkeintä on kuitenkin nuorten etu ja kuulla sitä, mitä nuoret ajattelevat.

SEURAKUNTAVAALIT ovat pian käsillä. Kun isä on ollut mukana seurakunnan päätöksenteossa, ehdokkuus kiinnostaa Suutaria, mutta yrittäjyyden tuomat realiteetit puhuvat osin vastaan.

– On asioita, joiden haluaisin menevän eri tavalla. Olen huolissani kirkon maallistumisesta. Konkretia kiinnostaa, byrokratia kyllästyttää.

16-vuotiaat voivat äänestää marraskuun vaaleissa, Kuitunen täyttää rajapyykin lokakuussa eli hän on äänioikeutettu.

– Pohdin äänestämistä, enkä sulje pois ehdokkaana olemista tulevissa vaaleissa, kun olen täyttänyt 18 vuotta.

Aika asettua ehdolle

Seurakuntavaalien ehdokasasettelu on käynnissä 15. syyskuuta saakka. Ehdolle asettuvan on oltava seurakunnan konfirmoitu jäsen ja täytettävä 18 vuotta viimeistään vaalipäivänä 15. marraskuuta. Ehdokas ei voi olla oman seurakunnan tai seurakuntayhtymän viranhaltija tai työntekijä. Ehdokkaiksi kaivataan kaikenikäisiä, eri tavoin ajattelevia seurakuntalaisia eri puolilta Kouvolaa. Vaaleissa asetutaan ehdolle valitsijayhdistyksen kautta. Jos haluaa perustaa oman valitsijayhdistyksen, sitä varten tarvitaan 10 seurakunnan jäsentä.

Valitsijayhdistyksen perustamisasiakirja liitteineen on toimitettava 15.9. kello 16 mennessä Kouvolan seurakunnan seurakuntatoimistoon, Savonkatu 40 (avoinna ma-pe klo 9-15 ja 15.9. klo 9-16) tai Kuusankosken seurakuntakeskukseen, Maunukselantie 3, 3. krs., hallintosihteeri Virpi Myllyharjulle, (paikalla 15.9. kello 9-16).

Ennakkoäänestys on tiistaista lauantaihin 3.-7.11. ja varsinainen vaalipäivä on 15.11. Seurakuntavaaleissa valitaan uuden Kouvolan seurakunnan luottamushenkilöt. He päättävät muun muassa siitä minkälaista toimintaa seurakunnassa järjestetään ja mihin seurakunnan rahoja käytetään.

Artikkeli Halu vaikuttaa nuorten yhteiseksi hyväksi julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Kaikki toimii, mutta mikään ei toimi kunnolla, Joonas Aarnio kuvailee tämänhetkistä toimintakykyään Jyväskylässä sijaitsevassa palvelutalossa.

– Jalat kantavat sen verran, että sängyn reunalta pystyy nousemaan ylös, ja muutaman kerran olen pystynyt siirtymään itsenäisesti pyörätuoliin, hän kertoo.

Hän syö ja juo itse, ja on pystynyt välillä voitelemaan esimerkiksi leivän. Edistysaskeleet voivat näyttää pieniltä, mutta ovat arjessa merkittäviä.

Aarnion uuden asunnon seinillä on bändijulisteita: Pink Floyd, Deaf Havana, Twenty One Pilots. Hän on opetellut tekemään musiikkia perkussiopadilla ja jalkapallon MM-turnausta hän muistelee lievän harmituksen vallassa, koska omat suosikit putosivat yksi kerrallaan jatkosta.

Aarnio elää mahdollisimman normaalia nuoren miehen elämää, mutta kuntoutus on kovaa työtä: hän käy säännöllisesti fysio- ja toimintaterapiassa sekä kuntosalilla.

– Alussa toiminnot palautuivat itsekseen, mutta nyt mikään ei enää palaudu ilman työtä, Aarnio kuvailee.

Kuntoutus vaatiikin myös mieleltä paljon. Edistyminen on hidasta ja keho tottelee komentoja vaihtelevasti. Samaan aikaan ”pää toimii”, kuten Aarnio asian muotoilee. On väistämätöntä, että muistikuvien, odotusten ja toiveiden muodostama yhtälö törmää päivittäiseen todellisuuteen välillä kipeästi.

Joskus Aarniota turhauttaa sekin, että hänessä ja vastaavasti vammautuneissa nähdään niin helposti pelkkä pyörätuoli tai vamma. Hänkin on sama ihminen kuin ennen vammautumistaan. Hänen päänsä on toiminut koko ajan ihan normaalisti. Onnettomuudessakaan Aarnio ei menettänyt tajuntaansa.

– Onnettomuudesta ei enää jaksaisi koko ajan puhua. Joskus sitä miettii, että tarvitseeko aina kysyä, mitä minulle on käynyt. Kuntoutus on kokopäiväinen työ, eiväthän ihmiset jaksa omista töistäänkään koko aikaa jauhaa, hän huomauttaa.

Turhautuminen on ymmärrettävää. Huomautus pysäyttää. Se saa palvelutaloon valokuvaajan kanssa höyrynneen kirjoittajan myös kyseenalaistamaan itsensä ja koko toimeksiannon mielekkyyden. Sillä vaikka tarkoitus on korostaa Aarnion tahtoa ja kykyä selviytyä, kuntoutua ja jakaa kokemuksiaan vertaistukena toisille, on tällaisessa lehtijutussa lopulta väistämättä kyse myös tirkistelystä. Ja siitä, että me ”tavalliset ihmiset” tahdomme nähdä vaikeasti vammautuneessa positiivisuutta ja valoa yksinkertaisesti siksi, että asia on helpompi kohdata niin. Elämän arvaamattomuuden, epäreiluuden ja särkymisherkkyyden äärelle joutuminen on helpompi käsitellä niin. On mukavampaa, kun vammautunut on hyvällä mielellä.

– On se totta, että välillä positiivisuus tulee tavallaan ulkopuolisten odotuksista. Sitä ajattelee, että muille on parempi, kun puhun positiivisesti, Aarnio myöntää.

Voi olla, että positiivisuus on elämänasenne tai valinta, kuten usein tavataan sanoa. Joonas Aarniota on helppo pitää positiivisuuden suurlähettiläänä: hän ei halua voivotella kohtalonsa epäreiluudella, koska siitä ei olisi mitään hyötyä. Mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Aarnio tekee Instagramiin videoita, joiden tarkoitus on tarjota tukea vertaisille ja auttaa toisaalta muita ymmärtämään vammautuneen arkea. Seuraajia hänen tilillään on yli 7 000. Kyseessä ei kuitenkaan ole yksisuuntainen tie, eikä kukaan pysy aina valoisana.

Somenäkyvyyden kautta hän saa itsekin vertaistukea. Aarniokin on käynyt syvällä.

– Ensimmäinen synkempi jakso oli ensimmäisenä jouluna, kun siirryin sairaalahoidosta ja kuntoutusyksiköstä Kyllöön osastolle odottamaan omaa kämppää. Se oli minulle ihan väärä ympäristö. Eikä tilannetta helpottanut palveluasumiseen siirtyminenkään – se on monille vaikea saranavaihe, kun sairaalakupla jää taakse, hän sanoo.

Syy on looginen: kuplassa on helppo uskoa oman, äkisti muuttuneen tilanteen väliaikaisuuteen, siihen, että kyllä tämä tästä ja kohta taas kävellään.

– Sitten kun sairaalasta tullaan kämpille, tulee tosi konkreettiseksi se, että ei selviä ilman apua oikein mistään, hän myöntää.

Synkimmillä hetkillä Aarnio kertoo olleensa toivoton. Elämässä ei ole näyttänyt olevan enää mitään järkeä. Nyt hän on ymmärtänyt, että noistakin tunteista on tärkeä puhua.

– Perheeltä ja kavereilta on tullut viestiä, että ei tarvitse aina olla positiivinen. Että saa sanoa, jos on vaikeaa. Ja olen minä sitä harjoitellut, olen opetellut sanoittamaan huonojakin fiiliksiä.

Tärkeintä on, ettei jää yksin. Aarnio kiittelee ystäviään vuolaasti siitä, miten luontevasti hänet on pidetty mukana porukassa onnettomuuden jälkeen.

– Oli yksikin pokeri-ilta, jona sanoin, että pelatkaa vain, minä katselen sivusta. Kavereiden vastaus oli, että totta kai tulet mukaan pelaamaan. Että laitetaan onnistumaan. Se kuvastaa heidän asennettaan.

Laitetaan onnistumaan. Sanapari tuntuu kuvaavan myös Aarniota itseään – tavoitteet vain ovat maltillisemmat kuin ihan alussa. Silloin hänen oli vielä vaikea ymmärtää, ettei vamma ole väliaikainen. Että toimintakyvyn rajoitukset ovat pysyviä niin kauan, kunnes toisin todistetaan.

– Kyllä minä joskus haluan vielä muuttaa ihan oikeasti omilleni. Mutta asiat tapahtuvat, kun on aika. Nyt paras on tämä, Joonas Aarnio sanoo.

Artikkeli Laitetaan onnistumaan julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Jyväskylän seurakunnan kasvatustyön papin Johanna Puupposen mukaan kastamaton nuori usein huomaa rippikoulussa kirkon arvojen vastaavan omiaan ja haluaa liittyä tähän yhteisöön. Hän haluaa osallistua konfirmaatioon ja saada juhlan.

– On vaikea arvioida, kuinka hengellisesti nuori perustelee päätöksensä. Kaste on nuorelle oma valinta, johon liittyy syvempää prosessointia. Se näkyy kasteen merkityksen pohtimisena sekä kasteeseen valmistautumisena, Puupponen sanoo.

Rippikoulun yhteydessä kastettujen ja näin kirkkoon liittyneiden nuorten määrä on Puupposen mukaan kasvanut Jyväskylässä merkittävästi viime vuosina. Jyväskylän seurakunnassa on kuluvana vuonna kastettu 59 nuorta. Viime vuonna kastettuja oli 66. Tyttöjä ja poikia on kastettu suurin piirtein saman verran.

Ilmiön taustalla Puupponen näkee sekä rippikoulun vahvana säilyneen suosion että lapsikasteiden vähenemisen. Hänen kokemuksensa on, että kristinuskoon suhtaudutaan myönteisesti ja rippikoulussa käsiteltävät teemat kiinnostavat.

Riparilla koin, että maailma jotenkin kirkastui ja avauduin uusille asioille.

Kastamaton nuori tulee kastettujen ikätoveriensa vanavedessä rippikouluun, kuten Jasmiina Tammilehtokin.

– Riparista oli koulussa puhetta ja monet olivat kuulleet siitä hyviä kokemuksia. Juttelin riparille menosta myös vanhempieni kanssa. Isäni sanoi, että saan riparista varmasti todella hauskoja kokemuksia, Tammilehto kertoo.

Hän osallistui talvella 2026 Jyväskylän seurakunnan taide- ja musiikkiriparille Vesalan leirikeskuksessa. Musiikin kuuntelu ja laulaminen sekä piirtäminen kuuluvat hänen arkeensa kiinteästi.

Rippikoulun opetus oli Tammilehdon mielestä kiinnostavaa ja avasi kristinuskoa eri tavalla kuin koulun oppitunnit. Hän kertoo pohtineensa leirillä myös uskoa.

– En oikein osaa sanoa vielä mitään omasta uskostani. Mutta riparilla koin, että maailma jotenkin kirkastui ja avauduin uusille asioille.

Tammilehto ei ole vielä mukana seurakunnan toiminnassa, mutta harkitsee paria vaihtoehtoa.

– Voisin mennä mukaan messujen musiikkiryhmään. Siitä oli leirillä puhetta. Olen myös miettinyt isoskoulutukseen osallistumista, mutta en tiedä riittääkö siihen aikaa. Lentopalloharkkoja on kolmasti viikossa ja ysiluokalla pitää keskittyä opiskeluun.

Kirkkoon liittyneiden rippikoululaisten määrä on viime vuosina kaksinkertaistunut Suomessa. Kirkkohallituksen tilastojen mukaan vuonna 2025 rippikoulun yhteydessä kirkkoon liittyi 1 634 nuorta, joista 1 353 kastettiin. Rippikoulun kävi yhteensä 48 214 nuorta, 15-vuotiaiden ikäryhmästä noin 72 prosenttia.

Kaikkiaan 1 330 nuorta Jyväskylän seurakunnan alueella on käynyt rippikoulun tänä vuonna. Alueen rippikouluikäisistä määrä on Johanna Puupposen mukaan noin 87 prosenttia. Valtaosa nuorista on osallistunut Jyväskylän seurakunnan järjestämään rippikouluun. Järjestöjen ja muiden seurakuntien rippikoulun on käynyt 157 nuorta.

Rippikoulun voi käydä liittymättä kirkkoon. Silloin ei kasteta eikä osallistuta konfirmaatioon. Nuoren kaste toimitetaan useimmiten omana tapahtumanaan. Jyväskylän seurakunnassa on pohdittu myös yhteisen kastetilaisuuden järjestämistä rippikoululaisille.

Artikkeli Koko paketti yhdellä riparilla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Opiskelijahaalarit ja niiden merkit ovat olennainen osa yliopisto- ja ammattikorkeakouluopiskelijoiden identiteettiä. Jo haalareiden väri viittaa siihen, mitä alaa asusteen kantaja mahdollisesti opiskelee.

– Minulla on nämä punaiset haalarit, joista voi arvata, että opiskelen luokanopettajaksi. Muutamalla muullakin ainejärjestöllä on sama väri, mutta on kivaa, kun voi jo heti vähän päätellä, millä alalla vastaantuleva saattaa olla, Karhunen tuumaa.

Merkit haalareihin kerätään eri paikoista.

– Niitä saadaan ilmaiseksi erilaisilta messuilta, tai ostetaan kaupoista ja netistä. Joskus niitä voi saada käytettyinä tai niitä vaihdellaan kavereiden kanssa.

Haalareihin ommeltavat merkit voivat Karhusen mukaan kertoa opiskelijasta jotakin pintaa syvemmältä. Ne paljastavat asioita, joista haalareihin sonnustautunut pitää. Jokaisen mieltymyksiä, suosikkipaikkoja ja ainakin joidenkin kohdalla jopa arvoja.

– Minulla on esimerkiksi tämä Argentiinan lippu, joka kielii siitä, että olen asunut maassa ennen kuin tulin Jyväskylään opiskelemaan. Ja toisena maatunnuksena Australian lippu, koska olin siellä kuusi kuukautta opiskelijavaihdossa.

– Merkkiteksti ”Helsinki” kertoo puolestaan siitä, mistä olen alun perin kotoisin. On tavallista, että opiskelijoilta löytyy juuri tällainen oman kotipaikkakunnan merkki.

Haalarimerkit ommellaan itse käsin haalareihin. Ompelukoneen käyttö on siis kielletty.

– Siihen menee aika paljon aikaa, mutta sitä oli kiva tehdä opiskelijakavereiden kanssa.

Karhusen haalareista löytyy viestejä herkuttelusta, humoristisia lausahduksia sekä jopa viittaus uskoon.

– Yksi suosikeistani ovat herkku­approjen merkit. Niitä saa tapahtumasta, jossa kierretään herkuttelemassa kahviloissa, ravintoloissa ja kaupoissa, ostetaan sieltä jotakin 2–3 eurolla ja saadaan passiin leima.

Karhunen on mieltynyt myös vähän harvinaisempaan, säteilevän sähkölampun haalarimerkkiin. Se kertoo hänelle tärkeäksi muodostuneesta Lumina-toiminnasta.

– Kokoonnumme Lumina-porukalla, ekumeenisesti ja avarasti, kerran viikossa yliopistolla tutkimaan kristinuskoa.

– Tämä merkki on siis minulle tärkeä siksi, että se kuvaa arvojani ja uskoani, Karhunen pohtii.

Humoristisempaa osastoa viidennen ja viimeisen lukuvuoden opettajaopiskelijan haalareissa edustaa tunnettu tonnin seteli -meemi, kuva koomikko Heikki Silvennoisen naamasta.

– Silvennoinen on vaan tosi huvittavan näköinen. Ja kun alla on vielä teksti ”positiivisen vuorovaikutuksen ammattilainen”, saa tämä merkki minut aina hyvälle tuulelle.

Myös Jyväskylän seura­kunnalla on erilaisia haalarimerkkejä, joita voi saada palkinnoksi muun muassa opiskelija­tapahtumissa. Merkit on suunnitellut Anni Suuronen.

Artikkeli Paljastava univormu julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Yksi kiinnostavista esiin tulleista seikoista oli se, kuinka seurakuntiin päätyneiden teosten taustalla ovat olleet Euroopan kuuluisien taiteilijoiden teokset. Pienten paikkakuntien seurakunnat eivät siis ole olleet irrallaan aikakautensa taidevirtauksista. Osittain tämä on johtunut siitä, että kaikki tarkastellut teokset osoittautuivat lahjoituksiksi arvohenkilöiltä, joilla on ollut mahdollisuus taiteen hankintaan. Kansainväliset yhteydet ovat olleet osa alueen todellisuutta.

Tulipalo tuhosi arvoteokset

Sippolan vanhan kappelikirkon alttaritaulu on lahjoitettu Kansallismuseolle 1915. Anjalankosken seurakunnalle sen on lahjoittanut vuonna 1861 Liikkalan hovin omistaja, kreivitär Helena van Suchtelen, joka oli Venäjän keisarinnan hovineiti.

Samalla paljastui, että Kouvola voisi olla merkittävä taidekaupunki, jos Liikkalan hoviin sijoitettu vanha arvotaide ei olisi tuhoutunut tulipalossa 1860-luvulla. Kartanoon oli nimittäin siirretty Tukholmasta tunnetun taiteenkerääjän ja bibliofiilin, suurlähettiläs Jan Peter van Suchtelenin yksi Euroopan merkittävimmistä yksityisistä taidekokoelmista ja kirjastoista.

Myös Valkealan ehtoollisvälineillä on yhteys Pietarin hoviin, sillä niiden lahjoittaja oli merkittävä venäläinen kenraali Peter Berchmann, josta myöhemmin tuli keisarin Henkivartijakaartin komentaja. Ehtoollisvälineet heijastavat alueen sotahistoriaa, sillä ne liittyvät Kustaa III:n sodan päättymiseen.

Kuvan muuttuvat tulkinnat

Tutkielman erityisnäkökulmana oli pohtia Raamatun ja kuvan suhdetta. Visuaalisen eksegetiikan näkökulma korostaa sitä, kuinka uskonnollinen kuva tulkitsee lähtökohtana olevaa raamatuntekstiä muokaten ja tuoden siihen omia lisäyksiään niin, että taideteos aina heijastaa jotakin omalle ajalleen tärkeää korostusta.

Se, mitä kuvassa nähdään, on kiinnostavalla tavalla liukuvaa ja muuttuvaa. Aikakauden vaikutus kuvan tulkintaan tulee esille jossakin muodossa jokaisen teoksen kohdalla.

Sippolan entisen alttaritaulun kohdalla tämä näkyy niin, että ristiinnaulitun Jeesuksen jalkojen juurelle polvistunut Magdalan Maria jää helposti huomaamatta, sillä hänellä ei enää ole keskeistä roolia kirkollisessa elämässä. Yksi tutkimuksen huomioista on myös tarkastella sitä, kuinka Maria päätyy tälle kunniapaikalle ristin juurella, vaikka evankeliumin kertomukset ristiinnaulitsemisesta eivät häntä sinne sijoita.

Naisten ja lasten asema on yksi teemoista, joka nousi esille sekä Myllykosken kirkossa olevan Hagar erämaassa -maalauksen (1899) että Tirvan kirkon alttarimaalauksen yhteydessä. Kaikki aikakaudet ovat joutuneet pohtimaan asiaa, ja Raamatussakin nämä pohdinnat näkyvät monin tavoin.

Hagar erämaassa -teoksen on maalannut taiteilija Nina Ahlstedt vuonna 1899. Nykykatsojalle ja ehkä raamatunlukijallekin aihe on käynyt vieraaksi, sillä kertomus egyptiläisestä orja-Hagarista ja tämän lapsesta Ismaelista nousee harvoin esiin. Tavallaan tämä ei ole ihme, sillä myöhemmässä tulkinnassa Ismael kuuluu Raamatun ”pahoihin poikiin”. Aiheen pohjana oleva teksti on kuitenkin tavattoman rikas, monivivahteinen, ajankohtainen ja kiehtova, sillä se käsittelee mm. pakolaisuutta, seksuaalisuutta, perhekäsityksiä ja sitä, kuka hyväksytään joukkoon. Tutkimus nostaa esiin myös kuvaan piilotetun teeman lapsen kuolemasta ja siitä, kuinka äiti sen kokee. Taiteilijan omat kokemukset nostavat esiin koskettavan tragedian, joka saa kuvallisen hahmon maassa makaavassa naisessa, jota enkeli lohduttaa.

Luodinreikiä alttaritaulussa

Tirvan alttaritaulun teema Jeesus siunaa lapsia on ollut varsin ajankohtainen tekoaikanaan, sillä keskustelu lasten asemasta kävi kuumana 1800-luvun lopulla. Varsinkin naistaiteilijat maalasivat lapsiaiheisia teoksia.

”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse.” (Mark. 10:14)

Teokseen kiteytyy monta ilmiötä tuolta ajalta: siinä on suoria lainauksia kuvaraamattujen kuvitukseen sekä liittymäkohtia uskonnollista taidetta uudistaneeseen ja laajalle levinneeseen nasareenien taiteilijaryhmän taiteeseen. Uusi asia oli myös kansakoulu. Uskonnollisen kasvatuksen rooli oli koulussakin tuohon aikaan keskeistä. Koulun kuvataulut olivat uusi pedagoginen väline, ja niiden toteuttajina olivat tunnetut taiteilijat. Tirvan alttaritaulun maalaaja on jäänyt tuntemattomaksi, mutta teoksen esikuvaksi on paljastunut saksalainen mustavalkoinen vuodelta 1898 peräisin oleva kuvataulu.

Teosten muuttuvat arvostukset kuuluvat myös väistämättä osaksi esineitä. Niinpä aikanaan Sippolan paperille painettu alttaritaulu on todettu ”taiteellisesti arvottomaksi”. Nina Ahlstedtin teosta arvosteltiin siitä, että siinä esiintyy ”kiiltokuvaenkeli”. Tirvan alttaritaulu puolestaan on kokenut kovia, kun sitä on ammuttu Oriveden kirkkoherran pappilassa 19.3.1918 kansalaissodan kiivaan taistelun yhteydessä. Luodinreikiä on konservoitu niin, että maalauskankaan taustaan on liimattu pellavakankaiset paikat ja aukot on peitetty uudelleenmaalaamalla. Jälki ei ole kovin huoliteltua.

Ari Luomajoki

Kirjoittaja on Valkealan seurakunnan kappalainen, jonka ylemmän pastoraalitutkinnon tutkielma on luettavissa Kouvolan seurakuntayhtymän verkkosivuilla: Kouvolan seurakuntien taidetta – Kouvolan seurakunnat

Artikkeli Historia elää kirkkotaiteessa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Teologia oli minulle luontainen valinta ja lähdin opiskelemaan sitä Helsingin yliopistoon.

Näin kertoo kappalainen Ari Luomajoki, joka tuli Valkealan seurakunnan palvelukseen vuonna 2008. Työura alkoi Lauritsalassa, missä hän toimi yli 10 vuotta. Heinävesi kahdesti ja Oulu ovat olleet muut etapit ennen Kouvolan seudulle tuloa. Täällä hän on viihtynyt alusta asti.

– Sopivan kokoinen paikka ja hieno kirkko. Täällä aistii vahvan maaseutumaisen mentaliteetin, mikä kumpuaa seudulla syntyneistä ja pitkään asuneista ihmisistä.

Vastaavasti uudet Lautaron tyyliset asuinalueet näyttävät Luomajoelle erilaista ajattelutapaa, missä on helpompi kokea olevansa kouvolalainen.

PAPPINA Luomajoki näkee itsensä nykyään enemmän yleistyöntekijänä. Se on hänestä luontevaa, sillä hän on toiminut papeista pisimpään Valkealassa. Lähetys- ja diakoniapappina hän toimii enimmäkseen aikuisväestön kanssa, mikä tuntuu mielekkäältä.

Kasteiden, avioliittoon vihkimisten ja muidenkin toimitusten vähentyminen näkyy papin työssä. Tilalle on tullut tämän päivän työlle tyypillisiä elementtejä.

– Tiedottaminen kuuluu kaikkien työntekijöiden toimenkuvaan. Digitaalisuus on sekin osa arkea.

Luomajoki on asunut pari vuotta Valamon luostarin vieressä. Työvuodet Heinävedellä toivat hänelle ortodoksielämän tutuksi ja hän ymmärtää sitä maailmaa. Tutustuminen luostarien ja ikonien maailmaan syvensi kokemusta. Pitkä kokemus erilaisista asioista on Luomajoelle vahvuus.

– Papin työssä pystyy käyttämään omia osaamisalueitaan. Minut tunnetaan myös esimerkiksi epävirallisena valokuvaajana.

FIRENZE tunnetaan renessanssitaiteen sydämenä, niinpä matkustamista vaimonsa kanssa harrastava Luomajoki ottaa usein suunnaksi Italian. Kirkot ja niiden taide ovatkin keskiössä hänen matkailussaan ja yksi hänen erikoisosaamisalueensa.

– Kirkollinen kulttuuriperintö on olennainen osa paikallishistoriaa ja sen tuntemus kiinnostaa minua suuresti. Kirkko limittyy läheisesti paikalliseen elämään.

Opintovapaalla Oulussa suoritetut taidehistorian perusopinnot saivat Luomajoen janoamaan lisää. Hän haki ja pääsi Helsingin avoimeen yliopistoon. Vuonna 2019 hänestä tuli teologian maisterin lisäksi filosofian maisteri, pääaineena taidehistoria.

– Tein gradun piispojen muotokuvista. Piispat herättävät yleisesti mielenkiintoa.

KULTTUURISTA sangen kiinnostunut Luomajoki perusti 2020 Kirkko + Taide – kirkollisen kulttuuriklubin. Sen toiminta käynnistyi esimerkiksi Riikka Juvosen ja Kouvolan Taiteilijaseuran pienillä taidenäyttelyillä. Vierailijoiden alustukset sekä matkat erilaisiin kiinnostaviin kohteisiin ovat toiminnan ydintä.

– Nähdä kirkollista kulttuuria eri lailla ja esitellä, mitä hienoa kirkolla on. Aiheita ja mielenkiintoa kyllä löytyy. Klubi vetää mukaan myös sellaisia ihmisiä, jotka eivät muuten osallistu seurakunnan toimintaan.

Klubin sähköpostilistalla on tällä hetkellä noin 100 henkilöä. Mukaan voi tulla kaikista Kouvolan alueella toimivista seurakunnista. Klubi järjestää 3–5 tapahtumaa vuodessa. Kohteiden kirjo on laaja, Hattulan kirkosta Sinebrychoffin taidemuseoon.

Uuden ukrainalaisen uskonnollisen taiteen näyttely on Luomajoelle hyvin läheinen. Näyttely kiertää Helsingissä ja Oulussa vuoden 2026 aikana.

– Olen saanut Valot pimeyden reunalla -nimisessä näyttelyssä yllättävän aktiivisen roolin. Pienehkö seurakuntapappikin voi näköjään päästä isoihin ympyröihin.

Matkailua, konsertteja, taidenäyttelyitä, lukemista ja valokuvausta harrastava Ari Luomajoki jää ensi vuonna eläkkeelle. Sitä ennen Valkealan kirkkoon on tulossa vielä kaksi näyttelyä, joiden järjestämisessä hän on aktiivisesti mukana.

Kesänäyttelyt Valkealan kirkossa, Kalevantie 5

2026 Paikallisen taiteilijan Natalia Peräsaaren maalaamia ikoneja. Mukana on myös Valamon luostarin maalauskurssin opettajien töitä.

2027  Valkealan kirkon 100-vuotisjuhlanäyttely. Tamperelaisen Annukka Laineen maalaamia mosaiikkimaisia, isokokokoisia, näyttäviä, kristillisiä teemoja käsitteleviä teoksia.

Artikkeli Pappi perehtyi piispojen muotokuviin julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Sait paljon huomiota Liekinheitin-jumppavideosta, jossa ohjaat vesijumppaa
Suomen euroviisukappaleen tahtiin.
Yllättikö suosio sinut?
Kyllä se vähän yllätti. Tiesin, että tapa, jolla
jumpan vedin ja heittäydyin
mukaan, voi herättää mielipiteitä.

Olet saanut asiakkailtasi nimen liikunta-artisti. Miltä se kuulostaa?
Se kuulostaa tosi hyvältä ja olenkin ottanut sen itselleni käyttöön. Haluan, että liikuntahetki on enemmän elämys kuin ohjaus. Artisti-termi
kuvaa tätä aika hyvin. Muiden artistien tapaan, haluan tuottaa elämyksiä. Minä vain teen sitä liikunnan kautta.

Mikä on yleisin tekosyy, jonka olet kuullut, jos joku ei halua liikkua?
Yleensä sanotaan, että ei ole aikaa tai on kiireitä. Olen työskennellyt paljon 30–50-vuotiaiden naisten sekä elämäntapamuutosta kaipaavien asiakkaiden kanssa. Moni laittaa muut itsensä edelle, vaikka kaiken pitäisi lähteä ensin itsestä ennen kuin voi huolehtia muista.

Mitä liikuntaryhmiä ohjaat?
Ohjaan pääsääntöisesti eläkeläisryhmiä, kuntosali- ja vesijumpparyhmiä
sekä annan uimaopetusta. Yrittäjänä vedän treeniryhmiä ja teen
valmennuksia.

Haluat laittaa myös itsesi likoon ohjatessasi muita?
Ohjatessani laitan itseni fyysisesti ja henkisesti todella koville. Jostain
tulee se into heittäytyä. Se ottaa, mutta myös antaa todella paljon.

Miten motivoit ihmisiä, joita liikunta ei lähtökohtaisesti kiinnosta?
Ensin selvitetään taustatekijät, ja mistä motivaation puute johtuu. Lähdetään liikkeelle pienin askelin. Mikä voisi tuoda iloa arkeen? Ikääntyessä meidän on pakko huolehtia voimantuotosta. Se lähtee ensimmäisenä kehosta.

Olet sanonut, että haluat muuttaa käsitystä monista
liikuntalajeista. Millaisia ennakkoluuloja ihmisillä on?
Joidenkin liikuntalajien harrastamisesta on tehty liian vakavaa. Esimerkiksi
vesijumpasta monella on käsitys, että käydään vähän kevyesti
jumppaamassa. Se on kuitenkin yksi siisteimpiä liikuntamuotoja,
josta voi saada todella hauskaa. Vesi itsessään on ihmisille ilon lähde,
ja kun siihen yhdistetään musiikki, siitä voi saada irti vaikka mitä.

Mistä palosi liikuntaan on lähtöisin?
Pikkupojasta asti olen liikkunut pallon perässä päivät pitkät. Yläasteella
jo mietin, että enhän mä osaa mitään muuta kuin liikkua. Se oli ykkösjuttu ja nautin siitä. Mietin, voisiko liikunnasta tehdä ammatin ja tässä sitä ollaan.

Aamuveryttely vai iltalenkki?
Iltalenkki. Olen enemmän iltaihminen.

Mitä kesääsi kuuluu?
Varmaan lomailen, teen treenejä ja liikun itse monipuolisesti ulkona. Nautin kesästä, se on parasta aikaa.

Artikkeli Jumppaava ilontuoja julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Tallin asukas ja jo ennestään tuttu hevonen loukkaantui vuosi sitten ja oli levossa sen jälkeen puolisen vuotta.

– Hevosen loukkaantuminen on aina iso juttu.

Niemisen hevosharrastus alkoi 6-vuotiaana ponikerholaisena ja jatkui nelosluokkalaisena uudelleen. Kulku tallille käy 3–4 kertaa viikossa ja siellä kuluu helposti neljäkin tuntia kerrallaan, mutta koulu ei silti kuulemma kärsi.

Tallilla voi hoitaa hevosia ja vain hengailla kavereiden kanssa – ja tietenkin ratsastaa. Este- ja kouluratsastus ovat molemmat mieluisia, ja välillä lähdetään maastoon. Tehtäviin kuuluvat monet tallin työt, kuten karsinoiden siivous, aamu- tai iltaruokinta, vesien vaihto ja hevosen harjaus.

– Kivointa on, että täällä mieli tyhjenee kaikesta muusta. Harrastuksessa kehittyy, oppii rauhoittumaan, olemaan läsnä ja kantamaan vastuuta hevosesta.

Nykyisin puhutaan paljon hevosen hyvinvoinnista ja enenemässä määrin myös sen kivusta, eläimen kipuilmeitä on opittu lukemaan.

– On tärkeä tietää, miten terve hevonen käyttäytyy ja miten se taas ilmaisee, jos kaikki ei ole hyvin, Minja Lehmonen sanoo.

Hän katsoo, että hevosharrastus elää murrosvaihetta, kun ratsastuskoulujen eettisyyttä on alettu tarkastella.

– Ratsastus harrastuksena varmasti pysyy, mutta toiminta muuttuu yhä selvemmin hevoslähtöiseksi. Myös hevostallien on pysyttävä ajan hermoilla ja oltava valmiit kehittämään toimintaansa.

Hevonen on välitön peili, se aistii ihmisen tunnetilan ja reagoi siihen käyttäytymisellään. Jos sen lähellä käy kovilla kierroksilla, myös hevonen on levoton.

– Kiltistäkin hevosesta näkee, jos sillä ei ole hyvä olla tilanteessa. Hevostaidot ovat oleellinen osa ratsastusharrastusta, ja jokainen hevosta käsittelevä ihminen vaikuttaa sen hyvinvointiin. Hyvää hoitoa voi opetella teoriassa ja käytännössä.

Hevosihminen on ennen kaikkea empaattinen,
hoivaviettinen ja välittävä.

Villa Hepolassa käy viikoittain tunneilla noin 80 ratsastajaa, mutta vaihtelua on paljon. Toiset jatkavat harrastusta pitkään ja toiset lyhyemmän aikaa. Oppilaana on ollut jopa SM-tasolle kehittynyt kenttäratsastaja. Tallin kisatiimi
toimii aktiivisesti, mutta Lehmosen mielestä harrastus ei saa olla suorittamista, vaan nimenomaan tunnetta ja hevosen kanssa läsnäoloa.

– Hevosta tulee oppia tuntemaan kokonaisvaltaisesti. Myös hoito kuuluu asiaan, tallilla ei käydä vain ratsastamassa, hän korostaa.

Hoidon ja yhteisen tekemisen kautta ihmisen ja hevosen välille kehittyy luottamus, ja silloin he toimivat paremmin myös ratsukkona. Hevoset ovat yksilöitä myös temperamentiltaan ja niiden käsiteltävyydessä ja tavassa reagoida ihmiseen voi olla suuriakin eroja. Tallilla jokainen hevonen taipumuksineen tunnetaan.

Hevosen kanssa on koko ajan seurattava, mitä sen
mielessä liikkuu.

– Hevosellakin on oikeus olla pitämättä jostakin asiasta. Koulutus tehdään pehmeällä tavalla palkitsemisen kautta ja koko ajan hevosta lukien.

Myös Adeleine Mattila, 16, haluaa kehittyä ratsastajana ja menestyä kisoissa.

– Kilpaileminen on kivaa, mutta se ei ole ykköstavoite. Tärkeintä on oppia ymmärtämään hevosta ja toimia sen kanssa yhdessä, hän sanoo Vilma-hevosta satuloidessaan.

Vilma on 13-vuotias tamma, jolle ruoka maistuu. Mattilan mukaan se osaa olla ystävällinen, mutta on omalla tavallaan herkkä.

Hevosen kanssa on koko ajan seurattava, mitä sen mielessä liikkuu.

– Juttelen Vilmalle ja annan sen huomata, että olen tulossa lähelle. Hevosen kanssa on koko ajan seurattava, mitä sen mielessä liikkuu.

Tytöt kertovat, että hevoset osaavat myös hymyillä. Ne nostavat ylähuulen ylös varsinkin, jos ne haistavat erikoisen hajun. Vihainen hevonen taas laittaa korvat luimuun, häntä heiluu vinhasti, keho jäykistyy, silmät menevät sirrilleen ja se polkee jaloillaan.

Iso eläin ei pelota, vaikka hevonen saattaa potkaista tai näykkäistä hampaillaan. Kumpikin on pudonnut ratsunsa selästä jo monta kertaa, mutta tyttöjen mielestä se kuuluu lajiin.

– Sitten vaan noustaan uudelleen satulaan, Mattila tuumaa.

– Välillä on häntäluu kovilla. Kerran hevonen kaatui, kun olin ratsailla. Jalka jäi alle, mutta ei onneksi käynyt pahasti, Anni Nieminen täydentää.

Turvallisuutta lisäävät oikeat varusteet: kypärä, ratsastuskengät ja -housut ja käsineet. Lisäksi on hyvä käyttää turvaliiviä, joka suojaa vartaloa, ehkäisee sisäelinvaurioita ja vähentää selkärankaan kohdistuvaa painetta onnettomuuden sattuessa. Maastoesteratsastuksessa turvaliivi on pakollinen.

Hevonen voi elää yli 30-vuotiaaksi, mutta luopumisia tulee väistämättä vastaan.

Kouluratsastus on kuin tanssia.

– Oma elämäni hevonen kuoli muutama vuosi sitten, ja se oli kova paikka, Minja Lehmonen muistaa.

Ratsastuskoulussa joudutaan välillä myös vaihtamaan opetushevosia. Hevonen ei välttämättä sovellukaan opetustyöhön tai se ei kestä vaihtuvia ratsastajia ja erilaisia ihmisiä.

Kesäloma koittaa tallillekin. Hevoset pääsevät isoille laitumille tuoreen heinän ääreen, maastoretkille ja virkistäville uinneille läheiseen lampeen. Hevoskärpäsen puremille tytöille kesä tarkoittaa lomaa koulusta. Adeleine Mattila pääsee tallille kesätöihin, ja Anni Nieminenkin aikoo viettää siellä lähes koko kesälomansa.

– Hevosten kanssa on vaan niin mukava olla!

Lehmonen on itsekin alkujaan hevostyttö, joka opiskeli ratsastuksen ohjaajaksi, hevosavusteisen toiminnan ohjaajaksi ja on myös ratsastusvalmentaja. Kilpailemisessa häntä auttaa oma valmentaja.

– Kouluratsastus on kuin tanssia, jossa liikutaan vähäeleisesti, kauniisti ja joustavasti hevosen kanssa. Tosin tallityö kaikkineen vie niin paljon aikaa, että oma ratsastaminen on jäänyt vähälle.

Artikkeli Hevonen on ihmisen peili julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.