Tuhkasta kasvaa puu

Paula Parkkila Nelli-koiran kuvan kanssa.

Paula Parkkilan Nelli-koira sairastui, ja se nukutettiin ikiuneen. Hänelle lemmikki on yhä olemassa jossain.

Paula Parkkilan Nelli-koiran tuhkat on siroteltu rehevään puutarhaan Muuramessa. Paikalla kasvaa nyt kaunis paratiisiomenapuu.

Nellin koiranelämä päättyi huhtikuussa 2021.

– Welshin springerspanielien suru-uutisia alkaa tulla noin 11-vuotiaista koirista. Nellin elämä jäi ehkä puolisen vuotta vajaaksi, Paula Parkkila sanoo ja katselee hellästi kehystetyssä kuvassa nauravaa koiraansa.

Valokuvien ja monien muistojen lisäksi Nellistä muistuttaa nyt kaunis paratiisi-omenapuu Parkkilan vanhempien puutarhassa – juuri siinä, mihin tuhkat siroteltiin. Tuhkauurnan sai noutaa kotiin eläinlääkäriasemalta pari viikkoa eutanasian jälkeen.

– Silloin tuntui, että Nelli tuli takaisin. Tunsin, että sillä ei ole mitään hätää. Jos eläimellä voi olla sielu, niin Nellin sielu oli hyvä, iloinen ja puhdas. Minulle se on yhä olemassa jossain.

Voi siis ajatella, että eläimellä on sielu.

Eläimen sielun olemus on puhuttanut teologeja kautta aikojen, ja tulkintoja löytyy puolesta ja vastaan. Myös väitöskirjatutkija Toni Koivulahti Helsingin yliopistosta pohtii eläimiin liittyviä teologian kysymyksiä. Hän kuvailee, kuinka Vanhassa testamentissa sielua tarkoittavaa sanaa nefes käytetään sekä eläimistä että ihmisistä. Se kattaa kaiken, mikä elää ja hengittää. Sielu on ruumiillisen olemassaolon tapa, ja henki puolestaan on olennon jumalallinen osa, ruumiin ja sielun yhteistoiminnan tulos. Oleminen on sekä ihmisellä että eläimellä psyykkisten ja fyysisten ominaisuuksien lopputulos.

– Voi siis ajatella, että eläimellä on sielu, eikä omaan kokemukseeni mahdu muuta vaihtoehtoa, hän sanoo.

Myös jokainen eläin on ainutlaatuinen yksilö. Koiran sielu on kuitenkin erilainen kuin ihmisen, koska koiran tapa olla ei ole sama kuin ihmisen.

– En tiedä, onko oma rakas lemmikkikoirani odottamassa, kun kuolen – mutta toivon niin. Kristilliseen elämään kuuluu jälleennäkemisen toivo.

Nelli-koiran iloinen sielu sulostutti karvaisessa kehossaan itsekseen asuvan Parkkilan arkea ja pyhää 10,5 vuoden ajan. Opettajan työ kuljetti paikkakunnalta toiselle, ja eloisa kaveri muutti uskollisesti mukana.

– Nelli auttoi kotiutumaan ja tasapainotti elämää. Työn vaatimuksia ja jopa koronarajoituksia oli sen ansiosta helpompi kestää.

Koira oli myös mainio liikuttaja ja päivien rytmittäjä. Welshit tarvitsevat paljon liikuntaa säässä kuin säässä, siispä ulkona viihdyttiin vähintään pari tuntia päivässä. Nelli sai opetusta tottelevaisuuskursseilla, se oppi merkkaamaan kantarellien paikat sienikurssilla ja kouluttautui vielä kaverikoiraksi. Tarvittiin paljon älyllisiä virikkeitä ja puuhaleluja.

– Namipallot olivat aivan lempileluja, niitä se jaksoi pyöritellä tuntikausia.

Vuosi sitten huhtikuussa tapahtui muutos. Yleensä kaikille ystävällinen, iloinen ja puuhakas koira alkoi voida huonosti. Eläinlääkärin tutkimuksissa löytyi pahalaatuinen kasvain lisämunuaisista, eikä sitä voitu leikata.

Ajattelen, että Nelli ymmärsi tilanteen.

– Halusin, että kaikki mahdollinen tehdään. Nellille oli onneksi vakuutus, joka kattoi kustannuksia. Päätettiin seurata tilannetta ja hoitaa niin kauan, kuin kunto pysyy kohtalaisena.

Koira sai lääkkeitä, mutta tulehdus äityi kolmessa viikossa niin pahaksi, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Vahvat lääkkeet vain pahensivat tilannetta. Nellin viimeisenä aamuna kierrettiin vielä kerran tutut paikat.

– Ajattelen, että Nelli ymmärsi tilanteen. Se halusi kierrellä ja istua vielä nurmikolla hetkisen ennen lähtöä.

Eläinlääkäri suositteli eutanasiaa saman tien tai viimeistään parin päivän päästä.

– Tiesin, ettei Nelli voi elää enää kauan, kun se oksensi vedenkin. En halunnut antaa sen kärsiä.

Lemmikkikoira kuolee useimmiten eläinlääkärin vastaanotolla, ellei kyseessä ole äkillinen sairauskohtaus tai tapaturma. Eläin saattaa olla ikääntynyt, eikä sen elämä ole enää elämisen arvoista tai sillä voi olla vakava sairaus, johon ei ole hyvää hoitoennustetta.

Eläinlääkäriklinikka AlmaVetissä tehdään keskimäärin yksi tai kaksi eutanasiaa viikossa. Vaikka prosessi käy rutiinilla, tilanne on aina herkkä ja ainutkertainen myös eläinlääkärille.

Jos mitään ei ole tehtävissä, on parempi päästää kaveri menemään.

– Tuntuu pahalta, jos ei pysty auttamaan ja eläin joudutaan lopettamaan. Se on surullista myös ammatillisesti, sanovat AlmaVetin eläinlääkärit Suvi ja Teppo Heinola.

Lääketiede kehittyy kovaa vauhtia, ja sairas lemmikki voi hoidolla parantua täysin tai elää vielä pitkään normaalia elämää. Lemmikki lopetetaan vasta sitten, kun se on ainoa ja eläimen kannalta paras ratkaisu.

– Meillä tehdään vaativia ja henkeä pelastavia kirurgisia leikkauksia, ja joskus ne päättyvät eutanasiaan. Ennen leikkausta käymme läpi vaihtoehdot, ja jos mitään ei ole tehtävissä, on parempi päästää kaveri menemään.

Heinolat ovat huomanneet, että toisinaan tosiasioiden kohtaaminen on omistajalle vaikea paikka, mutta yleensä eläinlääkärin mielipidettä kuunnellaan.

– Eläimen hyvinvointi on meidän työtämme, ja kerromme kiertelemättä, miten asiat ovat. Onneksi suurin osa ihmisistä tiedostaa, että eläimeen on pakattu vain 10–15 vuotta yhteistä aikaa. Yllätyksenä kuolema on tietysti rankempi tilanne.

Eutanasiassa eläin rauhoitetaan ensin lihaspistoksella syvään uneen, jolloin se ei enää tiedä mitä ympärillä tapahtuu.

– Lähden yleensä pistoksen jälkeen hetkeksi pois huoneesta. Lemmikki rauhoittuu paremmin omistajan kanssa, kun siinä ei ole vieras ihminen läsnä, Suvi Heinola selittää prosessia.

Seuraavaksi annetaan suonikanyylin kautta aineita, jotka johtavat syvään anestesiaan ja sen jälkeen sydämen pysähtymiseen 5–10 minuutin kuluessa. Kun sydänääniä ei enää kuulu, eläin todetaan kuolleeksi. Omistaja saa itse päättää, haluaako olla läsnä koko tapahtuman ajan vai vain osan siitä.

– Kerromme etukäteen, mitä tapahtuu ja miten edetään. Tieto helpottaa varautumaan tapahtumiin eikä tule yllätyksiä.

Parkkilan Nelli-koiran eutanasia sujui rauhallisesti, ja kuolema tuntui käsin kosketeltavalta.

– Silittelin Nelliä, kunnes sen keho alkoi jäykistyä ja kylmetä. Sinne se jäi vauvapeittoonsa käärittynä.

Menetyksen kipu iski, kun autoon piti palata tyhjien valjaiden kanssa. Takapenkki jäi autioksi, eikä peilistä vilkkunut enää tuttu karvainen hiustupsu. Kotona odotti vain tyhjyys, potilaan oksennuksesta tahraantuneet matot ja turhiksi käyneet Nellin tavarat ja lelut.

Vaikka aikaa on kulunut ja suru jo hellittää, kaipaus pulpahtelee toisinaan pintaan.

– Meidän Nelli Nelppu, sellaista koiraa ei enää tule.

Jaa artikkeli: