Eräänä päivänä kanttori Risto Valtasaari huomasi kadottaneensa musiikin.
Tai oikeastaan kyseessä ei ollut yksi selkeä hetki, vaan monen vuoden ajanjakso 1990-luvun alusta aina 2000-luvulle asti. Takana oli muutto Espoosta Jyväskylään, silloisen Jyväskylän kaupunkiseurakunnan johtavaksi kanttoriksi.
– Uusi, entistä vanhakantaisempi työkulttuuri vaati valtavasti sopeutumista, ja virkaan kuuluva hallinnollinen työ imaisi minut kokonaan. Aivoissa ei ollut enää tilaa musiikille.
Vaikka Kaupunginkirkon kanttorin musiikillinen identiteetti oli kadoksissa, työ kuitenkin jatkui. Valtasaari istui urkujen ääressä ja soitti, mutta ilman sisäistä paloa ja motivaatiota.
– Sitä eivät kaikki huomanneet, mutta itse sen kyllä tajusin. Myös muiden soittamaa musiikkia kuuntelin kuin jostakin ulkopuolelta. En kokenut kuuluvani samaan joukkoon.
Urkujen ääreen Valtasaari istahti ensimmäisen kerran Mikkelin tuomiokirkossa 15-vuotiaana koulupoikana, lähes viisikymmentä vuotta sitten.
– Ihastuin niiden mahtavaan ja värikkääseen ääneen suuressa, sakraalissa kirkkotilassa, hän muistelee.
Paikallisen kanttorin opastuksella uruista tuli pian klassista musiikkia ja pianonsoittoa harrastavan pojan pääinstrumentti. Jo lukioikäisenä Valtasaari pääsi kirkkomusiikin ylintä opetusta antavan Sibelius-Akatemian nuoriso-osastolle, ja lukion päätyttyä alkoivat päätoimiset opinnot Helsingissä.
Vuosikymmeniä kantaneen ammatinvalinnan taustalla lienee ollut myös tiivis osallistuminen seurakunnan toimintaan nuoruuden Mikkelissä, Valtasaari arvelee.
– Olin hirveän innokas seurakuntanuori ja siihen aikaan se oli hyvin hengellistä toimintaa. Tutkimme Raamattua ja paneuduimme hengellisiin asioihin sata lasissa. Siitä musiikin ja seurakunnan yhdistelmästä tulevaisuuteni jollain tavalla kasvoi.
Kanttorin työstä seurakuntalaiselle paljastuu vain jäävuoren huippu, Valtasaari tuumaa.
– Suurin osa on valmistautumista siihen, mikä näkyy ja kuuluu.
Valtasaaren nykyiseen työnkuvaan on erikseen kirjoitettu urkujen soittaminen, myös yksityinen harjoittelu ja taidon kartuttaminen. Lisäksi hän on luotsannut lauluryhmiä ja organisoinut konserttisarjoja, jotka kokoavat musiikin ystävät vuodesta toiseen Jyväskylän kirkkoihin pääsiäisen ja loppukesän tienoilla.
Kaikkien Suomen seurakunnissa työskentelevien kanttorien tavoin Valtasaari on soittanut läpi valtavan määrän jumalanpalveluksia, rippikouluja, konfirmaatioita, häitä, hautajaisia sekä hartaushetkiä kouluissa, hoivakodeissa ja muissa laitoksissa.
– Mielestäni musiikin merkitys seurakunnalle ja jumalanpalveluselämälle ei ole vain välineellinen. Sen tarkoitus ei ole rikastuttaa, kaunistaa tai viihteellistää, hän sanoo painokkaasti.
– Musiikki istuu niin syvässä kirkon olemuksessa, että kirkkoa voi luonnehtia laulavaksi kirkoksi. Musiikki on se kieli, jolla rukoillaan, ylistetään Jumalaa ja ollaan yhteydessä toisiin ihmisiin. Tällaisena aikana, kun jumalanpalveluksia katsellaan vain Youtubesta, huomaa miten erilaista on istua oikeasti kirkon penkissä ja laulaa yhdessä.
Valtasaaren suhdetta musiikkiin, erityisesti kirkossa soitettavaan urkumusiikkiin, voi syystä luonnehtia sitoutuneeksi. Aihepiiriään hän kuvailee lempeän eloisasti, rakkaudella.
– Kirkossa soittaminen on jollain tapaa vähän mystistä. Kirkkotilan pyhyys on aina viehättänyt ja puhutellut minua. Ja urkujen ääni on niin valtavan monisävyinen. On lempeyttä, huumoria, ylevyyttä, kirkkautta, synkkyyttä, pyhyyttäkin, hän sanoo.
– Urkujen äärellä oma muusikkouteni hengittää syvimmin.
Juuri tavoitteellinen, itseä kehittävä työskentely urkujen parissa palautti Valtasaaren yli vuosikymmenen kestäneestä musiikillisesta lamasta. Ensin vapautui aikaa, kun hallinnollisia tehtäviä siirrettiin toisaalle.
– Silloin minulla alkoi nousu takaisin – ei huipulle, mutta pinnalle kuitenkin, hän nauraa.
Sitten Valtasaari tapasi entisen lapsikuorolaisensa Espoon Olarin seurakunnasta. Tämä oli opiskellut kanttoriksi ja kertoi soittavansa uruilla joka aamu kolme tuntia.
– Soitettuaan hän oli täynnä energiaa ja pystyi tekemään muita töitä koko loppupäivän. Kuuntelin sitä ja muistin, että oma elämäni oli aiemmin ollut juuri tuollaista.
Valtasaari alkoi harjoitella uudestaan ja huomasi, etteivät pitkään uinuneet taidot olleet kadonneet. Viimeisen kymmenen vuoden aikana on kuultu Valtasaaren konserttejakin niin Suomessa kuin eri puolilla Eurooppaa.
– Pääsin takaisin siihen flow’hun, joka oli menetetty.
Kesäkuussa eläkkeelle jäävä Valtasaari palaa pian, lähes kolmenkymmenen vuoden Jyväskylän rupeaman jälkeen, tuttuihin maisemiin Espoon Olariin. Tulevaisuutta pohtiessaan kanttori toteaa olevansa ”melko konservatiivinen muusikko”.
– Kirkkomusiikkia pitää uudistaa, ja sitä myös uudistetaan koko ajan. Se ei vain ole se alue, jolla itse olen parhaimmillani, hän tuumaa.
Valtasaaresta yksi nykyisen, suuren Jyväskylän seurakunnan vahvuuksista on, että kanttoreita on paljon ja kaikilla hyvin erilaista musiikillista osaamista.
– Toivoisin, että tämä monipuolisuus ja tasapaino klassisen kirkkomusiikin ja uusien tyylien välillä säilyy. Meillä on monissa asioissa pitkä ja rikas traditio: on vanhoja kirkkoja, uskontunnustuksemme ovat 300-luvulta ja Raamattu on vieläkin vanhempi, Valtasaari kuvaa.
– Samalla tavalla kirkossamme on valtavan rikas musiikillinen perintö. Mielestäni on velvollisuutemme pitää tätä arvokasta kulttuuriperintöä esillä – ja samanaikaisesti ojentaa kädet kohti nykyaikaa. En näe siinä mitään ristiriitaa.
Jaa artikkeli: