Vierailu lapsuudenkotiin taannuttaa aikuisen helposti lapsuuden tuntoihin ja lapsen rooliin. Usein ulkopuolinen huomaa tämän ilmiön, joka saattaa itseltä jäädä tiedostamatta.
Millainen on aikuisen lapsen suhde omiin vanhempiinsa, muuttuuko se kun ikää ja kokemusta tulee lisää? Jyväskylän yliopiston perhetutkimuskeskuksen professori Kimmo Jokinen ja Keski-Suomen perheasiankeskuksen johtaja Sirpa Salo saivat kysymyksen pohdittavakseen kolmen tapauskertomuksen kautta.Kertomuksissa eri ikäiset henkilöt miettivät omaa suhdettaan vanhempiinsa.
Jokisen mielestä kysymystä voi lähestyä vertaamalla sukupolvieroja. Kun 60–70-luvuilla opiskelijaradikalismi ja erilaiset nuorisokulttuurit löivät itsensä läpi, tapahtui iso murros myös sukupolvien välillä.
– Vielä muutama vuosikymmen sitten irtiotto omista vanhemmista oli selkeämpi, Jokinen painottaa.
Jokisen ja Salon mielestä tuon aikakauden kertomuksille on tyypillistä se, että halutaan itsenäistyä ja irtautua lapsuudenkodista hyvin aikaisessa vaiheessa. Vanhempien kanssa on ollut myös pientä kitkaa. Aikuisenakaan vierailut eivät ole aina helppoja eikä suhde ole aivan mutkaton. Ajan kanssa suhde alkaa muuttua läheisemmäksi. Oman perheen perustamisen ja omien lasten myötä suhde muuttuu ymmärtäväisemmäksi ja käytännöllisemmäksi.
– Omien lasten myötä perspektiivi laajenee. Kun huolehtii lapsista, huomaa myös sen, miten tärkeä on ollut omille vanhemmilleen, Salo kiteyttää.
Kimmo Jokisen mielestä kysymys on tietynlaisesta ikuisuusasetelmasta, lapsi on aikuisenakin vanhempiensa lapsi. Vanhempi pysyy isänä tai äitinä, vaikka lapsille tulee ikää lisää.
– Vaikka suhteessa on vaihtelua, ei se ole koskaan ihan tasavertainen samalla tavalla kuin sisarus- tai kaverisuhteet, Jokinen arvioi.
Lapsuudenkoti taannuttaa aikuisenkin lapsen
Sirpa Salo on perheneuvonnan keskusteluissa huomannut, että lapsuudenkotiin meneminen monesti ”taannuttaa” aikuisenkin lapsen monella tapaa lapsuuden tuntoihin ja lapsen rooliin. Jokinen arvelee, että ilmiön taustalla on vuosikymmeniä kestänyt tiivis vuorovaikutussuhde.
– Nämä asiat voivat olla ihan tiedostamattomia ja huomaamattomia. Ulkopuolinen ehkä huomaa sen äänensävyistä, Jokinen havainnollistaa.
Jokinen nostaa esiin havainnot, joita viimeaikaiset tutkimukset tukevat laajemminkin Euroopassa. Nuoremman sukupolven sidos vanhempiinsa on usein sekä emotionaalisesti että taloudellisesti vahvempi. Yksi syy tähän on se, että nuorten sijoittuminen työmarkkinoille kestää pidempään. Myös perheiden perustaminen on siirtynyt myöhempään elämänvaiheeseen. Molemmat yhdessä tai erikseen edesauttavat sitä, että lapsuuden perhe voi säilyttää asemansa pidempään.
Jokisen ja Salon yhteinen havainto on se, että sukupolvien välinen kuilu ja vanhempien ja nuorten väliset auktoriteettisuhteet ovat liudentuneet. Nykyvanhemmat ovat lapsilleen läheisempiä (ystäviä ja kavereita) ja tunnesuhteet saattavat säilyä vahvoina myös kodista irtautumisvaiheessa.
Myös isovanhempien ja lastenlasten suhde on tiivistynyt, ja se luonnollisesti vahvistaa myös keskimmäisen sukupolven suhdetta vanhempiinsa. Ikääntyessä myös myönteisillä tunnesiteillä on merkitystä, kun aletaan miettiä hoivavastuita omista vanhemmista.
Salon mielestä juuri kotoa lähteneet ja omien siipien kantavuutta kokeilevat nuoret eivät kaipaa edelleenkään ohjeita ja paapomista, vaikka sietävätkin sitä paremmin kuin aiemmat sukupolvet.
– Kun lapsesi on täyttänyt 21 vuotta, niin muista, että annat hänelle neuvoja vain hänen niitä pyytäessään, Sirpa Salo muistelee erästä mieleen jäänyttä yleispätevää neuvoa vanhemmille.
Ikä auttaa ymmärtämään vanhempia
Kolme kertomusta aikusen lapsen ja vanhempien välisisistä suhteista.
”Suhde äitiin on parantunut, kun on itselle tullut ikää. Aikaisemmin oli hankausta, kun asuimme lähempänä ja näimme useammin. Lähdin maailmalle parikymppisenä, ja kun kävin kotona, en jaksanut ottaa vastaan ohjeita. Harmitti, kun äiti varmisteli, että pärjääkö poika arjessa. Saatoin vastata töykeästikin. Meillä on karjalainen luonne, ja näimme asioita vähän kärjistetysti.
Nykyään tapaamme harvakseltaan emmekä käytä aikaa kiukutteluun. Olen oppinut käyttämään myös anteeksi-sanaa.
Olen yrittänyt pärjätä omilla avuilla, mutta on äiti auttanut ajatuksen tasolla ja huonoina hetkinä taloudellisesti. Äiti on nähnyt, että poika on löytänyt paikkansa, joten ohjeet ovat vähentyneet. Isoveli ja minä arvostamme äidin työtä isän omaishoitajana 24/7-tahdilla. Isä kuoli noin 30 vuotta sitten, ja siitä en juuri puhunut äidin kanssa. En tiedä, olisiko äiti kaivannut keskustelua, ja olisiko itseäkin helpottanut, jos olisin puhunut.
Seurusteluja äiti on seurannut hienovaraisesti vierestä. Jos hän olisi puolustellut meitä miniöille, niin olisi tullut jyrkempiä kannanottoja.
Omat lapseni ovat hyvä puheenaihe, meikäläinen ohitetaan keskustelussa kokonaan. Olen onnellinen, että äiti saa nähdä seuraavaa polvea. Isä ei nähnyt, ja koen siitä surua.
On haasteellista säilyttää maltti ja olla esimerkkinä neljälle alle kymmenvuotiaalle lapselle. Äiti pääsi vähemmällä, kun meitä oli vain kaksi poikaa. Elämä oli helpompaa, oli vähemmän valintoja. Äidillä on kännykkä, mutta muun tietotekniikan kurimuksessa hän ei ole.Siksi hän ei aina ymmärrä tilanteita, joita perheissämme tulee.”
Poika 52 v ja äiti 83
”Isän kanssa arkipäivä sujui hyvin, äidin kanssa tuli ongelmia. Äiti yritti olla ylivertainen, ja se aiheutti sen, että taannuin. Meille syntyi kiistaa siitä, kenellä on oikea tieto. Oli asioita, joista tiesin jo laajemmin, mutta äidin mielestä hypin nenille. Oma vireystila vaikutti siihen, miten jaksoin ottaa sen vastaan. Vei paljon voimia, kun mietin etukäteen, miten vältän hankalia tilanteita. Joskus jouduin puolustamaan isää, joka ei jaksanut pitää puoliaan vahvan äidin kanssa. Se tuntui väärältä.
Ulkopuolisen kanssa keskustelu auttoi. Aloin miettiä, miksi pitää kiinni vanhoista riidoista. Tajusin, että äiti ei pysty tekemään henkistä työtä, johon minä vielä pystyn.
Perheen perustaminen ja välimatka auttoivat itsenäistymistä. Kun kävimme vanhempieni luona, taannuin nauttimaan heidän palveluistaan. Kolmissakymmenissä tuli iso elämänkriisi. Kerroin siitä vanhemmille, mutta he eivät osanneet auttaa. Tajusin, että nyt olen omillani. Se kehitti elämäntaitoja, ja kasvoin tasaveroiseksi vanhempieni kanssa.
Työssäni opin antamaan ja ottamaan vastaan palautetta. Hyödyin myös työhöni kuuluneista koulutuksista, joissa opin ihmissuhdetaitoja Olen ottanut palautetta vastaan lapsiltani paremmin kuin äiti meiltä. Toivon, että osaan antaa lapsille enemmän tilaa. Suhde lapsiin on muuttunut enemmän ystävyydeksi. Mutta jos olen tyttären kanssa vaikka viikon yhdessä, niin välillä voi mennä punaisen puolelle.
Äitini on nyt 90-vuotias ja hoitokodissa. Kohtaamiset ovat harmonisia. Värityskirjat ovat hänelle tärkeitä, ja voimme värittää toinen toista sivua samasta kirjasta. Olen iloinnut siitä raskaiden vuosien jälkeen.”
Tytär 65 v, äiti 90 v
”Tapaan vanhempiani noin kerran kahdessa viikossa, ja soittelemme usein toisillemme. Isällä on yrittäjätausta, ja olen pyytänyt neuvoja työasioista. Hänen neuvonsa tulevat tarpeeseen.
Äidillä on tapana neuvoa paikoissa, joissa ei välttämättä tarvitse. Hän kyselee arjen sujumisista ja siitä, onko tyttöystävää kiikarissa. Minulla on takana muutama pitempi parisuhde, mutta nyt en seurustele. Äidit kai yleensä toivovat, että olisi vaimokokelas rinnalla. Isän kanssa enemmän käytännön asioista ja työstä, äidin kanssa ihmissuhteista. Viittä vuotta nuorempi pikkusisko taitaa pyytää neuvoja ja apua enemmän kuin minä. Jos tulee elämään isompia muutoksia, niin kaipaan enemmän vanhempien tukea.
Pääsääntöisesti olemme keskustelleet hyvässä hengessä, mutta jos itsellä on ollut hektinen päivä, turhasta neuvomisesta tulee sanaharkkaa. Äiti ja minä olemme suhteellisen temperamenttisia, ja välillä lentelee kipinöitä. Jos juttu jää harmittamaan, se käsitellään siinä samassa.Meillä on avoimet välit.
Olen miettinyt, että jääkö se vanhempi-lapsi –rooli päälle, ja kummalle osapuolelle se jää. Mummo käyttäytyy äitiä kohtaan samalla tavalla kuin äiti minua kohtaan – tekee äidille voileivätkin valmiiksi. Vähän naureskelen sitä mielessäni, mutta en huomauta asiasta mummolle. Äidille sanon, jos hänen touhunsa menee ärsyttäväksi paapomiseksi.
On ihan luonnollista, että vanhempi-lapsi –rooli säilyvät selkeinä, se on hyvä. En kaipaa siihen asetelmaan muutosta.”
Poika 32 v, vanhemmat 58 v