Terhi Hassisen mielestä kirkkomuskarissa on kyse Jumalan rakkauden välittämisestä musiikin keinoin. Hänen pedagogiikkansa kulmakiviä ovat hyväksyminen, leikki ja ilo.
Kuokkalan kirkon aula täyttyy parivuotiaiden musikanttien pulputuksesta. He ovat juuri vilkuttaneet muskariopelleen Terhi Hassiselle. Joku hyräilee vielä loppulaulua: ”Vil, vil, vilkutetaan, nyt loppuu kirkon muskari.”
Kerhotilassa Hassinen kerää rummut ja rytmikapulat, asettelee tyynyt piiriin ja kurkkaa seuraavan ryhmän ohjelmaa. Tuo loru, tämä alkulaulu, tällaiset soittimet, nuo rekvisiitat ja nämä lapset. Hän haluaa muistaa jokaisen lapsen nimen. Siitä tulee pienille ihmisille turvallinen olo.
Hyväksyvä turvapesä
Hassinen on vetänyt muskareita 15 vuotta, mutta hän suunnittelee jokaisen tunnin edelleen.
– Suunnitelman avulla hommaan tulee imu ja intensiteetti. Kun tunti on suunniteltu hyvin etukäteen, lapset ja aikuiset voivat nauttia kiireettömästä yhteisestä hetkestä. Yhä useammin muskarissa on lapsen mukana isi tai isovanhempi, hän iloitsee.
Hassisen mielestä seurakunnan muskarin tehtävä on olla hyväksyvä turvapesä.
– Jokainen on muskarissa hyväksytty ja arvostettu. Siellä saa olla oma itsensä. Musiikki ja kristillinen sanoma hoitavat meitä kaikkia. Ajattelen niin, että välitän muskariperheille Jumalan rakkautta musiikin keinoin.
Lasten ehdoilla
Vaikka Terhi Hassinen piirtää tapaamisille tarkat raamit, hän etenee aina lasten ehdoilla. Hän ymmärtää, jos joku ei pysy paikallaan tai jos jotakuta ei huvita. Kun vauvat ojentelevat käsiään soittimia kohti, ryhdytään soittamaan. Hän haluaa antaa lapsille tilaa ja pysyä itse taka-alalla.
– Pyrin asettumaan lapsen asemaan. Ajattelen, että tämmöisiä ihania, erilaisia ihmisiä me olemme. Elämän rikkaus tulee siitä.
Ja iloa hän haluaa muskarissa kylvää, mutta ei pakonomaisesti. Jos joku on surullinen, hän saattaa kysyä lapsilta, miten soittimet soivat silloin. Eräs lapsi oli vastannut, että silloin ei voi soittaa ollenkaan.
Aitoa vuorovaikutusta
Hassinen arvostaa sitä, että muskarissa ollaan aidossa vuorovaikutuksessa toisten kanssa, ilman kännyköitä. Istuskellaan vähän niin kuin ennen vanhaan isossa tuvassa: lorutellaan ja körötellään.
Miila Nieminen, 2, on käynyt kirkon muskarissa isänsä Reetu Niemisen kanssa jo vuoden.
– Ajattelimme vaimon kanssa, että Miila saa täältä tuntumaa musiikkiin. Muskariin on kiva lähteä, kun näkee, että tyttö nauttii siitä. Hän puhuu kotona aina Terhistä. Muskari tuo mukavaa vaihtelua meidän arkeen, Reetu Nieminen kertoo.
Jaa artikkeli: