Tuomiorovasti Satu Saarinen ja politiikan tutkija Saara Särmä ovat yhtä mieltä siitä, että kirkko heijastaa yhteiskunnallista kehitystä, mutta ei johda sitä. Vallan paikat ovat edelleen miehillä.
On olemassa porttiteoria, johon jotkut evankelilais-luterilaisen kirkon toimijat uskovat. Se kuuluu näin: kun naisista tuli pappeja, kaikki meni pilalle.
Teorialle on helppo löytää todisteita, jos kirkon kehityksen haluaa nähdä kielteisenä. Vuoden 1986 naispappeuspäätöksen jälkeen kirkossa on käyty läpi isoja muutoksia. Kirkko on uudistunut suomalaisen yhteiskunnan mukana ja joutunut käsittelemään lukuisia moraalis-eettisiä kysymyksiä, viimeisimpänä tasa-arvoista avioliittolakia.
Joidenkin mielestä kirkko on sateenkaarimessuineen ja tanssitapahtumineen nyt lähempänä tavallista ihmistä, toisten mukaan pyhästä on tullut liian arkista ja kirkon arvovalta on rapissut. Totta on sekin, että yhä pienempi osa suomalaisista kuuluu kirkkoon.
Hengellisyys voittaa jäsenyyden
Oulun hiippakunnan tuomiorovastin Satu Saarisen mielestä kirkon muuttumisesta ja jäsenmäärän laskusta panikoiminen kannattaisi lopettaa.
– Maailma ja ihmiset ovat muuttuneet. Kirkon tai muidenkaan yhteisöjen jäsenyys ei ole enää yksilöille niin tärkeää. Hengellisyys kyllä on, Saarinen sanoo.
Politiikan tutkija Saara Särmä on samoilla linjoilla. 2010-luvulla muodostetaan ennemmin löyhiä ryhmiä jonkin yksittäisen asian ympärille kuin liitytään tietyn organisaation jäseneksi.
Naispappien absurdi alku
Saarinen on tutkinut naispappien kokemuksia hyvin konservatiivisena pidetyssä Oulun hiippakunnassa.
Hänestä tuntuu absurdilta ajatella, millaista naispappien ensimmäisellä sukupolvella ihan lähimenneisyydessä oli.
– Aiemmin naisille ei ollut minkäänlaista polkua johtajuuteen kirkossa. Ei yksinkertaisesti ollut malleja ja mahdollisuutta.
Monelta osin kirkko on jo naisvaltainen. Yli puolet papiksi kouluttautuvista on naisia, valtaosa kirkossa käyvistä on naisia, seurakuntien toimintaa ylläpitävät käytännössä naiset, Saarinen ja Särmä listaavat.
– Ne samat keski-ikäiset naiset, jotka käyvät teattereissa ja taidenäyttelyissä, Särmä toteaa.
Vallan paikat valloittamatta
Vallan paikat ovat silti valloittamatta. Naisia ei edelleenkään juuri istu kirkon tärkeimmillä tuoleilla. Helsingin Irja Askola on Suomen ensimmäinen naispuolinen piispa. Monta lasikattoa on vielä särkemättä.
Eikä yksi kerta riitä. Katot pitää pistää sirpaleiksi uudelleen ja uudelleen, jotta muutoksesta tulee pysyvä.
– Kirkkoa voisi verrata koulumaailmaan. Suurin osa opettajista on naisia, mutta rehtoreiksi hakeutuvat miehet, Saarinen toteaa.
Särmä lisää, että oleellisempaa on, millaisia arvoja kirkko pitää esillä. On muitakin sukupuolia kuin mies ja nainen ja muitakin tasa-arvokysymyksiä kuin miesten ja naisten välinen jakauma päätöksenteossa.
– Esimerkiksi Irja Askolan ja Kari Mäkisen kannanotot maahanmuuttokysymyksissä ovat saaneet monia liittymään kirkkoon.
Särmä itse ei ole kirkon jäsen. Hänet kastettiin rippikouluikäisenä, mutta isostoiminnan loppumisen ja opiskelujen aloittamisen jälkeen kirkko alkoi tuntua kaukaiselta. 11 vuoden jäsenyyden jälkeen hän erosi.
Särmä on kyllä harkinnut liittymistä jälleen. Kirkkoon houkuttelevat juuri Askolan ja Mäkisen kaltaiset arvojohtajat, jotka uskaltavat kommentoida arkoja ja tärkeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä.
Liberaalien ja konservatiivien leiri
Särmä ja Saarinen pohtivat, mikä kirkkoa oikeastaan jakaa. Linja on pikemminkin sukupolvien kuin sukupuolten välillä. Syvimmän juovan eri puolilla ovat liberaalit ja konservatiivit.
Vallan paikoilla on silti merkitystä. Jos naiset eivät pääse johtotehtäviin, kirkko ei voi olla tasa-arvoinen.
– Olen aika monessa kokouksessa ainoa nainen. Odotan mielenkiinnolla tuomiorovastien yhteisiä saunailtoja, Saarinen sanoo ja nauraa.
Saarinen on toiminut kirkossa pitkään eikä usko, että hänen naiseutensa enää herättää huomiota päättävissä elimissä. Häneen on totuttu. Enemmän huomio kohdistuu näkemyksiin.
– Monesti tiedän ennalta, keiden kanssa olen eri mieltä ja keiden kanssa samaa mieltä jostakin käsiteltävästä asiasta.
Konservatiivit ja liberaalit, siis. Saarinen kannatti avoimesti tasa-arvoista avioliittolakia ja haluaisi kirkon vihkivän myös samaa sukupuolta olevia pareja.
– Kirkon pitäisi rohkeasti ottaa tarvittavat askeleet. Tämä pelleily täytyy lopettaa. Se on hirveän noloa, jos tätä vatvotaan seuraavat 30 vuotta niin kuin naispappeutta aikoinaan.
Liberaalit eivät vaikuta kirkossa
Yksi tasa-arvokehitystä hidastava tekijä on se, että harva nuori liberaali asettuu ehdolle seurakuntavaaleissa. Kirkon vaikuttajat ovat usein iäkkäitä ja konservatiivisia. Vaikka kirkon jäsenten enemmistö kannattaisi esimerkiksi vihkimisen laajentamista, vain pieni osa äänestää vaaleissa saati menee itse mukaan toimikuntiin.
Särmä muistuttaa, että tilanne on sama esimerkiksi yliopistoissa ja kunnallispolitiikassa. Naisille varattuja kiintiöpaikkoja voi olla vaikea täyttää.
– Se on kuormittavaa meille, jotka joudumme sitten edustamaan naisia kaikissa mahdollisissa tehtävissä.
Käytännössä kirkko on jo moninainen, Satu Saarinen sanoo.
Hänelle kirkko näyttäytyy avoimena, kotoisana ja eloisana. Hänen lähipiirinsä ja työtoverinsa ovat melko yksimielisiä siitä, millaista toimintaa kirkon pitäisi järjestää ja keitä vihkiä.
Saarisen mielestä on moninaisuuden kannalta hyvä, että erilaiset herätysliikkeet ovat mahtuneet kirkkoon. Naispappeuden ja homoparien vihkimisen tyyppiset arvokysymykset toki aiheuttavat erimielisyyksiä, ja osa liikkeistä voi erkaantua kirkosta. Se on osa muutosta.
Sukupuoliroolit kahlitsevat
Särmän ja Saarisen mukaan seuraavaksi pitäisi muuttaa kulttuuria, joka näkee kirkossa toimivat naiset, ja naiset ylipäätään, tietynlaisina.
– Hempeinä, lempeinä, aina ymmärtäväisinä, Saarinen kuvailee.
Särmän mukaan sama kahtiajako vallitsee koko yhteiskunnassa. Se on syvällä meissä ja kaikissa rakenteissa. Kulttuuriset muutokset ovat kaikkein hitaimpia.
– Paljon on jo tapahtunut, mutta meillä ei ole varaa pysähtyä, Saarinen sanoo.
Jos naisen ei tarvitsisi ahtautua hoivaajan muottiin, johtajuudesta tulisi helpompaa. Ja jos sukupuoliroolit kirkossa väljenisivät, yhä useampi voisi löytää sieltä paikkansa.
Se on Saarisen mielestä kaikkein tärkeintä. Että kirkko olisi avoinna monenlaisille ihmisille.
Jaa artikkeli: