Jos joku ajattelee, että vuoden 1918 tapahtumat ovat pelkkää historiaa, on väärässä. Ne ovat historiaa, joiden jälkiä on tässäkin ajassa. Naapureiden, tuttavien ja muiden maanmiesten ilmiantaminen ja tappaminen jättivät suomalaisten käsiin niin paljon verta, ettei se pelkällä pesemisellä lähde. Se vaatii aikaa ja anteeksiantoa. Ymmärrystä ja viisautta.

Ihmisissä kautta aikojen ja paikkojen on enemmän samanlaista kuin erilaista. Me vain näemme herkimmin juuri ne piirteet ja tavat, jotka meitä erottavat. Pysähdymme kieleen, ihonväriin, vammaan, uskontoon tai poliittiseen näkemykseen. Pysähdymme pintaan, emmekä näe, mitä sen alla on. Ihmistä, joka kaipaa hyväksyntää ja rakkautta. Ihmistä, joka varjelee läheisiään. Aivan kuten me itsekin.

Vasta viime vuonna juhlimme satavuotiasta Suomea. Tunsimme ylpeyttä maasta, jonka puolesta on yhteisenä rintamana taisteltu. Myös juhlavuoden teema ”Yhdessä” oli tarkoitettu hitsaamaan meitä yhteen. Keskenään erilaisia, ainutlaatuisia, mutta silti pohjimmiltaan samanlaisia ihmisiä. Jos sisällissota olisi käyty ennen itsenäistymistä, kaivelisimme ensin vanhoja haavoja ja vasta sen jälkeen juhlisimme yhdessä. Nyt joudumme tekemään asiat päinvastaisessa järjestyksessä.

Kun tänä vuonna muistellaan vuoden 1918 tapahtumia, on tärkeää, ettei menneiden haavoja avata ainakaan niin, että ne jätetään auki. Niitä avataan varovasti, jotta opimme historiastamme. Sen jälkeen haavat suljetaan, jotta ne voivat arpeutua. Tämän jälkeen tarvitaan uutta, yhdistävää tekemistä. Yhteistä ylpeyttä. Ettei se mitä on vuosien saatossa saavutettu, tule hetkessä rikotuksi.

Artikkeli Ihmisten Suomi julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.