En voi ratkaista
ihmisten ongelmia, mutta
voin tarjota niihin ehkä
uuden näkökulman.

Yksinäisyys on Mäkisen mukaan yksi iso syy siihen, että opiskelija hakeutuu auttajan puheille.

– Se on melkein kuin pandemia. Tuntumani on, että ihmiset sinnittelevät yksin liian kauan.

On vaikea lähteä pyytämään apua, koska helposti koetaan, että vika on itsessä. Uudessa ympäristössä yhteys muihin ei ole itsestään selvää, eikä tuttua tukea ole saatavilla.

Hengellinen ulottuvuus tulee Mäkisen mukaan esiin noin puolessa keskusteluista, ja aina vastaanotolle tulleen aloitteesta. Usein hengellisyys lomittuu pohdintaan elämän merkityksellisyydestä. Mäkinen haluaa vahvistaa armollista käsitystä Jumalasta ja uskoa toivoon, jonka lähde on ihmisen ulkopuolella.

Opiskelijapappi tekee yhteistyötä yliopiston monien toimijoiden kanssa. Hän kuuluu esimerkiksi yliopiston hyvinvointitiimiin sekä kriisityöryhmään. Mäkinen menee mieluusti mukaan muiden toimijoiden järjestämiin tapahtumiin, kun hänet kutsutaan. Hiljattain hän vieraili perheellisten opiskelijoiden vertaisryhmässä.

Joskus papilta odotetaan tilaisuuksissa neutraalia läsnäoloa, joskus taas toivotaan nimenomaan hengellistä viestiä. Mäkisen mukaan on tärkeää etukäteen sopia kutsujan kanssa odotuksista, ettei tule ikäviä yllätyksiä.

Iloisesti Mäkistä on yliopistossa yllättänyt esimerkiksi kiinnostus virsilauluihin sekä toive rukouksesta papin kanssa ja yhteisten asioiden puolesta, mikä on koettu merkitykselliseksi.

Miika Mäkinen muistuttaa, että hänen vastaanotolleen saavat tulla myös yliopiston työntekijät.

– Olen kaikkia varten. Kaikki ovat tervetulleita vastaanotolleni. Se löytyy Seminaarinmäeltä Fennicum-rakennuksesta.

Tiesitkö?
• Bongaa pappi! on seurakunnan tapahtuma Yläkaupungin yössä.
• Papit liikkuvat perjantaina ja lauantaina 17.–18.5. kello 18–22.
• Papin voi bongata kadunvarressa, baarissa tai muualla yläkaupungilla. Hänet tunnistaa papinkauluksesta eli valkoisesta sokeripalasta kauluksessa. Seurakunnan papeista on tapahtumassa mukana ainakin Juho Kamula, Satu Konsti, Miika Mäkinen, Katja Räsänen ja Seppo Wuolio.
• Papin kanssa voit keskustella luottamuksellisesti omista asioistasi tai jutella niitä näitä.
• Miika Mäkinen toimii oppilaistopappina yliopistolla. Hänelle voi varata tapaamisen verkossa osoitteessa jyvaskylanseurakunta.fi/oppilaitospappi/yliopisto tai ottamalla yhteyttä valitsemallaan viestimellä.

Artikkeli Syttyvätkö silmät, helpottuuko hengitys? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Opetusneuvos, professori Niina Junttila katsoo pysäyttävää kuvaa. Nuoren kasvoihin on maskin muotoon kirjoitettu suurilla kirjaimilla teksti: ”Lahjoita mulle huominen”.

– Meidän tulee nähdä nuori maskin takaa. Yksin jääminen ahdistavien asioiden äärellä voi rikkoa nuorta. Ukrainan kriisin myötä tämä korostuu vielä enemmän, Junttila sanoo.

Kaikkien tilastojen mukaan yksinäisyyttä on nyt enemmän kuin koskaan. Lukioikäisistä nuorista 27 %, eli lähes joka kolmas kokee yksinäisyyttä melko usein tai jatkuvasti. Keskeisimpiä keinoja yksinäisyyden vähentämiseksi on vaikuttaa yleiseen asenneilmapiiriin. Yksinäisyystutkijan viesti nuorelle on selkeä.

– Yksinäisyys ei ole sinun vikasi. Yksinäisyys ei ole nolo eikä häpeä, Junttila sanoo.

”Mietin paljon, mikä minussa on vikana ja mitä voisin tehdä, että kelpaisin muiden seuraan. En keksinyt yhtä vikaa, joten ajattelin olevani kokonaisuudessani vääränlainen ihminen.”

Koskettava tutkimusaihe

Junttilan polku yksinäisyyden luo kulki sattumanvaraista reittiä. Aihe löytyi jo graduvaiheessa, jolloin Junttila sai haastatella noin kaksisataa 5–6-vuotiasta lasta.

– Kokemukset olivat niin koskettavia, että kun tuli mahdollisuus jatkaa väitöskirjaan, tartuin siihen, Junttila kertoo.

Junttilan mukaan on tärkeää, että kiinnostus yksinäisyyden tutkimukseen on kasvanut.

– Yhteiskunnan tasolla kyllä ymmärretään, mikä merkitys asioiden eteenpäin saattamisella on. Silti avaimet yksinäisyyden lukkojen avaamiseen eivät ole yksin yhteiskunnalla, vaan sen jokaisella aikuisella, Junttila korostaa.

Nuoren ihmiskuva rakentuu sosiaalisissa suhteissa. Se rakentuu suhteessa toisiin ja sillä on vaikutuksensa, että on pitkään jouduttu välttämään sosiaalisia tilanteita.

– Ei me aikuiset sitä täysin ymmärretä, millaisessa sosiaalisessa maailmassa nuoremme elävät. Sosiaalisessa kanssakäymisessä on eri säännöt ja normit riippuen siitä, millä foorumilla toimitaan. Sosiaalisia taitoja ei silti opita vain älypuhelimien kautta, näiden taitojen harjoittelu vaatii kasvokkain kohtaamisia, Junttila sanoo.

”Minulla ei ole ketään, jolle puhua. Minua on haukuttu ja kiusattu ja tuntuu ettei kukaan välitä. Kaikki vihaavat minua. Tuntuu kuin välillä haluaisin kuolla.”

Piilossa oleva ilmiö

Junttila kuvaa yksinäisyyttä piilossa olevaksi. On olemassa nuoria, jotka käpertyvät kuoreensa, eivätkä kerro yksinäisyyden kokemuksistaan. Monien voi olla sanoin vaikea kuvata esimerkiksi niitä tilanteita, jos hänet suljetaan ulos kaveriporukasta.

”Ympärillä paljon ihmisiä, kenelläkään ei mitään sanottavaa minulle, eikä minullakaan juuri heille. Yritän, tulen torjutuksi, ihminen kääntyy pois, ei kuuntele, ryhtyy keskusteluun jonkun toisen kanssa. Siinä olen, ihmisten ympäröimänä, ihmisten jotka vakuuttavat läheisyyttä. Yksin.”

Junttilan mukaan olisi tärkeä vahvistaa nuorten sosiaalisia taitoja luomalla tilanteita, jotka mahdollistavat yhteisöllisyyden kokemuksia ja sosiaalisia kontakteja. Myös nuorten arkeen olisi hyvä kiinnittää huomiota.

– Moni nuori voi kokea yksinäisyyttä perheessä, jossa aikuiset ovat niin kiireisiä ja omissa älylaitteissaan kiinni, etteivät kohtaa perheenjäseniään. Tämä on sosiaalista ostrakismia, eli ulossulkemista, jota tapahtuu paljon myös tahattomasti. Nuoret ansaitsevat tulla kohdatuksi ja saada hyvää kohtelua.

”Yksinäisyys on murskaavaa. Se iskee ja lyö vyön alle. Usein tulee tunne, ettei ole tarpeeksi hyvä eikä kukaan välitä. Mä luulen, että kun on yksinäinen, ei masennu vaan siitä yksinäisyydestä, vaan kaikki tunteet nousee pintaan. ”

Kirkko osallisuuden edistäjänä

Kirkko on yksi tärkeä kumppani yksinäisyyden taltuttamisen talkoissa. Se on alusta saakka ollut mukana Lähde-verkostossa, jossa on nyt jo yli 400 toimijaa. Seurakunta voi osaavien nuorisotyöntekijöiden kautta olla hyvin innovatiivinen toimija ja nuori voi saada apua esimerkiksi Walk in -terapiatoiminnasta.  

– On näyttöä siitä, että rippikoululla voi olla merkitystä nuorten yksinäisyyden vähentäjänä. Eri toimijoiden yhteistyö on merkittävää, Junttila sanoo.

Junttilan haaveena on, että ottaisimme kaikilla sektoreilla yksinäisyyden tosissamme. Meidän tulisi tiedostaa, että voimme nuorten kautta turvata tulevaisuutemme.

– Yksinäisyydestä seuraa vakavia asioita. Kyseessä ei ole mikään pikku juttu, Junttila toteaa.

Niina Junttilan mukaan aikuisten tulee arvostaa nuorten todellisuutta ja heidän näkemyksiään. Nuorten kokemuksissa yhdeksi heitä satuttavimmaksi asiaksi nousee välinpitämättömyys. Sen vuoksi aikuisten on oikeasti nähtävä, kuultava ja kohdattava nuoriamme.

– Nuorten tulevaisuuden asioita ei voida ratkoa ilman heitä.

Harriet Urponen 

• Sitaatit tekstin lomassa ovat Niina Junttilan kirjasta Kavereita nolla (Tammi 2019)

• Haluatko mukaan Lähde-verkostoon ja osallistua talkoisiin yksinäisyyttä vastaan? Katso lisää osoitteesta lahdemukaan.fi

Artikkeli Nuorten yksinäisyyden avaimet ovat aikuisilla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Tuntuisi paremmalta tulla hakatuksi kuin olla toisille niin yhdentekevä.

Näin ovat lapset kuvailleet yksinäisyyden kokemustaan Niina Junttilalle. Opetusneuvos, kasvatuspsykologian professori ja yksinäisyystutkija tietää, mitä suomalainen yksinäisyys on. Siltä eivät välty lapset ja nuoretkaan: vuoden 2019 kouluterveyskysely kertoi, että esimerkiksi kouvolalaisista 4.—5.-luokkalaisista 3,9 prosenttia ja 8.—9.-luokkalaisista 9,1 prosenttia kokee itsensä yksinäisiksi.

Aikuisista noin 10 prosenttia kokee vakavaa yksinäisyyttä, ajoittaista yksinäisyyttä jopa 25 prosenttia. 

SOSIAALINEN YKSINÄISYYS on tunne siitä, ettei elämässä ole riittävästi kavereita, verkostoa. Niina Junttila kertoo, että tytöt ja pojat kokevat tätä suurin piirtein saman verran. Emotionaalinen yksinäisyys taas on tunne siitä, että elämästä puuttuu läheinen ystävä, ja tämä on pojilla yleisempää kuin tytöillä.
– Olemme psykologisilta perustarpeiltamme samanlaisia, mutta kulttuurisesti mielletään, että tytöillä on ’best friendit’ ja pojilla jalkapallojoukkueiden kaltaiset porukat. Tytöt voivat sanoa ääneen, että ei ole ketään kaveria, mutta pojille syntyy käsitys, ettei heidän edes kuulu kaivata ystävää. Se jää vaivaamaan puutteen tunteena. Asiaa pahentaa, jos pojat eivät puhu siitä kenellekään, Junttila kertoo.

ON JOITAKIN yksinäisyydelle altistavia geneettisiä riskitekijöitä kuten varhaislapsuuden ujous, arkuus, sisäänpäinkääntyneisyys ja neuroottisuus. Myös yksinäisten vanhempien lapset ovat muita useammin yksinäisiä. Silti yksinäisyyden muodostuminen on aina yksilökohtaista. 
– Jos vanhemmat tiedostavat asian, siihen voi vaikuttaa harjoittelemalla itseluottamuksen rakentamista tietoisesti, Junttila sanoo.
– Koskaan yksinäisyys ei ole lapsen oma syy. 

OLENNAINEN YKSINÄISYYTTÄ luova tekijä on ostrakismi eli tahallinen tai tahaton ulkopuolelle sulkeminen. Silloin lapsi muuttuu toisille näkymättömäksi. Hän kokee: Olen huonompi. En kelpaa. En kuitenkaan pääse mukaan, turha yrittää.

Yksin jäänyt rakentelee suojamekanismeja. Hän saattaa vetäytyä omiin oloihinsa tai olla aggressiivinen, jolloin toiset saattavat alkaa vältellä häntä. Syntyy haitallinen kehä.

YKSINÄISYYS ON valitettavan pysyvää. Aikuisista yksinäisistä suurin osa on ollut sitä jo lapsena tai nuorena. Lapsuuden yksinäisyys on myös suuri riskitekijä terveysongelmille ja muillekin vaikeuksille. Junttila kertoo tutkimuksesta, jossa ilmeni, että kahdeksanvuotiaana yksinäisyyttä kokevat pojat olivat kymmenen vuoden kuluttua muita useammin myös ahdistuneita, masentuneita, aggressiivisia tai itsetuhoisia. 
– Mikään muu tekijä ei selittänyt ongelmia niin vahvasti, hän sanoo.

Yksinäisyys saattaa vaikuttaa myös oppimiskykyyn, koska itseluottamus, motivaatio ja kyky ilmaista itseä heikentyvät.

YKSINÄISYYS SATUTTAA syvästi. Sitä hävetään ja peitellään. Siksi läheisten on joskus vaikea sitä huomata.
– Jos jokin lapsen hyvinvoinnissa tai olemuksessa muuttuu, se voi olla signaali. Hän voi olla hiljaisempi, ärtyneempi tai väsyneempi, Junttila kuvailee.

Lapsen tai nuoren kanssa olisi silloin tärkeää jutella, mutta ei kovistellen: ”Nyt istut ja kerrot mikä vaivaa.” Silloin lapsi saattaa sulkeutua kuin simpukka.

Junttilan mukaan parhaita tilaisuuksia ovat vaivihkaiset kiireettömät hetket, jolloin vanhempi on lapsen kanssa kahdestaan ilman häiriötä — esimerkiksi ruokaa laittaessa tai saunan löylyssä.
– Itse huomasin, että hyviä tilaisuuksia olivat ne, kun kuskasin lastani vesipallotreeneihin. Istuttiin tunti suuntaansa pimeässä autossa kahdestaan. Oli helppo puhua, hän kertoo.

JUNTTILAN MUKAAN vanhemman tärkein tehtävä on viestittää lapselle, että tämä on hyväksytty, rakastettu, kiva ja ihana. Jos yksinäisyys on edennyt niin pitkälle että se aiheuttaa ahdistuneisuutta, terapeutti tai psykologi voi auttaa ajatusvääristymien purkamisessa.

Vanhemmat, opettajat ja muut vastuulliset aikuiset voivat auttaa sosiaalisten taitojen harjoittelussa ja luoda mahdollisuuksia yhteisiin mutkattomiin matalan kynnyksen kohtaamisiin. Junttila toteaa, että seurakunnilla on valtavasti voimavaroja juuri tällaiseen toimintaan. 
– Näkisin, että kirkko on avoin organisaatio, johon on helppo tulla, hän sanoo.

Yksi merkittävimmistä kirkon keinoista nuorten yksinäisyyden torjunnassa on rippikoulu.
– Yläkoulututkimuksissa nousi esiin, että poikien emotionaalinen yksinäisyys suorastaan romahtaa kahdeksannen luokan lopussa johtuen rippikoulusta, jossa saa kuulua ryhmään ja ilmaista tunteita. Se oli iso löydös.

HARVA HALUAA tarkoituksella sulkea ketään ulkopuolelle, mutta Junttila toteaa, että yleisellä tasolla suomalaista yhteiskuntaa vaivaa tietynlainen välinpitämättömyys. Ilkeydestä on tullut sallitumpaa. Ystäviä saatetaan ”konmarittaa” pois elämästä.

Yksinäisyyttä on vuosien mittaan koetettu torjua lukemattomin projektein, mutta pysyväisen luonteensa vuoksi se ei ole helposti ratkaistavissa.

Junttila toteaa, että usein painopiste on ollut siinä, mitä yksinäiset itse voisivat tilanteensa hyväksi tehdä. 
– Jotta yksinäisyys voisi vähentyä, meidän kaikkien olisi toimittava toisin, hän sanoo. 
– Meidän on yhteisönä pidettävä huoli, ettei ketään työnnetä ulkopuolisuuteen. Suurin vastuu on aikuisilla, mutta pieneltäkin lapselta voi edellyttää ystävällisyyttä toisia kohtaan.

JUNTTILA ON yhdessä Emil Salovuoren kanssa perustanut Lähde-liikkeen, jossa on mukana jo yli 200 toimijaa. Liike kannustaa kaikkia arkisiin pieniin toimiin yksinäisyyden vähentämiseksi. Erityisesti joka kuun 10. päivä on yksinäisyydentorjumispäivä.
– Moikataan naapuria. Viedään kaveri lounaalle. Vietetään yhdessä pidempi kahvitunti tai välitunti. Jutellaan hississä tai ratikassa. Yksinäinen ihminen muistaa vuosikausia, jos joku tulee ja juttelee, Junttila kuvailee.

Hän kertoo, miten itse on ottanut haasteeksi joka kuun 10. päivä tervehtiä jokaista vastaantulijaa kävellessään töihin pitkin Helsingin Hämeentietä. 
– Osa vastaantulijoista ihmettelee, että mitä tuo oikein tekee. Mutta muistan, miten eräs vanha rouva liikennevaloissa ilahtui, että oi miten kiva nähdä pitkästä aikaa! Emme olleet tietääkseni tavanneet koskaan aikaisemmin, mutta molempien aamusta tuli iloinen. Vieraat ihmiset voivat tuntua pelottavilta, mutta jos heitä tervehtii joka aamu, heistä tulee tuttuja.

JUNTTILA MUISTUTTAA, että silmiin katsominen, tervehtiminen ja hymy voivat olla ratkaisevan tärkeitä myös lapsille ja nuorille koulujen käytävillä — vaikkei sitä aina voi heidän reaktioistaan päätellä.   
– Kun saadaan mukaan tarpeeksi monta ihmistä tekemään pieniä asioita, syntyy isoja asioita.

Kaikille tarkoitettu Lähde-liike yksinäisyyttä vastaan

On coolia olla ystävällinen toiselle

Tutkija Niina Junttilan ehdotukset lasten yksinäisyyden torjuntaan

1 Kouluilla on monia hyviä ohjelmia, joiden avulla oppilaat voivat harjoitella kohtaamista, mutta koulutuksen ammattilaiset voivat myös arjessa toimia toisille esimerkkinä. Kouluilla voidaan kehittää myös omia mutkattoman kohtaamisen innovaatioita.

2 Matalan kynnyksen kerho- ja harrastustoiminta, johon jokaisen on helppo mennä mukaan. 

3 Perheiden ja koulujen yhteiset projektit ja tapahtumat ovat hyvä tapa touhuta yhdessä ja tutustua toisiin. Esimerkiksi erilaiset liikuntatempaukset toimivat hyvin.

4 Uusien asenteiden opettaminen kampanjaluonteisesti: kuinka paljon coolimpi on se, joka on ystävällinen toisille.

Artikkeli Yksinäisyys voi seurata lasta aikuisuuteen asti julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen työskentely jatkui päihdetyössä Jyväskylän Katulähetyksessä. Ristonmaa valittiin Palvelevan puhelimen toiminnanohjaajan virkaan vuonna 2002. Viidennes työajasta kuluu perhetyössä.

Keski-Suomen perheasiainkeskuksen tiimissä hänen vastuullaan ovat asiakasajanvaraukset. Koulutettuna uusperheneuvojana hän toimii myös uusperheiden vanhemmille tarkoitetun vertaisryhmän toisena vetäjänä.

– Suoritin työn ohessa sosionomi-diakonin tutkinnon. Tein opinnäytetyönä uusperheiden vanhemmille tarkoitetun ryhmätyökirjan.

Yksinäisyys näkyy ja kuuluu

Palvelevan puhelimen juuret ovat Englannissa. Sikäläinen pappi huolestui itsemurhalla uhkaavien puheluista ja ilmoitti lehdessä puhelinnumeron, johon voi hädässään soittaa.

Jyväskylässä Palveleva puhelin on toiminut jo puoli vuosisataa. Tänä päivänä yksinäisyys ja ihmissuhteet tai niiden puute ovat yleisimmät soittojen aiheet. Puheluissa heijastuvat myös yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset. Soittajien joukossa on avopalveluihin siirrettyjä mielenterveyskuntoutujia, eikä puhumisen tarve rajoitu virka-aikaan.

– Yksinäisyys voi olla niin konkreettista, että päivystäjä voi olla ainoa henkilö, jonka kanssa soittaja on jutellut koko päivän aikana.

Ristonmaa vastaa toiminnan organisoinnista Keski-Suomessa. Jyväskylän lisäksi päivystyspisteitä on Saarijärvellä, Äänekoskella, Laukaassa ja Joutsassa. Koulutus ja säännöllisesti kokoontuvat alueelliset työohjausryhmät takaavat, että vapaaehtoiset päivystäjät pysyvät ajan hermolla.

Päivystäjä suorittaa alussa vuoden kestävän peruskurssin, jonka aikana hän toimii jo päivystäjänä. Koulutuksessa käsiteltävät aiheet ovat samoja, jotka nousevat esiin puheluissa: kriisit, mielenterveys, päihteet, itsemurha, perhe ja uskonnollisuus.

Toistuvaissoittajat ja elämänmuutokset ovat myös aiheina esillä. Reilusta sadasta keskisuomalaisesta päivystäjästä löytyy vapaaehtoisia, jotka ovat olleet mukana jo yli kaksikymmentä vuotta.

– Tästä voi päätellä, että päivystäjät saavat työskentelystä myös itse paljon.

Ihminen ihmiselle

Ristonmaa viihtyy hyvin työssään, joka on opettanut paljon jäsentämisestä ja organisoimisesta. Hän on saanut vapaaehtoisilta palautetta, että on helposti lähestyttävä ja ihminen paikallaan.

– Haluan olla ihminen ihmiselle, ja kuuntelu on tässä työssä kaikkein tärkeintä.

Ristonmaa kokee olevansa pienen paineen alla tehokkaimmillaan. Koska työ on ilta- ja viikonloppupainotteista, ei välillä voi välttyä väsymykseltäkään.

– Minä saan voimia vapaaehtoisista. He ovat upea joukko, josta löytyy paljon osaamista ja taitoa. Ammennan virtaa myös liikunnasta ja läheisistä ihmissuhteista.

Vuosien saatossa Palveleva Puhelin on kokenut muutoksia. Reilu kymmenen vuotta sitten nimettömänä tapahtuvat keskustelut siirtyivät omilta telealueilta valtakunnallisiksi. Toiminta on laajentunut myös nettiin, jossa Kirkon keskusteluapua -nimikkeen alta löytyvät muun muassa Palveleva Chat ja Palveleva netti.

– Nettipuolella yhteydenottajat ovat vähän nuorempia. Puhelin on kuitenkin säilyttänyt selvän ykkös-aseman aikuisväestön keskuudessa.

kirkonkeskusteluapua.fi

Palveleva puhelin 0400 22 1180, su–to klo 18–01 ja pe–la 18–03 .

Palveleva chat

Palveleva netti

Palveleva kirje,PL 210, 00131 Helsinki

Kaikki palvelut tapahtuvat nimettöminä.

Artikkeli Ihminen omalla paikallaan julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Työssä oppii koko ajan uutta ja käsien kautta tuleva informaatio muuttuu tiedoksi, joka auttaa parantamaan.

– Kosketus on iso työkalu, toteaa ekokampaaja Anna Kivirinne.

Kumpikin koskettaa asiakkaitaan työkseen, toinen parantaa ja toinen hemmottelee.

Ihmisen kehitystä koskevan tiedon mukaan kosketusaisti kehittyy viidestä aistista ensimmäisenä ja säilyy pisimpään. Se on lapsen kehitykselle välttämätöntä, ja kosketuksen avulla saamme yhteyden vielä silloinkin, kun puhe tai katse ei hiipuvaa elämää tavoita.

Jos osaisimme rentoutua syvästi, niin siitä tilasta löytyisi avain terveyteen.

Hyvä kosketus laukaisee parasympaattiseen hermostoon onnellisuushormoni oksitosiinia. Vastaavasti kosketuksen puute voi olla yhteydessä masennukseen, lihavuuteen ja sydän- ja verisuonitauteihin. Tieteellisesti tutkitaan jo ihmisen monimutkaista, hermoista, aistielimistä ja reseptoreista koostuvaa hermostoa, jonka avulla ihomme ja aivomme muodostavat yhteyden ympäristöön ja toisiin ihmisiin.

– Kosketuksen kautta ihmistä voidaan johdatella rentoon tilaan. Jos osaisimme rentoutua syvästi, niin siitä tilasta löytyisi avain terveyteen, sanoo yli kolmekymmentävuotisen työkokemuksen omaava Kumpulainen.

Ekokampaamossa yksi suosituimmista palveluista on niska-hartia-päähieronta.

– On ihana havaita, miten hierova kosketus laskee asiakkaan stressitason. Ihminen alkaa olla läsnä ja koko olemus muuttuu hyväksyvämmäksi itseä kohtaan. Kosketus on myös minulle tärkeää. Se tuo lisää merkitystä työhön, kertoo Kivirinne.

Kivirinne on havainnut, että etenkin naiset käyvät ”kovilla kierroksilla”. Hiljaa paikallaan olo saattaa olla vaikeampaa kuin miehille, joiden ”pää retkahtaa nopeammin ja kuorsaus vaan kuuluu”.

– Päähieronta on lähtöisin Intiasta, jossa perheenjäsenet hierovat toisiaan. Meiltä tällainen läheisyys puuttuu, sanoo Kivirinne, joka on kouluttanut myös miehensä ja lapsensa hieromaan toisiaan.

Yksin pärjäämisen ihanne säätelee käyttäytymistämme jopa perheen kesken.

Suomi kuuluu kulttuuriantropologi Taina Kinnusen mukaan välttelevän kosketuskulttuurin maihin. Yksin pärjäämisen ihanne säätelee käyttäytymistämme jopa perheen kesken. Kätellään, jos sitäkään, toteaa Kinnunen kirjassaan Vahvat yksin, heikot sylityksin.

Kumpulainenkin pohtii, kuinka paljon avioerot johtuvat siitä, että puolisot eivät osaa olla rennosti lähekkäin.

– Enkä tarkoita seksiä. Älylaitteiden kosketusnäppäimet ovat tainneet korvata toisen kosketuksen.

Sinkkuistuvassa yhteiskunnassa ihannoidaan edelleen yksin pärjäämisen eetosta. Yksityistalouksissa kosketusvirkaa hoitavat korkeintaan kissa tai koira. Hyvä sekin, sillä tutkitusti tiedetään, että pelkkä kotieläimen silittäminen tuottaa kummallekin oksitosiiniryöpyn.

Ei ihme, että ammatikseen koskettaville on töitä.

– Osteopatia perustuu kosketuksen avulla kehon tarkasteluun kokonaisuutena. Ei jäädä puheen asteelle, vaan etsitään kipeän paikan taakse kätkeytyvää syytä taivuttelemalla niveliä ja etsimällä kehon jännittyneitä alueita.

– Kuuntelen käsien kautta, mitä keho kertoo ja se vaatii suurta herkkyyden astetta. Tieto tulee tuntoaistini kautta. Se on herkistynyt, työn myötä kädet muuttuneet herkemmiksi, sanoo Kumpulainen.

– Otan esimerkin: jos olkapää on kivulias ja sen liikelaajuus vähentynyt, niin syy voi löytyä jännittyneestä palleasta. Kun vapautan kosketuksen avulla pallean, jonka kautta hengitys kulkee, olkapää alkaa liikkua. Harva hengittää täysin palkein ja pallea on osallisena moniin kehon prosesseihin.

Osa kivuista juontuu mielen puolelta, mutta en erottele, sillä keho on ruumiin ja mielen kokonaisuus.

Kumpulaisen mukaan keholla on kyky varastoida fyysisiä ja emotionaalisia traumoja kudoksiinsa. Osteopaatin käsiin ne tuntuvat jännityksinä ja aiheuttavat kehon epätasapainotiloja.

– Usein asiakkaan hengitys muuttuu saman tien, kun käsi osuu paikkaan, jossa on trauma, vaikka fyysinen keho on peitellyt sitä kenties vuosia.

Hänellä on kokemuksia myös asiakkaiden vaikeudesta heittäytyä kosketuskontaktiin.

– Puhe on jonkinlainen suojus. Tällöin sovitaan hiljaisuudesta hoidon aikana, jotta kumpikin voi keskittyä kosketuksen välittämiin viesteihin.

– Minulla käy asiakkaita, joiden hankalat oirekuvat voivat liittyä myös ihmissuhdestresseihin. Osa kivuista juontuu mielen puolelta, mutta en erottele, sillä keho on ruumiin ja mielen kokonaisuus. Ne ovat suorassa vuorovaikutuksessa toisiinsa.

– Kosketuksen onnistuessa kudokset antavat välittömästi reaktion, vaikka lopullinen paraneminen tapahtuu hoitokertojen välissä.

Tiede tutkii yhä laajemmin kosketuksen merkitystä ja ensi keväänä ilmestyy muun muassa Taina Kinnusen tutkimusprojektin teos Ammatillinen kosketus, jota voi hyödyntää oppikirjana esimerkiksi opetus-, sosiaali- ja terveysalalla.

Kosketuksen kautta vauvan aivot rauhoittuvat ja kykenevät jäsentämään maailmaa.

Moni muistaa kuvat hoivaa ja kosketusta vaille jääneistä romanialaisista lastenkotilapsista, joiden kehitys oli pysähtynyt. Nyt tiedetään, että juuri varhaisimmat vuodet ovat tärkeimpiä monimutkaisten hermoverkkojen kehittymiselle. Hoivan laiminlyönnit vaikuttavat loppuelämän sairauksina ja sosiaalisina ongelmina. Kosketuksen kautta vauvan aivot rauhoittuvat ja kykenevät jäsentämään maailmaa.

Suomessa sodanjälkeinen sukupolvi kasvatettiin Arvo Ylpön saksalaisen mustan pedagogiikan oppien mukaan. Vauvanhoidossa korostettiin kestävyyttä hellimisen sijasta. Ajateltiin, että keuhkot vahvistuivat vauvan huutaessa. Opeista kärsittiin Taina Kinnusen mukaan vielä 1970-luvulla. Hän muistelee teoksessaan lapsuuttaan, jossa ei koskaan päässyt vanhempiensa syliin.

– Minäkin olen sodanjälkeisen sukupolven neljän lapsen yksinhuoltajaäidin poika. Ei siinä liikoja kosketeltu, toteaa Pekka Kumpulainen.

Sanotaan, että perimme kolmen edeltävän sukupolven traumat. Nyt Kumpulainen näkee muutoksen opettaessaan osteopatiaa nuorille.

– He ovat ensimmäinen sotatraumoista vapaa sukupolvi. Poikani Joel valmistui keväällä osteopaatiksi, ja hänen herkkyydestään näen, miten nuoret ovat eri lähtötasolla kuin minä, joka aloittaessani olin ihan valurautaihminen.

– Toivotaan, etteivät uudet sodat aja meitä uuteen traumakierteeseen, pohtii Kumpulainen.

36-vuotias kolmen lapsen äiti Anna Kivirinne toimii työnsä ohessa myös Imetyksen tuki ry:n vapaaehtoisena.

– Tukiäidit tarjoavat apuaan äideille synnytyksestä lähtien. Työssä korostetaan vauvan ihokontaktin tärkeyttä, hän kertoo.

Nykyään jo tiedetään, että syliä ei voi koskaan saada liikaa.

Artikkeli Käsinkosketeltava ihminen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kostamon äiti kuoli syöpään kuusi vuotta sitten, juuri kun hänelle itselleen oli syntynyt ensimmäinen ja ainoa lapsi. Isä jäi yksin ja alkoi kirjoittaa runoja. Se oli hänen selviytymiskeinonsa ja tärkeä osa toipumisprosessia.

– Minulle tuli idea, että valon naulat olivat juuri nuo runot ja halusin kuvittaa ne.

Lueskeltuaan isältään pyytämiään runoja uudestaan ja uudestaan läpi, hän alkoi hahmotella niihin sopivaa kuvitusta. Ideoita syntyi runsaasti ja niistä piti löytää sopivimmat, samoin kuin runoista.

– Alun perin ajatus oli, että isäni ei olisi pääroolissa kuvissa, mutta lopulta hän on niissä kaikissa jollain tapaa mukana.

Kesällä Kostamo matkusti Pohjois-Karjalaan, missä isä asui ja mistä hän itsekin on kotoisin. Luontokuvista monet on otettu heidän mökillään, joka toimi kuvausretkien tukikohtana. Kostamolle tärkeintä kuvissa on tunne.

Hän näyttää kuvaa, joka on otettu Kolin huipulta. Kuvassa isä puristaa sylissään tyttären poikaa ja taustalla avautuu avara järvimaisema.

– Poikani syntyi vähän ennen äitini kuolemaa. Isälle ja Samuelille muodostui todella lämmin suhde. He ovat olleet alusta lähtien kuin paita ja peppu.

Kuvasarjan Kostamo haluaa osoittaa myös äitinsä muistolle. Äidille, joka oli hänelle hyvin läheinen. Kostamo toivoo, että näyttely antaisi vertaistukea ja toivoa vastaavassa tilanteessa oleville ihmisille ja heidän omaisilleen tai ystävilleen. Prosessi on ollut Kostamolle itselleen myös tapa työstää uudelleen äidin kuolemaan liittyvää surua.

– Kuusi vuotta sitten lapsen syntymä ja elämänmuutokset tulivat niin vauhdilla, että en ehtinyt välttämättä käsittelemään asioita silloin läpi.

Kostamolle valokuvakilpailu ja sen voitto ei olisi voinut osua parempaan saumaan. Hän ehti työskennellä graafisena suunnittelijana yli kymmenen vuotta, kunnes jäi opintovapaalle. Vuosi sitten hän alkoi opiskella valokuvaajan ammattitutkintoa varten.

Nyt hän on perustamassa toiminimeä ja aikoo jatkossa tehdä sekä valokuvausta että graafista suunnittelua omalla nimellään ja yhteistyössä luova toimisto Visual Fridayn kanssa.

– Ehdin irtisanoa työsuhteeni, ennen kuin edes tiesin voitosta. Kun ryhdyin toteuttamaan itseäni ja haluamiani asioita, palaset ovat vain alkaneet loksahdella paikoilleen.

Valon naulat

Valo, yksinäisyys, kulttuuriset ja hengelliset juuret, armo ja kohtaaminen. Avainsanoja reformaation merkkivuoteen liittyvään näyttelyyn, joka on toteutettu Luovan valokuvauksen keskuksen ja Jyväskylän seurakunnan yhteistyönä.

Kimmo Lehtonen Luovan valokuvauksen keskuksesta innostui pastori Seppo Wuolion tavasta lähestyä isoja kysymyksiä elämänmyönteisesti ja arkisesti. Samoin oli Martti Lutherkin tehnyt aikoinaan.

– Martti löysi näppärästi paikkansa meidän välistä. Tänä päivänä ihmiset lähestyvät ja kohtaavat asioita kuvan kautta. Ne ovat äärimmäisen henkilökohtaisia, sosiaalinen media mukaan lukien, Lehtonen sanoo.

Valon naulat -valokuvanäyttely on nähtävillä marraskuun loppuun asti Jyväskylän kaupunginkirkossa kirkon aukioloaikoina.

Artikkeli Kuvissa tärkeintä on tunne julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Lehdessä kerrottiin, että videoilla on miljoonayleisö. Päivittäin ihmettelen ihmisiä, jotka liikkuvat yleisillä paikoilla korvakuulokkeet päässä. Heitä on kaduilla, kaupoissa ja kahviloissa. He ovat nuoria ja vähän vanhempia. Joillakin on nappikuulokkeet, toisilla metsurien kuulosuojaimia muistuttavat jättimäiset pampulat.

Näen ihmisiä, jotka istuvat saman pöydän ääressä räpläämässä omia puhelimiaan. Syventymässä siihen, mitä netissä tapahtuu, hörähtelemässä itsekseen. Näennäisen yhdessä, mutta yksin.

Samaan aikaan, kun erilaisten viestintävälineiden ja -kanavien kirjo on ennen näkemättömän laaja, yksinäisyys on ymmärretty todelliseksi, isoksi, sairastuttavaksi ongelmaksi. Yksinäisyys on arkea sadoilletuhansille. Se koskettaa eritoten yksinasuvia ja yksinhuoltajia, työttömiä sekä maahanmuuttajia. Yksinäisyyttä kokevat eniten nuoret ja toisaalta vanhukset.

Tässä lehdessä on juttu nuoresta tubettajasta. Matilda Mäkitalo tekee videoita, joilla hän kertoo omasta elämästään ja kiinnostuksensa kohteista. Mäkitalon kaltaiset tubettajat voivat olla monille, elleivät nyt aivan ystäviä, niin ystävänkaltaisia ihmisiä. He katsovat katsojaa silmiin ja juttelevat niin kuin ystäville ja kavereille jutellaan. Seuraajien määrästä voi päätellä, että tubettajia tarvitaan.

En taatusti ole tubettajien kohderyhmää ja siksi on helppo tunnustaa, että olen asiasta aivan pihalla. En toki aivan heti keksi myöskään tilannetta, jossa haluaisin katsella videota rikki puristuvista esineistä. Olen kertakaikkisen pihalla lukuisista asioista tässä ajassa. Eikä siitä liene aina edes haittaa.

Ekopaaston nimissä voisi keskittyä hetkeksi live-elämään. Mitä ehtisi tehdä älylaitteiden käytöstä vapautuneella ajalla? Mitä ehtisi nähdä ja kuulla, ketä kohdata – vaikka sattumalta? Ja ennen kaikkea, mitä menisi ohi? Se räjähtävä vesimeloni -video on katsottavissa myöhemminkin. Samoin some-päivitys, jossa kaveri näyttää syöneen lounaaksi kanapastaa ja porkkanaraastetta.

Henki&elämä-lehden pääkirjoitus 10.3.2017

Artikkeli Ihan pihalla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.