Lahdessa kasvanut, Helsingissä opiskellut, Riihimäellä ja Pornaisissa työskennellyt perheenäiti kokee kuuluvansa useampaan yhteisöön.
– Tällä hetkellä Kouvolan seurakuntaan, työporukkaan, perheeseen, ystävien, teologien ja yliopistoväen yhteisöön … Ja Suomen kansaan.

Yhteisössä kaikilla on oma paikkansa ja merkityksellinen tehtävänsä. Jokainen sen jäsen kokee kuuluvansa joukkoon.
– Seurakunnassa kaiken keskiönä on Kristus. Yhteisönä se on, Jumalan kutsun kautta, Kristuksen ruumis.

Että tulisitte rohkaistuiksi

Riihimäellä pappi pääsi tutustumaan yhteisötyöhön, jota nyt iloiten jatkaa Kouvolassa. Tarjolla on lukuisia tapoja. Sosiaalisessa mediassa yhteisöpappi sekä tubettaa että jakaa Instagramissa lohdullisia kuvia raamatunlauseineen.

Kouvolan seurakunnassa 39-vuotias Jurva sai luontevasti vastuulleen 20-40-vuotiaiden nuorten aikuisten toiminnan ja yhteisölliset Sunnuntai Special -messut. Hän muistuttaa tutustuvansa mieluusti kaikenikäisiin kouvolalaisiin.
– Nuorten aikuisten ryhmä on haasteellinen erilaisine elämäntilanteineen, mutta täynnä mahdollisuuksia kasvaa vahvaksi yhteisöksi. Haaveeni on kehittää esimerkiksi rentoja iltamessuja – bändimusiikkeineen, värivaloineen, hengellisine puheineen – joissa olisi ohjelmaa myös eri-ikäisille lapsille.
– Tilaisuuden ja sanoman tulisi puhutella riittävän laajaa joukkoa. Tarjota tähän aikaan osuvaa toivoa ja lohtua, että ihmiset tulisivat rohkaistuiksi, tuntisivat olonsa turvatuksi. Että kaikkien olisi helppo sinne tulla ja löytää oma paikkansa. Yksi ehkä vain kuulostelee, toinen tahtoo heti vaikuttaa.

Nähtävissä jo muutoksen merkkejä

– Meidän kirkkomme on varsin hierarkkinen, mutta nähtävissä on jo muutoksen merkkejä vapaaehtoisuuden ja seurakuntalaisten vastuunkannon suuntaan.
– Yhteisöllisyys nousee alkukristillisyyden juurilta. Välillä se kadotettiin, mutta on nyt taas nouseva trendi koko yhteiskunnassa.

Jurvalla on tästä ikimuistoinen kokemus kahdeksan vuoden takaa Englannin Birminghamista, missä hän oli perheineen tutkijavaihdossa. Anglikaaninen St John’s Harborne -kirkko kutsui suomalaisperhettä messuihin, joita oli tarjolla heti aamusta, lapsiohjelmaakin seitsemälle eri ikäryhmälle. Päivällä pidettiin hiljaisuuden messu, illalla nuorille omansa. – Jo ovella meidät vastaanotti vapaaehtoinen, joka neuvoi, minne viedä vaunut. Toinen lupasi lainata lapsille leluja, kolmas kutsui kotiinsa.
– Köyhä kirkko toimi pääosin vapaaehtoisvoimin. Seurakuntalaisten vahva yhteisö hoiti sitä kuin omaansa.

Jurva on huomannut Suomessakin seurakunnan perinteisten työalojen etsivän uusia tapoja, joilla rikkoa rajoja yhteisöllisyyden tieltä.
– Nyt olisikin tärkeää, ettei mikään ala tai idea jäisi yksin erilliseksi. Esimerkiksi hävikkiruokaa voisi, diakonian ohella, jakaa useampikin kirkon työala.

Tarina sankarillisesta kestävyydestä

Olisi korkea aika yhdistää voimat tänä talous-, terveys- ja turvallisuuspaineiden aikana, myös kirkossa.
– On toki tärkeää sitoutua kirkon oppiin, mutta myös ihmisten elämänkysymyksiin.

Yhteisöpappia hämmentää kirkon asiakaspuhe, kun lopulta kuitenkin on kyse ihmisestä.

Jurvalla on nyt helmikuussa edessään väitöstilaisuus Joensuussa, missä juhlallisen päätöksensä saa kymmenen vuoden urakka. Väitöskirjassaan hän tutkii Uuden Testamentin Heprealaiskirjeiden viittä kertomusta, joissa Raamatun tapahtumat saavat uudet tulkinnat. Niissä toistuvat samat, kaikista kulttuureista tutut tunnerakenteet: rakkaus, uhri, sankari.
–Niissä yleisin on sankaritarina, mutta nyky-yhteiskunnassa vallan näyttää saaneen rakkaustarina.

Olisiko taas aika kertoa kristinuskon suurta tarinaa sankarillisesta kestävyydestä? Panna enemmän voitontunnetta peliin, eikä edes yrittää perustella tapahtumia järjellä.

Näin tuumailee tuleva teologian tohtori, ja aikoo hyödyntää tutkimustaan saarnojen ohella myös raamattuluennoissa.

Artikkeli Jokaiselle löytyy oma, merkityksellinen paikkansa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Jeesuksen Kristuksen opetuslapsina meitä kutsutaan sekä yksilöinä että yhteisönä kehittymään palveleviksi johtajiksi, jotka näyttävät esimerkkiä Kristuksen tavasta toimia tässä maailmassa, jossa valta, varallisuus ja rahan kulttuuri asetetaan etusijalle.

Silloin Jeesus sanoi heille: »Kuninkaat hallitsevat herroina kansojaan, ja vallanpitäjät vaativat, että heitä kutsutaan hyväntekijöiksi. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka teidän joukossanne on suurin, se olkoon kuin nuorin, ja joka on johtaja, olkoon kuin palvelija. Kumpi on suurempi, se, joka on aterialla, vai se, joka palvelee häntä? Eikö se, joka on aterialla? Mutta minä olen teidän keskellänne niin kuin se, joka palvelee. (Luuk. 22:25-27)

Kysymyksiä

• Millaista johtajuutta näet silloin, kun sitä ohjaa valta ja varallisuus?
• Miten palvelevat johtajat eroavat tavallisista johtajista?
• Osaatko sanoa esimerkkejä ennen eläneistä tai nykyisistä naisista ja miehistä, jotka ovat osoittautuneet palveleviksi johtajiksi?

Arushassa kuultua

”Sellainen vastustuskyky, jota tarvitaan taistelussa elämänkielteisiä voimia vastaan, edellyttää, että Jeesuksen Kristuksen seuraajat ovat täynnä elämää antavaa Jumalan Henkeä. Hän yksin voi varustaa ihmiset muuttuvaan opetuslapseuteen tarvittavilla voimavaroilla. Opetuslapset kasvavat kuulumisen, uskomisen, tulemisen ja osallistumisen prosessin kautta, jotta he voisivat elää Jumalan lähetyksen sellaisena kuin Kristuksen lähetys kirkossa sen paljastaa.” Mutale Mulenga Kaunda

”Edellä esitetyn perusteella uskallan uskoa kotimaani ihmisten odottavan, että kristilliset yhteisöt täyttävät kaksi vaatimusta: (1) että ne huomioivat jatkuvasti heidän Jumalan puoleen esittämiensä huutojen merkityksen siinä poliittisessa, taloudellisessa ja sosiokulttuurisessa tilanteessa, jossa he elävät; ja (2) profeetallisia tekoja jotta ihmiset puolustaisivat muutosta sen suunnitelman mukaan, joka Jumalalla on kansalleen.” Isis Kangudie Mana

Omaa pohdintaa

Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun johtamisen laitoksen apulaisprofessori Olli-Pekka Kauppilan mukaan palveleva johtaminen edellyttää luottamusta, mutta myös kartuttaa sitä. ”Se luo yhteisyyttä, koska siinä ei keskitytä omaan erinomaisuuteen, vaan tiedon jakamiseen; kenenkään ei tarvitse pitää valttikortteja itsellään eikä pelätä, että häntä käytetään hyväksi. Tämä tuottaa koko yhteisölle arvoa.” (www.aaltopro.fi).

Luottamus, yhteisyys, jakaminen. Kuulostaa kovin kristilliseltä. Nämä ominaisuudet on myös liike-elämässä ja organisaatiotutkimuksissa todettu sellaisiksi, jotka tuottavat hyviä tuloksia. Enkä tarkoita tuloksilla rahallisesti, määrällisesti tai ajallisesti mitattavaa.

Seurakunta on perinteisesti ollut se yhteisö, jossa kovin monet erilaiset odotukset kohdistuvat johtajuuteen ja johtamiseen. Näin siitä huolimatta, että jo Jeesus antoi siitä kaikkein keskeisimmät ohjeet. Ongelmana on usein ollut se, että inhimillisen työyhteisön ja hengellisen seurakuntayhteisön rajat eivät ole olleet mielessä silloin, kun johtajaa on valittu tai johtajuutta kehitetty. Työyhteisönä ja lain määrittelemänä organisaationa työntekijöitä, luottamushenkilöitä ja vapaaehtoisia koskevat kaikki ne tekijät, joita voidaan analysoida psykologialla ja inhimillisellä kokemuksella. Siksi organisaatioita ja niiden johtamista koskevia tutkimuksia ei kannata sivuuttaa.

Usein nämä samat lainalaisuudet koskevat meitä myös hengellisenä yhteisönä. Seurakuntana meillä on kuitenkin vapauksia, joita inhimillisen organisaation ei pitäisi kahlita. Riippumatta siitä, kenelle on annettu vastuu seurauksista, me voimme kysyä parhaita toimintamalleja kaikilta asianosaisilta. Ravintolassa on selvää, että asiakas on ”herra” ja tarjoilija ”palvelija”. Jeesus tuo esille, että oikeanlaisessa johtamisessa asema ja palkka eivät määrittelee osaajaa. Tarjoilijan asiantuntemus voi auttaa siinä – mikäli asiakas antaa siihen mahdollisuuden – että asiakas saa haluamansa ruoan ja viihtyy syödessään.

Kirkon lähetyksen peruslinjaus Yhteinen todistus toteaa näin: ”Seurakunta elää missionaarisuuttaan aidosti todeksi, kun se antaa kaikille jäsenilleen tilaa ja mahdollisuuksia oman panoksensa antamiseen. Tämä tarkoittaa työntekijöiden ja vapaaehtoisten yhteistä suunnittelua, toiminnan toteuttamista, kouluttautumista ja sitoutumista. Vapaaehtoistoiminta vahvistaa seurakunnan yhteisöllisyyttä.” Seurakunnassa meillä on kaikki mahdollisuudet kehittyä yhteisönä siihen suuntaan, jossa sekä työyhteisössä että seurakunnan elämässä jokaisen lahjoilla on merkitystä.

Palveleva johtaja on sen mahdollistaja, että yhteisöön kuuluvilla on tilaa ja mahdollisuuksia lahjojensa käyttämiseen.

Rukous

Rakastava Jumala. Me kiitämme sinua elämän lahjasta kaikessa sen moninaisuudessa ja kauneudessa.
Herra Jeesus Kristus, ristiinnaulittu ja ylösnoussut, me kiitämme sinua siitä, että tulit etsimään eksyneitä, vapauttamaan sorretut, parantamaan sairaat ja käännyttämään itseensä keskittyneet.
Pyhä Henki, me iloitsemme siitä, että sinä itse hengität maailman elämässä ja olet tullut sydämiimme. Me kiitämme siitä, että saamme palvella sinua ja seurakuntaasi niillä lahjoilla, jotka olet meille antanut. Auta meitä pysymään sanassasi, tekemään työtämme iloiten ja panemaan aina toivomme sinuun. Vahvista meitä väsymyksen hetkinä.
Me rukoilemme tätä kansasi siunaukseksi, koko maapallon parhaaksi ja sinun nimesi kunniaksi, Herramme Kristuksen kautta. Aamen. 

Vesa Häkkinen
koordinaattori

Artikkeli Palveleva johtaja on mahdollistaja julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Olemme Kristuksen opetuslapsia sekä yksilöinä että yhteisöinä. Sen vuoksi meitä kutsutaan rakentamaan oikeudenmukaisia ja inklusiivisia yhteisöjä osana ykseyteen tähtäävää ekumeenista matkaa tässä maailmassa, joka rakentuu marginalisoimisen ja ulossulkemisen varaan.

Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne. Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi. (Gal. 3:27–28)

Kysymykset

1. Ketkä ihmiset puuttuvat meidän pöydästämme? Keitä meidän pitäisi kutsua mukaan seurakuntaamme? Kenet me olemme sulkeneet siitä ulos?
2. Mitä marginalisoivia ja ulossulkevia voimia tunnistat?
3. Mitkä ovat sinun seuraavat askeleesi yhteisellä ekumeenisella, kristittyjen yhteyttä etsivällä tiellä?

Arushan konferenssin aikana kuultua

“Maailma on rikki. Sen vuoksi on välttämätöntä, että ekumeeninen liike rohkeasti todistaa Kolmiyhteisen Jumalan ykseydestä ja elää sen todeksi niin, että ihmiskunnan ykseys etenee. Maailma janoaa kristillistä opetuslapseutta, joka etsii sovintoa rikkinäisessä ja ongelmia täynnä olevassa maailmassa. Jotta näin voisi tapahtua, kirkon ykseys ja missio ovat välttämättömyys.” Jooseop Keum

“Tänään he ovat sodassa ja sisällissodissa traumatisoituneita ihmisiä, pakolaisia ja vainottuja vähemmistöjä eri maissa. He voivat olla vähemmistöheimoja, vähemmistöuskontojen edustajia, seksuaalivähemmistöihin kuuluvia. Kaikkialla maailmassa he ovat naisia ja lapsia. Usein he kärsivät häirinnästä ja vainosta. Heillä on traumoja. Heillä ei koskaan ole mahdollisuutta tuoda näitä esiin. Heidän kokemuksensa on, että kukaan ei kuuntele heitä eikä kukaan pysty auttamaan heitä… Meidän vastuumme ja tehtävämme on tuoda sanoma toivosta, joka vapauttaa sorretut”.
Piispa Sofie Petersen

“Kuuden vuoden ajan minä, metodisti, olin mukana ekumeenisessa palveluprojektissa, jonka alun perin aloittivat roomalaiskatoliset nunnat kadulla asuvien ihmisten parissa. Monet heistä asuivat moottoritiesiltojen alla kaupungin keskustassa. Asukkaiden ja vapaaehtoisten yhteistyö keskittyi keiton ympärille. Viikoittain valmistimme yhdessä keittoa ja söimme sitä yhdessä. Sen jälkeen vietimme yhdessä jumalanpalvelusta laulaen, rukoillen ja kiittäen Jumalaa siitä keitosta ja toinen toisistamme. Olimme todellakin marginaaliin ajautuneiden ihmisten parissa, mutta keitolla São Paulon siltojen alla oli evankeliumia eteenpäin vievä vaikutus – inspiroiva ja parantava – jättimaisen kaupungin uskonnolliseen ja sosiaaliseen yläluokkaan. Se avasi sekä rikkaiden että köyhien silmät näkemään Jumalan armon.”
Thomas G. Kemper

“Kuten tarina kertoo, marginalisoidut ihmiset kamppailevat kääntääkseen epäreilun maailman ylösalaisin. Muuttuva ja muuttava opetuslapseus merkitsee Kristuksen seuraamista, hänen, joka on jo heidän kanssaan heidän kamppaillessaan epäoikeudenmukaisuutta ja alistamista vastaan. Ei riitä, että sanomme, että imperiumit tulevat joskus kaatumaan. Kuten varhainen kirkko teki, meidänkin tulisi julistaa ikään kuin imperiumit olisivat jo kaatuneet.”
Metropoliitta Geevarghese Coorilos

Omaa pohdintaa

Suomi on edelleen monella tavalla hyvinvointiyhteiskunta, vaikka meilläkin yhteiskunnan ääripäät ovat kiihtyvässä tahdissa erkaantumassa toisistaan. Monen kaltaiseni keskiluokkaisen ihmisen elämässä yhteiskunnasta syrjäytetyt ihmiset eivät juuri näy. Niillä reiteillä, joita päivittäin kuljen, ei näy kodittomia ja osattomia ihmisiä kuin satunnaisesti. Maailman suurkaupunkien tilanne on toinen. Kaduilla asuvia ihmisiä ei voi välttyä näkemästä.

Siksi on niin pysäyttävää lukea Thomas G. Kemperin kuvausta yhteisestä keittoateriasta ja sen evankeliumia eteenpäin vievästä voimasta – ei suinkaan köyhien ja osattomien, vaan rikkaiden ja hyvinvoivien parissa!

Taloudellinen epäoikeudenmukaisuus ja syrjittyjen ihmisten kohtaaminen on seurakuntien diakoniatyön arkea. Varsin usein puhumme näistä ihmisistä vain meidän työmme kohteena ja pidämme taloudelliseen ahdinkoon joutumista pitkälti joko heidän omana syynään tai erilaisten sattumien summana. Meidän kirkossamme ei ole totuttu tarkastelemaan taloudellista epäoikeudenmukaisuutta rakenteiden tai rakenteiden kritiikin näkökulmasta. Siihen nämä Arushan kuulumiset meitä kuitenkin haastavat.

Sen sijaan meidän tulisi keskittyä miettimään sitä, miten ihan jokainen voisi tuntea kuuluvansa yhteisöön sellaisena kuin on.

Tehtäväksemme annetaan rakentaa sellaista yhteiskuntaa ja sellaisia yhteisöjä, jotka kutsuvat mukaan eri tavalla syrjään sysättyjä ihmisiä. Usein keskustelu yhteiskunnallisesta huono-osaisuudesta menee sen miettimiseksi, ketä oikeastaan eniten syrjitään tai kuka saa huonoimmin äänensä kuuluviin. Tämän miettiminen ei ole ensisijainen tehtävämme. Sen sijaan meidän tulisi keskittyä miettimään sitä, miten ihan jokainen voisi tuntea kuuluvansa yhteisöön sellaisena kuin on.

Unelmoimme – sillä unelmaa se on – sellaisesta Kristuksen kirkosta, jossa olisi tilaa niin köyhälle kuin rikkaallekin, syrjään sysätylle tai valta-asemassa olevalle. Metropoliitta Geevarghese Coorilos nostaa esikuvaksi varhaisen kirkon. Uudesta testamentista voimme lukea, että varhaista kirkkoa repivät monenlaiset sisäiset ristiriidat. Silti se kasvoi, sillä kristittyjen toinen toistaan ja erityisesti yhteiskunnan huono-osaisimpia kohtaan osoittama rakkaus puhui puolestaan.

Rukous

Rakastava Jumala. Me kiitämme sinua elämän lahjasta kaikessa sen moninaisuudessa ja kauneudessa. Herra Jeesus Kristus, ristiinnaulittu ja ylösnoussut, me kiitämme sinua siitä, että tulit etsimään eksyneitä, vapauttamaan sorretut, parantamaan sairaat ja käännyttämään itseensä keskittyneet. Pyhä Henki, me iloitsemme siitä, että sinä itse hengität maailman elämässä ja olet tullut sydämiimme. Koska elämme Hengessä, me voimme myös kulkea Hengessä. Anna meille uskoa ja rohkeutta ottaa ristimme ja seurata Jeesusta – tulla oikeudenmukaisuuden ja rauhan pyhiinvaeltajiksi omassa ajassamme. Kansasi siunaukseksi, koko maapallon parhaaksi ja sinun nimesi kunniaksi, Herramme Kristuksen kautta. Aamen.

Elina Hellqvist
Uskontojen kohtaamisen asiantuntija

Artikkeli Mitä merkitsee yhteenkuuluvuus oikeudenmukaisissa ja inklusiivisissa yhteisöissä? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kun asuntoon asettuu taloksi, siitä tulee koti. Itselle tärkeät asiat ja tavarat puhaltavat asuntoon hengen. Ei toki aina. Asuin eräässä asunnossa puolitoista vuotta ennen kuin suostuin laittamaan tauluja seinille – asunnossa oli niin epämiellyttävä tunnelma, että en halunnut kotiutua. En, vaikka asuin siinä lopulta vuosia. Eräs toinen asunto oli majapaikkani vain muutaman kuukauden, vaikka siinä ei ollut muuta vikaa kuin tunnelma.

Kirkkoa ja sen hallintoa arvostellaan mielellään kiinteistöjensä omistamisesta ja rakastamisesta. Että seinät ovat muodostuneet tärkeämmiksi kuin ihmiset. Että seinien sisältä ei uskalleta tai viitsitä lähteä ihmisten ilmoille. Kritiikki on toki aiheellista, mutta kirkon seinät eivät silti ole mitkä tahansa seinät. Niissä on tunnetta ja tunnelmaa, muistoja ja merkitystä. Muillekin kuin kirkon työntekijöille.

Viikonloppuna tulipalossa tuhoutunut Kiihtelysvaaran kirkko Joensuussa ehti katsella maailmaa ympärillään 250 vuotta. Siinä ajassa se ehti olla monenlaisten tunteiden näyttämö. Kirkossa kastettiin ja konfirmoitiin, vihittiin avioliittoon ja siunattiin haudan lepoon. Isiä ja isoisiä, veljiä ja siskoja, tyttäriä, naapureita ja kyläläisiä. Siellä saarnattiin ja veisattiin, itkettiin ikävää ja iloa.

Kirkko ei ole yhteisölleen koskaan pelkkä rakennus. Se edustaa turvaa ja pysyvyyttä silloinkin, kun sitä ei missään muualla ole. Maan tasalle palanut kirkko jättää tyhjän jäljen maisemaan, mutta se jättää jäljen myös yhteisöön. Sen merkityksen huomaa vasta kun se puuttuu. Yhteisöä tulipalo ei kuitenkaan vienyt, sillä on tapana vaikeuksien hetkellä vain vahvistua.

Artikkeli Seinät julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

-Koulussa esiintyy mielestäni kahdenlaista yhteisöllistä kuoleman surua: opiskelijan kuolemaan liittyvää surua ja henkilökunnan jäsenen kuolemaan liittyvää surua. Kuitenkin nämä molemmat vaikuttavat koko koulun yhteisöön, Kevätsalo-Vuorio sanoo.

Yhteisössä jokaisella on oma tapansa käsitellä surua. Jollekin kuolemantapaus voi olla lähipiirinsä ensimmäinen, joku on saattanut joutua kohtaamaan jo useita menetyksiä. Kuoleman edessä oman elämän rajallisuuden ja haurauden taju sekä itse surukokemus aktivoituvat.

Kuoleman edessä oman elämän rajallisuuden ja haurauden taju sekä itse surukokemus aktivoituvat.

Aikuinen on saattanut tulla jo sinuiksi sen kanssa, että kaikkien elämä on yhtä haavoittuva. Ensimmäistä kertaa kuolemaa surevalle nuorelle voi kuitenkin tulla järkytyksenä, että oma ja lähipiirin elämät ovat yhtä hauraita. Siksi on tärkeä muistaa, että jokaisen reaktio suruun voi olla lähtökohtaisesti hyvin erilainen.

Yksilön kokemusta ei yhteisössä voi väistää ja se vaikuttaa yhteisölliseen suruun. Jotkut tarvitsevat surulomaa, mutta monelle nuorelle surua on helpompi ilmentää tekemisen ja puhumisen kautta. He saattavat haluta sytyttää kynttilän, viedä kukkia, perustaa kuolleen muistoksi Facebook-sivun tai koota vainajasta kuvia.

-Koulussa suru heijastuu kuin veteen heitetty kivi, jonka ympärille muodostuu renkaita. Renkailla on eri ihmisiä. Sisemmillä renkailla, lähellä menehtynyttä, ei kuitenkaan välttämättä ole vain läheisimmät ystävät, vaan niillä saattaa olla myös etäisempiä ihmisiä, jotka kokevat surun voimakkaasti. Surun kokemus on yksilöllinen.

Koulussa suru heijastuu kuin veteen heitetty kivi, jonka ympärille muodostuu renkaita.

-Suru heijastuu myös muihin kouluihin. Kaikilla on yhtäläinen oikeus suruun. Oppilaitoksissa on tärkeä tietää, mistä yhteisöllisessä surussa on kyse ja miten sitä käsitellään. Oikealla tiedolla on suuri merkitys. Jos koulun pihan lippu on puolitangossa tai kynttilöitä sytytetään, tulee kaikkien tietää, mistä on kyse. Huhumylly on surua häiritsevä riski.

Suru voikin karata käsistä ja tällöin aikuisella tulee olla herkkyyttä tunnistaa riskit ja asettaa surulle oikeanlaiset rajat.

-Suruun ei voi jäädä vellomaan. Yhteiseen suruun vaikuttaa paljon se, kuinka yhteisössä johto ja yhteiset normit ja asenteet ottavat surusta otetta. Annetaanko surulle tilaa vai tukahdutetaanko se ”nyt kävi näin” -asenteeseen. Kun nuori tulee kotiin kertomaan yhteisössä tapahtuneesta surusta, on tärkeää kuinka tieto otetaan vastaan.

Suru jättää naarmun, mutta sitä voidaan katsoa hyväksyvästi.

-Se mitä pappina voin surun keskelle surun rakenteiden tukemisen ja tarpeiden tunnistamisen lisäksi tuoda, on toivon näkökulma: Elämä ei pääty kuolemaan, vaan se jatkuu taivaassa kuoleman jälkeen. Kun surua on käsitelty, yhteisö selviää.

Oli surun syy mikä tahansa ja sureva kuka tahansa, suru jättää aina yksilöön ja yhteisöön elinikäisen jäljen.

-Suru jättää naarmun, mutta sitä voidaan katsoa hyväksyvästi. Naarmu saa olla. Vielä vuosienkin jälkeen jokin tuoksu, kuva tai paikka voi tuoda surun takaisin, mutta kun siitä voi päästää irti ja katsoa sen muistoa kiitollisena, surukokemus on hyväksytty osaksi elämää.

Artikkeli Yhteinen suru julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.