Piispainkokous hyväksyi lokakuussa 2022 kirkon lähetystä ohjaavan asiakirjan Yhteinen todistus 2023, jonka Kirkon lähetystyön keskus yhdessä kirkon lähetystyön toimikunnan kanssa oli valmistellut. Kirkon lähetyksen peruslinjaus ei syntynyt tyhjiössä, vaan sillä on ollut 2000-luvulla jo kaksi edeltäjää suomalaisessa kontekstissa. Myös kansainvälisiä esikuvia löytyy runsaasti, luterilaisia ja ei-luterilaisia.

Asiakirjan tarkoitus on antaa teologinen perusta seurakuntien, hiippakuntien ja järjestöjen toteuttamalle lähetys- ja evankelioimistyölle lähellä ja kaukana ja tarjota tältä perustalta toimintaperiaatteita. Kirkko ymmärretään asiakirjassa yhtä aikaa paikalliseksi ja maailmanlaajaksi, näkyväksi instituutioksi ja näkymättömäksi todellisuudeksi.

Teologiaa ja toimintaperiaatteita

Kirkon missionaarisuudesta sen perustehtävänä vallitsee nykyisin teologisesti suuri yksimielisyys maailman eri kirkkojen välillä. Merkittävin huomio asiakirjan teologisessa alkuosassa on sen kiinnittyminen ennen kaikkea ekumeeniseen lähetysteologiaan (Kirkkojen maailmanneuvoston linjaukset).

Ketään, joka on hiemankin perehtynyt lähetyksen historiaan, ei yllätä se, että lähetys ymmärretään asiakirjassa todistukseksi, palveluksi ja ykseydeksi. Jeesuksen elämä tarjoaa kristityille esimerkin julistuksesta ja palvelusta, jotka ovat johtaneet ja johtavat Jeesuksen seuraajat, opetuslapset, yhteen. Kristuksen kirkko on yksi. Myös uudempi lähetysteologinen korostus, vaikuttaminen yhteisen hyvän edistämiseksi, nostetaan asiakirjassa esiin. Lähetys todetaan kaikkien kristittyjen osallistumisena kokonaisvaltaisesti Jumalan antaman tehtävän toteuttamiseen.

Teologian lisäksi asiakirjan loppupuolella esitellään toimintaperiaatteita. Ne osittain kertaavat aiemmin esitettyä teologista perustaa. Kirkon perustehtävä on julistaa Jeesusta Kristusta maailman pelastajana ja edistää Jumalan valtakuntaa. Seurakuntien ja lähetysjärjestöjen kumppanuus ja yhteistyö nostetaan korostetusti esiin. Ulkomaisessa toiminnassa todetaan lähetystyön ekumeenisuus ja todetaan yhteistyön ensisijaisuus Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkkojen kanssa sellaisissa maissa, joissa on useita luterilaisia kirkkoja.

Suomalainen luterilainen lähetysasiakirja tuo esiin omat paikalliset erityiskorostukset, jotka voivat olla kansainvälisille kumppaneille vaikeita ymmärtää. Erityisesti suomalaista tilannetta heijastelee asiakirjassa se, että siinä mainitaan lähetystyön yhteydessä kirkolliskokouksen päätös vuodelta 1986, jonka mukaan pappisvirkaan voidaan vihkiä sekä miehiä että naisia. Samalla todetaan, että kirkon sisällä on erilaisia virkateologisia näkemyksiä ja että piispainkokouksen tehtävänä on seurata tuon päätöksen toteuttamista sekä ryhtyä toimenpiteisiin, jos ongelmia ilmenee. ”Seurakuntien ja lähetysjärjestöjen yhteistyössä lähetysjärjestöt noudattavat kirkolliskokouksen päätöstä Pappisviran avaaminen naisille (11/1986, §34).”

Saman kohdan lopussa viitataan myös kansainvälisen tilanteen virkateologiseen moninaisuuteen: ”Kirkon sopimusjärjestöt kunnioittavat kumppanikirkkojen virkaratkaisuja ja sisäistä keskustelua, eivätkä saa aiheuttaa toiminnallaan haittaa.”

Perussopimus: sovittuja oikeuksia ja velvollisuuksia

Linjauksen toinen kappale toteaa: ”Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetyksen perussopimuksen ja kansainvälisen diakonian perussopimuksen allekirjoittaneet sopimusjärjestöt sitoutuvat sopimuksensa mukaisesti piispainkokouksen hyväksymään lähetyksen peruslinjaukseen ja sen toimintaperiaatteisiin.”

Sopimusjärjestöt ovat:

• Evankelinen Lähetysyhdistys – ELY (vuodesta 2022 kirkon lähetysjärjestö)
• Lähetysyhdistys Kylväjä,
• Medialähetys Sanansaattajat
• Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys
• Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys
• Suomen Lähetysseura, Suomen Pipliaseura (ekumeeninen järjestö)
• Svenska Lutherska Evangeliföreningen i Finland
• ja kansainvälisen diakonian tehtävää toteuttava Kirkon Ulkomaanapu.

Perussopimus liittyy sopimuskäytäntöön, joka aloitettiin vuonna 2013. Kirkolliskokouksen hyväksymät kirkon lähetysjärjestöt, jotka edellä on mainittu, samoin kuin Kirkon Ulkomaanapu, solmivat sopimuksen Kirkkohallituksen kanssa, jossa ne sitoutuvat kirkon lähetyksen peruslinjaukseen Yhteinen todistus 2023 (poikkeuksena Kirkon Ulkomaanavun hieman erilainen sopimus). Sopimus ei muuta sopimusjärjestöjen yksityisoikeudellista asemaa.

Kirkko käy vuosittain ns. ohjauskeskustelun jokaisen sopimusjärjestön kanssa, jota varten järjestöjen toiminta- ja/tai vuosikertomukset käydään läpi. Keskusteluissa nostetaan esiin myös ajankohtaisia aiheita liittyen kirkon lähetyksen peruslinjaukseen sekä järjestöjen toimintaan ja strategiaan. Näistä keskusteluista laaditaan muistiot, jotka esitellään piispainkokoukselle, joka seuraa vuosittain lähetyksen perussopimuksen toteutumista. Kirkkohallituksen täysistunto seuraa vastaavasti Kirkon Ulkomaanavun allekirjoittaman kansainvälisen diakonian sopimuksen toteutumista vuosittain.

Perussopimuksessa todetaan, että ”kirkon lähetystyö perustuu Raamattuun ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustukseen.” Kirkko myös sitoutuu kohtelemaan kaikkia perussopimuksen solmineita lähetysjärjestöjään yhdenvertaisin perustein.

Perussopimuksen allekirjoittaneille järjestöille on mahdollista saada seurakunnilta kolehtivaroja ja talousarviomäärärahoja sekä vapaaehtoista kannatusta seurakuntien kautta. Samalla sopimusjärjestöt sitoutuvat yhteistyössä seurakuntien, hiippakuntien ja Kirkon lähetystyön keskuksen kanssa kirkon lähetystehtävän toteuttamiseen niin ulkomailla kuin kotimaassa.

Sopimukset on solmittu viideksi vuodeksi kerrallaan. Ensimmäiset vuoden 2013 sopimukset uusittiin vuonna 2018, ja kesällä 2023 astuu voimaan kolmas viisivuotiskausi vuoteen 2028 asti. Sopimuskausi 2023–2028 on erityisen mielenkiintoinen siksi, että kirkon kansainväliset lähetyskumppanuusneuvottelut järjestetään vuonna 2024. Kokoukseen kutsutaan kirkon sopimusjärjestöjen yhteistyökirkkojen ja -kumppanien edustajia.

Yhteinen todistus 2023 -sarjassa aiemmin ilmestyneet:
Miksi kirkko on missionaarinen?
Lähetyksen profeetallisuus
Ei mitään niin paikallista ettei se olisi globaalia
Yhteinen todistus ja kumppanuus

Artikkeli Mihin tarvitaan kirkon lähetyksen peruslinjausta ja perussopimusta? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kotimaan kumppanuuksista ja yhteistyöstä kertova kappale alkaa viittauksella Kirkkolakiin. Kirkkolain 3. luvussa seurakunnan tehtäväksi määritellään muun muassa huolehtia ”diakoniasta ja lähetystyöstä sekä muista kristillisen sanomaan perustuvista julistus- ja palvelutehtävistä” (KL 3/§1). Viittaus kirkkolakiin korostaa Yhteisen todistuksen aikaisemmissa kappaleissa esiin tullutta teologista periaatetta kirkon lähetyksen kokonaisvaltaisuudesta ja seurakunnan vastuusta mission toteuttajana. On huomionarvoista, että keväällä 2023 hyväksytyssä uudistetussakin kirkkolaissa seurakunnan tehtävä määrittyy laajan missionaarisesti sisältäen kansainvälisen lähetyksen.

Kotimaassa tapahtuvaa yhteistyötä käsittelevän kappaleen erityisenä painopisteenä on kokonaisvaltaisen lähetyksen toteuttaminen yhteistyössä eri kumppanien kanssa. Yhteistyötä kuvaavia avainsanoja ovat vuorovaikutus, jakaminen ja oppiminen. Kappale nostaa erityisesti esiin kumppanuudet kirkon sopimusjärjestöjen kanssa. Sopimusjärjestöillä tarkoitetaan kirkon kanssa sopimuksen tehneitä lähetysjärjestöjä sekä Kirkon Ulkomaanapua. Ne ovat allekirjoittaneet lähetyksen perussopimuksen tai sopimuksen kansainvälisen diakonian toteuttamisesta.

Kirkon verkkosivuille on erikseen koottu seurakuntien luottamushenkilöille tietoa lähetystyön järjestämisestä.

Keskustelua rahasta

Yksi kumppanuuksien yhteydessä esiin tuleva ja usein keskustelua herättävä kysymys liittyy niin sanottuun talousarvioavustukseen. Talousarvioavustuksella tarkoitetaan seurakunnan luottamushenkilöiden tekemää päätöstä siitä, mikä osuus seurakunnan saamista verotuloista määritellään seurakunnan talousarviossa kansainväliseen lähetystyöhön ja diakoniaan. Kansainvälisen lähetykseen ja diakoniaan ohjattavan talousarvioavustuksen suuruus määritellään yleensä prosenttisuutena seurakunnan saamasta verotulosta.

Viimeisin suositus tuen suuruudesta on vuodelta 1999. Tällöin piispainkokous suositteli, että 3 % seurakunnan talousarviosta käytetään kansainväliseen lähetykseen ja diakoniaan. Kansainväliseen työhön käytetyn rahasumman määrä herättää ajoittain isoakin keskustelua. Joskus tähän keskusteluun tuodaan vastakkainasettelua koti- ja ulkomaiden välillä. Kirkko ei kuitenkaan ole ensisijaisesti kansallinen toimija. Erityisesti kirkon mission näkökulmasta niin lähellä kuin kaukana olevat ovat osa samaa yhteisöä. Kansainväliseen työhön annettu raha menee muualle, mutta ei muille.

Seurakunta käyttää määrittelemänsä summan oman lähetysstrategiansa mukaisesti. Erityisesti nyt kun seurakuntien uudet luottamushenkilöt ovat aloittaneet työskentelynsä, on hyvä hetki tarkistaa, että seurakunnan lähetystyön tavoitteet on selkeästi kirjattu. Kirkon lähetystyön toimikunta on antanut suosituksen siitä, millä periaatteilla seurakunnan talousarviotuki tulisi jakaa lähetysjärjestöjen kesken. Jotta seurakunnan päätöksenteko olisi avointa ja läpinäkyvää, tulee avustusten jakoperusteet olla kirjattuna esimerkiksi lähetysstrategiassa.

Kirkon lähetystyön toimikunta suosittaa, että talousarviomäärärahoja jaetaan ennen kaikkea sopimusjärjestöille. Suositus ei kuitenkaan estä varojen osoittamista myös muille järjestöille. Perinteisesti seurakunnat eri puolella Suomea ovat tehneet erilaisia ratkaisuja valitessaan lähetystyön kumppaneita. Moni seurakunta tukee vain osaa sopimusjärjestöistä, osa seurakunnista on solminut sopimuksen myös muiden kuin kirkon virallisten lähetysjärjestöjen kanssa. Seurakunta sopii yhteistyöstä suoraan valitsemiensa järjestöjen kanssa. Yhteistyön muodoista on hyvä tehdä kirjallinen sopimus. Sopimuksen laatimisen yhteydessä seurakunta voi käydä läpi valitsemiensa järjestöjen kanssa yhteistyön muotoja ja tavoitteita.

Kansainväliset kumppanit ovat vahvoja toimijoita

Kirkon lähetystyön linjauksessa lähetystyöllä tarkoitetaan nimenomaan kansainvälistä lähetystyötä. Myös kansainvälinen lähetystyö toteutuu entistä enemmän erilaisissa kumppanuuksissa. Lähetysjärjestöt toimivat yhteistyössä paikallisten kirkkojen ja kirkollisten järjestöjen sekä kansainvälisten järjestöjen ja verkostojen kanssa. Kansainvälisiä kumppanuuksia toteutetaan samoilla periaatteilla kuin kotimaisia kumppanuuksia noudattaen vastavuoroisen kunnioittamisen ja oppimisen periaatteita. Yhteinen todistus -asiakirjassa tämä ajatus tiivistyy ideaan siitä, että lähetys tapahtuu ”kaikkialta kaikkialle”.

Kaikkialta kaikkialle-ajatuksen taustalla on merkittävä muutos lähetystyön ymmärtämisessä. Siinä missä eurooppalainen ja pohjoisamerikkalainen lähetystyö perustui pitkään 1600-luvulta alkaen nimenomaan eurooppalaisten ja pohjoisamerikkalaisten lähettien lähettämiseen kotimaasta lähetysalueelle, nykyään kirkon mission katsotaan toteutuvat eri taustoista tulevien kristittyjen yhteisessä toiminnassa.

Ajatustavan muutos näkyy siinä, että lähetystyön määrää ei enää voi mitata lähetettyjen lähettien määrässä. Lähetystyöhön liittyy edelleen kansainvälisiä työkomennuksia, mutta ne tapahtuvat lähtökohtaisesti kumppanin erityisestä kutsusta, tai ne toteutuvat alueellisena tukena useammalle kumppanille. Kansainvälisissä tehtävissä toimiminen on monelle lähetystyöntekijälle ollut elämää muuttava kokemus. Kirkon mission kannalta on edelleen tärkeää, että eri taustoista tulevat kristityt voivat kohdata toisiaan, elää yhdessä ja oppia toinen toisiltaan.

Yhteinen todistus -linjauksessa korostetaan kumppanuuksien tasavertaisuutta. Tämä tarkoittaan muun muassa sitä, että kumppanilla on täysi oikeus muotoilla omasta näkökulmastaan mielekästä teologiaa ja rakentaa omaa yhteisöään puhuttelevia perinteitä. Tätä kutsutaan teologian kontekstuaalisuudeksi.

Viimeisten vuosikymmenien aikana on nostettu laajemmin yleiseen keskusteluun kysymys siitä, missä määrin pohjoisten kirkkojen käsitys esimerkiksi jumalanpalveluksen muodoista, kirkkoarkkitehtuurista, seurakunnan rakenteesta tai teologian tekemisen tavoista on esitelty paikallisia ratkaisuja parempana ja tavoiteltavampana. Kumppanuuden tasavertaisuus edellyttää jatkuvaa oman toiminnan ja vallan käytön arviointia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö vuoropuhelu voi olla kriittistä. Mikään kulttuurinen käytäntö ei ole lähtökohtaisesti oikein vain siitä syystä, että se on olemassa.

Kirkolla on sekä päätös että ohjeistus pappisviran osalta

Kolmas kumppanuuksia käsittelevä kokonaisuus keskittyy yhteen, kirkossa erityisen säädeltyyn kysymykseen, eli pappisvirkaan. Kirkon pappisvirkaa koskevat päätökset tehdään kirkolliskokouksessa, koska ne liittyvät kirkon opetukseen. Virkaa koskevilla päätöksillä on merkittävä rooli kirkkojen välisessä yhteistyössä.

Yhteinen todistus -asiakirjan kumppanuuksia, yhteistyötä ja pappisvirkaa koskevassa kappaleessa nostetaan esiin kolme pappisvirkaan ja yhteistyöhön liittyvää kysymystä.

Kirkolliskokous teki vuonna 1986 päätöksen, jonka seurauksena kirkko ei enää katson vihkimysviran olevan sidottu tiettyyn sukupuoleen. Kansainvälisesti tarkasteltuna Suomen evankelis-luterilaisen kirkon päätös tuli melko myöhään. Keski-Euroopan luterilaisissa kirkoissa vastavia päätöksiä oli tehty jo 1920-luvulta alkaen. Muissa pohjoismaissa pappisviran avaaminen muille kuin miehille tapahtui 1950-luvun loppupuolelta lähtien. Tällä hetkellä yi 90 % maailman luterilaisista elää kirkoissa, joissa pappisvirka ei ole sidottu yhteen sukupuoleen. Myöskään nykyinen kirkkolaki tai kirkkojärjestys eivät käsittele kirkon virkaa sukupuolen kautta.

Kirkolliskokouksen vuoden 1986 päätöksessä piispainkokoukselle annettiin tehtäväksi seurata päätöksestä mahdollisesti aiheutuvia ongelmia ja ryhtymään tarvittaessa niitä koskeviin toimenpiteisiin. Vuonna 2006 piispainkokous julkaisi selonteon erilaisten virkanäkemysten aiheuttamien työyhteisöongelmien hoitamiseksi. Tässä selonteossa piispainkokous antaa ohjaavan tulkinnan kirkolliskokouksen (1986) ponnesta, jonka perusteella ”myös niillä kirkon jäsenillä ja viranhaltijoilla, jotka suhtautuvat torjuvasti pappisviran avaamiseen naisille, tulee edelleen olla kirkossamme toiminnanvapaus ja mahdollisuus tulla vihityksi ja nimitetyksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon eri virkoihin.” (Pappisviran avaaminen naisille 11/1986, § 34).

Piispainkokouksen tulkinnan mukaan ponsi ymmärretään väärin, ”kun sen katsotaan antavan papille, muulle viranhaltijalle tai työntekijälle oikeuden olla tekemättä yhteistyötä toisen viranhaltijan kanssa. Ponnen perusteella ei voi kieltäytyä työtehtävästä.” Lisäksi tulkinta on väärä ”kun sillä [ponnella] katsotaan olevan juridista merkitystä” eli katsotaan, että ponsi syrjäyttäisi eri laeissa säädettyjä velvollisuuksia. Piispainkokouksen tulkinnan mukaan naisen pappisvirkaa vastustavalla ”on mielipiteen vapaus, mutta hän ei voi toimia kirkon ykseyttä vahingoittaen (koskee myös opetusta) tai kieltäytyä minkään laillisesti annetun työtehtävän hoitamisesta” (Piispainkokouksen selonteko 2006).

Aina ei mene niin kuin ”Strömsössä”

Keväällä 2022 kirkossa toteutetun tasa-arvokyselyn perusteella sukupuoleen liittyvät kysymykset ovat edelleen ajankohtaisia kirkossa. Kyselyyn vastanneista luottamushenkilöistä noin kolmannes katsoi, että papin sukupuoli on edelleen keskustelunaihe seurakunnassa. Lähestulkoon viidennes kyselyyn vastanneista kertoi, että seurakuntaan tuleva vierailija on pyytänyt työvuorojärjestelyitä papin sukupuolen perusteella. Yhteinen todistus -asiakirjan toimintaperiaatteissa linjataan, että seurakuntien ja hiippakuntien tulee omalta osaltaan toimia Kirkolliskokouksen päätösten (1986) ja piispainkokouksen ohjeistuksen (2006) mukaisesti. Jos ohjeistuksia ei noudateta, syyllistytään sukupuoleen kohdistuvaan syrjintään.

Sopimusjärjestöiltä edellytetään sitoutumista piispainkokouksen ohjeistuksen (2006) perusajatukseen siitä, että erilaiset käsitykset kirkon virasta eivät saa uhata kirkon ykseyttä. Toimintaperiaatteessa tämä on muotoiltu niin, että ” sopimusjärjestöt kunnioittavat kumppanikirkkojen virkaratkaisuja ja sisäistä keskustelua, eivätkä saa aiheuttaa toiminnallaan haittaa.” Suomen Pipliaseuran ei ekumeenisena järjestönä tarvitse sitoutua kirkon virkaa koskeviin päätöksiin.

Kirkkoliito tukevat sopimusten pitämistä

Yhteistyötä ja pappisvirkaa koskeva toinen asiakokonaisuus liittyy kirkon kansainvälisiin yhteyksiin. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on Luterilaisen maailmanliiton jäsen. Luterilainen maailmanliitto ymmärtää itsensä ”kirkkoyhteisöksi”. Tämä tarkoittaa sitä, että Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkot hyväksyvät toistensa papit sekä pappien toimittaman kasteen ja ehtoollisen. Sekä Suomessa että muualla maailmassa on myös kirkkoja ja yhteisöjä, jotka kokevat itsensä luterilaisiksi mutta eivät hyväksy Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkkojen käsitystä esimerkiksi kirkon virasta. Yhteinen todistus -asiakirjan periaatteissa linjataan, että uusia kumppanuuksia etsittäessä kirkon sopimusjärjestöjen tulisi ensisijaisesti etsiä kumppaneita Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkoista.

Luterilainen maailmanliitto ei tee päätöksiä jäsenkirkkojen puolesta. Luterilaisen maailmanliiton päätökset ilmentävät kuitenkin jäsenkirkkojen ajattelua erilaisissa kysymyksissä. Virkaa koskien Luterilainen maailmanliitto pyrkii edistämään käsitystä, jossa vihkimysvirka ei ole sidottu tiettyyn sukupuoleen. Lisäksi Luterilainen maailmanliitto pyrkii erityisesti tukemaan naisia kirkon johtotehtävissä.

Kirkolla on yksi ekumeeninen, eli kahden eri kirkollista perinnettä edustavan kirkon välinen, virkaa koskeva sopimus, Porvoon yhteinen julkilausuma. Sopimus on solmittu Englannin anglikaanisen kirkon sekä pohjoismaisten luterilaisten kirkkojen välillä. Sopimuksessa mukana olevat kirkot hyväksyvät toistensa kirkkojen papit ja jäsenet, eli pitävät niitä kuin ominaan. Tämän lisäksi Suomessa on pitkälle menevä yhteisymmärrys luterilaisen kirkon ja Metodistikirkkojen välillä. Ekumeeniset sopimukset kannustavat syventämään kumppanuutta ja yhteistyön muotoja sopijakirkkojen välillä.

Yhteinen todistus 2023 -sarjassa aiemmin ilmestyneet:
Miksi kirkko on missionaarinen?
Lähetyksen profeetallisuus
Ei mitään niin paikallista ettei se olisi globaalia

Artikkeli Yhteinen todistus ja kumppanuus julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Profeetaallinen missionaarisuus on dialogista

Näistä näkökulmista ajatellen kokonaisvaltainen lähetys, kuten lähetystyö nykyään ymmärretään lähes kaikkien kirkkojen piirissä, on aina profeetallista. Kristityillä yleisesti ottaen omassa kulttuurissaan mutta erityisesti lähetystyöntekijöillä vieraissa kulttuureissa on tänä päivänä monenlaisia rooleja: he ovat hyvän sanoman sanansaattajia ja lähimmäisen rakkauden ilmentäjiä käytännössä (julistus ja palvelu). He toimivat yhteyden puolesta: ihmisen suhde Jumalaan, toisiin ihmisiin ja yhteys luomakuntaan kuuluvat kokonaisvaltaiseen ja profeetalliseen lähetystyöhön.

Käsitteellä ´lähetyksen profeetallisuus´ on monia juuria, mutta yksi niistä voidaan nähdä katolisten teologien ja missiologien Stephen Bevansin ja Roger Schroederin ajattelussa, kun he puhuvat lähetyksestä ”profeetallisena dialogina” (Constants in Context, 2004). Heidän mukaansa lähetys osallisuutena kolmiyhteisen Jumalan elämään ja lähetykseen on aina dialogista. Se ottaa huomioon toisen ihmisen vapauden ja arvon ja siihen liittyy rohkeus lähestyä toista samalta tasolta, ei ylhäältä päin. Yhtäältä lähetyksen dialogisuus edellyttää ihmisten kokemusten ja kulttuurien ottamista vakavasti, toisaalta lähetyksen profeetallisuus haastaa muiden uskontojen totuuskäsitykset.

Profeetallinen missionaarisuus on vastakulttuuria

Lähetyksen profeetallisuuteen liittyy oman elämän jakaminen toisten kanssa ja sellaista vastaan puhuminen, joka alistaa muita. Lähetyksen profeetallisuus kritisoi kulttuurien pimeitä puolia. Suhteessa kulttuurien pimeisiin puoliin se tarkoittaa ns. vastakulttuurisuutta. Esimerkiksi länsimaisessa kulttuurissa usein korostuu individualistinen ”kaikki edut minulle” -tyyppinen ajattelu, jolloin evankeliumin sanoma ristin ottamisesta ja Jeesuksen seuraamisesta (Mark. 8:34–37) on vastakkaista tällaiselle ajattelulle. Ei-länsimaisissa kulttuureissa lähetyksen profeetallisuus voi tarkoittaa esimerkiksi sortavien yhteiskuntarakenteiden arvostelua ja köyhien ja heikkojen kanssa ja puolesta toimimista. Lähetyksen profeetallisuus tarkoittaa myös sitä, että ihmisten synnyttämiin kirkollisiin, poliittisiin ja patriarkaalisiin valtarakenteisiin suhtaudutaan kriittisesti.

Tällainen käsitys lähetyksen profeetallisuudesta liittyy myös Kirkkojen maailmanneuvoston uusimman lähetysasiakirjan Yhdessä kohti elämää: lähetys ja evankelioiminen muuttuvassa maailmassa (2012) teologiaan, joka korostaa Pyhän Hengen läsnäoloa ja toimintaa eri kulttuureissa ja uskonnoissa. Lähetystyöhön kuuluvat julistus ja palvelu saavat profeetallisen ulottuvuuden, kun evankeliumi tulee erilaisissa kohtaamisissa eläväksi ja läpivalaisee tilanteen omalla valollaan. Näin ajateltuna kohtaamisen näkökulma voi tarkoittaa sen näkemistä, miten Jumalan Henki vaikuttaa kyseisessä tilanteessa ja ympäristössä ja mitä dialogisesta näkökulmasta tarvitaan evankeliumin julistamiseksi, jotta hyvä sanoma tulisi ymmärrettäväksi niille, jotka sen kuulevat – ja toimimista tämän ymmärryksen mukaisesti. Lähetys on todistusta rakastavasta Jumalasta, joka kutsuu ihmisiä luokseen. Evankelioiminen on yritys tehdä Jumalan kutsusta niin puoleensavetävä kuin mahdollista, niin että muut ihmiset ymmärtävät, miksi kristityt ovat vastanneet kutsuun myöntävästi ja kutsuvat myös muita mukaan.

Profeetallinen missionaarisuus on lähetysliikettä

Suhteessa luomakuntaan Kirkkojen maailmanneuvoston uusin lähetysasiakirja toteaa suoraan: ”Ihmisen ahneus aiheuttaa maapallon lämpenemistä ja muita ilmastonmuutoksia. Miten voimme ymmärtää pelastuksen, jos tämä jatkuu ja maapalloa vahingoitetaan kuolettavasti? Pelkkää ihmiskuntaa ei voi pelastaa muun luomakunnan tuhoutuessa. Ympäristöoikeudenmukaisuutta ei voi erottaa pelastuksesta eikä pelastus voi tulla ilman uutta nöyryyttä, joka kunnioittaa kaiken elämän tarpeita maan päällä.” (§ 23). Me emme saa tuhota Jumalan luomaa maailmaa. Lähetyksen profeetallisuus ottaa ympäristökysymykset vakavasti.

Lähetyksen profeetallisuus ei ole pelkkä käsite. Se sisältää missionaarisen kirkon profeetallisuuden, ja paikalliselle tasolle tultaessa seurakunnan ja sen jäsenten, Jeesuksen seuraajien, profeetallisuuden. Protestanttinen lähetystyö on ollut ei-pappien lähetysliike, ja ns. maallikoilla, ei-kirkon työntekijöillä, on ollut ratkaiseva asema lähetystyössä. Kristillinen todistus on usein uskottavampi, jos sen antaa maallikko, ja lisäksi seurakunnan jäsenillä on omien töidensä ja harrastustensa vuoksi luonnollinen yhteys sellaisiin ihmisiin, joita esimerkiksi pappi ei välttämättä kohtaisi säännöllisesti, tai kenties ei lainkaan. Lähetyksen profeetallisuus liittyy juuri tähän: evankeliumiin ja sen elämiseen todeksi yksilönä ja yhteisönä kussakin ympäristössä, tässä ja nyt.

Kirjoitus avaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetyksen peruslinjauksen Yhteinen todistus 2023 osioita Todistus, palvelu ja kirkon ykseys sekä kirkon mission kokonaisvaltaisuus:

Todistus, palvelu ja kirkon ykseys
Kirkon missionaarinen olemus toteutuu yhteisessä todistuksessa, palvelussa (diakonia) ja vaikuttamisessa yhteisen hyvän edistämiseksi. Jumalan rakkaus johtaa kristittyjä julistamaan evankeliumia, palvelemaan lähimmäisiä ja rukoilemaan yhdessä muiden kirkkojen ja kristillisten yhteisöjen kanssa. Kristityt ovat yhtä, koska heidät on kasteessa liitetty Kristukseen, hänen kirkkoonsa ja toinen toiseensa. Lupauksensa mukaisesti Jumala kutsuu ja lähettää sekä kulkee missionaarisen kirkon rinnalla.

Kirkon mission kokonaisvaltaisuus
Kirkon missio on kokonaisvaltainen. Se ottaa huomioon koko luodun todellisuuden. Kirkko elää lähetystä todeksi kaikessa toiminnassaan. Kokonaisvaltainen lähetys tunnistaa ihmisen
erilaiset fyysiset, psyykkiset, sosiaaliset ja hengelliset tarpeet sekä ihmisen yhteyden muuhun luomakuntaan. Evankeliumin fjulistaminen, diakoninen palvelu ja vaikuttaminen yhteisen
hyvän edistämiseksi niin lähellä kuin kaukana kuuluvat kokonaisvaltaiseen lähetykseen.
Evankeliumi kutsuu ihmisiä uskossa ja rakkaudessa Jumalan yhteyteen sekä sanan ja sakramenttien osallisuuteen. Evankeliumi rohkaisee myös palvelemaan ja välittämään lähimmäisistä ja koko luomakunnasta. Jumalan tahdolle kuuliaisena kirkko tekee
vaikuttamistyötä yhteisen hyvän edistämiseksi ja toimii oikeudenmukaisemman maailman puolesta sekä julistaa iankaikkisen elämän todellisuutta.

Artikkeli Lähetyksen profeetallisuus julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Tässä on ensimmäinen ja perustavaa laatua oleva syy siihen, miksi kirkko on missionaarinen: Jumala on lähetyksen Jumala, ja kirkon missionaarisuus liittyy ikuisesti olemassa olevaan rakkauteen Kolminaisuuden persoonien välillä. Jumala on rakkaus (1. Joh. 4:8) eikä jumalallinen rakkauden liike pysy eikä pysähdy Kolminaisuuden ”sisällä” vaan ulottuu kirkkoon ja koko luomakuntaan, koko maailmaan. Se on lähetyksen liikettä ja liittyy Pojan ja Hengen lähettämiseen maailmaan. Kirkon missionaarisuus avautuu Jumalan kolminaisuuden kautta.

Lähetyksen liike jatkuu

Näin ollen lähetys on Jumalan lähetys (latinaksi: missio Dei), ja se yhteisö, jonka Jumalan Poika ja Jumalan Henki perustivat maailmaan, ensin opetuslasten joukon ja myöhemmin seurakunnan (ja kirkon) muodossa, on läpeensä missionaarinen. Rakastavan Jumalan lähetyksen liike on jatkunut olennaisena osana kirkon elämää kautta vuosisatojen. Se on saanut erilaisia ilmenemismuotoja matkan varrella, aivan kuten kristinusko ja kristittynä oleminen ja eläminen ovat saaneet erilaisia ulkoisia ilmenemismuotoja.

Jeesuksen opetuslapsijoukko, apostolit ja alkukirkon kristityt voisivat hämmästellä vaikkapa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nykyistä messua ja sen lähetystyön rakenteita, aivan kuten mekin heidän tapaansa viettää jumalanpalvelusta ja kertoa hyvää sanomaa rakastavasta Jumalasta, joka ilmaisee itsensä Jeesuksessa Kristuksessa – jos tällainen siirtyminen aikakaudesta toiseen olisi ylipäätään mahdollista.

Kristityille on kuitenkin kaikkina aikoina ollut yhteistä usko Jumalaan, sen tunnustaminen, että ”Jeesus on Herra”, sekä kaste (Room. 10:9; 1. Kor. 12:3; Ef. 4:5). Ne riittivät alusta alkaen liittämään ihmisen kristittyjen yhteisöön. Mutta harva olisi liittynyt, jollei hän olisi kuullut evankeliumia ja nähnyt ja/tai kokenut kristittyjen rakkautta käytännössä. Apostolinen uskontunnustus ikään kuin sivuaa kirkon missionaarisuutta, mutta Nikean uskontunnustus sitoutuu siihen täysin, kun se painottaa kirkon olevan ”yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen”. Kirkon ykseys ja missionaarisuus kietoutuvat yhteen tässä uskontunnustuksessa.

Entä lähetyksen yhteisö?

Kysymystä ”miksi kirkko on missionaarinen” voi lähestyä myös toisesta näkökulmasta. Tämä näkökulma on lähestyä asiaa kysymällä: millaisia ovat ihmiset, jotka muodostavat kirkon (tai seurakunnan)? Eli millaisia, tai keitä, ovat kristityt? Yllä todettiin, että siihen liittyvät usko ja kaste. ”Joka sen [evankeliumin] uskoo ja saa kasteen, on pelastuva.” (Mark. 16:16).

Opetuslapseus eli Jeesuksen seuraaminen on ollut lähes kaikissa ekumeenisessa liikkeessä mukana olevissa kirkoissa ajankohtainen korostus tai keskeinen teema viimeisten 10–15 vuoden aikana ja on sitä yhä. Kirkkojen maailmanneuvoston viimeisin maailmanlähetyksen ja evankelioimisen konferenssi pidettiin Arushassa, Tansaniassa, 2018. Konferenssin merkittävimpiä saavutuksia oli lyhyen (n. 2,5 sivua) mutta sitäkin vaikuttavamman asiakirjan laatiminen lähetyksen ja opetuslapseuden välisestä suhteesta, Arusha Call to Discipleship (Hengessä eläen: kutsu muuttavaan opetuslapseuteen). Asiakirjassa todetaan: ”Jeesuksen Kristuksen opetuslapsina sekä yksilöinä, että yhteisöinä: Meidät on kutsuttu kasteen kautta muuttuvaan ja muuttavaan opetuslapseuteen, Kristus-keskeiseen elämäntapaan maailmassa, jossa monet ihmiset kohtaavat epätoivoa, torjuntaa, yksinäisyyttä ja arvottomuutta.” Juuri kasteen kautta jokainen kristitty on kutsuttu opetuslapseuteen, jota sanotaan ”Kristus-keskeiseksi elämäntavaksi”.

Dietrich Bonhoeffer (k. 1945) on todennut kirjassaan ”Kutsu seuraamiseen” (1965; alkuteos Nachfolge 1937) seuraavasti: ”Kristinusko ilman elävää Jeesusta Kristusta jää pakostakin kristinuskoksi ilman seuraamista, ja kristinusko ilman seuraamista on aina kristinuskoa ilman Jeesusta Kristusta; se on aatetta tai myyttiä. Kristinusko, jossa on vain Isä Jumala, mutta ei Kristusta elävänä Poikana, tekee seuraamisen suorastaan mahdottomaksi.” Elävän Jeesuksen Kristuksen seuraaminen mahdollistaa ”kaikkeen maailmaan” menemisen ja Kristuksesta todistamisen ”Jerusalemissa, koko Juudeassa ja Samariassa ja maan ääriin saakka.” (Ap. t. 1:8). Evankeliumin hyvä sanoma kuuluu kaikille.

Opetuslapseus eli Jeesuksen kutsuun vastaaminen ja hänen seuraamisensa (esim. Matt. 4:19, 8:22, 9:9, 16:24; Mark. 1:17, 2:14, 8:34, Luuk. 5:27–28, 9:23, Joh. 1:43, 21:19) liittyvät näin ollen aina lähetykseen, eli tuohon suureen Jumalan rakkauden liikkeeseen, joka haluaa osallistaa jokaisen ja saattaa jokaisen tuntemaan Jumalan, joka on rakkaus. Siksi Jeesuksen seuraajat niin tänään kuin 2000 vuotta sitten ovat aina “lähetysopetuslapsia” (David J. Bosch, Transforming Mission, 1991; paavi Franciscus, Evangelii gaudium, 2013). Jeesuksen opetuslapset saavat ottaa osaa Jumalan lähetykseen maailmassa. Missionaarinen kirkko on Jeesuksen missionaaristen seuraajien yhteisö.

Kirjoitus avaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetyksen peruslinjauksen Yhteinen todistus 2023 ensimmäistä osiota nimeltään Missionaarisuus – kirkon perustehtävä, joka kuuluu näin:

Kirkon perustehtävä eli missio on julistaa Jeesusta Kristusta maailman pelastajana ja edistää Jumalan valtakunnan toteutumista. Kirkko on olemassa, koska sillä on tämä tehtävä. Kirkon tulevaisuus on sidottu tämän tehtävän toteuttamiseen. Kirkko julistaa ainutlaatuista evankeliumia Kristuksesta aina ja kaikkialla. Kirkko ja kaikki kristityt ovat Jumalan lähetyksen (Missio Dei) palveluksessa (Matt. 28:18–20; Luuk. 4:16–22; Joh. 20:21; 2. Kor.5:18–20; 2. Kor. 6:1). Missionaarisuus ohjaa kaikkea kirkon ja seurakuntien elämää ja toimintaa.

Artikkeli Miksi kirkko on missionaarinen? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.