Yhdistystoiminnassa vastuupaikoille ei yleensä ole rynnistystä. Sihteerin homma työllistää, taloudenhoitaja joutuu antamaan aikaansa vielä tätäkin enemmän, ja puheenjohtaja ottaa viime kädessä kaikenlaista natkutusta vastaan. Hallituksen rivijäseneksi joku saattaa ilman maanittelua suostua – sillä ehdolla, että ei joudu tekemään muuta kuin osallistumaan kokouksiin.

Yhteisten asioiden hoitaminen ei ole kiitollista puuhaa. Asioita hoitavat ja niistä päättävät yleensä harvat ja valitut, määrätietoisesti omalla tavallaan. Sitten on se ärhäkkä joukko asianosaisia, joista ei useinkaan löydy riittävästi vastuunkantajia olemaan todellisena vastavoimana nykyisille linjaajille, mutta mielipiteitä asioiden hoitamis­tavasta kyllä riittää. Valtaosaa väestä eivät yksityiskohdat suuremmin kiinnosta.

Kaikesta ristivedosta huolimatta porukan pitäisi pystyä elämään edes jotenkin sovussa. Uutta pallokerhoa tai veneilyseuraa ei voi joka erimielisyyden jälkeen olla perustamassa. Saati sitten kirkkoa. Maaliskuun alussa voimaantuleva avioliittolaki viiltää neljämiljoonaista yhteisyritystä niin, että nurkissa viuhuu. Jonkun mielestä kirkko on rukouspuheineen saivartelun mestari, toisen mielestä on tärkeää, että kirkko tulee edes puolitiehen vastaan. Kolmas ei kelpuuttaisi muuta kuin vihkimisen, neljäs sulkisi muut kuin heterot ajatusmaailmastaan täysin pois.

Kirkon kehittämä kunnioittavan keskustelun malli keskittyy korostamaan sitä, mikä meitä tässä tukalassa tilanteessa yhdistää. Se voi olla jonkun mielestä säälittävä yritys, mutta onpahan kuitenkin yritys. Jotenkinhan tässä täytyy saada aikansa kulumaan sillä välillä, kun riittävää yksimielisyyttä asioiden muuttamisesta odotellaan. Ja jos muutosta haluaa, sen eteen täytyy olla valmis tekemään töitä. Vastuupaikoille mahtuu.

Artikkeli Vastuussa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.