Media ja pienryhmätyöskentely ovat Rossin vastuualueet. Facebook ja Instagram ovat käytössä informaatiokanavina, sunnuntaipostaus jakaa päivän teemat, raamatun tekstit ja ajatukset tiivistetysti. – On hyvä, että muutama aktiivinen ihminen jakaa kaiken tiedon eteenpäin.

Seurakunnan oma lehti ilmestyy neljästi vuodessa. Rossi naurahtaa, että kyseessä ei ole mikään Risteys, vaan normaalisti nelisivuinen A4-lehdykkä, jota jaetaan lähinnä kirkossa ja sitä kautta lehti päätyy myös perheenjäsenten ja ystävien luettavaksi.

Rossi vetää yhtä raamattu- ja rukouspiiriryhmää, joka on keskittynyt syksyn aikana Markuksen evankeliumin lukemiseen ja opiskeluun.

Valtaosalta virolaisista nuorista puuttuu kosketus kirkkoon ja kristinuskoon, sillä neuvostovalta katkaisi koko kirkollisen tradition. Niinpä kaikki seurakuntatyö pitää rakentaa alusta asti uudelleen.

Rippikouluryhmät pyörivät ja Rossi opettaa niissä seurakunnan pastorin kanssa. Rippikoulua käyvät usein nuoret aikuiset, joiden tavoitteena on vihkiminen tai lapsen kaste kirkossa, myös suvun perimä vaikuttaa. – Keväällä ja syksyllä on iltaripari. Kolmessa päivässä läpi viety koko rovastikunnan yhteinen kesän rippileiri on hyvin tiivistahtinen.

Seurakuntalaisten määrä riippuu laskentatavasta. Konfirmoituja, vähintään kerran vuodessa ehtoollisella käyviä ja vapaaehtoisen jäsenmaksun maksavia täysivaltaisia jäseniä on 250. Kastettuja, mutta ei niin aktiivisia jäseniä on noin 700. – Kirkossa käy sunnuntaisin keskimäärin 30–40 seurakuntalaista.

Rossin kolmivuotinen työkausi ulottuu syksyyn 2020, ja jatkuu todennäköisesti sen jälkeenkin. Vaikka lähetystyön tekeminen vaikuttaa yksinäiseltä puurtamiselta, sitä se ei Rossin mukaan ole.
– Tätä työtä on mahdotonta tehdä omin voimin. Suomalaiset tukijoukot ovat yhtä tärkeässä roolissa, he rukoilevat puolestani ja siitä olen hyvin kiitollinen.

Viime joulu sujui Kouvolasta kotoisin olevalle ja sen seurakunnassa nuorena kasvaneelle Rossille Virossa. Tänä vuonna hän aikoo tulla kotoisiin maisemiin ja tunnelmiin Lappeenrannan ja Kouvolan seuduille.

Tutustu Liisa Rossin työhön: www.taivaallinenlahja.fi/liisa-rossi-virossa

Artikkeli Oma paikka löytyi Virosta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Jyväskylän seurakunnalla on netissä sähköinen palautekuponki. Usein kysyttyjä kysymyksiä ei ole – jokainen palaute on ainutlaatuinen ja sellaisena se myös käsitellään. Mikäli palautteenantaja kertoo yhteystietonsa, hänelle pyritään vastaamaan henkilökohtaisesti.

Palautetta tulee lähes päivittäin. Ehkä eniten tulee erilaisia kysymyksiä, mutta vähintään yhtä usein palautteessa moititaan jotain. Ja kyllä, joskus tulee myös kiitoksia. Palaute voi liittyä vaikkapa sukulaisten hautapaikkoihin, hautausmaan kukkiin, papin käyttäytymiseen, papin puheeseen, seurakunnan tiloihin, tapahtumiin, nettisivuihin, Henki&elämä -lehteen tai kirkon asioihin yleensä.

Viikonloppuna palautejärjestelmä kopsautti sähköpostiini kaksi palautetta. Molemmissa moitittiin seurakunnan toimintaa – nimettöminä. Koska kumpikaan kysyjä ei antanut meille tilaisuutta vastata henkilökohtaisesti, vastaan julkisesti.

Olen pahoillani, että palautteen lähettäjä on kokenut kolehdin keräämisen jumalanpalveluksessa ahdistavaksi. ”Kerjääminen” on estänyt viestin lähettäjää olemasta rauhassa kirkossa. Kolehti on varhaiskristillinen tapa, joka kuvastaa sitoutumista yhteiseen jakamiseen ja köyhimpien auttamiseen. Siihen osallistuminen on täysin vapaaehtoista, eikä osallistumatta jättämisestä pidä kenenkään kokea syyllisyyttä tai huonommuutta.

Toinen palaute koski Virossa järjestettäviä rippileirejä. Seurakunta ei luonnollisestikaan halua viedä ketään raiskattavaksi tai juopottelemaan minnekään. Eikä etenkään verorahoilla. Jokainen erityisleirille osallistuva rippikoululainen maksaa kulunsa itse. Mitä näiden rahojen käyttämiseen Virossa tulee, seurakunta ei valitettavasti voi taata, etteivätkö siellä käytetyt rahat päädy suomalaiskoteja ryöstämään tulevien rosvosakkien käsiin. Luultavasti eivät. Toive kaljakärryn renkaan puhkeamisesta juoppolaivalla kannattaa osoittaa yläkertaan. Taivaan isä kuulee toiveemme.

Henki&elämä-lehden pääkirjoitus 24.2.2017

Artikkeli Kysymyksiä ja vastauksia julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Ennen näyttelyyn pääsyä on kuitenkin altistuttava muutamalle vironkieliselle lauseelle. Satamassa varoitetaan tupakoitsijoita: Suitsetamine kahjustab tervis. Ratikalla keskustaan matkustaja puolestaan ei pääse ulos kulkupelistä, ellei ymmärrä lausetta ”väljumiseks vajuta nuppu”. Siitäkin selviää, kun seuraa, miten paikalliset toimivat.
Tänä vuonna suomalaisugrilainen veljeskansamme on taiteillut taikinasta metsän, ja näyttelyn nimi onkin lyhykäisesti Mets.

Piparkakkumausteiden tuoksu leijailee vastaan heti gallerian ovelta. Piparimetsien takana on taidealan huippuja: keraamikkoja, arkkitehteja, graafikoita, taideseppiä ja tekstiilisuunnittelijoita. Suomea tapahtumassa edustaa turkulainen Petrus Kurppa.

Metsä näyttäytyy näyttelyssä pieninä ötököinä kuten piparisina mittarimatoina, puina tai satumaisena nukkuvana karhuna, jonka selästä kasvaa puita. Ruoalla on leikitty kunnolla, sillä taikinaa on hupuloitu kolmesataa kiloa.

Näyttelyn äiti on graafikko Mari-Liis Laanemaa, joka sai taiteilijaystävänsä innostumaan riittävän hullusta ideasta. Näyttelyn tavoite on aina ollut kunnianhimoinen: ei piparinäyttely vaan taidenäyttely, jonka materiaalina nyt vaan sattuu olemaan piparkakkutaikina. Aikaansaannokset ovatkin olleet huimaavia – joskus Pisan torni, joskus keinuhevonen, joka on ihan oikean lelun kokoinen, joskus hyppyrimäki…

Disaini- ja arhitektuurigallerian näyttely on auki 4.1.2017 saakka. Sieltä voi hakea leikkimieltä jo 11. kertaa. Näyttely on Vanhan kaupungin kupeessa.

Artikkeli Kõik on tehtud piparkoogist julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.