Olihan se pettymys, että hyvä hiihtovire tyssähti kuin seinään. Harmitti sekin, että työt kasaantuivat – sekä kotona että työpaikalla. Monta tapaamista ja tilaisuutta jäi väliin, pääsiäinen meni itsekseen ohi. Sohvalla lojuessa ehti synkistellä montaa asiaa. Vaikka jotkut ihmiset sairastavat kuukausia tai vuosia, oikeasti vakavasti, se ei itsesäälissä piehtaroivaa influenssapotilasta juuri lohduttanut.

Mihin olemme pettyneitä silloin, kun olemme pettyneitä? Emme ehkä sittenkään siihen, että hiihtokausi loppui tai lasten pääsiäismunat jäivät piilottamatta. Olemme pettyneitä siihen, että asiat eivät menneet siten kuin itse olimme ajatelleet. Meitä ja toiveitamme ei kuultu – tai jos kuultiinkin, toiveemme sivuutettiin.

Isompien vastoinkäymisten ja surujen kohdalla kysymme helposti ”Miksi?”. ”Miksi tämä tapahtui juuri minulle?” Vastaus on yksinkertainen: ”Miksi ei?”. Aina joku sairastuu, kuolee, jää työttömäksi, jää vaille opiskelupaikkaa, eroaa, menettää kotinsa tai rahansa. Kaikki ikävä ei voi kaatua aina jonkun toisen niskaan, samoin kuin kaikki hyväkään ei voi aina langeta saman ihmisen iloksi. Ei, vaikka se siltä joskus tuntuukin.

Elämä tuntuu reilulta silloin, kun asiat sujuvat hyvin. Emme hämmästele pitkäänkään jatkuvaa onneamme. Otamme vastaan sen, mikä meille annetaan. Se on elämää. Mutta kun elämä näyttää toisia kasvojaan, petymme. Kun tuuli iskee vastaan, suunnitelmat menevät uusiksi. Sekin on elämää, mutta meidän mielestämme epäreilua.

Kaipaisin ymmärrystä ja nöyryyttä elämää kohtaan. Että minun toiveeni eivät aina ole tärkeitä. Että minulle voi toisinaan olla hyväksi seistä sateessa ja vastatuulessa, toisinaan lojua voimattomana sohvalla ja antaa päivien lipua ohi. Pettyä. Kaipaisin kärsivällisyyttä. Mieluiten heti.

Artikkeli Pettymyksiä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.