Parasta työssä on ihmisten kohtaaminen

Yhteisvastuukeräys kuuluu kirkon diakoniatyöhön, jota kuvaillaan rinnalla kulkemiseksi, kohtaamisiksi, ilojen ja surujen jakamiseksi, kokonaisvaltaiseksi auttamiseksi. 

Seurakunnissa sitä tekevät diakonit ja diakonissat eivät kysy vakaumusta tai kirkkoon sitoumusta. Apu on tarkoitettu kaikille, joita elämä koettelee – yksinäisyytenä, sairautena, suruna tai talouden, päihteiden, väkivallan aiheuttamina ongelmina. Apu on maksutonta ja moninaista: hengellistä, henkistä, fyysistä, aineellista … ja yhä hämmästyttävän vähän tunnettua.

Miten apu ja sen tarvitsijat löytävät toisensa?
– Taloudellinen tuki tavoittaa usein myös muun avun ulkopuolelle pudonneet, toteaa Tiia, 32, jolle työssä parasta on ihmisten kohtaaminen.
– Ja vapaus tehdä sitä omalla persoonallaan.

Työn hengellisyys on erityisen tärkeää lapsesta asti seurakunnan kuin kodikseen tunteneelle Tiialle.

Luottamus syntyy pikkuhiljaa

Hän tietää jo rukouksen monelle korkeaksi kynnykseksi, ja kysyykin aina, miltä yhdessä rukoilu tuntuisi. Ketään ei pakoteta mihinkään.

On iso askel tulla puhumaan asioistaan vieraalle ihmiselle. Tiia varaakin tapaamisiin aikaa ja tilaa rauhaisille hetkille. Kysyy aluksi, mitä kuuluu. Antaa ihmisen kertoa sen, mikä hyvältä tuntuu.
– Ottaa aikansa nähdä ihminen kokonaisvaltaisesti. Ongelmatkin ovat usein syviä ja pitkäkestoisia.

On mahdotonta tietää, mitä taustalla on. Joskus paineet purkautuvat ryöppyinä, aina kemiat eivät kohtaa. Tiia toteaa asiakkaan voivan myös vaihtaa työntekijää. Sama pätee diakonian vapaaehtoisiin, jotka kuuluvat Tiian vastuulle.

On haastavaa löytää vapaaehtoisia aikana, jona erityisesti arvostetaan omaa aikaa, mutta:
– Mukaan voi tulla oman tilanteen ja vahvuuksien mukaan. Ja tukea on aina tarjolla.

Somestakin saa apua

Diakoniaan tulee pyyntöjä esimerkiksi juttu- tai ulkoiluseuraksi. Ihmiset ovat liikuttavan kiitollisia saadessaan apua, vaikka ulos pääsemiseen.

Vapaaehtoisrekisteristä vastaava Tiia yrittää ohjata oikeat ihmiset toistensa luo.
– Ensimmäisellä tapaamiskerralla lähden vapaaehtoisen mukaan, ja aina välillä kyselen, miten sujuu.
– Minulle voi myös kertoa, jos vapaaehtoiselle tulee huoli asiakkaasta.

Diakoniatyön tuorein tulokas sai vastuulleen myös somen, jonka käyttöönotto ja kehittäminen ovat vasta alussa.

Verkossa kohtaaminen voi auttaa heitä, joita sosiaaliset tilanteet pelottavat, mutta Tiia muistuttaa somen olevan vain alusta vailla tietoturvaa. Kovin henkilökohtaisia asioita siellä ei kannata jakaa.

Diakoniatyöhön saa yhteyden puhelimitse ja sähköpostitse. Työntekijöiden yhteystiedot löytyvät muun muassa kirkon sivuilta.

Siemenestä suuremmaksi

Koetaanko diakonian apu yhä jotenkin leimaavaksi? Tiia toteaa varmasti kaikkien kohtaavan elämässään vaikeuksia.
– Ne eivät tee kenestäkään muita huonompaa. Olemme kaikki erilaisia, mutta jokainen yhtä tärkeä ja arvokas.

Auttamistyössä vastaan tulee riittämättömyyden hetkiä, joina Tiia yrittää muistaa, että pienikin apu on siemen, josta voi kasvaa suurempaa.

Yksinäinen avuttomuus ei ole hänelle vierasta. Kolme vuotta sitten Tiia menetti äitinsä. Rajattu aika ja rajalliset voimat jakautuivat puolivuotiaan esikoisen hoidon ja oman äidin saattohoidon kesken.

Hän kiittää saaneensa silloin tukea läheisiltään, mutta kaikkea ei heillekään voi kaataa. Tiia ammentaa lohtua kirjoittamisesta ja luonnosta.

Entä he, joilla ei ole ketään tai voimia tehdä mitään!

Tämän muistaminen tekee työstä merkityksellistä. Tämä myös sai imatralaistytön jatkamaan geronomin opinnoista diakoniksi 2016. Tuon ajan sijaisuus Kouvolassa vaihtui vakinaisuudeksi, josta kahden pojan äiti on kiitollinen, mutta yrittää muistaa rajansa. Ja jää keväällä neljäksi kuukaudeksi hoitovapaalle.

Haluaisitko olla avuksi ja iloksi?
Tule mukaan ulkoiluystäväksi!

Vapaaehtoiset ulkoiluystävät tarjoavat tukea ja seuraa ulkoiluun. Ulkoiluystäväksi voi ryhtyä myös oman koiransa kanssa.

Ulkoiluystäväksi iäkkäälle -koulutus:
9.4.2024 klo 16.30-19.30
Kouvolan seudun Muisti ry:n tilat, Hallituskatu 7 B, 4. krs.

Koiranomistaien kanssa sovitaan lisäksi erillinen tapaaminen, johon koirat otetaan mukaan.
Lisätietoa ja ilmoittautuminen 5.4. mennessä p. 040 526 2298 tai verkossa:
www.lyyti.in/uy_kouvola_09042024

Koulutuksen järjestävät Kouvolan seurakunta ja Kouvolan seudun Muisti ry.

Artikkeli Taivaan isän tuella julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Ystävän kammariin voi piipahtaa sen aukioloaikana hetkeksi tai vaikka koko ajaksi. Lounastunnin lisäksi tarjolla on aina kahvia. Kammarilla vietetään kello 12 hartaus, jonka jälkeen on vaihtuvaa ohjelmaa, kuten yhteislaulua ja tuolijumppaa. Käsitöistä pitäviä seurakunta haastaa kutomaan esimerkiksi sukkia diakonian asiakkaille, mitä varten kammarilta löytyy lankoja. Tarjolla on myös lehtiä, joita voi vapaasti lukea. Ystävän kammarin toiminnasta vastaavat Kouvolan seurakunnan diakonityöntekijät, kanttorit, papit ja vapaaehtoistyöntekijät.

– Kehitämme toimintaa tarpeen mukaan, Raisa Hautala kertoo.
– Toiveenamme on saada lisää vapaaehtoisia mukaan Ystävän kammarille vastaanottamaan kävijöitä sekä keskustelemaan heidän kanssaan, Hautala vinkkaa. Jos vapaaehtoistehtävät kammarilla kiinnostavat, ota yhteyttä: raisa.hautala@evl.fi tai 040 746 3446.

Ystävän kammari Kouvolan seurakuntakeskuksen Maria-salissa (Savonkatu 40,
A-ovi) 4. tammikuuta alkaen torstaisin klo 11–14.

Artikkeli Ystävän kammari on kaikille julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Janne majoitti itse ensin kolme sukupolvea omaan kotiinsa. Siitä syntyi ajatus yhdestä paikasta, kohtaamispaikasta, josta löytyisi kaikki mitä sotaa pakenevat ukrainalaiset tarvitsisivat. Hämeenlinnan kaupungilta löytyi tila ja työntekijä Maiju Lehto avuksi perustamaan keskusta. – Ajattelin, että keskus voisi toimia myös avustustoimintaa koordinoivana yksikkönä Hämeenlinnassa. Keskus on kohtaamispaikka ukrainalaisille ja
heitä auttaville, Rouhiainen kertoo.
– Keskuksen kautta jaetaan materiaaliapua, ohjataan tulijoita oikeiden viranomaisten puoleen, huolehditaan tulijoiden sosiaalista tarpeista ja hyvinvoinnista, järjestetään toimintaa ja tapahtumia sekä jaetaan oikeaa tietoa

Vapaaehtoiset avainasemassa

Ukraina-keskus toimii paljolti vapaaehtoisvoimin. Vapaaehtoisia on ilmoittautunut noin 150, mutta määrä ja hyväntekeväisyyteen annettujen tuntien määrä vaihtelee paljon. –Auttamisen halu on yhteinen nimittäjä kaikille vapaaehtoisille, kertoo lähetys- ja kansainvälisyystyön ohjaaja Paula Harju Hämeenlinna-Vanajan seurakunnasta. –Heillä on yhteiset arvot, yhteinen asia ja hyvä keskinäinen henki. – Ei ole oikeastaan merkitystä onko kielitaitoa, silti kommunikoidaan ja asiat tulevat hoidetuksi. Kääntäjälaitteetkin toimivat apuna auttajan ja autettavan välillä, Harju kiteyttää .

Kielimuuri on kuitenkin vaikuttanut siihen, että vapaaehtoiset ovat pystyneet tunnetasolla pysymään sotaa paenneiden tunnetilojen ulkopuolella. Se on helpottanut avustustyötä. Tarinoita sodan kauheuksista ei olla paljon kuultu. Muutama kuitenkin.

Hannu Hoffren on toiminut vapaaehtoisena Ukraina-Keskuksessa heti alusta alkaen.

– Toimin tulkkina ja autan tavaroiden kantamisessa ja hankkimisessa. –En ole aikaisemmin tehnyt vapaaehtoistyötä, mutta sodan syttyminen herätti voimakkaan halun auttaa. Hoffren on aikaisemmin toiminut turvallisuusalalla ja tuntee Venäjän ja Ukrainan tavat sekä kulttuurin hyvin.

– Uskon, että kokemuksestani on hyötyä juuri tässä auttamistyössä. Koska puhun venäjää, olen kuullut kertomuksia sodasta. Koskettavin oli ehkäpä se, kun perhe, jossa on 2- ja 4-vuotiaat lapset, kertoi viettäneensä 36 päivää piilossa maanalaisessa bunkkerissa.

– Kaikesta avusta ollaan todella kiitollisia ja onnellisia. Kun vein heille television ja muita tavaroita, he sanoivat joulupukin tulleen, Hannu Hoffren iloitsee. –Kaikki tapaamani ukrainalaiset ovat hyvillään saamastaan avusta ja haluaisivat heti tehdä töitä Suomessa.

Raili Hulkko ja Raija Laiho ovat olleet vapaaehtoisina yhdessä puolisoidensa kanssa heti alkupäivistä alkaen. Raili on vapaaehtoisena ensimmäistä kertaa. Raija on puolestaan työskennellyt Punaisen Ristin palveluksessa.

– Olemme täällä Ukrainan kansan takia. He taistelevat koko Euroopan puolesta, Hulkko sanoo. –Sota on ensimmäisen kerran tullut lähelle.

Molemmilla naisilla on omat tehtävänsä, Raili Hulkko toimii infotiimin ja Raija Laiho lajittelutiimin vetäjänä.

–On tärkeää päästä auttamaan konkreettisesti. Nyt on meidän paikkamme auttaa, Raija Laiho toteaa ja toivottaa samalla uudet vapaaehtoiset tervetulleeksi.

Seurakunnan apu on merkittävää

Ukraina-keskus ry perustettiin halusta auttaa. Laajan toiminnan pyörittäminen vaatii kuitenkin paljon tietoa ja organisoimista. – Joskus on tuntunut, että uppoamme, emmekä osaa. Aina jostakin on tullut auttava käsi. Seurakunnan apu on ollut todella merkittävää tässä, Rouhiainen kertoo. – Vitsinä sanon, mutta totta toinen puoli, että Paula ja ruoka-apu on ollut se kaikista tärkein apu meille. Seurakunnan työntekijän, Paula Harjun kautta olemme saaneet apua nimenomaan hallinnon pyörittämiseen.

Paula Harju kertoo seurakunnan tukevan ukrainalaisia monin eri tavoin.

–Diakonian kautta olemme lähettäneet keskukselle mm. ruoka- ja lääkeapua sekä myös suoraa taloudellista apua. Itse autan hallinnollisissa tehtävissä. Seurakunta auttaa Ukraina-keskusta vapaaehtoisten rekrytoinnissa vapaaehtoistyö.fi -sivuston kautta.

Seurakunta huolehtii myös Ukraina-keskuksen vapaaehtoisten henkisestä jaksamisesta ja työnohjauksesta. – Jaksaminen on erittäin tärkeää auttamistyötä tekeville. Itsekin saan tärkeää työnohjausta seurakunnalta, Rouhiainen kertoo. –On tärkeää, että auttajat itse jaksavat ja heidän työnsä huomataan.

Artikkeli Ukraina herätti halun auttaa: Vapaaehtoisvoimin apua sotaa paenneille julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Ystävän Kammarilla kahvitellaan, rupatellaan ja levähdetään

Maisteri Elma Katajan testamentin mahdollistama Ystävän Kammari toimii Hansan Ikäasemalla keskiviikkoisin klo 9-14. Jo aikanaan lanseerattu slogan ”Asiaton oleskelu sallittu” pätee yhä. Katajan kodista tuotujen kauniiden esineiden keskellä saa kahvitella, lukea lehtiä, levähtää hiljaa itsekseen. Tai rupatella ratokseen Airi Majurin kanssa.
– Voi, minähän olen saamapuolella! Tapaan ihmisiä, voin auttaa ja unohtaa hetkeksi omat asiani.

Airi Majuri, 85, on ollut Ystävän Kammarin vakiokävijä ja -vapaaehtoinen jo 25 vuotta. Seurakunnan vapaaehtoistoiminta on tuonut ystäviä ja virkistystä, kommelluksia ja koettelemuksia.

Koronakin jätti jälkensä.
– Ihmiset eivät enää ole yhtä avoimia. Moni on entistä arempi lähtemään minnekään.

Myös liikunnallinen Majuri on joutunut tunnustamaan omat rajansa.
– Aikanaan ohjasin kuntopiiriäkin. Hommia meinasi välillä olla jo liikaa.

Jokainen läsnäolija huomioidaan

AIRI MAJURILLA on hymy herkässä.
– Ei täällä auta olla hapannaamana surkuttelemassa. Ennen koronaa halasin kaikki tulijat, mutta enää ei arvaa kätelläkään.

Hän luonnehtii itseään kanaemoksi, joka pyrkii huomioimaan jokaisen läsnäolijan. Tuntee kaikki, kiertää pöydissä, on kuin perheensä parissa.
– No, otan tulijoita vastaan, vien kahvia pöytään, höpöttelen.

Keskiviikon Ystävän Kammariin Majuri tulee viimeistään klo 12. Pari tuntia hurahtaa seurustellessa, ennen aikaa meni enemmänkin.
­– Kun vielä olin vetreässä kunnossa, kävin usein myös saattelemassa ihmisiä terveyskeskukseen tai jumppauttamassa kotona. Seurakunnan talkoolaisena olen laitellut eväitä ja autellut kahvituksissa.

Viime aikoina hän on usein huomannut olevansa seurustelutilan ainoa vapaaehtoinen.
– Iän kertyessä moni on jäänyt pois. Minä sitten könkkäilen täällä itsekseni.

Kohtaaminen kasvokkain on entistä arvokkaampaa

YSTÄVÄN Kammarissa tuuraava diakoni Kirsi Hypén-Melander korostaa Kouvolan seurakunnassakin monen asian pyörivän vapaaehtoistyön varassa. Tarve uusista vapaaehtoisista on jatkuva ja huutava.

Ystävän Kammariin heitä kaivataan muun muassa seurustelemaan ja avustamaan. Keskiviikkoisen hartauden pitäjistäkin moni on vapaaehtoinen.
– Kynnys tähän tehtävään on hyvin matala. Kammarilla meitä työntekijöitä saa tulla nykäisemään hihasta ja kysyä, mitä voisi tehdä.
– Voi myös miettiä, mikä itseä kiinnostaa. Tilaa on kaikenlaisille persoonille. Tehtävä voi myös kasvattaa tekijäänsä.

Kuuntelijaa kaipaa meistä jokainen.
– Kyllä! Korvat ovat hyvin tärkeät, Hypén-Melander hymyilee.

Näinä aikoina yksinäisyyden kokemus vain kasvaa. Kun kaikki etääntyy, on kohtaaminen kasvokkain entistä arvokkaampaa. Kun sitä tunninkin saisi vuorokaudessa!

Teknologian vaikutus näkyy vapaaehtoistyössäkin.
– Se mahdollistaa, mutta myös leikkaa elämästä paljon pois. Ollaan yhdessä, mutta erikseen.

Koronan kovia jälkiä paikkaillaan vielä pitkään. Yksinäisyys korostuu, jos tämänhetkinen maailmantilanne tuo mieleen lapsuusmuistoja sodan kauhuista.
– Jos niitä pelkoja on jäänyt käsittelemättä, voivat ne iskeä päälle nyt.

Artikkeli Mitä kirkko olisi ilman vapaaehtoisiaan! julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Vapaaehtoistyön tulee voimaannuttaa – ei vaivaannuttaa, Kaustisen ja Ullavan seurakunnan kirkkoherra Veli-Pekka Harju kiteytti illan teeman Kokkolan seurakuntayhtymän yhteisen kirkkovaltuuston iltakoulussa.
Syyskuun ensimmäisenä tiistaina kolmisenkymmentä kirkkovaltuuston valtuutettua sekä seurakuntien työntekijöitä ja vapaaehtoisia oli kokoontunut Kaarlelan seurakuntakodin Anders-saliin miettimään tapoja vapaaehtoistyön vireyttämiseen.
Hallintojohtaja Helinä Marjamaa muistutti, että seurakuntien verotulot laskevat ja henkilökunnan määrä vähenee tulevaisuudessa, mutta tekeviä käsipareja tarvitaan jatkossakin.

”Elävä seurakuntamme ei olisi elävä ilman vapaaehtoisia. Puuttuisi liian paljon Hengen lahjoja.”

Juha Karhulahti
Halsuan kirkkoherra

Kokkolan seurakuntayhtymän yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja Jukka Paanasen mukaan vapaaehtoistyö on kriisissä koko Suomessa.
– Samat ihmiset veivaavat vapaaehtoistyössä vuodesta toiseen. Kysymys kuuluukin, miten seurakuntayhtymä organisaationa toimii niin, että saamme aktivoitua mahdollisimman paljon vapaaehtoistyöntekijöitä.
Keskustelun alustuksina kuultiin kaikkien yhtymän seurakuntien esittelyt vapaaehtoistyön tilasta. Kaustisen ja Ullavan seurakunnassa vapaaehtoiset ovat toimineet jopa ulosveisuun vetäjinä.
– Niin sanotut uskotut miehet, jotka ovat laulaneet virren, joskus pitäneet myös puheen, Harju kertoi.
– Vapaaehtoistyön ja -tekijän tulee kohdata oikealla foorumilla. Pitää olla hyvä konsepti, kirkkoherra linjasi ja sanoi seurakunnan jokavuotisen vapaaehtoisvoimin toteutettavan Ullavan perinneruokaviikon tuottavan viikossa reilut parituhatta euroa.
– Kaustisella tämä vaan ei onnistuisi.

Kaustisellakin vapaaehtoisten työlista on pitkä; he vievät muun muassa lohtuhuiveja tai villasukkia leskeksi jääneille, vetävät raamattupiirejä, laulavat kuoroissa tai olivat rakentamassa kirkon kattoa.
-Kuten jo edesmennyt Antero Niittykoski, ahkera talkoolainen, joka tervasi eli ”kastoi” enemmän paanuja kuin kirkkoherra ehti kastaa lapsia, Harju muisteli.
Kaustisen ja Ullavan seurakunnan vapaaehtoistöiden listalta löytyy myös apukokkeja, näyttelijöitä, kirkkoväärtejä, isosia ja Facebook-kuvaajia.
– Jokaiselle vapaaehtoiselle tulee olla selkeä tehtävä. Pitää vain osata kysyä oikein. Ensimmäisestä kokeilusta saattaa syntyä elinikäinen tehtävä.

Kokkolan ruotsalaisessa seurakunnassa viikoittainen Crosspoint pyörii täysin vapaaehtoisvoimin.
Ihailtavaa kyläläisten aktiivisuutta ja vapaaehtoisten sitoutuneisuutta osoittaa myös Öjan kyläkirkon ylläpito.
– Öja on pieni kylä. Jokunen vuosi sitten kun yhtymä ilmoitti, ettei sillä ole varaa ylläpitää kyläkirkkoa, päätimme ottaa asiat omiin käsiimme, ruotsalaisen seurakunnan luottamushenkilö Mikael Lindqvist kertoi.
Nyt 10–12 vapaaehtoisen joukko hoitaa kiinteistön nurmikon leikkuut, lumityöt ja pienet korjaukset. Säästöjäkin on syntynyt useampi tuhat euroa.
– Ei se ole rasite. Jokaiselle vapaaehtoiselle pariskunnalle osuu talkoovuoro noin joka kymmenes viikko, Lindqvist laskeskeli.
Vapaaehtoinen Tom Nygård kysyi, miten saamme erityisesti nuorissa syttymään halun palvella.
– Kulutusyhteiskunnassa ihmiset haluavat palvelua, eivät palvella. Vapaaehtoistyö koetaan raskaana, vastahakoisena, mutta se kyllä maksaa itsensä takaisin kun siihen ryhtyy.

”Kristinuskolla on Kokkolassakin paljon kilpailijoita. Miten myydä seurakunta nuorille somessa?”

Antti Lapinoja
Lohtajan ja Kälviän seurakuntien vt. kirkkoherra

Sana luottamus nousi esiin illan monessa puheenvuorossa.
Halsuan kirkkoherra Juha Karhulahti sanoi suurimman esteen hedelmälliselle vapaaehtoistyölle seurakunnassa olevan kirkkoherroissa.
– Uskallammeko luottaa seurakuntalaisiin, ja antaa heidän tuoda erilaiset armolahjansa käyttöömme?
Samaa luottamusta aikuisiin ihmisiin peräänkuulutti Lohtajan ja Kälviän seurakuntien vt. kirkkoherra Antti Lapinoja.
– Seurakunnat eivät toimisi ilman vapaaehtoisia. Vapaaehtoiset tekevät sekä Lohtajalla että Kälviällä syntymäpäiväkäyntejä, hoitavat kauppa-asioita, toimivat kirkkoväärteinä ja lasten ryhmätoiminnassa kuten Donkkis. Se onkin ainoa vapaaehtoistoiminnan muoto, johon saadaan mukaan alle 30-vuotiaita, Lapinoja sanoi.
Kirkkoherran mukaan vapaaehtoistyön tulee tuntua vapaaehtoisesta mielekkäältä, ja hänen tulee kokea itsensä tärkeäksi.
– Miten houkutella nuoret mukaan kirkkoon, joka nojaa paljolti menneisiin asioihin – yhtään Jumalan sanaa ja evankeliumia väheksymättä, Lapinoja kysyi.

Vuoden 2020 alusta Kokkolan seurakuntayhtymään liittyneessä Halsuan seurakunnassa on totuttu talkoisiin. Viimeksi syntyi partiomaja paikallisen Lions Clubin tuella. Jos seurakunnalla ei ole rahaa tai resursseja, niin tehdään sitten itse.
– Seurakuntalaisten erityisosaaminen on aina saatu käyttöön kun on pyydetty, Karhulahti iloitsi.
Yhteistyö Halsuan kunnan kanssa on seurakunnalle valtava voimavara. Koulun rehtori on organisoinut lukujärjestykset niin, että opettaja voi kesken koulupäivän käydä pitämässä varhaisnuorten kerhoa seurakunnassa.
– Vapaaehtoiset ja vanhemmat vetävät Donkkis-iltoja ja Varkka-kerhoja, paikallinen yrittäjä hoitaa nuortenillat pientä palkkiota vastaan, luottamushenkilöt eivät ota kokouspalkkioita, kylän 10 kinkeripiiriä palvelee vuoron perään jumalanpalveluksissa, ja jokaiseen messuun pyritään saamaan vapaaehtoisia laulajia mukaan, Karhulahti listasi.
Koska seurakunnan diakonin virka on vain 20 prosenttinen, jää diakoniatyön syntymäpäiväkäynneistä ja joulumuistamisista paljolti kirkkoherran ja vapaaehtoisten harteille.
– Yksinäisinkään ei jää Halsualla yksin, vakuutti kirkkoherra, sillä vapaaehtoisten pyörittämässä ystäväpalvelussa sovitaan keskenään, kuka käy kenenkin vanhuksen luona maanantaina, ja kuka keskiviikkona.
Myös herätysliikkeillä ja järjestöillä on tärkeä osuus Halsuan seurakunnan vapaaehtoistyössä.

Kokkolan suomalaisessa seurakunnassa pitkään vapaaehtoistyötä tehneenä Anne Kellosalo pitää tärkeänä sitä, että seurakunta rakentaa yhdessä lasten ja nuorten kanssa siltaa kohti aikuisuutta, jolloin seurakunnasta ja myös vapaaehtoistyöstä tulee luonnollinen osa heidän elämäänsä.
– Sitä ei voi asettaa vain jonkun työalan vastuulle, vaan olemme kaikki vastuullisia luomaan tätä yhteyttä.
Muun muassa Koivuristin Keva-kerhoissa vapaaehtoistyötä tekevä ja luottamustoimissa mukana oleva Kellosalo peräänkuulutti seurakunnan työntekijöiden ja vapaaehtoisten tasa-arvoisuutta.
– On valtaa omistaa jokin rooli, jota toisella ei ole. Vapaaehtoistyötä työntekijän kanssa parityönä tehdessä työntekijä joutuu luopumaan jostain ja vapaaehtoistyöntekijä saa jotain. Vapaaehtoinen rohkaistuu ottamaan paikkansa.
Vuonna 2011 perustettiin Kokkolan suomalaisessa seurakunnassa vapaaehtoistoiminnan ohjausryhmä osana kirkon vapaaehtoistyön kehittämishanketta. Vuosi sitten syyskuussa seurakunnassa aloitti vapaaehtoistyön koordinaattori Mervi Santalo. Isossa seurakunnassa vapaaehtoistyön hallinnoinnille onkin perusteet, jos vapaaehtoisia palvelee seurakunnassa jo yli 600.

– Pyhäkoulutyömme on täysin vapaaehtoisten varassa, musiikkityössä on aina palvellut vapaaehtoisia, rippikouluja olisi mahdoton toteuttaa ilman isosia, uutena ryhmänä ovat korona-ajan myötä tulleet vapaaehtoiset arkunkantajat, Kokkolan suomalaisen seurakunnan kirkkoherra Jouni Sirviö listasi.
– Korona osoitti myös haavoittuvuutemme. Diakoniassa noin 80 prosenttia vapaaehtoistyötä tekevistä on yli 70-vuotiaita, ja kun korona tuli, vapaaehtoiset jäivät kotiin. Toisaalta myös toimintakin hiipui.
Sirviö kannusti työaloja ja seurakuntia ottamaan kopin työpari-työskentelystä vapaaehtoistoiminnassa.
– Sitä voisi jalostaa monelle alalle. Työparina toimiessa voi tuulettaa ajatuksia ja taakka kevenee, kun on toinenkin sitä jakamassa, Sirviö summasi.

Artikkeli Vapaaehtoistyössä tulee voimaantua – ei vaivaantua julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

NEULOMUKSESSA perusvillasukan vartta koristaa leveä, musta surunauha-raita. Sukat on tarkoitettu kaikenikäisille sukupuoleen katsomatta. Jakelun hoitaa seurakunta. Sukkien väriä ei ole rajattu. Aikaisempien tempausten innoituksena on sota-ajan tarina, jossa opettaja purki valkoista villatakkiaan ja neuloi siitä ilman sukkia olleelle vauvalle sukat raiteiden korjaustöiden aikana. Junasukista puhutaan vieläkin.

Lokakuun puolivälissä Terttu arvioi, että Hupakoiden puikoista olisi valmistunut 30-40 paria sukkia. Marraskuun kokoontumiseen mennessä on hyvinkin mahdollista, että puolensadan parin vasu täyttyy. Ja tuskin kukaan kieltää neulomista sen jälkeenkään.

TEMPAUS sai hyvän lähdön Reuna-kustantamon ja kirjakaupan tapahtumasta, jossa Hupakot paistoivat lettuja. Pieni osa rahoista lahjoitettiin lankojen ostoon sukkien kutomista varten. Jotkut käyttävät omia lankoja. Kameran eteen tuloa aristeltiin, sillä Hupakot pitävät pitävät kunnia-asiana, ettei hyvän tekemisellä pidä elämöidä.

Halme uskoo, että rentoutuksen ohella neulojia kiehtoo ajatus, miten sukat lämmittävät saajansa jalkoja. On tärkeää, että kiireisen elämän keskellä omistetaan aikaa konkreettiselle auttamiselle. Yksinäisiä ihmisiä on entistä enemmän, joten auttavia käsiä ei ole koskaan liikaa.

Artikkeli Puikot kilkkaavat lohtua ja lämpöä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Sattumaa tai ei, mutta kun puolenkymmentä seurakunnan vapaaehtoisporukkaa sopi kahvion  vastuuvuoroista, Marja-Liisa päätyi Paula Marttilan ja Maire Heikkilän kanssa kesän aloitukseen. Oma vuoro osuu kohdalle kolmasti kesästä, mutta mikään ei estä pistäytymästä kahviossa vaikka joka viikko.

– Torilla aistii kesän ja sen, miten ihmiset ovat valmiiksi iloisella mielellä. Monet kasvot ovat tuttuja, mutta aina joukkoon mahtuu lomalaisiakin, jotka ovat paikalla ensi kertaa. Kahviossa jutellessa saattaa selvitä, että torille poikennut on joskus asunut täällä tai päässyt kirkossa ripille. Onpa joku vihittykin. Kun sitten satunnainen vieras tapaa torilla tutut kasvot, siinä on kohtaamisen riemua.

– Alkukesästä ihmisiä tulee torille kukkien ostoon, myöhemmin mansikoita ja uusia perunoita hakemaan. Leipä on haluttu artikkeli. Lähetyksen kahvioon leivotaan 80 pullaa. Joskus ne menevät kaikki, toisinaan ylimääräisiä myydään toriajan päättyessä.

Tori on auki yhdestä kolmeen, mutta usein kahdelta jo hiljenee. Jos torimyyjiä olisi enemmän, ostajiakin saattaisi riittää pitempään. Torikävijöiden valtaosa on eläkeläisiä. Kesällä toimintaa on niukemmin, joten tori on tapaamispaikka.

Seurakunnan torikahvion alkuun liittyy aina lyhyt työntekijän tai jonkun muun pitämä hartaus, laulu ja rukous. Vaikka kahviossa hälinää riittää, joskus kohtaaminen syvenee. On ollut surua, sairautta tai muuta elämän huolta. Niitäkin voi silloin yhdessä jakaa.

OMASSA ELÄMÄSSÄÄN Marja-Liisa on saanut itsekin kokea Jumalan rakastavaa ja eheyttävää huolenpitoa. Kun Kouvolasta seurakuntien linja-autot vuonna 1987 matkasivat Helsingin olympiastadionille Billy Grahamin missioon, Marja-Liisa tiesi jo lähtiessä, että nyt oli aika jättää elämä vahvempiin käsiin.

–Konkreettinen seuraus illasta oli, että syntyi yhteys seurakuntaan. Sisimpään tuli varmuus, että tapahtui mitä hyvänsä, jalkojen alla oli kestävä turvakallio. Löytyi myös oma paikka raamattupiiristä.

– Seurakunnasta sain pian kutsun tekstinlukijaksi kirkkoon. Aluksi pelotti, mutta toisaalta tuntui hyvältä.

Vuosien myötä vapaaehtoistehtävät ovat lisääntyneet. Nyt Marja-Liisa työskentelee kirkkoväärtinä eli ottaa tulijoita ovella vastaan, lukee päivän tekstejä ja kerää kolehtia. Kahvinkeitto- ja leipomisvuorojen lisäksi mieleisiä tehtäviä ovat adventtimyyjäiset ja syksyinen kynttiläilta, jossa lausutaan runoja ja luetaan psalmeja musiikin ohella.

– En ole puhuja-ainesta, joten käytännön palvelutehtävät sopivat minulle. Väki kuitenkin ikääntyy, joten uusi vereksiä voimia kaivataan mukaan.

PIENET JA YKSINKERTAISET asiat ovat  Marja-Liisan mielestä parhaita elämässä. Ei tarvitse nähdä vaivaa matkustamalla kauas, sillä kaikki elämässä tärkeät asiat löytyvät hyvin läheltä: kirkon oven saa avata ilmaiseksi, Raamatusta löytyvät elämän sanat ja Vapahtajammekin lupaa, ettei hän milloinkaan meitä hylkää eikä jätä.

Artikkeli Torikäynti on päivän piristys julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Hän lainaa Salvatore Quasimodon runoa Ja äkkiä on ilta:
”Kun me ojennamme kätemme hyväilyyn, onkin poski jo poissa. Kun me päätämme lähettää punaiset ruusut, on osoite tuntematon. Se, mikä on meille tärkeää sanoa, täytyy sanoa – itsemme tähden.”

– On vain tämä hetki. Etten kulkisi edellä tai takana, vaan olisin läsnä silmineni, korvineni.
– Tärkeintä on olla ihmisenä ihmisen rinnalla, ymmärtää toisen tuska.

Raila Hyytinen kertoo vapaaehtoisten saavan saattohoitoon valmistavaa koulutusta, mutta muistuttaa meidän kaikkien voivan kulkea kuolevan rinnalla, kukin tavallamme ja voimillamme.

Kutsu saatettavan rinnalle tulee yleensä hoitohenkilökunnalta, mutta ilman omaisten lupaa ei tehdä mitään. Yhteistyö on tiivistä. – Toimimme saatettavan ehdoilla. Yksi tahtoo palata menneisyyteen, toinen pelkää katsoa tulevaisuuteen: Entä jos omaiset eivät pärjääkään.

Saatettavan kanssa rukoillaan ja veisataankin, mutta vain, jos tämä niin toivoo.

Seurakunnan apu saattaa tuntua vieraalta, niin saatettavasta kuin omaisistakin. Kaikki eivät tahdo kertoa vakaumustaan, eivätkä puhua uskonasioista. – Eikä tarvitse, saattohoitoystävät vakuuttavat.

Kaikilla ei ole omaisia, ei ystäviäkään. Yksin ei silti tarvitse jäädä, vaikka tässä ajassa yksinäisyys, sairaus ja kuolema, usein surukin, on siivottu pois silmistä. Ja salattu lapsilta.

Kuolemasta puhutaankin peiteilmaisuin: nukkui pois, lähti luotamme.

Aiheesta keskustelu johtaa kysymykseen, mitä kuoleman jälkeen. Moni ei kestä läheisensä puhetta lähestyvästä kuolemastaan, vaikka sen käsittely saattaisi vapauttaa elämään.

Omaiset usein pelkäävät kuolevan kohtaamista, omaa romahtamista, sitä ettei itku ehkä lakkaakaan. Mitä ihminen sitten itkisi, jos ei kuolemaa!

Saattohoitoystävä on valmis tukemaan ja tarvittaessa neuvomaan, miten toimia.

Hän näyttää tunteensa ja itkee omaisten rinnalla, mutta säästää mahdollisen romahduksen kollegojen kohtaamiseen tai seurakunnan tarjoamaan työnohjaukseen.
– Meillä kaikilla on menetyksemme, mutta omat surut on syytä käydä läpi ennen kuin pyrkii auttamaan toisia. Siten voi olla levollisella mielellä aidosti tukena.
– Suru myös muuttaa muotoaan, muistuttaa alusta asti toiminnassa mukana ollut Kirsti Kurtto.

Anoppinsa kesällä kuolemaan saattanut Sirkka Tasanko rohkaisee omaisia kulkemaan kuolevan rinnalla. Ja jos siltä tuntuu, kutsumaan saattohoitoystävän avuksi.

Tasangon mielestä vapaaehtoiset ovat tärkeä tukiverkosto tunteidensa ja jaksamisensa kanssa kamppaileville omaisille.
– Meidän saattohoitoystävämme oli ollut anopin tukena jo usean vuoden, ja rohkaisi meitä sanattomasti saattohoitoon. Sanoin miehelleni, että tätä hetkeä ei kannatta menettää.

Kaikki siitä saatu auttoi surutyössä.
– Se oli hyväksi paitsi meille omaisille, myös lähtijälle itselleen. Niin uskon, vaikkei anopilla enää ollut sanoja. Saimme hiljalleen tottua hänen heikkoon vointiinsa. Pidimme kädestä kiinni, silitimme poskea, ja hän selvästi rauhoittui.

Vanhetessaan ja sairastuessaan ihminen muuttuu hauraammaksi, erinäköiseksi, vieraan oloiseksikin. Se ehkä pelottaa omaisia, lisää sisäistä tuskaa.

Tuska voi hellittää, jos rohkenee kuolevan rakkaansa rinnalle, luotettava ihminen tukenaan. Ja surutyö saa alkaa.

Tasanko toivoo, että omaisia kannustettaisiin enemmän osallistumaan saattohoitoon. Työtaakkansa keskellä hoitohenkilökunta tuskin ehtii ja jaksaa enää enempää, mutta saattohoitotietoa omaiset ottavat kiitollisina vastaan.

Saattohoitoystävää voi kysyä tai vapaaehtoiseksi tarjoutua Kuusankosken seurakunnassa arkisin:

Diakoniatyöntekijä Maria Korpi 0400 795835
Johtava diakoniatyöntekijä Vuokko Järvinen 0400 733871
Diakoniapappi Satu Leino 044 4221619
Sähköpostit: etunimi.sukunimi@evl.fi

Artikkeli Ihmisenä ihmisen rinnalla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.