Minä sanon teille: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Koputtakaa oveen, niin se avataan teille. Pyytäjä kyllä saa, etsijä löytää ja koputtajalle avataan. Kuka teistä vanhemmista antaisi lapselleen käärmeen, jos lapsi pyytäisi kalaa? Tai skorpionin, jos hän pyytäisi munaa? Vaikka te olette pahoja, osaatte antaa lapsillenne hyviä asioita. Kai siis Taivaan Isä antaa vielä paljon mieluummin Pyhän Hengen niille, jotka sitä pyytävät. (Luuk. 11:9–13)

Äitiys koostuu lukemattomista pienistä tehtävistä ja vastuista, arkisista asioista huolehtimisesta. Kun pienen lapsen elämänpiiri laajenee oman kodin ulkopuolelle – päiväkotiin, kerhoon, kouluun – yksi lukuisista huolehdittavista asioista on vaatteiden nimikointi. Joka ikiseen pieneen vaatekappaleeseen pitää kirjata omistajansa nimi, muutoin ne häviävät tai menevät sekaisin. Muutama päivä sitten ymmärsin, että osat oman äitini kanssa ovat vaihtuneet lopullisesti. Äiti muutti hoitokotiin, ja vietin melkoisen rupeaman nimikoimalla hänen sukkiaan ja muita vaatteitaan. Samalla tein listaa vaatekappeleista, joita pitäisi päivittää. Minkälaiset kesäkengät olisivat hyvät? Tarvitaanko hellehattua? Pohdinnat olivat ihan samoja kuin mitä käyn aina vuodenajan vaihtuessa omien lasten kohdalla. Lapset kasvavat ja itsenäistyvät, äiti vanhenee ja on riippuvainen muiden huolenpidosta. Vaatteita nimikoidessani minä pohdin äitiyden olemusta ja paikkaani sukupolvien ketjussa.

Tulevana sunnuntaina vietetään äitienpäivää ja kirkkovuoden mukaan rukoussunnuntaita. Molempien päivien teemat johdattavat miettimään niin vanhemmuuden kuin lapsena olemisen kysymyksiä. Kaikki ihmiset eivät saa omia lapsia eivätkä kaikki naiset ole äitejä, mutta jokainen meistä on jonkun lapsi, jonkun äidin kohdussaan kantama ja jonkun pienenä hoivaama. Äitien- ja isänpäivä ovat vuotuisia juhlia, jolloin ollaan tekemisissä aivan syvimpien henkilökohtaisten kysymysten kanssa. Äitiyteen liittyy paljon rakkautta, kiitollisuutta ja välittämistä, mutta usein myös paljon kipua ja vastaamatta jääneitä kysymyksiä.  

Sekä vanhemmuuteen yleensä että äitiyteen erityisesti liittyvät roolit ja odotukset ovat olleet viime vuosikymmeninä voimakkaassa murroksessa. Mielenkiintoinen havainto tästä näkökulmasta on se, että päivän evankeliumissa vuoden 1992 raamatunkäännös puhuu isästä ja UT2020 -käännös vanhemmasta. Rooliodotukset ja ihanteet vaihtuvat, mutta perusasiat pysyvät. Vanhemman tehtävä on turvata lapselleen elämän perusedellytykset, ruoka ja vaatetus. Siihen pyrkivät myös ”pahat” ihmiset, me syntiset ja epätäydelliset.

Evankeliumin tarkoituksena ei kuitenkaan ole määritellä hyvää vanhemmuutta sinänsä, vaan kuvata Jumalaa. Se kertoo, millainen vanhempi meidän taivaallinen Isämme on. Yhdenkään maallisen vanhemman, sukupuolesta riippumatta, ei kannata liikaa verrata omaa vanhemmuuttaan Jumalan huolenpitoon. Ennemmin tai myöhemmin jokainen vanhempi joutuu vastatusten oman epätäydellisyytensä kanssa: hän tulee tarjonneeksi lapselleen, jos ei nyt skorpionia, niin ainakin jotakin muuta kuin mitä lapsi siinä hetkessä tarvitsisi. Vanhemmuus on peili, joka paljastaa ihmiselle hänen parhaimmat ja huonoimmat puolensa.

Kuvaus Jumalasta taivaallisena Isänä on meille tuttu. Raamatusta löytyy myös jakeita, jossa Jumalaa verrataan äitiin. Hän on kuin pesäänsä suojeleva kotka (5. Moos. 32:18), lastaan lohduttava äiti (Jes. 66:13) tai lintuemo, joka kokoaa poikaset siipiensä suojaan (Matt. 23:37). Teologi ja psykoanalyytikko Matti Hyrck kuvaa tutkimuksissaan, miten kuvaan Jumalasta vaikuttavat ne kokemukset, mitä ihmisillä on ollut aivan pienenä vanhemmistaan. Toisille näin muodostuva kuva Jumalasta on turvallinen, toisille pelottava. Jumala on kuitenkin paljon suurempi kuin mikään hänestä käytetty vertauskuva. Samoin Jumalan rakkaus ihmisiä kohtaan on suurempaa kuin mikään inhimillinen rakkaus.

Jumala on meidän taivaallinen vanhempamme, ja meillä on lupa pyytää häneltä apua pienissä ja isoissa asioissa. Rukoussunnuntain evankeliumia edeltää Isä meidän -rukous, jossa UT2020:n sanoin pyydetään ”tarpeeksi leipää joka päivä”. Luther opetti, että käsite jokapäiväinen leipä kattaa kaikki jokapäiväisen elämän tarpeet, aineelliset ja aineettomat.

Jumala ei kuitenkaan ole mikään toivomusautomaatti. Kaikkea pyytämäämme emme saa, ja usein rukoukset tuntuvat jäävän vastausta vaille. Siitä huolimatta rukoussunnuntain raamatuntekstit rohkaisevat meitä luottamaan Jumalaan samanlaisella varmuudella kuin pieni vastasyntynyt vauva turvautuu vanhempaansa. Hänelle voimme rukouksessa tuoda niin oman elämän pienet kuin koko maailman suuret murheet. Rukouksessa on kyse luottamuksesta ja heittäytymisestä Jumalan syliin. Se on luottamusta siihen, että Jumala ohjaa elämää läpi helpompien ja vaikeampien päivien. Jeesus viittaa tässä evankeliumissa jo helluntaihin ja Pyhään Henkeen. Jumala ei jätä meitä ihmisiä yksin etsimään tietä, vaan ohjaa ja opastaa meitä Pyhän Hengen avulla eteenpäin. Psalminkirjoittajan sanoin: ”Sinä olet tehnyt suuria tekoja, sinä ajattelet meidän parastamme.  Minä haluan kertoa teoistasi –   niitä on enemmän kuin voin luetella.” (Ps. 40:2)

Artikkeli ”Sinä ajattelet meidän parastamme” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Tulosten kahtiajakoisuus yllätti myös tutkijatohtori Matilda Sorkkilan.

–  Eristäytyminen ei ollutkaan kaikille vaikeaa, eikä poikkeusaika näkynyt selkeänä kuormittuneisuutena kaikissa vanhemmissa. Toisaalta perheet, joissa tuen tarve ennen koronaakin oli suuri, voivat poikkeusaikana entistä huonommin.

Vaikka kriisiin oli varauduttu heikosti, paljasti poikkeusaika myös jotakin hyvää.

–  Huomattava osa vanhemmista voi hyvin ja oli onnellisia. He kokivat voivansa vihdoinkin hidastaa tahtia ja nauttia yhdessäolosta perheen kanssa. He eivät edes toivoneet paluuta vanhaan.

Sorkkilan mielestä olisikin tärkeää pohtia, voitaisiinko korona-ajasta oppia hyvinvointia lisääviä tekijöitä, kuten kiireettömyyttä, perhekeskeisyyttä ja pehmeitä arvoja.

Jokainen meistä voisi miettiä, miten auttaa naapuria, ystäviä ja sukulaisia.

–  Onko nyky-yhteiskunta liian hektinen ja suorituskeskeinen, jotta vasta kriisin keskellä on mahdollista hidastaa tahtia. Tarvitaanko tällainen kriisi, että ihmiset voivat elää arvojensa mukaisesti? Sorkkila kysyy.

Perheiden elämää poikkeusaikana tarkastellut tutkimus tehtiin keväällä huhti-toukokuussa. Vanhempia kuormittivat poikkeusaikana erityisesti taloudelliset huolet, tukiverkkojen ja palveluiden puute, yksinäisyys sekä etäkoulun ja työn yhdistämiseen liittyvät vaikeudet.

Huomattavalla osalla vanhemmista (20–30 prosenttia) oli uupumusta viikoittain. Lähes joka kymmenes vanhempi oli vakavassa uupumisriskissä. Uupumusta lisäsi siirtyminen etäopetukseen, jolloin lasten opetusvastuu jäi enemmän vanhempien harteille. Vanhemmat kokivat, ettei työpaikoilla aina ymmärretty, missä puristuksessa vanhemmat olivat.

Yksinhuoltajaperheissä kannettiin huolta ja pelkoa siitä, mitä lapsille tapahtuu, jos vanhempi sairastuu.

Vanhempien väsyminen oli yhteydessä myös lapsiin kohdistuneeseen väkivaltaan ja kaltoin kohteluun.

–  Vanhemmat olivat yllättäen monenlaisten vaatimusten puristuksessa. Monet heistä kokivat jäävänsä kaikkien tukiverkkojen ja palvelujen ulkopuolelle, Sorkkila kertoo.

Heikommassa asemassa olevilta perheiltä palvelut katkesivat lähes kokonaan, minkä seurauksena perheet voivat entistä huonommin.

– Tuntui, että kukaan ei poikkeusaikana kysynyt, mitä vanhemmille kuului. Heidän piti vain jotenkin selviytyä tästä ajasta, Sorkkila huomauttaa.

Sorkkilan mukaan poikkeustilanteisiin pitäisi varautua paremmin, jotta perheet eivät joutuisi samanlaiseen ahdinkoon kuin keväällä.

–  Nyt olisi hyvä pohtia, miten jatkossa järjestetään matalan kynnyksen apua perheille.

Kyselytutkimuksen vastauksissa vanhemmat toivoivat muun muassa keskitettyä puhelinnumeroa, josta voisi saada tietoa eri palveluista. Lisäksi toivottiin enemmän yhteydenpitoa koulun, päiväkodin ja kodin välille, joustoa työpaikoille, lasten ulkoilutusapua ja ruoka-apua.

–  Lasten jäädessä etäopetukseen yksikin lisäruoka tuntui kuormittavan perheitä, joissa rahat olivat muutenkin tiukoilla, Sorkkila sanoo.

Tukea toivottiin myös parisuhteeseen ja henkiseen jaksamiseen, vertaistuki- ja keskusteluryhmiä sekä lapsille ohjattua toimintaa verkkoon.

–  Monet toimijat havahtuivatkin nopeasti tarjoamaan näitä palveluja, Sorkkila toteaa.

Poikkeusaika toi esiin myös ihmisten auttamishalun, minkä Sorkkila toivoisi jatkuvan, kun elämä joskus normalisoituu.

–  Sen lisäksi, että sosiaali- ja terveyspalvelut hoidetaan hyvin, jokainen meistä voisi miettiä, miten auttaa naapuria, ystäviä ja sukulaisia. Kriisin keskellä liian moni jäi yksin täysin ilman apua.

Tutkijatohtori Matilda Sorkkila alustaa tutkimuksesta piispantarkastuksen paneelikeskustelussa Maskin takaa – Mitä meille tapahtuu? pe 25.9. klo 14. Keskustelu nähdään suorana Jyväskylän seurakunnan Henki ja elämä -Youtube-kanavalla, osoitteessa youtube.com/henkielama. Keskustelussa pohditaan muun muassa, mitä hyvää voisimme oppia poikkeusajoista. Piispa Simo Peuran lisäksi mukana ovat yhteiskuntapolitiikan professori Teppo Kröger Jyväskylän yliopistosta, Kelan tutkimuspäällikkö Signe Jauhiainen ja erikoistutkija Terhi Tuukkanen lapsiasiavaltuutetun toimistosta. 

Tiesitkö

• Tutkimus vanhemmuuden voimavara- ja kuormitus­tekijöistä covid-19-kriisin poikkeusaikana toteutettiin 22.4.–13.5.2020.
• Verkkokyselyyn osallistui 1 105 vanhempaa eri puolilta Suomea.
• Osa Jyväskylän yliopiston Vanhemmuuden voimavara- ja kuormitustekijät (VoiKu) -tutkimusta.
• Tutkimuksessa on mukana useita maita ympäri maailmaa.
• Tutkimuksesta vastaavat tutkijatohtori ja hyvinvoinnin psykologian dosentti Matilda Sorkkila ja professori Kaisa Aunola Jyväskylän yliopistosta.

Artikkeli Tahtia hidastaneet perheet nauttivat olostaan ja uudesta rauhasta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kahdeksantena päivänä kokoonnuttiin ympärileikkaamaan lasta. Muut tahtoivat antaa hänelle isän mukaan nimeksi Sakarias, mutta hänen äitinsä sanoi: »Ei, hänen nimekseen tulee Johannes.» Toiset sanoivat: »Eihän sinun suvussasi ole ketään sen nimistä.» He kysyivät viittomalla isältä, minkä nimen hän tahtoi antaa lapselle. Sakarias pyysi kirjoitustaulun ja kirjoitti siihen: »Hänen nimensä on Johannes.» Kaikki hämmästyivät. Samalla hetkellä Sakarias sai puhekykynsä takaisin, ja hän puhkesi ylistämään Jumalaa. (Lk. 1: 59-64)

Juhannus on joulun tavoin niitä vuodenkierron juhlia, joihin liittyy iso määrä perinteitä ja odotuksia. Moni perhe, suku tai ystäväpiiri kokoontuu näinä juhlapyhinä yhteen, pöytään katetaan juuri ne tietyt herkut ja päivää vietetään totutuin tavoin. Sekä jouluun että juhannukseen latautuu suuret odotukset siitä, miten perinteistä juhlaa tulisi viettää. Sen, mikä on toiselle luovuttamaton osa juhlaa, joku toinen, kenties oma perheenjäsen, olisi jo valmis hylkäämään.

Monen tämänkin kesän ihan tavallisen vauvan syntymän yhteydessä käydään samantapaisia keskusteluja kuin tämän aikuisena Johannes Kastajana tunnetun lapsen syntyessä. Lapsi oli hartaasti odotettu ja toivottu. Hän toi mitä ilmeisimmin tullessaan iloa ja toivoa paitsi vanhemmilleen niin myös muille ympärillä oleville läheisille.

Lapsen vanhempien Elisabetin ja Sakariaan naapureilla ja sukulaisilla oli omat odotuksensa siitä, mikä lapselle annetaan nimeksi. He halusivat, että lapsi saa nimen sukulaistensa mukaan, kuten tapana oli. Mutta Elisabetilla ja Sakariaalla on tiedossaan toinen nimi ja toisenlainen tulevaisuus lapselleen. Elisabet ja Sakarias pitävät päänsä läheisten pienen painostuksen alla.

Tällaiset keskustelut eivät ole kovin harvinaisia nykyäänkään ennen ristiäisiä ja muita lapsen elämän käännekohtia. Erityisesti ensimmäisen lapsen syntyessä monet tuoreet vanhemmat joutuvat etsimään tasapainoa sukujen odotusten ja perinteiden sekä toisaalta oman näkemyksensä ja kasvatusperiaatteiden välille.

Juhannus ja joulu liittyvät yhteen kristilliseltä sanomaltaan.  Johannes Kastajan tehtävä oli raivata tietä Jeesukselle. Hän teki sen äärimmäisen tinkimättömällä ja omistautuneella tavalla. Aivan lapsesta saakka Johanneksen elämä oli omistautumista Jumalan palvelemiseen. ”Herran käsi oli hänen yllään”, todetaan päivän evankeliumin lopuksi. Herran käsi Johanneksen yllä ei luvannut hänelle helppoa, kärsimyksestä vapaata elämää, vaan aivan toisenlaisen tien. Siitä huolimatta Sakarias kiitoslaulussaan laulaa ”me saamme pelotta palvella vihollisistamme vapaina, pyhinä ja vanhurskaina hänen edessään kaikkina elämämme päivinä.” (Lk 1:74-75).

Johannes Kastajan syntymäkertomus nostaa esiin kysymyksen siitä, mitä tarkoittaa Jumalan johdatus silloin, kun edessä on ennustamaton, vaikea tie? Se haastaa miettimään myös sitä, miten toimia uudella tavalla silloin, kun vanha perinne katkeaa eikä toteudukaan niin kuin oli ajateltu, olipa kyse sitten lapsen nimestä tai perinteisen juhlan viettotavasta. Tuntemattoman eteen varsin kouriintuntuvalla ja arkiseen elämään vaikuttavalla tavalla olemme joutuneet me kaikki tänä keväänä, kun koronapandemia hetkessä muutti maailman toisenlaiseksi. Varsin monen juhannukseen se yhä vaikuttaa.

Pelkoa ja hämmennystä tuntemattoman tulevaisuuden tai mahdottomalta tuntuvan tehtävän edessä – olipa kyse sitten omasta tai vielä syntymättömälle lapselle annetusta tehtävästä – ei vie pois toisten ihmisten hyvää tarkoittavat neuvot, ohjeet ja odotukset. Elisabet ja Sakarias pitävät päänsä, sillä he tietävät, että Jumalalla on suuret suunnitelmat heidän lapselleen.

Sakariaankaan, hurskaan papin, ei ollut helppoa uskoa enkelin tuomaa viestiä tulevasta lapsesta (Lk. 1:15). Hänkin pelästyi, ja piti tilannetta mahdottomana. Siitä huolimatta hän lopulta laulaa ”me saamme pelotta palvella häntä vihollisistamme vapaina”. Sakariaan kiitosvirtenä tunnettu ylistyslaulu kuuluu meidän kirkossamme osaksi aamurukousta (Laudes). Olipa Jumala varannut kullekin päivälle ja koko elämällämme minkälaisen tarkoituksen tahansa, Sakariaan kanssa me saamme luottaa Jumalan suunnitelmaan, hyvyyteen ja armoon!

Kirkkomme Lähetys julkaisee kesän aikana viikoittain kirjoituksen seuraavan sunnuntain jumalanpalvelustekstien pohjalta. Tavoitteena on luodata sitä, mitä nuo tekstit mahdollisesti antavan pohdintaan kirkon missionaarisuudesta. Tekstit voi lukea kirkkovuosikalenterista:
Juhannuspäivä (Johannes Kastajan päivä)

Artikkeli Juhannuspäivä: Perinteitä, odotuksia – ja odottamaton kutsu julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Muutos ei kuitenkaan katkaissut välejä perheeseeni, vaan yhteydet ovat säilyneet hyvinä pesäeron jälkeenkin. Nyt minulla on oma perhe ja elämäni keskiössä on puolivuotias Lenni-poika. Olen aina ollut lapsirakas. Johtunee siitä, että olen kasvanut isossa sisaruskatraassa. Pojallani on peräti 39 serkkua.

Kotoa lähdön jälkeen ehdin asua monella paikkakunnalla. Jyväskylässä olemme asuneet vajaat kaksi vuotta. Ensimmäistä kertaa meillä on se tunne, että tämä ei ole vain väliaikaista, vaan paikka tuntuu oikeasti kodilta. Olen sosiaalinen ja puhelias, mutta tykkään olla paljon ihan yksin tai vain oman perheeni kanssa.

Luonto on minulle tärkeä. Ulkoilemme paljon ja teemme vaunulenkkejä. Mieheni kanssa käymme myös vuorotellen salilla kuntoilemassa.

Moni pikkulapsen vanhempi valittaa väsymystä ja yöunien vähyyttä. Taidamme poiketa valtavirrasta, koska menemme aikaisin nukkumaan ja heräämme yleensä ennen Lenniä. Poika nukkuu jo omassa huoneessaan, usein heräämättä kertaakaan yön aikana. Sitten jaksaakin hyvin seuraavana päivänä touhuta. Minusta on mukavaa olla äiti. Lapsen kehitystä ja uusien asioiden oppimista on hienoa seurata. Lenni on ollut aina helppo lapsi, varsin iloinen ja nauravainen.

Olen ammatiltani kokki ja äitiyslomalle jäädessäni tarjoilijaopinnot olivat aivan loppusuoralla. Tarkoituksena olisi saattaa opinnot loppuun ensi syksynä. Yrittäjänä toimiva mieheni olisi sen aikaa kotona hoitamassa lasta.

Minusta kokin ja tarjoilijan ammattitutkinnot ovat hyvä yhdistelmä. Koen olevani omalla alallani. Tykkään myös asiakaspalvelusta, mutta enemmän elementissäni olen silti keittiön puolella. Haaveissa on, että minulla olisi jonain päivänä vielä oma ravintola, ensin täytyy kuitenkin hankkia runsaasti työkokemusta. Mieluiten jossakin tasokkaassa ravintolassa.

Artikkeli Pienen lapsen äiti nukkuu hyvin julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Perheen nuorimmainen, viisivuotias Janita, käy tällä hetkellä kahdessa kerhossa: seurakunnan päiväkerhossa ja kaupungin kerhossa.

– Pirjon kerhossa leikitään sisällä nukeilla ja autoilla, Janita sanoo.

Eskaria käyvä seitsemänvuotias Leevikin muistaa vielä seurakunnan päiväkerhon hyvin.

– Kerhossa oli hyvä kaveri, Sara. Sekin on nyt eskarissa, Leevi kertoo.

Mannilassa seurakunnan kerhoa vetää kerran viikossa lastenohjaaja Pirjo Johansson, joka toimi jo Heikkilöiden 21-vuotiaan esikoisen, Juulian, ”kerhotätinä”. Myös perheen 14-vuotias Niko on käynyt seurakunnan kerhoissa.

Seurakunnan päiväkerhossa lapset viettävät aikaa ikäistensä lasten ja ohjaajan kanssa. Leikin, askartelun ja välipalan lisäksi ohjelmassa on pieni hartaushetki.

– Minulle on tullut vaikutelma, että seurakunnan päiväkerhoissa lapsille mieluisinta on ollut toisten lasten seura. Kerhon tunnelma on ollut lämmin ja mukava, Tero Heikkilä sanoo.

Lahja olla lasten kanssa

Tero Heikkilä ehtii kuljettaa lapsiaan kerhoihin ja viettää heidän kanssaan paljon aikaa, koska hän on nyt sairauseläkkeellä. Heikkilä nauttii sataprosenttisesti lastensa kanssa olemisesta.

– Ihan lahjana pidän tätä asiaa.

Heikkilän perheen lapsilla on paljon ohjelmaa, Tero Heikkilän mielestä jo vähän liikaakin. Seurakunnan päiväkerhon ja kaupungin kerhon lisäksi perheelle tuttuja ovat perhekerhot ja Kuokkalan isi-illat.

– Perhekerho ei oikein mahdu enää aikatauluun.

Tero Heikkilä pitää seurakunnan kerhoissa annettavaa kristillistä kasvatusta arvokkaana.

– Minulle se on tärkeää.

Isät ovat äitejä rennompia vanhempia

Perhekerhojen ohjelmasta Tero Heikkilä kiittelee mukavaa loppuhartautta, jossa ollaan yhdessä ja sytytetään kynttilät. Isi-illoissa taas isit pääsevät rauhoittumaan työelämän kiireistä lapsen kanssa.

– Perhekerhot olivat kivoja. Kävin niissä ennen kuin lähdin töihin. Oli mukava nähdä muita vanhempia samalta asuinalueelta. Kerhot toivat vaihtelua arkeen, perheen äiti Satu Heikkilä sanoo.

Lehtikirjoituksista ja kokemuspiiristään Tero Heikkilä on huomannut, että lapset pitävät isien seurasta. Hänellä on mielikuva, että äidit menevät usein liikaa pilkulleen ohjekirjan mukaan. Isät puolestaan saattavat olla vähän rennompia ja joustavampia vaikkapa aikataulujen kanssa.

– Olen huomannut, että lapsista saattaa olla mukavampi, jos vaatteissa on vähän likaa. Se on sellainen miesten tapa.

Ilmoittaudu seurakunnan päiväkerhoihin 14.5. mennessä.

Artikkeli Isä kuskaa kerhoon julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Messujen jälkeen Kurttila puhui tapaturmaisesti loukkaantuneiden tai vammautuneiden lasten ja nuorten sekä heidän perheidensä tukiyhdistys Tatu ry:n 15-vuotisjuhlissa. Hän viipyi juhlissa kaksi tuntia, jotta ehti kuunnella järjestön ja ihmisten kuulumisia.

Päivän viimeinen tapaaminen oli Maahanmuuttovirastossa, minkä jälkeen Kurttila tarkasti antamansa haastattelun hallituksen pakolaispolitiikasta. Kotiin päästyään hän luki vielä aineistoa ensi viikon Moskovan virkamatkaa varten.

Ura lasten, nuorten ja perheiden asialla

Kurttila on toiminut lasten, nuorten ja perheiden asialla koko uransa. Hän tutustui tähän maailmaan päästyään nuorena opiskelijana opetusministeriöön töihin.

– Siellä lasten, nuorten ja perheiden asiat tulivat työpöydälleni. Sen jälkeen ne eivät ole sieltä kadonneet.

Aloittaessaan lapsiasiavaltuutettuna vuonna 2014 Kurttila luopui monista luottamustehtävistään. Tämän hän koki selkeämmäksi sekä viranhoidon että ajankäytön kannalta. Keskisuomalaisten lasten ja nuorten hyvinvointia ja mielenterveyttä edistävän Haukkalan säätiön hallitukseen hän kuitenkin suostui, kun häntä siihen pyydettiin.

Lisäksi Kurttila valittiin hiljattain Euroopan lapsiasiavaltuutettujen tulevaksi puheenjohtajaksi. Kotona hänellä on kolme koulu-
ikäistä lasta ja vaimo.

Näiden roolien yhdistäminen onnistuu Kurttilan mukaan rakastavan ja sovinnollisen perheen sekä osaavan ja innokkaan henkilökunnan ansiosta.
Entä mikä rooleista on hänelle tärkein?

– Ihminen on kokonaisuus monine eri rooleineen ja tehtävineen. Syvimmän tunteen minulle tuottaa isyys.

Etäyhteydenpito ei korvaa läheisyyttä

Tuomas Kurttila on yleensä kaksi päivää viikosta lapsiasiavaltuutetun toimistolla Jyväskylässä, ja työmatkoja kotimaassa ja ulkomaille on vuoden mittaan satoja. Reissussa ollessaan hän soittelee ja viestittelee jonkin verran perheensä kanssa.

– Etäyhteydenpito ei korvaa läheisyyttä, kosketusta, todellista keskustelua ja kohtaamista. Kun tähän on arjessa riittävästi aikaa, poissaolo on vähemmän dramaattista. Lapsia ja perhettä ei voi kauko-ohjata.
Vinkiksi muille paljon matkustaville vanhemmille hän toteaa, että jokaisella on velvollisuus elää mahdollisimman tasapainossa omien odotusten ja läheisten tarpeiden suhteen.

– Kenenkään elämä ei ole täydellinen, eikä kukaan ole täydellinen. Paljon pystyy tekemään fiksulla töiden suunnittelulla ja myös ei-sanan harjoittelulla.

Kurttilan perheessä jokainen osallistuu kodin töihin, kuten pyykkien ripustamiseen, astianpesukoneen tyhjentämiseen ja roskien viemiseen. Lisäksi lapset siivoavat omat huoneensa ja käyttävät perheen kahta koiraa ulkona. Kodin töistä saa rasteja, ja viidestä rastista saa kaksi euroa viikkorahaa. Koulutöistä ei palkita rahalla, koska koulussa kannustimena ovat elämässä pärjääminen ja tietämisen ilo.

Peliaikaa kolmena päivänä viikossa

Peliaikaa Kurttilan lapsilla on viikossa kolmena päivänä, kunakin päivänä yksi tunti. Mutta Pokémon Gon pelaamista ei lasketa tähän, sillä sitä Kurttila pitää ulkona liikkumisena.

– Kun säännöt laatii lasten ollessa pieniä, niihin kasvaa sisään.
Hienointa isänä olemisessa on Kurttilan mukaan se, että siinä saa pienen kosketuksen omaan rajallisuuteensa ja jatkuvuuteensa.

– Lapsissani konkretisoituu minun osani helminauhassa.
Vaikeinta taas on elämän kantavuuteen luottaminen.

– On vaikea luovuttaa kontrollista, joka onkin harhaa. Voin tehdä osani isänä, mutta jokainen elää oman elämänsä, kokee omat kipunsa, saa onnen hetkensä. Vanhemmuus on hyvin erikoinen kokonaisuus suurinta huolta ja kaipausta sekä suurinta iloa ja onnea.

Suomalainen mies ja isä on lapsiasiavaltuutetun silmin tällä hetkellä hyvällä tiellä.

– Annamme yhä enemmän arvoa perheelle, puolisolle ja lapsille. Miehelle isyys ja hyvä parisuhde ovat hyvinvoinnin kannalta todellinen lottovoitto, Kurttila sanoo.

Artikkeli Reissuisä satsaa kotona läsnäoloon julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Nicaraguassa isä on perheen pää

Nicaraguassa isä on perheen pomo. Äiti käy töissä mutta tekee kotityöt. Naisten täytyy siivota, valmistaa ruokaa ja hoitaa perhe, ja mies katsoo televisiota.  Uskon, että tilanne muuttuu pikkuhiljaa. Kun olin pieni, meillä oli kotiapulainen. Se on tavallista, eikä tarkoita, että perhe on rikas.
Lapset muuttavat kotoa, kun menevät naimisiin. On huono juttu, jos lapsi asuu tyttö- tai poikaystävän kanssa. Jos yksin elävä nainen harrastaa seksiä, se tuo hänelle huonon maineen, miehen mainetta se taas kasvattaa. Esimerkiksi minun enoni asuu vanhempiensa luona, koska hän ei ole naimisissa – ja hän on jo 45-vuotias!
Köyhissä perheissä lapset auttavat paljon kotitöissä. Esimerkiksi isäni syntyi köyhään perheeseen, jossa ei ollut isää – oli vain äiti ja äidin vanhemmat. Isä teki kotitöitä viisivuotiaana. Sisareni ja minä aloimme tehdä kotitöitä, kun olimme 14-vuotiaita. Jos vanhemmilla on yritys, lapset tekevät siellä töitä. Kun olin lapsi, isällä oli torilla oma kafeteria, ja autoin häntä viikonloppuisin, mutta vain neljä tuntia päivässä. Jo kuusivuotiaana tein pieniä asioita: järjestin lautasliinat, lajittelin setelit kassaan.
Perheeseen kuuluvat äiti, isä, lapset, serkut, enot, sedät, tädit ja isovanhemmat. Me kunnioitamme vanhoja ihmisiä. Kokoonnumme kerran viikossa syömään isovanhempien kotiin. Me olemme yhdessä, kun tapahtuu jotain hyvää, ja kun tapahtuu jotain surullista.  Me myös autamme toisiamme. Esimerkiksi pari kuukautta sitten enoni oli työtön, eikä Nicaraguassa makseta työttömyyskor­vausta. Siksi me kaikki autoimme häntä ja hänen perhettään. Kun minä matkustin Espanjaan opiskelemaan, perheenjäsenet auttoivat minua.
Nicaragualainen nainen 30 v

Japanissa kasvatusvastuu on äidillä

Japanissa isät ovat yleensä pitkät päivät töissä, ja lastenkasvatusvastuu on äidillä. Äidillä ja lapsella on useimmiten hyvin tiivis suhde. Useat naiset lopettavat töissä käymisen avioiduttuaan tai viimeistään, kun syntyy lapsia. Töihin on vaikea palata myöhemminkään, koska Japanissa tehdään pitkiä päiviä, ja lasten koulutukseen liittyvät asiat vievät paljon äidin aikaa. Perheessä suurimmat paineet ja odotukset kohdistuvat vanhimpaan poikaan.
Raha- ja kotiasioista määrää useimmiten äiti. Mies antaa palkkansa vaimonsa käytettäväksi, ja vaimo antaa taskurahaa miehelle.
Lasten asema on kohtuullisen hyvä. Koulutusta korostetaan paljon, ja yhteiskunnan kilpailuhenkisyyys laittaa paljon paineita lastenkin harteille. Paineiden ja kiusaamisen takia usea lapsi ja nuori kieltäytyy menemästä kouluun.
Japanissa on ihan normaalia asua kotona vielä aikuisenakin. Moni asuu kotona vaikkapa avioitumiseensa saakka.
Miehet ja naiset ovat aika epätasa-arvoisessa asemassa. Veisin Suomesta mallia, jossa sekä isällä että äidillä olisi mahdollisuus olla töissä ja osallistua lastenhoitoon. Suomessa odotetaan itsenäistymistä liiankin varhain – että heti 18-vuotiaana muutetaan pois kotoa. Japanissa yliopisto-opiskelijatkin vaikuttivat melko lapsellisilta ja ovat taloudellisesti yleensä vanhempiensa tuen varassa, mikä tietysti johtuu siitä, ettei Japanissa ole opintotukisysteemiä.
Johanna Perendi on työskennellyt Japanissa Kylväjän lähettinä

Kreikassa lapset ovat erityisasemassa

Kreikassa mies on perheen pää, mutta naiset pitävät kiinni kukkarosta eli huolehtivat ostoksista ja laskuista. Kaupungeissa nuoret isät osallistuvat kodin töihin ja lastenhoitoon luontevasti, vanhemmassa polvessa on vielä palveltavia patriarkkoja.
Piilomatriarkat ovat aina osanneet kääntää perheenpään pään mielensä mukaan. Mieheltä vaaditaan yleisesti kaiken ”byrokratiapuolen” hoitamista, mikä ei ole vähäinen työsarka Kreikassa.
Vielä pari vuosikymmentä sitten poikalapsia hellittiin, mutta nyt pojat ja tytöt ovat tasavertaisia.Pojilla on tosin enemmän vapautta perheissä, he saavat esimerkiksi liikkua ulkona enemmän kuin tytöt.
Perhe on läsnä nuorten elämässä hyvällä tavalla: nuorta ei jätetä oman onnensa nojaan, kun hän täyttää 18. Tässä suomalaisilla olisi opittavaa kreikkalaisista perheistä, samoin kuin alkoholikulttuurissa.
Lapsi voi silti kasvaa itsenäiseksi, vaikka vanhemmat huolehtivatkin hänen asioistaan pitkälle yli kaksikymppiseksi. Lapset ovat taloudellisesti riippuvaisia vanhemmistaan pitkälle aikuistumisen jälkeen, ja se ilmiö on yleistynyt nuorison massatyöttömyyden takia.
Suomeen haluaisin tuoda vanhempien kunnioitusta. Lapset ovat myös perheissä erityisasemassa. Käytännössä koko perhe menee aina lasten etu edellä. Vähän kärjistän kun sanon, että Suomessa kysytään ”miten parhaiten toteuttaisin itseäni”, ja Kreikassa kysytään ”miten parhaiten toimisin lasteni eduksi”.
Hyvä käytös on itsestään selvää, mikä näkyy esimerkiksi kouluissa. Opettajilla on arvonsa, mutta lapset voivat hyvinkin vapaasti keskustella heidän kanssaan melkein asiasta kuin asiasta.
Kreikkalaiset uskovat koulutukseen ja uhraavat suuria summia lasten harrastuksiin, yksityistunteihin ja ulkomailla opiskeluun, koska he eivät luota, että Kreikan koululaitos antaisi tarpeeksi eväitä elämään.
Kreikassa asuvien suomalaisten perheenäitien havaintoja, keskustelupalstalta

Artikkeli Hullunkuriset perheet julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Minkäänlaista positiivista ajatusta en ole vuosien aikana osakseni saanut.

Siksi tämänkin haastattelun Tuija haluaa antaa nimettömänä kaikenlaisen hämmingin välttämiseksi ja lastensa suojelemiseksi.

Lapset ovat lahja

Yllätysraskaus oli shokki lasten isälle, joka ei kyennyt ottamaan vastuuta vanhemmuuden jakamisesta. Tuija leimautui valehtelijaksi, joka hankkiutui tahallaan raskaaksi.

– Vaikka lasten kasvattaminen yksin on ollut hirveän rankkaa, olen onnellinen, että olen uskaltanut haluta nämä lapset. Minulle lapset ovat lahja – maailman ihanin asia.

Lasten isä ei ole ollut mukana lasten arjessa. Satunnaiset tapaamiset kerran pari vuodessa ovat olleet lyhyitä, joskus vain muutaman minuutin mittaisia.

– Hän ei yksinkertaisesti osaa olla lasten kanssa, Tuija huomauttaa.

Suru ja huoli eivät ole vieneet pois kaikkea iloa

Tuija on kantanut jatkuvaa huolta siitä, miten isän puuttuminen perheestä vaikuttaa lapsiin.

– Kun lapset syntyivät, tunsin järkyttävän suurta surua, ettei isä ole pitämässä lapsia sylissään. Silti suru ja huoli eivät ole vieneet pois kaikkea sitä iloa, jota lapset ovat elämääni tuoneet. Mutta onhan tämä hirveän surullista. Mitä muuta se voisi olla, Tuija sanoo.

Lapset ovat suhtautuneet isän poissaoloon eri tavalla.

– Toiselle lapselle isä oli pienenä suuri sankari, joka tekee paljon töitä ja asuu ulkomailla, eikä siksi ehdi tavata. Toinen lapsi tokaisi saman ikäisenä tykkäävänsä vain mukavista isistä, Tuija muistelee.

Lasten kasvatuksesta olisi mukava jakaa vastuuta toisen vanhemman kanssa, keskustella rajoista ja pelisäännöistä. Nyt kaikki päätökset on tehtävä yksin.

Toisaalta lapset eivät Tuijan mielestä osaa kaivata sellaista, jota ei ole koskaan ollutkaan ja joka ei osaa ottaa kontaktia edes lyhyiden tapaamisten aikana. Isäksi lapset eivät ole isäänsä enää pitkään aikaan sanoneet.

Nyt lapset ovat siinä iässä, että asioista voisi jo jutella, mutta helppoa se ei ole vieläkään.

– Miten lapsille voi selittää, että isä ei kykene olemaan vanhempi ja että hänellä on omia ongelmia. Heidän velvollisuutensa ei ole pelastaa isää, Tuija pohtii.

Arjen pyörittäminen vaikeinta

Vaikeinta yksin jäämisessä on ollut arjen pyörittäminen. Kolme ensimmäistä vuotta kuluivat kuin sumussa. Konkreettista apua oli vaikea saada niin sosiaalitoimesta kuin mistään muualtakaan.

– Enemmän aikaa on kulunut siihen, että olen yrittänyt saada apua, kuin mitä olen sitä todellisuudessa saanut. Olisin tarvinnut tukihenkilön ajamaan asioita puolestani, Tuija sanoo.

Myös taloudellisesti elämä on ollut todella niukkaa. Voimia ovat syöneet ajoittaiset oikeusprosessit, jotka lasten isä on nostanut välttääkseen elatusmaksujen maksamisen.

Ympäristön suhtautuminen on ollut kahtiajakoista. Todelliset ystävät ovat jääneet, mutta pariskunnat ja sinkut ovat kaikonneet. Todella loukkaavilta ovat tuntuneet vieraiden ihmisten kommentit, joiden mukaan Tuija taisteli yksinhuoltajuuden itselleen vain, jotta isä ei saisi nähdä lapsiaan.

– Isällä on halutessaan oikeus tavata lapsiaan, mutta lapsilla ei ole oikeutta tavata isäänsä. Tunnen hirveän monta perhettä, joissa isä on lähtenyt pakoon lasten synnyttyä.

Iloinen ja elämänmyönteinen Tuija ei ole jäänyt valittamaan ja surkuttelemaan.

– Olen ottanut kaiken, mikä on annettu ja jatkanut eteenpäin. Olen onnellinen, vaikkakin hirveän väsynyt. Joskus olisi mukava vain istahtaa alas ja heittää vastuu kaikesta edes pariksi tunniksi jonkun muun kannettavaksi, Tuija sanoo.

Isä jäi Kanadaan

Lyyli Vassinen ei ole koskaan nähnyt isäänsä. Vassinen oli kolmivuotias, kun isä lähti metsätöihin Kanadaan hankkimaan hevosrahoja 1920-luvun puolivälissä. Neljä lasta, joista nuorin oli vain kolmen kuukauden ikäinen, jäivät äidin huollettavaksi.

– Isän oli tarkoitus vain käväistä Kanadassa, mutta siellä meni koko elämä. Ei näkynyt miestä eikä hevosta, 92-vuotias Vassinen kertoo.

– Isä kirjoitti kyllä säännöllisesti kotiin ja lähetti alussa rahaakin. Hän olisi halunnut koko perheen luokseen, mutta äiti ei uskaltanut lähteä.

Jossakin vaiheessa kirjeet loppuivat, eikä isästä enää kuulunut. Kanadaan myöhemmin muuttanut eno löysi Vassisen isän lopulta muistinsa menettäneenä sairaalasta. Kukaan ei tiedä mitä hänelle oli tapahtunut.

Kaipaus värittänyt elämää

Vassisen äiti jäi Amerikan-leskeksi vain 28-vuotiaana, eikä mennyt koskaan uudelleen naimisiin. Vassinen muistaa lapsuudesta, miten surullinen äiti aina välillä oli. Surun ja kaipauksen äiti hukutti työhön.

– Me lapset luotimme siihen, että äiti on vahva ja pitää meistä huolen. Hän olisi kuitenkin tarvinnut paljon enemmän tukea.

Lapsista äiti huolehti viimeiseen asti, silloinkin, kun Vassinen sisaruksineen oli joutumassa huutolaisiksi. Yhdestäkään en luovu, Vassinen muistaa äidin sanoneen.

Oma elämä on ollut hyvää isättömyydestä huolimatta. Jonkinlainen haikeus ja kaipaus on värittänyt elämää, mutta Vassinen on kiitollinen siitä, että äiti jaksoi olla sekä isänä että äitinä.

– Äidin ainoa toive oli, että meistä lapsista kasvaisi kunnon ihmisiä. Kaikista tulikin työtä rakastavia ja sosiaalisia ihmisiä. Minulla on ollut ihana elämä, Vassinen toteaa.

Artikkeli Kun isä on poissa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Karhusten perheessä elettiin epätietoisuudessa. Kun Kasperi lähti vuoden ja kymmenen kuukauden ikäisenä kävelemään, hän kaatuili erikoisesti.

– Kyllähän se huolta ja epävarmuutta aiheutti, Suvi Karhunen sanoo.

Kahden ja puolen vuoden iässä  varmistui, että Kasperi sairasti epilepsiaa. Ensimmäisiä merkkejä epilepsiasta oli ilmaantunut jo kahdeksan kuukauden iän jälkeen.

Kolmivuotiaana Kasperilla diagnosoitiin myös kehitysvamma.

– Tunnelmat menivät laidasta laitaan. Toisaalta olimme surullisia, mutta toisaalta iloisia, että löytyi selityksiä ja mahdollisia ratkaisuja ongelmiin, Jani Karhunen muistelee.

Jaksamisen äärirajoilla

Kasperi saattoi saada pienenä kymmeniä epilepsiakohtauksia päivässä. Toisinaan päivässä oli enemmän kohtauksia kuin niiden välejä.
Kasperille haettiin oikeaa lääkitystä. Hän kokeili erilaisia lääkeyhdistelmiä – sellaisiakin, joita ei yleensä lapsilla käytetä.

– Se oli tosi synkkää aikaa. Kasperin pikkusisko Inkeri oli vielä vauva. Äitinä piti revetä aika moneen paikkaan.

Kasperille löytyi apua erityisruokavaliosta, muokatusta Atkinsin dieetistä. Hän noudatti sitä kaksi ja puoli vuotta. Nykyisin kohtauksia on vähemmän kuin aikaisemmin, ja samalla lääkityksen määrää on voitu vähentää.

Kasperin ja Inkerin jälkeen parille syntyi vielä poika Nestori. Kolmesta lapsesta Kasperi on valvottanut eniten vanhempiaan.

Miten Jani ja Suvi jaksoivat kohtausten ja valvomisen keskellä, kun terveet lapsetkin venyttävät vanhemmat jaksamisen äärirajoille?

– Siinä mentiin päivä ja hetki kerrallaan eteenpäin. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. Toivoi vain, että jotakin keksitään, joka helpottaa lapsen oloa. Näin jälkeenpäin olen miettinyt, miten siitä on selvitty, Suvi Karhunen kertoo.

Tavallista lapsiperheen elämää

Kasperi, lempinimeltään Kassu, ei puhu. Tarvittaessa hän osaa sanoa ”äiti”. Puhetta hän kyllä ymmärtää melko paljon, ja itsensä ilmaisemiseen poika käyttää eleitä, äänteitä ja kuvia.

– Kasperi on hyvin meneväinen mies. Vanhemmilla on aina vähän perässä pysymistä. Kun on saatu kohtaukset kuriin, niin hän tekee ihan samoja asioita kuin niin sanotut normaalitkin lapset, mutta omalla tavallaan, isä kuvailee lastaan.

Kun Kasperi aloitti koulun Huhtasuolla, niin hänellä todettiin autismi. Hän käy kuitenkin normaalisti koulussa. Taksi hakee pojan aamulla ja palauttaa päivän päätyttyä kotiin.

Iltaisin Karhuset elävät tavallista lapsiperheen elämää. He leikkivät lastensa kanssa, ulkoilevat paljon ja katsovat televisiota.
Kasperi käy myös toisinaan uimassa. Uudeksi harrastukseksi vanhemmat ovat kaavailleet laskettelua.

– Kasperi on hyvin liikunnallinen poika. Yritämme keksiä aina uusia juttuja, Suvi Karhunen sanoo.

Kasperin tulevaisuus näyttää vanhemmista ihan valoisalta. Kohtaukset on saatu kuriin, ja niiden puolesta Kasperi pystyy elämään hyvää elämää. Poika kehittyy omalla vauhdillaan.

– Herra on tyytyväisen oloinen omaan elämäänsä. Toki hän tulee tarvitsemaan aina valvontaa ja hoitoa.

Tuen tarve on vähentynyt

Kasperin epilepsian oltua rajuimmillaan Jani ja Suvi olivat lujilla. Ensimmäisenä tukijoista Suville tulee mieleen läheiset ja hyvä ystäväpiiri. Suvi on käynyt lisäksi Leijonaemojen vertaistukiryhmässä, jossa hän on saanut hyvää tietoa ja arjen selviytymiskeinoja. Nykyisin hän on kaivannut vertaistukiryhmiä aikaisempaa vähemmän.

Jani ja Suvi kävivät myös sopeutumisvalmennuskursseilla saamassa tietoa ja vertaistukea. Sairauden alun epätietoisuuden jälkeen tuen tarve on vähentynyt.

Vanhemmat joutuivat tekemään paljon töitä, että saivat tukea kaupungilta. Tällä hetkellä yhteistyö toimii kuitenkin hyvin.

Epilepsia aiheuttaa huolta ja surua

Kasperin kehitysvammasta ja autismista vanhemmat ei ole huolissaan. Epilepsia sen sijaan on arvaamaton.

– Sairauden tila voi muuttua yhtäkkisesti. Se aiheuttaa eniten huolta ja surua sekä vaikuttaa eniten Kassun arkeen. Kun on kohtauksia, ei ole hyvä päivä.

Kasperi saa kohtauksia vain valveilla ollessaan. Tämä antaa koko perheelle mahdollisuuden kunnon yöuneen.

– Olemme onnellisia, että saamme kaikki olla yöt rauhassa.

Tapaturmariski on suuri

Kasperi on loukannut itsensä muutaman kerran epilepsiakohtauksen aikana. Vakavin tilanne tapahtui viime keväänä, kun poika putosi tuolilta lattialle. Seurauksena oli murtunut käsivarsi.

– Tämä muistutti, että vaikka kohtauksia ei nykyään paljon olekaan, niin tapaturmariski  on tosi suuri. Yksikin kohtaus voi olla kohtalokas. Kasperi tarvitsee ja tulee aina tarvitsemaan ympärivuorokautista valvontaa ja hoitoa.

Vaikka kohtaukset ovatkin vähentyneet, on todennäköistä, että Kasperi kärsii niistä koko elämänsä ajan. Tapaturmariskistä huolimatta vanhemmat eivät halua pitää Kasperia pumpulissa. Poika saa liikkua.

– Kasperi on jo yhdeksän, ja meillä on jo vaikeimmat ajat takana. Minusta tuntuu, että elämme aika normaalia perhe-elämää.

Artikkeli Sumun keskeltä kohti normaalia perhe-elämää julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.