Ovatko armo ja anteeksianto samoja asioita

Paavo Kettunen, käytännöllisen teologian professori Itä-Suomen yliopiston Läntisen teologian laitokselta, vastaa:
Niistä puhutaan usein samoina asioina, mutta niiden välillä on tärkeä tehdä ero. Anteeksiantamiseen liittyy syyllisyys väärästä teosta. Armo on laajempi käsite. Se kohdistuu koko ihmiseen, välitetyksi tulemiseen. On asioita, jotka menevät huonompaan suuntaan, jos ne kohdataan anteeksiantamuksella. Esimerkiksi vääryyttä kokenut voi pyytää anteeksi. Hänelle ei tule antaa synninpäästöä. Sen sijaan hänet tulee kohdata välittävässä ilmapiirissä, niin että hän uskaltaa puhua siitä, mitä on joutunut kärsimään.

 Armon kokeminen konkretisoituu ihmisten kautta: onko ihmisiä, joiden seurassa voi olla oma itsensä ja jotka kannustavat vastoinkäymisissä?

Armo opettaa elämään Jumalan mielen mukaan, antamaan ja pyytämään anteeksi niiltäkin jotka vihaavat meitä ja joita me emme ymmärrä

Ihmiset uskoo sellaseen mitä ei ole olemassakaan, koska niillä on kuoleman pelko. Pelkäävät helvettiä…

Ovatko Jumalan armo ja ihmisten armo sukua ?

Ihmisten armon asenne on pohjimmiltaan samaa, jolla Jumala kohtaa ihmistä. Armahtavaisuus ei välttämättä edellytä aktiivista uskonelämää, vaan se on mahdollisuutena jokaisessa ihmisessä. Joskus jopa tuntuu, että ne, jotka eivät tunnustaudu kristityiksi, voivat olla armahtavaisempia – he eivät aseta itseään toisen yläpuolelle. Armahtavaisuus nousee luomistodellisuudesta ja toteutuu empatiakykynä ja kykynä asettua toisen asemaan. Armolle voi antaa lisäsyvyyttä se, että on itse saanut voimakkaan armon kokemuksen.

Armo kuulostaa joskus armopalalta. Asuin kouluvuosina tätini nurkissa, ja silloin tällöin sain kuulla, että ”armosta sinä täällä olet”. Eihän hänenkään ollut helppoa pitää nurkissaan levotonta nuorta. Ymmärrän sen nyt.

Onko armo vallankäyttöä?

Jos puhutaan lainsäädännöstä, armo on vallankäyttöä. Se, joka voi myöntää armahduksen, on asetettu siihen asemaan. Hän voi armahtaa tai olla armahtamatta, eikä sitä tarvitse perustella.

Armahtavainen ihminen tajuaa, että hänellä itselläänkin on paljon puutteita. Ihmisten armollinen asenne toisiaan kohtaan toteutuu, kun ihmiset kokevat olevansa samalla tasolla. Ylhäältä tuleva, toisen reppanaksi alentava armahtaminen, joka sisältää ajatuksen omasta puhtaudesta, voi olla armon pahin vihollinen.

Jumalan armoa on vaikea ymmärtää, jos on lapsena sisäistänyt kokemuksen itsestään huonona tai jollain tavalla sellaisena, ettei kelpaa, ettei ole rakastamisen arvoinen. Lapsuudenkokemukset vaikuttavat.

Persoona vaikuttaa siihen, miltä armo ”tuntuu”?

Elämänkokemukset muokkaavat jumalakäsitystämme. Yliluonnollinen armon kokemus on harvinaisempaa. Häpeätutkimuksessani muutama vastaaja tosin kertoi kokemuksista, jotka olivat ylittäneet tavallisen toiminnan – ihminen, joka ei ole pystynyt hyväksymään itseään, on saanut syvän kokemuksen Jumalan hyväksynnästä.

Armollisuuden kohtaaminen ei lisää kenenkään ihmisarvoa, mutta se voi auttaa häntä tunnistamaan oman ihmisarvonsa.

Olemmeko nykyään armottomampia?

Läpi historian on ollut julmuutta ja armottomuutta. Silti historiassa kulkee myös armon juonne. Tämän päivän armottomuus ei ole niinkään julmuutta vaan välinpitämättömyyttä ja piittaamattomuutta. Toisen asia ei kosketa minua . Ehkä se on yhteydessä siihen, että meidän täytyy taistella oman hyvämme takia ja pelastaa oma elämämme.

Anteeksi en anna. On pilattu perheen jäsenten elämä. Saavat kostonsa, elämä sen tuo, ennemmin tai myöhemmin. Armoa ei tipu sellasille jotka toistuvasti pettävät lupauksensa.

Miksi kannattaisi edes yrittää?

Ketään ei voi käskeä antamaan anteeksi eikä muuttumaan armolliseksi. Se on pitkä psyykkinen prosessi. Anteeksiantamista voi auttaa, jos ihminen saa armollisessa ympäristössä tuoda esille sen, miksi ei anna anteeksi, mitä katkeruutta ja muita tunteita asiaan liittyy.

Armollinen kirkko ottaa ihmisen tosissaan

Uskovat leikkivät sanoilla, armollakin. Ovat itse kykenemättömiä anteeksi pyytämään tai armoa antamaan. Moni uskova on parannuksen tehnyt, mutta muistaa maailman tappiin asti toisten pahat teot muttei omiaan.

Miten kirkko voi  pitää armoa vakuuttavasti esillä?

– Tärkeää on, että ihmiset saavat seurakunnissa kokemuksen välitetyksi tulemisesta. Kun kirkossa todentuu se, että ketään ei jätetä eikä kenenkään ohi ja yli kävellä. Kun kirkko on yhteisö, joka ottaa todesta ihmisen kysymykset ja ihmisen kokonaisuutena. Kun ihmiseltä ei odoteta suorituksia, vaan kirkkoon saa tulla, meni hyvin tai huonosti.

Artikkelin kursivoidut osuudet on poimittu Facebook- ja suomi24.fi -keskustelupalstalta.

Paavo Kettunen on käytännöllisen teologian professori Itä-Suomen yliopiston Läntisen teologian laitoksella

Artikkeli Armoa silmän tasalta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Teorialle on helppo löytää todisteita, jos kirkon kehityksen haluaa nähdä kielteisenä. Vuoden 1986 naispappeuspäätöksen jälkeen kirkossa on käyty läpi isoja muutoksia. Kirkko on uudistunut suomalaisen yhteiskunnan mukana ja joutunut käsittelemään lukuisia moraalis-eettisiä kysymyksiä, viimeisimpänä tasa-arvoista avioliittolakia.

Joidenkin mielestä kirkko on sateenkaarimessuineen ja tanssitapahtumineen nyt lähempänä tavallista ihmistä, toisten mukaan pyhästä on tullut liian arkista ja kirkon arvovalta on rapissut. Totta on sekin, että yhä pienempi osa suomalaisista kuuluu kirkkoon.

Hengellisyys voittaa jäsenyyden

Oulun hiippakunnan tuomiorovastin Satu Saarisen mielestä kirkon muuttumisesta ja jäsenmäärän laskusta panikoiminen kannattaisi lopettaa.

– Maailma ja ihmiset ovat muuttuneet. Kirkon tai muidenkaan yhteisöjen jäsenyys ei ole enää yksilöille niin tärkeää. Hengellisyys kyllä on, Saarinen sanoo.

Politiikan tutkija Saara Särmä on samoilla linjoilla. 2010-luvulla muodostetaan ennemmin löyhiä ryhmiä jonkin yksittäisen asian ympärille kuin liitytään tietyn organisaation jäseneksi.

Naispappien absurdi alku

Saarinen on tutkinut naispappien kokemuksia hyvin konservatiivisena pidetyssä Oulun hiippakunnassa.

Hänestä tuntuu absurdilta ajatella, millaista naispappien ensimmäisellä sukupolvella ihan lähimenneisyydessä oli.

– Aiemmin naisille ei ollut minkäänlaista polkua johtajuuteen kirkossa. Ei yksinkertaisesti ollut malleja ja mahdollisuutta.

Monelta osin kirkko on jo naisvaltainen. Yli puolet papiksi kouluttautuvista on naisia, valtaosa kirkossa käyvistä on naisia, seurakuntien toimintaa ylläpitävät käytännössä naiset, Saarinen ja Särmä listaavat.

– Ne samat keski-ikäiset naiset, jotka käyvät teattereissa ja taidenäyttelyissä, Särmä toteaa.

Vallan paikat valloittamatta

Vallan paikat ovat silti valloittamatta. Naisia ei edelleenkään juuri istu kirkon tärkeimmillä tuoleilla. Helsingin Irja Askola on Suomen ensimmäinen naispuolinen piispa. Monta lasikattoa on vielä särkemättä.

Eikä yksi kerta riitä. Katot pitää pistää sirpaleiksi uudelleen ja uudelleen, jotta muutoksesta tulee pysyvä.

– Kirkkoa voisi verrata koulumaailmaan. Suurin osa opettajista on naisia, mutta rehtoreiksi hakeutuvat miehet, Saarinen toteaa.

Särmä lisää, että oleellisempaa on, millaisia arvoja kirkko pitää esillä. On muitakin sukupuolia kuin mies ja nainen ja muitakin tasa-arvokysymyksiä kuin miesten ja naisten välinen jakauma päätöksenteossa.

– Esimerkiksi Irja Askolan ja Kari Mäkisen kannanotot maahanmuuttokysymyksissä ovat saaneet monia liittymään kirkkoon.

Särmä itse ei ole kirkon jäsen. Hänet kastettiin rippikouluikäisenä, mutta isostoiminnan loppumisen ja opiskelujen aloittamisen jälkeen kirkko alkoi tuntua kaukaiselta. 11 vuoden jäsenyyden jälkeen hän erosi.

Särmä on kyllä harkinnut liittymistä jälleen. Kirkkoon houkuttelevat juuri Askolan ja Mäkisen kaltaiset arvojohtajat, jotka uskaltavat kommentoida arkoja ja tärkeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Liberaalien ja konservatiivien leiri

Särmä ja Saarinen pohtivat, mikä kirkkoa oikeastaan jakaa. Linja on pikemminkin sukupolvien kuin sukupuolten välillä. Syvimmän juovan eri puolilla ovat liberaalit ja konservatiivit.

Vallan paikoilla on silti merkitystä. Jos naiset eivät pääse johtotehtäviin, kirkko ei voi olla tasa-arvoinen.

– Olen aika monessa kokouksessa ainoa nainen. Odotan mielenkiinnolla tuomiorovastien yhteisiä saunailtoja, Saarinen sanoo ja nauraa.

Saarinen on toiminut kirkossa pitkään eikä usko, että hänen naiseutensa enää herättää huomiota päättävissä elimissä. Häneen on totuttu. Enemmän huomio kohdistuu näkemyksiin.

– Monesti tiedän ennalta, keiden kanssa olen eri mieltä ja keiden kanssa samaa mieltä jostakin käsiteltävästä asiasta.

Konservatiivit ja liberaalit, siis. Saarinen kannatti avoimesti tasa-arvoista avioliittolakia ja haluaisi kirkon vihkivän myös samaa sukupuolta olevia pareja.

– Kirkon pitäisi rohkeasti ottaa tarvittavat askeleet. Tämä pelleily täytyy lopettaa. Se on hirveän noloa, jos tätä vatvotaan seuraavat 30 vuotta niin kuin naispappeutta aikoinaan.

Liberaalit eivät vaikuta kirkossa

Yksi tasa-arvokehitystä hidastava tekijä on se, että harva nuori liberaali asettuu ehdolle seurakuntavaaleissa. Kirkon vaikuttajat ovat usein iäkkäitä ja konservatiivisia. Vaikka kirkon jäsenten enemmistö kannattaisi esimerkiksi vihkimisen laajentamista, vain pieni osa äänestää vaaleissa saati menee itse mukaan toimikuntiin.

Särmä muistuttaa, että tilanne on sama esimerkiksi yliopistoissa ja kunnallispolitiikassa. Naisille varattuja kiintiöpaikkoja voi olla vaikea täyttää.

– Se on kuormittavaa meille, jotka joudumme sitten edustamaan naisia kaikissa mahdollisissa tehtävissä.

Käytännössä kirkko on jo moninainen, Satu Saarinen sanoo.

Hänelle kirkko näyttäytyy avoimena, kotoisana ja eloisana. Hänen lähipiirinsä ja työtoverinsa ovat melko yksimielisiä siitä, millaista toimintaa kirkon pitäisi järjestää ja keitä vihkiä.

Saarisen mielestä on moninaisuuden kannalta hyvä, että erilaiset herätysliikkeet ovat mahtuneet kirkkoon. Naispappeuden ja homoparien vihkimisen tyyppiset arvokysymykset toki aiheuttavat erimielisyyksiä, ja osa liikkeistä voi erkaantua kirkosta. Se on osa muutosta.

Sukupuoliroolit kahlitsevat

Särmän ja Saarisen mukaan seuraavaksi pitäisi muuttaa kulttuuria, joka näkee kirkossa toimivat naiset, ja naiset ylipäätään, tietynlaisina.

– Hempeinä, lempeinä, aina ymmärtäväisinä, Saarinen kuvailee.

Särmän mukaan sama kahtiajako vallitsee koko yhteiskunnassa. Se on syvällä meissä ja kaikissa rakenteissa. Kulttuuriset muutokset ovat kaikkein hitaimpia.

– Paljon on jo tapahtunut, mutta meillä ei ole varaa pysähtyä, Saarinen sanoo.

Jos naisen ei tarvitsisi ahtautua hoivaajan muottiin, johtajuudesta tulisi helpompaa. Ja jos sukupuoliroolit kirkossa väljenisivät, yhä useampi voisi löytää sieltä paikkansa.

Se on Saarisen mielestä kaikkein tärkeintä. Että kirkko olisi avoinna monenlaisille ihmisille.

Artikkeli Monta lasikattoa vielä särkemättä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.