Komulainen on tullut tunnetuksi erityisesti hindulaisuuden ja katolisen kirkon asiantuntijana. Molempien suhteen hän on aina säilyttänyt vahvan tutkijan asenteen, vaikka uskaltaakin sukeltaa molempien aarteisiin myös kokemuksellisesti.

Koetun uskonnon merkitys

Eletty uskonnollisuus on viime vuosina noussut monissa tutkimuksissa ja niitä seuranneissa julkaisuissa eri tavoin tarkastelun alle. Komulainen viittaa tähän näkökulmaan useissa kohdissa kirjaansa. Sen keskeinen anti on siinä, miten jokainen yksilö ja myös laajat ihmisjoukot kaikissa uskonnoissa elävät uskoaan. Tämä tapahtuu pääasiassa varsin irrallaan akateemisesta ja uskontojen johtajien käymistä opillisesta keskustelusta. Oleellisempaa ihmisille on uskonnon merkitys elämän arjessa, jossa loppujen lopuksi punnitaan uskon anti ja vaikutus.

Komulainen antaa esimerkkejä, joissa ihmisten toimintaan sekoittuu vaikutteita monista perinteistä, jopa uskontojen rajat ylittävistä käytänteistä. Tätä on teologisessa keskustelussa usein väheksytty merkityksettömänä tai eksoottisena poikkeuksena. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä tähän on havahduttu mielestäni varsin myöhään, kun on alettu keskustella vaikkapa hengellisyyden (spiritualiteetin) uusista muodoista. Erityisesti matalan koulutus- jopa lukutaidon maissa perinteiden sekoittuminen on varsin suoraviivaista, kuten kuvataan esimerkiksi aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä, katolista kirkkoa valottavassa kirjassa Roomasta maailman ääriin (Gaudeamus 2025).

Globaalin etelän omat teemat

Toinen juonne Komulaisen kirjoituksissa liittyy luterilaisuuden monimuotoisuuteen ja siihen, miten se liittyy muihin kirkkoihin ja uskontoihin. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on pudonnut jäsenmäärältään suurimpien kirkkojen joukossa kauas kärkikolmikosta. Siihen kuuluu nykyisin kaksi afrikkalaista (Etiopiassa ja Tansaniassa) ja yksi aasialainen kirkko (Indonesiassa!). Olemme kenties liiaksi tottuneet teologiassamme saksalais-pohjoismaalaiseen katsantokantaan, ettemme huomaa maailmankartan muuttuneen.

Globaalin etelän teologit ovat jo paljon ennen meitä nostaneet esiin teemoja, kuten epäoikeudenmukaiset rakenteen, luonnon monimuotoisuuden kaventuminen ja ilmastonmuutos, kolonialismin painolasti. Moni suomalainen on korostanut, että meidän tulisi oppia globaalin etelän kirkoilta evankelioimis ja iloisia rytmejä. Näihin liittyy paljon sellaista lähetysromantiikkaa, joka ei pitkälle kanna. Sen sijaan monikaan ei ole Komulaisen ja joidenkin missiologien tapaan nähnyt niitä teologian virtauksia, joista enemmistömaailman edustajat ovat puhuneet vuosikymmeniä.

Esimerkkinä tästä toimikoon Tambaramin maailmanlähetyksen konferenssi vuodelta 1938. Voi olla kyse omista silmälaseistani, mutta Komulainen tuo minulle ensimmäisenä nähtäväksi, miten merkittäviä puheenvuoroja kolonialismista ja sen vaikutuksista paikalliseen kristillisyyteen nimenomaan intialaiset tutkijat tuolloin pitivät. He julkaisivat myös kirjan Rethinking Christianity in India, jossa he ”arvostelivat ankarasti sitä, että Intian kirkot omaksuivat länsimaista tuotuja ajatuksia sen sijaan, että kehittäisivät omaa teologiaansa lähtien liikkeelle intialaisesta kulttuurista”. (Komulainen s. 118).

Yleensä Tambaramin kokouksesta nostetaan esiin ajatus kirkosta evankelioimisen välineenä, Kristuskeskeisyys suhteessa muihin uskontoihin, erilaiset lähetystyön ja evankelioinnin menetelmät ja se, että konferenssiin osallistui ennätysmäärä ”nuorten” kirkkojen edustajia. Sen sijaan edellä mainitun kaltainen kontekstuaalisuus ja toisaalta kolonialismin painolastista puhuminen jäävät vähemmälle huomiolle. Jos tuohon antiin olisi kiinnitetty enemmän huomiota, ei 1970-luvulla noussut keskustelu ulkomaalaisten työntekijöiden ja rahan kahlitsevasta vaikutuksesta paikallisten kirkkojen omaehtoiseen toimintaan ja teologian muodostukseen (moratorium) olisi kenties herättänyt niin paljon ihmetystä.

Komulainen kuitenkin muistuttaa, että kristinusko myös inspiroi – omista lähtökohdistaan käsin – antikolonialistista ajattelua ja toimintaa. Council for World Mission onkin osoittanut, että esim. Lontoon Lähetysseuran lähetystyöntekijät tulivat usein työväenluokasta, eivätkä jakaneet järjestön yläluokkaisen johdon ajatustapoja eivätkä aina edes noudattaneet saamiaan käskyjä. Tämä synnytti jännitteitä erityisesti orjakysymyksen kohdalla (Peter Cruchley – Silent No Longer– Insight Issue 11 – June 2020, s. 19-24)). Komulainen viittaa afrikkalaisiin kotoperäisiin kirkkohin, Intiassa ja Kiinassa syntyneisiin liikkeisiin ja yksittäisten teologien kirjoituksiin. Nämä kaikki ovat omalta osaltaan ilmentäneet tai voimistaneet halua vapautua kolonialismista ja etsiä omaa tapaa ilmentää uskoa.

Karttojen uudelleen silmäilyä

Komulaisen ansiona voi pitää sitä, miten vahvasti hän on jo aiemmin ja nyt tässä kirjassaan pyrkinyt tuomaan esille sellaista kristillisen kirkon ja samalla lähetystyön historiaa, joka harvoin on päässyt esille Eurooppa keskeisessä ajattelussa. Kristinusko levisi jo ensimmäisinä vuosisatoina kauas itään. Patriarkka Timoteus -yhtenä Komulaisen nostamista esimerkeistä – vaikutti 700-luvulla Bagdadista käsin aina nykyisen Pekingin alueelle saakka. Siis valtavalla maantieteellisellä alueella. Eikä Timoteus ollut ainoa.

Patriarkka eli likeisessä yhteydessä muslimeihin ja pyrki rakentamaan hyviä suhteita. ”Avarakatseisuuden ohessa Timoteus omasi rohkean asenteen, sillä hän rukoili avoimesti kalifin edssä, että muslimit voisivat vielä jakaa ’evankeliumin helmen’ yhdessä kristityjen kanssa.” (Komulainen, s. 58)

Se, että monin paikoin Aasiassa ja Afrikassa kristittyjen määrä ja vaikutus myöhemmin kutistui ei tarkoita sitä, etteikö näillä alueilla olisi ollut kristillistä ajattelua eli teologiaa ja sen käytänteitä paljon ennen, kuin meidän leveysasteillamme oli edes kuultu evankeliumista.

Samalla Komulainen muistuttaa, että yhä meistä katsottuna idässä elää kirkkoja, joiden juuret ulottuvat ajanlaskun alkuvaiheisiin. Näillä kirkoilla on omat tarinansa kerrottavana kristittyjen yhteisessä pöydässä, emmekä me voi arvioida näitä tarinoita vain omien mittapuidemme mukaan. Vain tasa-arvoisessa keskustelussa, dialogissa ja halussa oppi, voimme rikastuttaa toinen toisiamme.

Siitäkin Komulaisen tapa katsella karttoja muistuttaa, että protestanttinen lähetystyö – josta saamme aidosti iloita – on melko myöhäsyntyistä verrattuna katolisen kirkon lähetystyöhön. Molempien riesana on ollut ja yhä toisinaan on sitoutuminen valtahierarkioihin. Lähellä vallanpitäjiä saa helposti toimintavapauksia, jotka muutoin jäisivät saamatta. Silloin on kuitenkin vaarana menettää oleellinen osa siitä raamatullisesta ja pitkästä kristillisestä perinteestä, jota kutsutaan profeetallisuudeksi. Kirjan esimerkit latinalaisamerikkalaisesta teologian tekemisestä ja profeetallisesta elämisestä muistuttavat, että myös marttyyrius on todellisuutta silloin, kun kirkko ei suostu kumartamaan vääriä kuninkaita.

Vahvaa asiantuntijuutta ja tarinoita elämästä

Kuten jo alussa kirjoitin, Komulainen nivoo kokemuksiaan, tutkimuksiaan ja pohdintojaan kudokseksi, jota on yllättävänkin helppo seurata. Kirjalla näyttää olevan juoni, joka avautuu vähitellen, isojen linjojen ja pienten yksityiskohtien vuorotellessa kirjan lehdillä.

Pidin kirjassa eniten luvusta ”Uskoa paikallisella kielellä”, jossa käsitellään kontekstuaalisen teologian ja toiminnan merkitystä ja mahdollisuuksia, sekä luvusta ”Köyhien evankeliumi”, jossa Komulainen varsin vakuuttavasti osoittaa, miten vahvasti Raamatussa sitoudutaan uskoon ja elämiseen köyhien kanssa ja miten heillä on oikeus itse määritellä, mitä usko tarkoittaa ja miten sitä tulkitaan elämän keskellä.

Omimmillaan Komulainen on luvussa ”Teologiaa vuoropuhelussa uskontojen kanssa”. Varsin rohkeasti hän kuvaa monia sellaisia sovelluksia teologiasta ja jumalanpalveluselämästä, joiden uskoisin Suomessa herättävän kovaäänistä keskustelua, mutta jotka paikallisesti ovat aitoa kristinuskon omakohtaista elämistä.

Kirja soveltuu hyvin Suomen Lähetysseuran julkaisuksi. Monissa järjestön julkaisuissa – puhutaan matkoilla olemisesta. Tällä kertaa keskitytään kirkon mission ymmärtämiseen ja toisaalta kirkon monimuotoisuuden kunnioittamiseen. Tähän tämä matkakirja on erittäin suositeltava.

Artikkeli Kristinuskon muuttuva kartasto eli mitä maailmanlaaja kirkko voisikaan meille opettaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Oppaan takana on USKOT ja Museovirasto

USKOT-foorumi julkaisi kesäkuussa uskontolukutaito-oppaan, jonka tarkoituksena on lisätä ymmärtämystä ihmisten välille uskonnollisen yleissivistyksen näkökulmasta. Opasta on laatinut moniuskontoinen työryhmä ja opas on rahoitettu Museoviraston varoilla ja se toteuttaa Unescon aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisen periaatteita.

Opas itsessään on helppolukuinen, neljään päälukuun tiivistetty manuaali, joka pyrkii tarkastelemaan yleisiä kohtaamisen periaatteita, uskonnoille tyypillisiä yhteisiä tekijöitä sekä avaamaan seitsemän eri maailmanuskonnon yleisimpiä sisältöjä ja niiden suhdetta kestävään kehitykseen.

Uskontolukutaidolla tarkoitetaan oppaassa riittäviä tietoja uskontoperinteistä ja kunnioittavan kohtaamisen osaamista. Opas on tarkoitettu kaikille. Se sisältää käytännön vinkkejä uskontojen kohtaamiseen työelämässä ja vapaa-ajalla, sekä uskontojen pyhissä paikoissa.

USKOT-foorumin verkostossa vaikuttaa tällä hetkellä noin 50 uskonnon asiantuntijaa viidessä eri temaattisessa jaostossa ja sen tehtävä on yhteiskunnallinen vaikuttaminen sekä uskonnonvapauden ja yhteiskuntarauhan edistäminen. Opas uskontolukutaidosta on yksi konkreettinen tapa lisätä perustietoa ja herättää keskustelua.

Opas muistuttaa kunnioituksesta

Opas ottaa hyvin huomioon kohtaamisen eri ulottuvuuksia. Sen ohjeet perustuvat ajatukseen, jossa uskonnollisen ihmisen identiteetti kohtaa toisen, ihminen ihmisen, ja muistuttaa, ettei olettamusten tai strereotypioiden kautta kohtaaminen ole kunnioittavaa. Se haastaa kuuntelemaan ja oppimaan ja samalla seisomaan suoraselkäisesti ja vahvasti oman identiteetin takana.

Uskonnollisen puheen tuottaminen on joskus sekulaarissa yhteiskunnassamme hankalaa. Monelle uskonto on henkilökohtainen asia ja sen esiin tuominen julkisesti voi aiheuttaa häpeää. Moni saattaa arastella, sanooko teologisesti oikein tai miten muut oman mahdollisen yhteisön sisällä ja ulkopuolella reagoivat. Opas rohkaiseekin avoimuuteen ja yhteyteen.

Uskontodialoginen kohtaaminen ei tarkoita akateemista väitöstilaisuutta eikä sitä, että jonkun tulisi sen seurauksena voittaa tai muuttua. Yksilökeskeisessä ja kilpailuhenkisessä maailmassa tästä on tarpeen muistuttaa. Oppaassa esiteltyjen uskontojen arvojen mukaista ei ole rakentaa ulossulkevaa kohtaamista tai nostaa itseään yksilönä muiden yläpuolelle.

Kohtaamisen neljä periaatetta

Dialogiin opas kannustaa rakentavan keskustelun pelisääntöjä mukaillen, ja peräänkuuluttaa kunnioittavaa lähestymistapaa, yhdenvertaista osallistumista, luottamuksen lisäämistä ja rehellistä vuorovaikutusta. Se tarjoaa avuksi neljän kohdan ohjelmaa, jotka tarkistamalla vuorovaikutuksesta voi tulla miellyttävää tai hedelmällistä.

1. Olemme kaikki ihmisiä – periaate muistuttaa siitä, että erilaisinakin meillä on paljon yhteistä.
2. Oppiminen ja yhteistyö tavoitteena – periaate keskittyy jakamisen ja ymmärtämisen tarpeeseen.
3. Otetaan aidosti mukaan – periaate etsii turvallisempaa tilaa ja osallisuutta.
4. Huomioidaan oma ja toisen asema – periaate muistuttaa, että monet rakenteet ja erityisasemat vaikuttavat keskusteluun ja ne on hyvä tiedostaa jotta keskustelusta tulee tasavertaista.

Opas etsii uskonnoille yhteistä

Uskontojen yhteisiksi ominaisuuksiksi opasta laatineet asiantuntijat ovat tunnistaneet esimerkiksi hiljentymisen, kasvatus- ja sivistysprosessit, eettisyyden vaalimisen, henkiset harjoitukset ja itsensä kehittämisen. Perinteisiä yhteneväisyyksiä, kuten rituaalit ja jumalallisuuden ja pyhyyden käsitteet, tekstit ja yhteisöllisyys, on siis täydennetty myös yksilön näkökulmasta.

Opas syventää tietoiskuja uskonnoista esittämällä lyhyet asiantuntija-analyysit uskontojen luontosuhteesta. Sen mukaan ympäristön ja luonnon kunnioittaminen on kaikkia uskontoja yhdistävä tekijä. Uskontoja yhdistää myös vaade ahneuden ja itsekeskeisen materialismin hylkäämisestä, ja se koskee sekä yksilöitä että yhteiskuntaa.

Taustaa: mikä ihmeen uskontolukutaito?

Uskontolukutaito on Suomessa verrattain uusi käsite. Se liittyy yhteiskunnan muutokseen ja moninaistumiseen ja nousee monitieteisen poliittisen ja yhteiskunnallisen tutkimuksen tarpeista, jossa erilaisia uskonnollisia vaikutteita on alettu hahmottaa ilmiöiden ja toiminnan taustalla.

Harvardin yliopiston (Harvard Divinity School) uskontojen ja yhteiskunnallisen elämän tiedekunnan johtaja ja perustaja Diane L. Mooren mukaan uskonnollinen lukutaito edellyttää kykyä erottaa ja analysoida uskonnon ja sosiaalisen / poliittisen / kulttuurielämän perusleikkauksia useiden linssien kautta.  Mooren mukaan uskonnollisesti lukutaitoisella henkilöllä on:

1. Perusymmärrys useiden maailman uskonnollisten perinteiden historiasta, keskeisistä teksteistä (soveltuvin osin), uskomuksista, käytännöistä ja nykyaikaisista ilmenemismuodoista. Sekä ajalta jolloin ne syntyivät, että ajassa jossa ne muovaavat edelleen erityisiä sosiaalisia, historiallisia ja kulttuurisia konteksteja.
2. Kyky erottaa ja tutkia poliittisten, sosiaalisten ja kulttuuristen ilmaisujen uskonnollisia ulottuvuuksia ajan ja paikan kontekstissa.

Sosiologisen näkökulman uskontolukutaidon tutkimukseen on tuonut  Exeterin yliopiston emeritaprofessori Grace Davie, joka on tutkimuksessaan selvittänyt instituutioiden uskonnonlukutaitoa ja kirjoittaa eritysesti sosiaali- ja terveydenhuollon osaamisesta uskontojen kohtaamisesta. Suomessa uskontolukutaidon tutkimusta on aloittanut TT Esko Kähkönen, joka toi kulttuurisen ja sosiologisen linjan rinnalle uskontodialogin ja uskontojen välisen yhteistyön näkökulmia.

Sekulaarin yhteiskunnan rakentamisen hinta

Viimeaikaisen tutkimuksen mukaan uskontolukutaitoa tulisi lisätä myös Suomessa. Vuonna 2020 päättynyt, professori Tuula Sakaranahon ja FT Johanna Konttorin johtama yliopistohanke ”Uskontolukutaito moniarvoisessa maailmassa”, on tutkinut uskontoja, yhteiskuntaa ja uskonnonlukutaitoa useasta eri ajankohtaisesta näkökulmasta. Hankkeen yhteydessä on julkaistu kirja sen keskeisistä teemoista ja useiden tutkijoiden yhteenvedot kertovat tilanteesta, jossa sekulaariksi siirtynyt yhteiskunta on vaarassa sokeutua uskontojen ja niiden edustajien realiteeteilta. Osaamisvaje toisaalta voi johtaa turhaankin uskonnollistamiseen.

Kaiken kaikkiaan uskonto-osaaminen, uskontolukutaito, uskonnollinen yleissivistys, tai miten uskontojen vaikutuksen ihmisten, yhteisöjen ja yhteiskuntien välillä haluaakin sanoittaa, on osaamista, jonka tarve yhteiskunnassamme ollaan havaitsemassa. Esimerkiksi Sitra ja eri viranomaistahot kiinnittävät asiaan huomiota yhä enemmän rahoitus- ja raportointiyhteyksissä. Opetus-, terveydenhuolto-, turvallisuus-, ja sosiaalialoilla on käynnissä useita hankkeita, kumppanuuksia, valmisteluja ja koulutuksia, joilla osaamista pyritään lisäämään.

USKOT-foorumin asiantuntijalausuntoja pyydettiin viime vuoden aikana 20 kappaletta erilaisiin uskonnollista osaamista vaativiin ministeriövalmisteluihin ja se vakiinnuttaa paikkaansa yhteiskunnallisessa julkisessa keskustelussa sekä moniuskontoisena verkostotoimijana koko maassa.

Erityisesti USKOT-foorumi toivoo, että uskontolukutaito kohentuisi viranomaisten keskuudessa ja nyt oppaan julkaisemisen jälkeen suunnitteilla onkin USKOT-foorumin oma koulutus, joka kohdentuu ensisijaisesti työkseen ihmisiä kohtaavien viranomaisten tueksi sekä arjessa, että päätöksenteossa.

Lisää uskontolukutaidosta:

Opas verkossa: Uskontolukutaito-opas-VERKKO.pdf (uskot.fi)

Sitra Labin fiktiivinen kolumni: Tänään 2030 – Uskontolukutaidosta kansalaistaito kymmenessä vuodessa – Sitra

The Challenges in Religious Literature – The Case of Finland : 492062_1_En_Print.indd (springer.com)

Yliopiston tutkimushankkeen kertomus: Uskontolukutaito moniarvoisessa yhteiskunnassa (katsomukset.fi)

Roolipeli katsomuslukutaidosta: Legendat | (katsomukset.fi)

Uskontolukutaito viranomaistyössä- paneelikeskustelutallenne: Uskontolukutaito viranomaistyössä. Paneelikeskustelu 15.4.2021 – YouTube

Uskontojen tilastoista ja uskontolukutaidosta kristittyjen haasteena: Uskonnonlukutaito ja solidaarisuus globaalin kristinuskon haasteina: uskontojen tilanne 2022 – Lehteri

Artikkeli Uskontolukutaito-opas haastaa yhteyteen ja muistuttaa kunnioituksesta arjen kohtaamisissa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kirjan ovat toimittaneet tätä Kirkkomme lähetys -lehteä julkaisevan Kirkon lähetystyön keskuksen vs. johtaja Elina Hellqvist ja Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija, dosentti Jyri Komulainen. Kirjoittajien näkökulmat ja tyylit poikkeavat toisistaan suuresti. Mukaan mahtuu muun muassa tilastoja, historiaa, uskontotiedettä, teologista reflektiota ja henkilökohtaisen hengellisen tien kuvauksia. Välillä katsotaan isoa kuvaa objektiivisesti, välillä yksityiskohtia persoonallisella otteella ja välillä yritetään nähdä näiden molempien taakse. Tämä vaihtelu on monimuotoisen aiheen käsittelyn kannalta etu. Kirjan kuvaamat ilmiöt elävät suurissa aatehistoriallisissa linjoissa mutta myös ja ennen kaikkea yksittäisten ihmisten ja yhteisöjen arjessa.

Perusasenne kohdallaan

Kirjan toimittajien kirjoittama tiivis johdanto määrittelee kirjan taustan, tavoitteet, rakenteen ja sisällöt selkeästi. Merkittävää on tekstien perusasenteen määritteleminen. Kirjoittajat pyrkivät olemaan tarkastelukohteilleen suopeita ja välttämään erilaisten perinteiden ja ilmiöiden arvottamista. Nähdäkseni kirjoittajat onnistuvat tässä.

Varsinaisten artikkelien osuus alkaa paneutumisella keskeisten uskonnollisten ja henkisten ilmiöiden juuriin ja tämän päivän ilmentymiin. Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija, dosentti Kimmo Ketola pureutuu moderniin joogaan ja meditaatioon, Helsingin yliopiston uskontotieteen väitöskirjatutkija, FM Ville Husgafvel mindfulnessiin ja Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuskoordinaattori, TM Jussi Sohlberg länsimaisen esoterian ja Aasian uskontojen kosketuspintoihin.

Seuraavat kolme artikkelia peilaavat kirjan teemoja teologian keinoin. Jyri Komulainen avaa valaistumisen käsitettä eri uskontoperinteiden ja kristillisen teologian näkökulmista. Hiljaisuuden ystävien edellinen toiminnanjohtaja, TT, AmO Mika K T Pajunen esittelee kristillisen spiritualiteetin monimuotoisuutta historiassa ja tässä ajassa. Elina Hellqvist pureutuu monipuolisesti pyhään. Epilogina toimii Pekka Yrjänä Hiltusen monitasoinen kertomus omasta tiestään.

Omaa vai vierasta?

Artikkelit piirtävät kuvan ajasta, jossa ihmiset ja ajatukset liikkuvat nopeammin kuin koskaan ennen. Nämä antautuvat tai ajautuvat vuorovaikutukseen keskenään ja synnyttävät uusia ilmiöitä. Kirjan artikkelit osoittavat, että Aasian uskonnot ovat läntisessä maailmassa paljon muuta kuin puhdasta tuontitavaraa. Joogan, mindfulnessin ja vastaavien ilmiöiden juuret ovat toki Aasiassa, mutta suomalaiseen arkeen asettuneissa ja jatkuvasti kehittyvissä muodoissaan ne pitävät sisällään myös paljon läntisiä vaikutteita.

Kirja osoittaa keskeisten käsitteiden, kuten pyhä, jooga, meditaatio, mindfulness tai mystiikka, laveuden. Esimerkiksi jooga on taipunut niin vastakulttuuristen pyrkimysten kuin markkinatalouden palvelukseen ja osaksi sekä uskonnon harjoittamista että maallistuneen ihmisen hyvinvointipyrkimyksiä. Yleiskäsitteiden sijaan ympäristöönsä tutustuvan ihmisen on siksi hyvä tutustua siihen käsitysten ja käytäntöjen kirjoon, joka näiden alla elää. Lopulta havainnointi vie yksittäisiin ihmisiin ja heidän käsityksiinsä. Kirja rohkaisee tekemään havaintoja elämästä ympärillämme vuorovaikutuksen kautta ja oppimaan. Kuten Hiltunen toteaa: ”On äärimmäisen kiinnostavaa koettaa kuulla, minne ja miten toinen ajattelee olevansa menossa. Kuunnellessa saattaa oppia jotakin ihmisenä olemisesta.”

Tilaa omille oivalluksille

Kirja vie lukijansa havaittavissa olevan maailman ilmiöiden pohjalta syntyvää tilannekuvaa pidemmälle. Uskonnollisiin perinteisiin luontevasti kuuluva todellisuuden perusteisiin ulottuva pohdinta näkyy niissä ilmiöissä, joita kirja esittelee. Eri perinteet tarjoavat erilaisia näkökulmia ja erilaisia vastauksia. Joistain on aavistettavissa samansuuntaisuus, jotkut ovat keskenään oleellisesti erilaisia. Kirjassa näkökulmat keskustelevat keskenään tavalla, joka tarjoaa tilaa lukijan oivalluksille.

Mutta oonko mäkin siellä? Tähän kysymykseen lukijan on vastattava itse. Kirja tarjoaa prosessiin puitteet ja peilin. Minkälaisten vaiheiden kautta olen itse tullut siihen, missä olen? Ketä olen seurannut? Keneltä olen omaksunut vaikutteita? Miksi olen tehnyt valintani näin? Asetunko dialogiin?

Lähempänä kuin arvaatkaan

Kirjan ensisijainen fokus on muualla kuin kristillisessä missiossa, mutta sen luoma tilannekuva ja reflektio ovat äärimmäisen arvokkaita kaikille kristinuskon ja lähetyksen ystäville. Kirja ilmestyi samoihin aikoihin kuin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokous hyväksyi uskontodialogia käsittelevän asiakirjan Suuntaviivoja uskontojen kohtaamiseen. Asiakirja muistuttaa, että uskontodialogi on myös osa kirkon kokonaisvaltaista missiota.

Kristinuskon näkökulmasta on hyvä muistaa, että kirjassa esitellyt ilmiöt vaikuttavat myös kristinuskon sisällä. Konkreettisena esimerkkinä tästä on Jyri Komulaisen huomio siitä, että ’valaistuminen’ on erittäin monelle suomalaiselle – siis myös useille evankelis-luterilaisen kirkon jäsenille – paljon ymmärrettävämpi käsite kuin ’vanhurskauttaminen’. Tämä havainto edellyttää johtopäätöksiä. On hyvä muistaa, että jo Raamattu tarjoaa kristilliselle puheelle rikkaamman ja ympäristöön sopeutuvaisemman käsitevaraston kuin usein tullaan ajatelleeksi.

Tutustuminen itselle aiemmin vieraisiin ilmiöihin johtaa arvioimaan omien käsitysten juuria. Tämän arvioinnin myötä omaksi, tutuksi luullusta perinteestä voi löytyä paljon opittavaa. Elina Hellqvist kiinnittää tekstissään huomiota muun muassa siihen, kuinka yhteisöllisyys, kokemuksellisuus ja kehollisuus ovat jääneet vähälle huomiolle suomalaisessa luterilaisuudessa – ja juuri näitä moni etsii muista perinteistä, vaikka ne olisivat löydettävissä kristinuskonkin rikkaasta perinteestä, jota Mika K T Pajunen puolestaan artikkelissaan avaa.

Missä me siis ollaan ja oonko mäkin siellä? Kirjan kirjoittajat ovat tehneet palveluksen tätä kysymystä pohtiville ihmisille. Sujuvasti luettava kirja tarjoaa paljon pohdittavaa, ja artikkeleiden kirjallisuusluettelot tarjoavat polunpäitä asioiden laajempaan tutkimiseen.

Artikkeli Oonko mäkin siellä? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Synnyin Pohjois-Helsinkiin ja olen asunut koko ikäni pääkaupunkiseudulla lukuun ottamatta kuuden vuoden pätkää Vääksyssä. Sukupolvien takaisia juuria on siellä täällä, vahvimmat kenties Viitasaarella ja Ristiinassa. Nykyisin olen vantaalainen. Olen siis varsin tyypillinen pääkaupungin haalimien, suurten ikäluokkien ihmisten jälkeläinen.

Mitä uskonto sinulle merkitsee?

Olen tutustunut kristinuskon kautta siihen, mitä uskonto voi olla. Minulle kristinusko merkitsee paljon. Se on elämistä Jumalan ja ihmisten yhteydessä, tie, totuus, elämä, rauhaa ja rauhantyötä, kutsu oikeudenmukaisuuteen, kulttuuria, jatkuvaa oppimista, kauneutta, iloa, kärsimystä, mielenmuutosta, elämistä yhteiskunnan ja kirkon jäsenenä – ja paljon muuta.

Toisaalta ymmärrän sen, että tämä suomalaisena, ekumeenisena luterilaisena kristittynä elämisen kautta syntynyt tapa ymmärtää uskontoa on vain yksi tapa monien joukossa. Uskonnoissa ja niiden ulkopuolella on monia käsityksiä siitä, mitä uskonto on ja mitä se ei ole – mitä uskonnon piiriin kuuluu ja mitä siihen ei kuulu. Tämä tekee uskontojen kohtaamisesta sekä haasteellista että antoisaa. Kukin uskonto tulee kohdata omana itsenään. On toki hyvä myös kysyä sitä, missä määrin kohtaamme uskontoja ja missä määrin ihmisiä.

Milloin aavistit, että sinusta voisi tulla luterilaisen kirkon pappi?

Sähkötekniikan fuksina Otaniemessä. Koin kutsumuksen hakea lukemaan teologiaa nimenomaan ajatuksella pappeudesta. Olen kasvanut alusta asti luterilaisen kirkon yhteydessä, joten eri kirkkojen ja kirkollisten yhteisöjen välillä ei tarvinnut tehdä arviointia ja valintaa.

Olet kertonut, että perheestäsi osa on katolilaisia. Mitä se on tuonut elämääsi?

Kyllä, olen perheeni ainoa luterilainen. Jo opiskeluaikana katolinen teologia ja perinne antoivat paljon – mikä on toki ilmeistä, onhan läntisen kirkon yhteinen historia pitempi ajanjakso, kuin aika Lutherin ja kumppanien jälkeen. Graduni tein Pyhän Anselm Canterburylaisen ajatuksista, katolisen spiritualiteetin klassikot avautuivat Pauli Annalan (teologian tohtori ja dosentti, pitkäaikainen kouluttaja Helsingin yliopistossa) myötä.

Vaimoni ja hänen sukulaistensa sekä sittemmin poikieni myötä katolisuus on tullut entistä merkityksellisemmäksi. Osallistumme sekä katolisen että luterilaisen kirkon elämään. Katolisen perinteen viisaus on opettanut paljon. Myös uskontojen kohtaamiseen liittyen katolisella teologialla on paljon kokemusta ja sanottavaa.

Ekumeeninen perhe on tuonut jokapäiväiseen elämään myös kirkon kipupisteet, kuten jakautuneisuuden ja ehtoollisyhteyden puuttumisen. Tämä on lisännyt ymmärrystä niistä haasteista, joita liittyy kohtaamiseen rajojen yli. Myös niin sanottujen vähemmistöuskontojen – sivumennen sanoen termi on kyllä varsin koominen maailman suurimmista uskonnoista puhuttaessa – opetukseen liittyvät kysymykset ovat tulleet perheen myötä osaksi omaa kokemusmaailmaa.

Mitä ajattelet lasten uskontokasvatuksesta, mikä siinä on oleellista?

Ensimmäisenä nousee mieleen pyrkimys siihen, että ihminen voi tutustua autenttisesti sekä omaan perinteeseensä että muihin perinteisiin. Oman perinteen tunteminen on tie muiden perinteiden tuntemiseen, ja uskontojen ja katsomusten ymmärtäminen tukee maailman ymmärtämistä.

Uskontokasvatus on erittäin tärkeä osa ihmisen kasvua. Hyvä kasvatus antaa välineitä todellisuuden kohtaamiseen. Todellisuus on uskontojen ja katsomusten muokkaama, joten uskonto- ja katsomuskasvatus on merkittävää.

Sanoit, että tapasi ymmärtää uskontoa on vain yksi tapa monien joukossa Millä mielellä olet aloittanut työsi uskontojen kohtaamisen asiantuntijana?

Suurella mielenkiinnolla. Monet keskeiset ihmiset ja sisällöt ovat tulleet jossain määrin tutuiksi jo aiemmin. Uuden tehtävän myötä kohtaamisiin, yhteistyöhön ja omaan oppimiseen tulee uusi sävy. Uskontojen kohtaaminen on monella tavalla keskeinen asia tämän päivän ja tulevaisuuden maailmassa. Sen parissa tehty työ on työtä, jolla on merkitystä.

Mitä toiveita sinulla on Suomessa vaikuttavien uskonnollisten yhteisöjen suhteen?

Toivon luonnollisesti hyvää ja avointa vuorovaikutusta. Suomessa vaikuttavat uskonnolliset yhteisöt ovat varsin erilaisia, mitä tulee kokoon, resursseihin, ikään ja niin edespäin. Toivon, että myös niiden erilaiset toiveet ja odotukset suhteessa evankelis-luterilaiseen kirkkoon tulevat avoimesti esille.

Väitöskirjasi keskeinen teema on Jumalan lähetys (Missio Dei). Mitä tuo käsite mielestäsi antaa suhteessa uskontojen kohtaamiseen?

Missio Dei on – kuten uskontokin – monitulkintainen käsite. Useimmissa tulkinnoissa on lähtökohtana Jumala mission ensisijaisena toimijana ja mission ”omistajana”.

Kristityt osallistuva Jumalan missioon. Lähetettynä oleminen on monenlaisten rajojen ylittämistä ja astumista tuntemattomaan. Lähetettynä oleminen on myös seuraamista. Kristityille ennestään tuntemattomat alueet ovat alueita, joilla Jumala toimii jo. Esimerkiksi Apostolien teot on mainio kuvaus siitä, kuinka kristittyjen ymmärrys Jumalan toiminnasta kasvaa jatkuvasti, kun totutut rajat ylittyvät.

Uskonnot ja niiden seuraajat elävät Jumalan luomassa maailmassa, jossa Pyhä Henki tekee työtään. Jumala on läsnä, kun eri uskontojen seuraajat kohtaavat. Missio Dei haastaa tarkastelemaan, miten Jumala toimii tässä kohtaamisessa.

Mitä ajattelet siitä, että uskontojen kohtaamisen asiantuntijan tehtävä on kirkkohallituksessa sijoitettu Kirkon lähetystyön keskukseen?

Ymmärtääkseni tehtävän sijaintia määrittelee sisältöjen lisäksi organisaation historia. Lähetyksellä ja uskontojen kohtaamisella on paljon yhteistä historiaa. Niiden välillä on myös tietty jännite. Itse pidän sitä hedelmällisenä jännitteenä.

On myös hyvä huomata se, että uskontojen kohtaaminen on tämän päivän todellisuudessa osa muutakin toimintaa. Eri uskontoja ja niiden edustajia kohdataan kasvatuksen parissa, koulun ja kirkon yhteistyössä, kirkon toimituksissa, sielunhoidossa, kansainvälisissä yhteyksissä, kirkon yhteiskunnallisessa työssä ja monessa muussa yhteydessä. Monikatsomuksellinen todellisuus edellyttää kirkossakin yhteistyötä organisaatiorajojen yli.

Säveltämiäsi ja sanoittamiasi lauluja on julkaistu useissa kokoelmissa, mm. sävellys uudessa virsikirjan lisävihkossa (904). Mitä musiikki sinulle merkitsee?

Musiikki on tavalla tai toisella kulkenut mukanani aina. Viime vuosina tärkein musiikillinen ympäristö on ollut Suomen Lähetysseuran piirissä vaikuttava Jakaranda. Laulujen tekeminen on ollut tärkeä osa itseilmaisua.

Musiikilla on paljon myönteisiä vaikutuksia. Se rentouttaa, viihdyttää, antaa ajatuksia, haastaa kehittymään ja niin edespäin. Toisaalta haluan nähdä musiikin suurempana kuin hyötyjensä summana. Se on arvokasta itsessään ja ihmettelyni kohde.

Mitä muuta harrastat?

Pyrin liikkumaan aktiivisesti, ja siihen Länsi-Vantaa antaa hyvät mahdollisuudet. Lukeminen on myös tärkeää. Viime vuosina poikien harrastuksista on tullut harrastuksia minullekin. Musiikkiharrastuksissa pääsen jakamaan omia kokemuksia ja vinkkejä. Joskus niistä on enemmän hyötyä kuin toisinaan. Salibandykentän laidalla notkuminen on myös mukavaa puuhaa. On muuten pakko mainita, että aiempi jalkapallokentän laidalla seisominen oli uskontojen kohtaamisen kannalta mielenkiintoisempaa.

Onko sinulla joku motto tai lempiajatus?

Monessa elämänvaiheessa on pitänyt palata RUK:ssa opittuun viisauteen: Jos kartta ja maasto ovat eri mieltä, useimmiten maasto on oikeassa. Uumoilen sen sopivan myös uskontojen kohtaamisen todellisuuteen.

Artikkeli Jos kartta ja maasto ovat eri mieltä, useimmiten maasto on oikeassa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Uskontojen yhteinen sitoumus

Sitoudun rukoukseen ja toimintaan koronapandemian aikana, sillä toivo yhdistää minut koko ihmiskuntaan ja oman traditioni arvot opastavat minua.

Sitoudun olemaan rauhan ja lohdutuksen lähde kaikille ihmisille näinä vaikeina aikoina.

Sitoudun tukemaan niitä, jotka parhaan kykynsä mukaan taistelevat etulinjassa pandemiaa vastaan pitääkseen minut, perheeni ja yhteisöni turvassa.

Sitoudun kunnioittamaan tieteellisen tiedon ja viisauden arvoa taudin estämisessä, huolenpidossa, hoidossa ja tuessa osana hengellistä velvollisuuttani välittää kaikista luoduista.

Sitoudun suojelemaan ja pitämään yllä kaikkein haavoittuvimpien oikeuksia ja arvokkuutta, mukaan lukien ne, jotka kokevat syrjintää.

Sitoudun solidaarisuudessa koko ihmiskuntaa kohtaan käyttämään tämän ajan syventääkseni ymmärrystäni siitä, miten olemme luontaisesti yhteydessä toinen toisiimme ja uudistamaan hartaan sitoumukseni pyrkiä kohti maailmaa, jossa ketään ei jätetä joukosta.

(Shared Interfaith Commitment, Religions for Peace)

Religions for Peace -järjestö vastaa kriisiin monin eri tavoin

Religions for Peace -järjestön kotisivuille on kerätty runsaasti erilaista aineistoa koronapandemiaan liittyen. Sivuille on kerätty esimerkkejä uskontodialogitoimijoiden käytännön toimista eri puolilla maailmaa, lausuntoja, aineistoa ja blogikirjoituksia. Lausunnoissa on vaadittu esimerkiksi välitöntä tulitaukoa konfliktialueilla, kuten Myanmarissa. Religions for Peace järjestää myös webinaareja, joissa pohditaan pandemian vaikutusta elämän eri osa-alueisiin. Esimerkiksi samana päivänä tämän artikkelin ilmestyessä järjestetään webinaari, jossa pohditaan johtajuutta tilanteessa, jossa paluu vanhaan normaalin ei ehkä enää ole mahdollista. Webinaaria voi seurata suorana Religions for Peacen Facebook-sivun kautta. Mielenkiintoinen – ja ehkä odottamaton – näkökulma, joka toistuu useissa Religions for Peacen julkaisemissa aineistoissa, on luonnontieteellisen ja lääketieteellisen näkökulman painottaminen. Hyvä esimerkki on rabbi David Rosenin haastattelu. Rosen korostaa sitä, miten tiede vastaa sairauksien fyysisestä parantamisesta.  Tiede on Rosenin mukaan ”jumalallisen läsnäolon manifestaatio maailmassa” ennalta odottamattoman globaalin terveyskriisin keskellä. Rosenin mukaan olisi väärin istua kädet ristissä ja toivoa jumalallista väliintuloa kriisin keskellä ja olla tekemättä kaikkea sitä, mikä tieteen pohjalta on mahdollista kriisin lieventämiseksi. Kaikesta siitä, mitä on tieteellisesti mahdollista tehdä tässä tilanteessa, tulee hengellinen velvollisuus, Rosen korostaa. Rukouksella on oma tärkeä paikkansa ihmisten henkisen ja hengellisen hyvinvoinnin ja toivon ylläpidossa. Uskonnolla on oma tärkeä paikkansa elämän arvon ja mielekkyyden pohdinnassa, Rosen sanoo. Elämän tarkoitus ei ole etsiä helppoa elämää tai nautintoa.  Elämässä on pohjimmiltaan kyse siitä, miten kohtaat elämässä eteen tulevat asiat, olipa se mielihyvää tai kipua. Kaikkeen vastaantulevaan voi suhtautua joko niin, että käpertyy kohti itseään tai etsii rakentavia tapoja jatkaa eteenpäin.

Koronapandemia suurten juhlien aikaan

Koronapandemian aikaan sekä kristityt että muslimit elävät vuoden tärkeintä juhla-aikaa. Kristityt ovat joutuneet pohtimaan pääsiäisen viettotapoja, ja muslimit puolestaan ovat juuri aloittaneet paastokuukauden, ramadanin. Kokoontumisrajoitukset ovat vaikuttaneet molempiin.

Suomessa toimiva uskontojen yhteistyöjärjestö Uskot-foorum on kerännyt omille kotisivuilleen ohjeita ramadanin viettämisestä poikkeusoloissa. Ramadanin aikana paastotaan auringonnoususta auringonlaskuun. Paastokuukauden tarkoituksena on muistella Jumalaa, tehdä hyviä tekoja ja pyytää anteeksi syntejä sekä huolehtia vähempiosaisista. Paastosäännöksiä noudatetaan myös korona-aikana, kertoo imaami Ramil Belyaev. Ruoasta ja juomasta paastoaminen ei koske näissä oloissa eikä muulloinkaan sairaita eikä sellaisia henkilöitä, joille paasto on vahingollinen. Myöskään esimerkiksi raskaana olevat tai imettävät äidit eivät paastoa, vaan korvaavat paastopäivät myöhemmin. Ramadaniin kuuluu ylimääräinen iltarukous, tarawih. Poikkeustilan aikana muslimit eivät kokoonnu moskeijoihin rukoilemaan, vaan rukoushetket vietetään kotona oman perheen kesken. Sama koskee paastopäivän lopettavaa iftar-ateriaa. Belyaev pitää todennäköisenä, että ramadanin päättävää id-al-fitrin juhlarukoustakaan ei voida viettää koronan vuoksi moskeijassa, vaan siihen osallistutaan etäyhteyden välityksellä koronaohjeita noudattaen.

Ylen sivuilla on myös julkaistu juttu ramadanin vietosta Suomessa poikkeusolojen aikana. Siinä imaamit Anas Hajjar ja Abbas Bahmanpour kertovat omien yhteisöjensä toimista korona-aikana. Molemmat korostavat, että koronavirus otetaan muslimiyhteisössä vakavasti ja annettuja ohjeistuksia noudatetaan.

Korona vaikuttaa hautajaisten ja muiden perhejuhlien viettoon

Poikkeusoloista huolimatta ihmisiä syntyy ja kuolee. Perhejuhlien kuten kasteen ja hautajaisten viettämiseen on jouduttu etsimään uusia tapoja. Haagan kirkkoherra Heikki Nenonen kertoi Ylen aamu-tv -lähetyksessä koronan vaikutuksesta luterilaisen kirkon kirkollisiin toimituksiin. Luoviakin ratkaisuja on löytynyt, kuten esimerkiksi kastejuhlan viettäminen metsässä. Eri kirkollisten toimitusten striimaaminen on yleistynyt nopeasti.

Myös muut uskonnolliset yhteisöt ovat joutuneet sopeuttamaan toimintaansa poikkeusoloihin. Islamilaiseen hautaukseen kuuluu keskeisenä osana vainajan pesu ja käärinliinoihin kääriminen. Esimerkiksi HUS:n alueen sairaaloissa vainajan pesu ei ole tällä hetkellä sallittua. Uskot-foorumin sivuilla julkaistussa uutisessa todetaan, että on olemassa uskonnollisia ohjeita myös niissä tapauksissa, joissa terveysviranomaiset kieltävät pesun tartuntavaaran takia. Tällöin voidaan suorittaa kuiva rituaalipesu.

Tästä selvitään yhdessä

Religions for Peace -järjestön suomalainen jäsen on Uskot-foorum. Sen sivuilla on julkaistu uutinen yhteisestä julkilausumasta. Religions for Peace kehottaa kaikkia seuraamaan maailman terveysjärjestö WHO:n ohjeita.  Kriisitilanteessa on erityisen tärkeää näyttää solidaarisuutta muita kohtaan ja vastustaa kaikenlaista vihaa ja syrjintää, joka johtuu pelosta, suvaitsemattomuudesta ja ymmärryksen puutteesta. Uskontojen yhteinen viesti on, että tästä selvitään yhdessä.

Artikkeli Uskonnot yhdessä vastaavat koronakriisiin julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.