Artikkeli Ensimmäinen ekumeeninen suhde. Voiko Nikean kirkolliskokouksen päätökset ja niiden tulkinnan nähdä myös mahdollisuutena juutalais-kristilliselle dialogille? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Al Amana nykyinen toiminta perustuu ihmisten yhteen saattamiseen. Tarkoitus on olla kohtaamispaikka, jossa erilaiset maailmankatsomukset voivat nähdä ja kuulla toisiaan ja luoda ymmärrystä ja empatiaa kohtaamisten kautta.

Al Amana -keskus on alun perin yhdysvaltalaisten lähetystyöntekijöiden perustama keskus 1890-luvulla, jonka keskeiseen toimintaan kuului aluksi koulut ja sairaanhoito, kunnes ne myytiin Omanin valtiolle. Nykyään iso osa keskuksen rahoituksesta tulee Yhdysvalloista ja erityisesti Protestant Church of America’lta. Suomessa Suomen Lähetysseura rahoittaa Al Amana -keskuksen työtä vielä vuoden 2025 loppuun.

Matkan kiteyttävänä ajatuksena läpi viikon oli ”on mentävä kauas nähdäkseen lähelle”. Toisinaan on hyvä puhkaista oma kupla ja kurkistaa sen ulkopuolelle. Käydä katsomassa kuinka asioita hoidetaan toisella puolella maapalloa, minkälaisia rakenteita ylläpidetään ja arvostetaan, kuinka uskontojen vuoropuheluun kannustetaan ja kuinka erilaisista lähtökohdista saapuvat asettuvat osaksi yhteiskuntaa. On arvokasta ymmärtää se, että vaikka Suomessa yhteiskunta toimii pohjimmiltaan hyvin, voi toisenlaiseen yhteiskuntaan kurkistaminen asettaa suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan toisenlaiseen perspektiiviin. Tästä syystä matka oli järjestetty nimenomaan kauas Omaniin, eikä esimerkiksi Tanskaan tai Saksaan.

Kohtaamisen ja kokemisen voima

Matkamme rakentui ensisijaisesti kohtaamisesta, keskustelemisesta ja kokemisesta. Luennoimisen ja tiedolla opettamisen sijaan pääsimme päivittäin konkreettisesti näkemään omanilaista elämää, arkisia ympäristöjä, kulttuuria ja kokemaan paikallisia perinteitä ja tapoja. Meille tarjottiin mahdollisuuksia kohdata ja tutustua omanilaisiin henkilökohtaisesti ja keskustella heidän kanssaan sekä arkisista asioista että syventyä yhteiskunnan rakenteisiin ja haasteisiin.

Kohtaamisien kautta rakentui mielekkäällä tavalla ymmärrys siitä, kuinka paikalliset oikeasti elävät ja toimivat. Pääsimme pintaa syvemmälle heidän ajatuksiinsa ja käsityksiinsä, arvoihin ja uskomuksiin. Kohtaamiset tekivät myös ns. ”tyhjistä hetkistä” arvokkaita. Jokainen yhdessä vietetty hetki joko keskuksen työntekijöiden tai paikallisten kanssa oli mahdollisuus oppia jotain uutta toisesta kulttuurista ja uskonnosta. Suurin osa automatkoista – joita Omanissa oli paljon, koska kaikkialle kuljettiin autoilla – kului keskustellessa joko muiden matkalla olevien nuorten kanssa tai Omanissa asuvien kanssa. Sama toistui esimerkiksi ruokaillessa, sillä yhteiset ruokailut ovat tärkeä osa omanilaista kulttuuria ja niihin kuuluu keskeisesti yhdessä oleminen.

Kristinusko Omanin kontekstissa

Oman on uskonnollisesti ja kulttuurillisesti verokkimaitaan moninaisempi. Ibadi-islamilaisuus on valtionuskonto ja suurin osa väestöstä on muslimeja, mutta myös muut uskontokunnat ovat merkittävissä määrin osa omanilaista yhteiskuntaa. Omanissa on lainsäädännöllisesti uskonnonvapaus ja ihmiset saavat vapaasti harjoittaa omaa uskontoaan. Uskonnon harjoittaminen on kuitenkin vahvasti yksityiseen tilaan rajattua, eikä uskonnon julkinen esiintuominen ole suotavaa. Uskontoa harjoitetaan suljetuilla alueilla ja muita häiritsemättä eikä maassa mitata uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumista kansallisella tasolla. Tämä luo mielenkiintoisen kontekstin kristinuskolle, ja näistä syistä Oman on erityisen hedelmällinen maa uskontojen välisen vuoropuhelun tarkasteluun.

Hyvin konkreettisella tavalla pääsimme havainnoimaan uskontoja, kun vierailimme paikallisella ”church campus” -alueella. Paikalliset kristilliset seurakunnat ovat keskittyneet eri puolille kaupunkia muutaman korttelin kokoiselle aidatuille alueille, joissa eri kirkkokuntien kirkkorakennukset ovat kylki kyljessä. Yhden kirkkorakennuksen sisällä saattaa toimia useita kymmeniä seurakuntia, jotka kokoavat ihmisiä eri puolilta maailmaa. Uskonnollisuus näyttäytyi meille olevan monen maassa asuvan kristityn arjen kulmakivi. Jumalanpalveluspäivänä kampukset täyttyivät kirkkoihin kokoontuvista ihmisistä ja toisissa kirkoissa jumalanpalveluksia järjestetään aamusta iltaan.

Osallistuimme matkamme aikana Protestant Church of Oman -kirkon jumalanpalvelukseen. Kirkkoa johtaa yhdysvaltalainen pastori Ford ja jumalanpalvelus olikin selvästi ottanut vaikutteita yhdysvaltalaisesta protestanttisesta tyylistä. Meille suomalaiseen luterilaiseen perinteeseen poiketen parituntinen jumalanpalvelus rakentui pitkälti yhdessä laulamiseen ja rukoilemiseen sekä pastorin vapamuotoiseen, yli puolituntiseen saarnaan. Miltei hurmokselliseen ilmapiiriin oli vaikea olla tempautumatta mukaan, kun ihmiset ottavat ilon irti yhdessä laulamisesta.

Maahanmuutto luo uusia rakenteita

Ei voida kuitenkaan puhua Omanin uskonnollisesta moninaisuudesta puhumatta yleisemmin maan väestönrakenteesta, koska uskontojen kirjo on lähtökohtaisesti ulkomailta tulevien siirtolaisten seurausta. Siirtolaisia on maassa monista syistä, mutta luultavasti merkittävin on maan vauhdikas kehitys, joka oli havaittavissa myös rakennustyömaiden täyttämässä Muscatin katukuvassa. Siirtolaisia tulee Omaniin erityisesti Pakistanista, Intiasta ja Bangladeshista paremman elintason perässä, sekä täyttämään paikallista vajetta työmarkkinoilla. Meille selvisi viikon aikana, että Omanin työmarkkinoilla on paljon sellaista tarvetta, esimerkiksi IT- ja rakennusaloilla, joihin paikallisilla ei yksinkertaisesti ole valmiuksia tai halua vastata.

Monet siirtolaiset ajattelevatkin olevansa Omanissa vain väliaikaisesti tekemässä töitä ja kerryttämässä vaurautta. Tämä asetelma on rakentanut Omaniin hyvin aktiivisa siirtolaisten ylläpitämiä kristillisiä kirkkoja, joilla on vahvoja kytköksiä ulkomaille. Monien seurakuntien kautta tuetaan siirtolaisten kotiseurakuntia ja perheitä kotimaissa.  Seurakunnat ovat siis hengellisen yhteisön lisäksi monille side omaan kotiinsa sekä kulttuurillisesti että taloudellisesti. Jonkinlainen koti kaukana kotoa ja samalla muistutus siitä, että kotiin on tarkoitus joskus palata.

Onkin kiehtova pohtia uskonnollisten yhteisöjen roolia osana diaspora-yhteisöjä ja maahanmuuttajien kotoutumista. Omanissa islam luo rakenteet ja perustan yhteiskunnalle, mutta erilaisille uskonnoille on annettu tilat ja valmius toimia, kun väestö on kasvanut moninaisuudessaan. Suomessa taas kirkko ja kristinusko on luonut rakenteet yhteiskunnalle ja uskonnollinen monimuotoisuus on muodostunut merkittäväksi yhteiskunnalliseksi kysymykseksi vasta 2000-luvulla. Ennusteiden mukaan Suomen väestö tulee maahanmuuton seurauksena moninaistumaan ja tulevaisuudessa onkin erittäin relevantti kysymys, miten tähän moninaisuuteen vastataan ja sopeudutaan.

Joskus on mentävä kauas nähdäkseen kauas

Matka herätti paljon ajatuksia siitä, kuinka elämme hyvin erilaisissa maailmoissa. Viikon aikana jatkuvasti puheenaiheiksi nousi monia sellaisia asioita, joista huomasi yhteiskuntiemme rakentuvan hyvin eri tavoin. Omanilaisessa kollektiivisessa yhteiskunnassa arvostetaan mukautumista yhteisiin normeihin enemmän kuin yksilöiden vapauksia toteuttaa itseään. Seksuaalivähemmistöt tunnistetaan ja heitä suvaitaan, mutta he eivät saa oikeastaan näkyä julkisuudessa, niin kuin ei moni muukaan asia. Naisten asema on monilta osin parempi kuin monissa muissa alueen maissa, mutta pitkäaikaiset rakenteet pitävät naisia yhä alemmassa asemassa yhteiskunnassa. Ilmastonmuutokseen puuttumista ei nähdä merkittävänä tai ajankohtaisena asiana, koska öljyn ja kaasun jalostus ja myynti luo vaurautta ja hyvinvointia alueen ihmisille. Puhumattakaan Omanin poliittisesta järjestelmästä ja kansalaisten mahdollisuuksista vaikuttaa valtion asioihin.

Lopulta omat johtopäätökseni matkasta kiteytyvät lauseeseen ”on mentävä kauas nähdäkseen kauas”. Suomi on käytännössä maantieteellisesti pieni saareke, valtio kaukana pohjoisessa, irrallaan monista maailman haasteista. Ja kuitenkaan emme voi ajatella Suomen olevan irrallaan muusta maailmasta.

Meidän täytyy Suomessa olla valmiita kohtaamaan ja ymmärtämään globaalin maailman haasteita myös kaukana itsestämme. Jotta voimme käsittää minkälaisten haasteiden edessä muut maailman yhteiskunnat elävät, ja reflektoida niitä omiin haasteisiimme, tulee meidän joskus lähteä kauas ja nähdä itse konkreettisesti. Uutisten, sosiaalisen median ja Wikipedia-artikkeleiden kautta ymmärryksemme voi päästä lopulta vain hyvin pinnalliselle tasolle. Kasvokkain kohtaamisella ja tulemalla itse alttiiksi toisenlaiselle ympäristölle, voimme luoda syvempää ymmärrystä.

Mitä sitten vien matkalta omaan arkeeni ja tulevaisuuteeni? Ensinnäkin uskon, että jokainen matkaan osallistuneista kasvoi uskontojen ymmärtäjänä ja on matkan jälkeen valmiimpi kohtaamaan katsomusten moninaisuutta. Tämä voi olla käytännössä hyödyksi esimerkiksi kouluissa tai seurakunnissa, kun Suomessakin globalisaatio lisää eri uskontojen määrää ja eri katsomusta edustavien ihmisten kohtaamisesta tulee yhä useammalle arkipäivää.

Toiseksi toisenlaisen yhteiskunnallisen järjestelmän kohtaaminen antoi perspektiiviä siihen, että rakenteeksi muodostuneet asiat eivät ole koskaan muuttumattomia vaan ihmiset muuttavat toiminnallaan yhteiskuntaa, rakenteita, arvoja ja uskomuksia jatkuvasti. Uuden kulttuurin näkeminen näytti, että on muitakin tapoja toimia kuin omamme.

Kolmanneksi opin ymmärtämään, että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyvin samanlaisia, vaikka omaavatkin erilaisen maailmankatsomuksen. Meitä yhdistävät samanlaiset mielenkiinnonkohteet sekä yhtäläiset epävarmuudet. Meillä on aina lopulta enemmän sellaista, joka yhdistää kuin erottaa.

Artikkeli Onko mentävä kauas nähdäkseen lähelle? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Uusimmassa katsausartikkelissa tarkastelun kohteena ovat erityisesti uskontojen kasvu, uskontojen moninaistuminen sekä henkilökohtaiset kontaktit kristittyjen ja muiden uskontojen edustajien välillä. Vastajulkaistussa artikkelissa kiinnitetään huomiota hyvin saman tyyppisiin uskonnollisessa toimintaympäristössä tapahtuviin muutoksiin kuin Kirkkohallituksen julkaisemassa raportissa Kaikkialta kaikkialle – kirkon missio nyt. Missiologian tuntemus ja osaamisen kirkon työssä (2018).

Artikkelin liitteenä on viisi taulukkoa, jotka esittävät (1) maailman väestönkehitystä, kaupungistumista ja ”urbaania missiota”, (2) maailman uskontotilannetta, (3) kristinuskon globaalia tilannetta traditioittain, (4) kristinuskon ja lähetystyöntekijöiden maantieteellistä jakautumista sekä (5) kristillisten julkaisujen määrää ja kristittyihin liittyviä talouslukuja.

Tammikuussa julkaistuin artikkelin otsikko tiivistää tekstin perusviestin sanalla complicated – suhde on vähän vaikea tai monitulkintainen. Kirjoittajat tarkastelevat uskontojen suhteiden monitulkintaisuutta kolmen tilastoista nousevan väitteen kautta:

1. Maailma muuttuu uskonnollisemmaksi
2. Maailma muuttuu uskonnollisesti monimuotoisemmaksi/pluralistisemmaksi
3. Kristityillä on liian vähän henkilökohtaisia kontakteja muiden uskontojen edustajien kanssa

Maailma muuttuu uskonnollisemmaksi

Katsauksen ensimmäinen väite tarkastelee uskontoihin kuulumista yleisellä tasolla. Artikkeli antaa lyhyen yleiskatsauksen 1900-luvun merkittäviin poliittisen historian tapahtumiin ja keskustelee niiden yhteydestä uskontojen kannattajamääriin. Keskeisimpänä uskontoihin kuulumisen määrään vaikuttavana tekijänä nostetaan esiin Neuvostoliiton hajoaminen ja Kiinan avautuminen.

Kiinnostavan artikkelin väitteestä tekee uskontojen edustajien prosentuaalisen osuuden kasvun esittäminen yllättävänä, sekularisaatiohypoteesia haastavana kehityssuuntana. Kirjoittajat lainaavat esimerkinomaisesti 1960-luvulla esitettyä ennustetta, jonka mukaan 2000-luvulle tultaessa uskonnollisia yksilöitä on enää olemassa vain pieninä, lahkonomaisina laajempaa sekulaaria kulttuuria vastaan taistelevina yhteisöinä. Näin muotoillun sekularisaatiohypoteesin toteutumatta jääminen onkin todettu useissa tutkimuksissa, eikä sitä voida pitää merkittävänä tutkimuksellisena löytönä. Perinteiset uskonnot eivät ole globaalissa tarkastelussa kuihtumassa.

Ajatus sekularisaatiosta uskontojen sukupuuttona on kuitenkin vain yksi tapa tarkastella maallistumiskehitystä. Sekularisaatio voidaan ymmärtää myös esimerkiksi uskonnon yksityistymisenä tai tapakulttuuriksi liudentumisena, uskonnollisen auktoriteetin vähenemisenä tai yksilön oikeutena omaan maailmankatsomukseen. Väite maailman uskonnollistumisesta herättää kysymään, minkälainen uskonnollisuus tulee näkyviin tilastoissa ja mikä arvo on sillä, että tilastojen mukaan uskonnollisuuden tulkitaan lisääntyvän. Taustalla kummitteleva etenevän sekularisaation ajatus ansaitsee tarkempaa tarkastelua.

Globaalin uskontotilanteen ymmärtämiseksi on välttämätöntä tarkastella pelkkien yleisten prosenttiosuuksien lisäksi myös sekä alueellisia kehityskulkuja että uskonnollisuudessa ja uskonnollisessa kuulumisessa tapahtuneita muutoksia ja tulkintoja.

Kristittyjen määrän kehitys Euroopassa antaa hyvän esimerkin alueellisen tarkastelun merkityksestä. Siinä missä viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana kristittyjen määrän Euroopassa katsotaan hieman kasvaneen, kristinuskon kannattajamäärien kehityssuunnassa on merkittäviä eroja Euroopan eri alueiden välillä. Alueellinen tarkastelu näyttäisi yleisellä tasolla osoittavan, että kristittyjen osuus läntisessä ja pohjoisessa Euroopassa on merkittävässä laskussa, kun taas itäisessä Euroopassa kehityssuunta on ollut päinvastainen.

Tilastojen tulkinnan kannalta on olennaista tietää, miten tilastot on koostettu. Uskontotilastojen kokoamisessa käytetään usein uskonnollisten yhdyskuntien omaa ilmoitusta. Uskonnollisilla yhteisöillä on kuitenkin eri puolella maailmaa hyvin erilaisia tapoja määritellä, kuka on uskonnollisen yhteisön jäsen. Lisäksi uskonnolliset yhteisöt tyypillisesti arvioivat jäsenmääränsä mieluummin ylä- kuin alakanttiin. Yhteisöön kuulumisen kriteeriksi valitaan se, joka tuottaa suurimman jäsenmäärän. Olennaista onkin tarkastella, miten uskonnollisuus ilmenee tai määrittyy erilaisissa asiayhteyksissä.

Uskonnolliseen yhdyskuntaan kuulumisen kysymys liittyy oleellisella tavalla edellä mainittuun keskusteluun sekularisaatiosta ja sen tulkinnoista. Yleisesti näyttää siltä, että suurimmassa osassa maailmaan ei ole tapahtunut saman tyyppistä maallistumista kuin länsimaissa. Maallistumisesta puhuttaessa on kuitenkin syytä tarkentaa, minkälaisen maallistumisen kanssa ollaan tekemisissä. Uskonnollisiin yhteisöihin kuulumisen vähentymistä on pidetty yhtenä sekularisaation etenemisen tunnuspiirteenä. Uskonnolliseen yhteisöön kuulumista merkittävämpänä voi kuitenkin pitää muutoksia uskonnon periaatteellisessa roolissa ja merkityksessä. Uskonto ei enää tarjoa kaiken kattavaa, jaettua selitysmallia maailmasta. Uskonto näyttäytyy pikemminkin autenttisen yksilöllisen identiteetin rakentumisen välineenä. Tämän seurauksena uskontoa koskevien valintojen moninaisuus kasvaa. Tämä, uskonnollisen monimuotoisuuden kasvu, nostetaan esiin myös tarkasteltavana olevassa artikkelissa.

Maailma muuttuu uskonnollisesti monimuotoisemmaksi

Nyt julkaistuissa tilastoissa uskonnollista monimuotoisuutta mitataan taloustieteistä lähtöisin olevaa kilpailua kuvaavalla indikaattorilla. Indikaattori kertoo siis kysynnän ja tarjonnan suhteesta. Pienin mahdollinen uskonnollinen diversiteetti on tilanteessa, jossa tarkasteltavassa yksikössä, esimerkiksi tietyssä maassa, on vain yksi monopoliasemassa oleva uskonto, johon kaikki kuuluvat. Suurin uskonnollinen diversiteetti puolestaan saadaan, jos maan väestö jakautuu tasaisesti kaikkien maassa olevien uskonnollisten yhteisöjen kesken.

Keskustellessaan maailman uskonnollisesta monimuotoistumisesta artikkeli viittaa vuoden 2019 World Christian Encyclopediaan, joka kokoaa yhteen laajan globaalia kristinuskoa ja uskontoja maailmassa käsittelevän aineiston. Tämän aineiston valossa uskonnollinen monimuotoistuminen näyttäytyy erityisen voimakkaana Aasiassa, jonka alun perinkin uskonnollisesti monimuotoiset valtiot ovat maahanmuuton seurauksena muuttuneet entistä monimuotoisemmiksi. Vastaavasti artikkeli nostaa esiin uskonnollisen monimuotoisuuden vähenemisen Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa, jossa sekä kristinuskon että islamin kannattajamäärien kasvu on vähentänyt kuulumista pienempiin uskonnollisiin yhteisöihin.

Kiinnostavaa artikkelin uskonnollisen monimuotoisuuden pohdinnan näkökulmasta on, että vuoden 2022 tilastossa maailman uskonnollinen monimuotoisuus näyttää globaalilla tasolla vähentyneen. Tämä näyttäisi kertovan jäsenmäärien keskittymisestä tiettyihin uskontoihin joko alueellisen uskontotilanteen monopolisoitumisen tai yksilöiden valintojen kautta.

Kristityillä on liian vähän henkilökohtaisia kontakteja muiden uskontojen edustajien kanssa

Artikkelin kolmas ja viimeinen väite tarkastelee eri uskontotaustaisten ihmisten henkilökohtaisia suhteita. Lukijan on helppo nähdä väitteen muotoilusta, mitä kirjoittajat ajattelevat kristittyjen ja muiden uskontojen edustajien kohtaamisista: kohtaamisia on vähemmän kuin niitä pitäisi olla. Henkilökohtaisilla kohtaamisilla tarkoitetaan artikkelissa satunnaista kohtaamista syvempää ystävyyttä. Esitetyt luvut ovat silmiä avaavia, vaikka ne eivät suoraan käsittele kristittyjen, vaan nimenomaan muihin uskontoihin kuuluvien ja uskonnottomien ystävyyssuhteita kristittyjen kanssa. Artikkeli esittää, että reilusti yli 80 %:lla maailman buddhalaisista, hinduista ja muslimeista ei ole ystäväpiirissään kristittyjä. Euroopassa uskontorajat ylittäviä ystävyyssuhteita arvioidaan olevan alle 20 % ei-kristityistä.

Kirjoittajat liittävät kristittyjen liian vähäiset henkilökohtaiset suhteet ei-kristittyihin erityisesti uskontojen välisten suhteiden kehittymiseen. Hyvien henkilökohtaisten suhteiden ajatellaan parantavan uskontojen välisiä suhteita laajemmalla yhteiskunnallisella tasolla. Hyvien henkilökohtaisten suhteiden arvellaan toimivan vastavoimana myös oman uskonnollisen yhteisön johtajien mahdollista toisiin uskontoihin kielteisesti suhtautuvaa opetusta kohtaan.

Tilastoihin nojaava esimerkki tulee Singaporesta. Laskennallisesti maailman uskonnollisesti moninaisimmassa maassa 90 % väestöstä suhtautuu kielteisesti tai erittäin kielteisesti uskontojen välistä rauhallista rinnakkaiseloa heikentävään uskonnollisten johtajien toimintaan. Artikkelin kirjoittajat nostavat koulutuksen yhdeksi keskeiseksi uskontojen hyviä suhteita edistäväksi tekijäksi. Viittaus koulutukseen on hyvin suppea, mutta sillä näytetään viittaavan sellaiseen osaamiseen, josta meillä usein puhutaan uskonnonlukutaitona. Artikkelin kirjoittajat peräänkuuluttavat kristityiltä parempaa uskonto-osaamista ja uskonnollisesta ja etnisestä nurkkakuntaisuudesta luopumista.

Globaalin kristinuskon monitulkintainen tilanne 2022 tiivistyy kirjoittajilla kolmeen haasteeseen: Miten kristityt voivat tulla paremmin toimeen keskenään, toisten uskontojen edustajien ja koko ihmiskunnan kesken. Ensimmäinen haaste on ekumeeninen ja edellyttää yhteyden rakentamista eri kristillisten perienteiden ja kirkkojen välillä. Toinen haaste liittyy ymmärryksen ja yhteyden rakentamiseen eri uskontoperinteiden yli ja niiden välillä. Kolmanneksi yhteyttä tulisi kirjoittajien rakentaa koko ihmiskunnan kesken ilman erityistä viitettä uskonnollisiin identiteetteihin. Esimerkiksi covid-19 pandemia, ilmastokriisi, institutionalisoitunut rasismi, tyttöjen vaikeus päästä koulutuksen piiriin, köyhyys ja monet muut globaalit haasteet edellyttävät yhteistä työtä yhteisen hyvä edistämiseksi.

Kirjoittajat peräänkuuluttavat solidaarisuuden asennetta, joka heijastuu rakkautena, kunnioituksena, ystävällisyytenä ja vieraanvaraisuutena. Solidaarisuus toisia kohtaan ei ole uhka uskonnollisille identiteeteille. Uskontojen ymmärtäminen ja uskonnonlukutaito ovat merkittäviä tekijöitä sosiaalisen hyvinvoinnin edistämiselle globaalilla tasolla.

Gina A. Zurlo, Todd M Johnson ja Peter F Crossing (2022), World Christianity and Religions 2022: A Complicated Relationship. International Bulletin of Mission Research, Vol. 46(1) 71–80

Kirkkomme Lähetys on aiemminkin käsitellyt uskontotilastoja:
Maailmanlähetys ja kysytyimmät kysymykset
Kristinusko painottuu yhä enemmän eteläiselle pallonpuoliskolle 2020

Artikkeli Uskonnonlukutaito ja solidaarisuus globaalin kristinuskon haasteina: uskontojen tilanne 2022 julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Tämä tekstini pohjautuu yhdessä kirjoitettuun muistiinpanojen ja havaintojen
kokonaisuuteen. Merkittävintä itselleni oli oivaltaa, kuinka eroavaisuuksista huolimatta
ekumeenisella ja uskontojen välisellä dialogilla on paljon yhteistä.

Yhteiset käsitteet vai tavoitteet?

Seminaarissa keskusteltiin ekumeenisen ja uskontojen välisen dialogin yhtenä lähtökohtana ekumeenisessa liikkeessä käytettyä käsitettä ”ykseys”. Pohdimme, voiko ykseyden olettaa olevan tavoitteena myös dialogin muilla osapuolilla, ja mitä ykseys kenellekin tarkoittaa. Seminaarin osallistujista suurin osa ei kannattanut ekumeenisessa dialogissa lähtökohtana oleva ykseyden asettamisesta myös uskontojen välisessä dialogissa tavoitteeksi. Osallistujat näkivät ekumeenisessa ja uskontojen välisessä dialogissa ykseyttä oleellisempana tavoitteena esimerkiksi yhteisen vaikuttamistyön, yhteisen työn yhteisön parhaaksi.

Yhteisen vaikuttamistyön asettamista tavoitteeksi tukee uskonnollisten yhteisöjen elämä samassa yhteiskunnassa, poliittisen ja yhteiskunnallisen toiminnan samanlainen konteksti sekä tahto ja tarve aikaansaada yhteiskunnallisesti näkyvää toimintaa ja vaikuttaa ympäröivään maailmaan. Sekä ekumeenista että uskontodialogia tarvitaan myös koko ihmiskunnan yhteisten haasteiden, kuten esimerkiksi koronapandemian tai ilmastonmuutoksen, torjumiseksi. Tärkeässä asemassa on myös uskontojen välinen rauhantyö sekä paikallisella että globaalilla tasolla. Dialogin tavoitteiksi on tällöin mahdollista asettaa huomion kiinnittäminen esimerkiksi moraalin ja etiikan kysymyksiin, kulttuuri- ja juhlaperinteisiin, ihmisoikeuksiin sekä yhteiskunnallisen eriarvoisuuden torjuntaan.

Erilaisuus lähtökohdissa ja edellytyksissä

Seminaarin alustaja professori Felix Körner havahdutti osallistujat tunnistamaan erilaisuuden ekumeenisen ja uskontojen välisen dialogin lähtökohdissa ja edellytyksissä – laadussa, mahdollisuuksissa, tiedossa toisesta osapuolesta sekä resursseissa. Ekumeenisiin dialogeihin osallistujalla on usein akateemista ja teologista osaamista, tietoa toisen osapuolen opista, pyhistä teksteistä sekä kulttuurisesta ja historiallisesta kontekstista, ja dialogiin osallistujia sekä tiloja dialogin järjestämiselle on useita. Samanlaisia lähtökohtia ei ole uskontojen välisessä dialogissa.

Tähän erilaisuuteen olisi hyvä kiinnittää huomiota, jotta dialogi olisi yhdenvertaisempaa. On hyvä pohtia tarkemmin, kenen aloitteesta, tavoitteista ja tarpeista dialogia käydään. Huomio tulisi kiinnittää myös siihen, että tunnistaa, kuka puuttuu vuoropuhelutilanteesta. Onko joku jäänyt tai jätetty ulkopuolelle? Näihin keskeisiin kysymyksiin olisi syytä kiinnittää huomiota kaikessa ekumeenisessa ja uskontodialogissa, jota käydään eri tasoilla niin paikallisyhteisöjen kuin uskonnollisten yhteisöjen tasoilla sekä Suomessa että muualla maailmassa.

Dialogi on tapa tehdä ja oppia

Huomion kiinnittäminen ekumeenisen ja uskontojen välisen dialogia yhtäläisyyksiin voi toimia inspiraattorina kehitettäessä seurakuntien dialogitoimintaan uusia mahdollisuuksia, osallistujia, tavoitteita ja metodeja. Dialogin tasoiksi seminaarissa esitettiin kolme erilaista: kasvokkain, selät vastakkain ja vierekkäin. Miten nämä tasot voisivat näkyä käytännössä seurakuntien toiminnassa?

Paikallisesti ja alueellisesti voisi luoda uusia mahdollisuuksia ihmisille tulla yhteen ja tutustua toisiinsa ja kannustaa toimimaan yhdessä tärkeiksi tunnistettujen asioiden puolesta. Vuosittain toistuvia teemaviikkoja voisi hyödyntää nykyistä monipuolisemmin. Kirkkojen sosiaalieettinen toiminta nousee esille Kristittyjen ykseyden rukousviikolla tammikuussa ja Vastuuviikolla lokakuussa, uskontojen välinen dialogi Uskontojen ja katsomusten yhteisymmärrysviikolla helmikuun alussa ja Luomakunnan aika alkusyksystä korostaa vastuuta ympäristöstä.

Seminaarissa moni totesi dialogin olevan uusi normaali, tapa tehdä teologiaa ja oppia. Jos eri kouluasteilla ja tutkintoihin johtavissa ammatillisissa ja akateemisissa opinnoissa voisi tutustua dialogin eri elementteihin, dialogin eri metodit tulisivat tutuksi kaikille. 

Omasta kutsumuksesta käsin

Sekä ekumeenisessa että uskontojen välisessä dialogissa on kyse ihmisten välisestä vuoropuhelusta, jossa kukin puhuu omasta puolestaan ja oman taustansa näkökulmasta käsin. Jokaisella on oikeus kuulla toisen sanat omasta näkökulmasta käsin sekä mahdollisuus oppia toisen esittämistä kysymyksistä, vaikka ne kuulostaisivat kuinka kapeakatseisilta tai jopa turhilta tahansa.

Dialogin edellytyksenä on ihmisyyden moninaisuutta arvostava asenne, valmius ymmärtää toista ja kiinnostus toista ihmistä kohtaan. Dialogin tavoitteena ei ole yhdenmukaisuus, samanmielisyys tai yksimielisyys. Dialogin perustana on tahto rakentaa luottamusta, turvallista tilaa, jossa kukin dialogin osapuoli voi kokea tulevansa hyväksytyksi omana itsenänsä, omasta identiteetistään ja kutsumuksestaan käsin.

Artikkeli Ekumeeninen ja uskontojen välinen dialogi – yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Termen religionsmöten är väl vald och beskriver den dialog som vanliga församlingsmedlemmar utan större teologiska kunskaper kan bedriva. En växelverkan som kan ske mellan samfund och enskilda medlemmar, vare sig det är i vardagen eller i media. Ibland ser man kanske på religionsdialog som något religionssamfundens ledare agnar sig åt på en hög nivå som inte berör de enskilda medlemmarnas vardag på något mera omfattande sätt.  

På ett par ställen i dokumentet kanske jag ändå hade förväntat mig en lite annorlunda betoning, eller en lite större förklaring. Betoningen gäller hur kristendomen förhåller sig till syskonreligionerna judendom och islam. Det som jag skulle ha önskat en mera utvidgad förklaring om är den islamska texttraditionen. Detta kommer jag nu i denna artikel att kommentera.

De abrahamitiska religionerna

Redan i det första stycket finns rubriken ”Bibliska grunder för äkta dialog”. Det går inte många meningar för man kommer fram till det exklusiva och kanske exkluderande uttalandet av Jesus om att han är den enda vägen till Gud. Det är visserligen ett teologiskt faktum om man läser Nya Testamentet, men det är absolut inte den bästa grunden för en äkta dialog, snarare ett uttryck som begränsar dialogen och stänger ner alla försök till öppna upp för nya insikter.  

Hellre kunde man ha börjat i Gamla Testamentet och titta på vår stamfader Abraham, som finns i all tre abrahamitiska religioners historia och bakgrund. Visserligen uppfattar man Abraham på olika sätt och detaljerna kring hans liv varierar, men han är gemensam för judar, kristna och muslimer. Staden Hebron i dagens Israel, som kallas Abrahams stad, är en viktig stad för både judar och muslimer. Abraham och Sara får en son som heter Isak, men Abraham har också en annan son med tjänstekvinnan Hagar. Han heter Ismael. Enligt vår Bibel skall båda sönerna vara välsignade och ge upphov till stora folk.

Det är Isak som Abraham tänker offra till Gud. Så är det enligt vår tradition. Varför han skall göra det, på vems uppdrag och vad som sedan händer skiljer sig i de olika religionerna. Enligt den muslimska traditionen är det Ismael som skall offras, inte Isak. I Koranen nämns inget namn på vem som skall offras. Trots dessa olikheter framgår ändå att Abraham planerar att offra sin son till Gud, men att Gud bryter in och förhindrar det hela och erbjuder ett alternativt offer. Abrahams exempel blir i vår kristna tradition en förebild för det offer som Jesus sedan blir. Abraham är vår stamfader och viktig i alla tre traditioner och religioner. Det är naturligt att börja där om vi skall söka Bibliska grunder för en äkta dialog.

Det var också Abraham som påven vid sitt senaste utlandsbesök i Irak tog fasta på när han besökte den historiska staden Ur, dagens Erbil, som räknas som den stad därifrån Abraham ursprungligen kom.  

Den Islamska texttraditionen

I kapitlet om islam talas om skrifttraditionen som Koranen och profetens Muhammeds sunna. Sunna är berättelser om profetens liv och uttalanden. I kapitlet om Scriptual reasoning talas om att en muslim till mötet med judar och kristna kan hämta med sig texter från Koranen eller en hadith-text. Då blir man kanske lite förvirrad och undrar vad är dessa hadither, är de en annorlunda texttradition eller vad är det frågan om?

Det finns en svensk nätsida som är över boken Sahih Al-Bukhari, som berättar att profetens Sunna också kan benämnas som hadith. Profetens sunna och hadith-texter är alltså samma sak. Författaren till hadith-samlingen är imamen Al-Bukhari och föddes i staden Bukhari i Uzbekistan. Han reste mycket omkring och samlade in hadither, totalt omkring 300 000. Det största jobbet gick åt till att skilja falska från äkta hadither och hans samling räknas som en av de bästa och mest tillförlitliga. Bukhari hadith-samlingen används inom sunnitraditionen. Bukhari dateras till år 846 enligt vår tideräkning, vilket gör att det är den tidigaste hadith-samlingen. Tidsskillnaden från Muhammeds död år 632 är över 200 år tills dessa att Bukhari hadith-samling sammanställdes.

Det är haditherna som gör islam besvärligt att studera, jämföra och uttala sig om. Skulle man bara jämföra Bibeln och Koranen skulle det vara ganska lätt att diskutera. Dessutom finns det skillnader i hadith-traditionerna. Det att alla kan uttala sig om religion är ett reformatoriskt arv. Inom islam hör teologin till prästerskapet. Man måste ha studerat islam för att kunna uttala sig om religionen.

Till islams texttradition hör haditherna. Det finns totalt nio olika hadith-samlingar. Muslimerna delas in i två stora grenar: sunni och shia. Inom sunnitraditionen finns sex olika hadith-samlingar. Inom Shia finns tre hadith-samlingar som man använder sig av.  

Det avgörande är också att kunna skilja mellan olika hadith-verser. Enligt Shia traditionen är ingen hadithsamling 100% tillförlitlig och haditherna måste kontrolleras med hjälp av Koranen och ledande islamska principer. Det finns både sanna och falska hadither. En hadith kan klassas som trovärdig, känd och bra, med sedan finns det också lägre klasser att välja när det gäller hadithers trovärdighet. De kan klassas som sammankopplade, avbrutna, med luckor eller ogillade. En falsk hadith behöver dock inte slängas eftersom det inte till 100% går att bevisa att den är falsk.  

Bland haditherna finns en del problematiska uttalanden. Det finns antisemitiska hadither. Det är en hadith som säger att en man inte kan hälsa på en kvinna, via en handskakning. Det också i haditherna som uppmaningarna till manlig och kvinnlig omskärelse finns, de påbuden finns inte i Koranen. Det finns muslimer som säger att bara de hadither som är i överenstämmelse med Koranen borde ses som äkta hadither. Det sättet att se på haditherana skulle minska på det problematiska material som finns i vissa av dem.

Källor:

• Christer Hedin (2004) Abrahams barn. Vad skiljer och förenar judendom, kristendom och islam? Kristiansstand: Dialogos förlag.
• Göran Wiking (2004) Breaking the Pot. Contextual Responses to Survival Issues in Malaysian Churches. Lund: Studio Missionalia Svecana CXVI

Webbsidor:

• saihalbukhari.se
• Wikipedia

Artikkeli Kommentar till Riktlinjer för religionsmöten julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Uskontojen yhteinen sitoumus

Sitoudun rukoukseen ja toimintaan koronapandemian aikana, sillä toivo yhdistää minut koko ihmiskuntaan ja oman traditioni arvot opastavat minua.

Sitoudun olemaan rauhan ja lohdutuksen lähde kaikille ihmisille näinä vaikeina aikoina.

Sitoudun tukemaan niitä, jotka parhaan kykynsä mukaan taistelevat etulinjassa pandemiaa vastaan pitääkseen minut, perheeni ja yhteisöni turvassa.

Sitoudun kunnioittamaan tieteellisen tiedon ja viisauden arvoa taudin estämisessä, huolenpidossa, hoidossa ja tuessa osana hengellistä velvollisuuttani välittää kaikista luoduista.

Sitoudun suojelemaan ja pitämään yllä kaikkein haavoittuvimpien oikeuksia ja arvokkuutta, mukaan lukien ne, jotka kokevat syrjintää.

Sitoudun solidaarisuudessa koko ihmiskuntaa kohtaan käyttämään tämän ajan syventääkseni ymmärrystäni siitä, miten olemme luontaisesti yhteydessä toinen toisiimme ja uudistamaan hartaan sitoumukseni pyrkiä kohti maailmaa, jossa ketään ei jätetä joukosta.

(Shared Interfaith Commitment, Religions for Peace)

Religions for Peace -järjestö vastaa kriisiin monin eri tavoin

Religions for Peace -järjestön kotisivuille on kerätty runsaasti erilaista aineistoa koronapandemiaan liittyen. Sivuille on kerätty esimerkkejä uskontodialogitoimijoiden käytännön toimista eri puolilla maailmaa, lausuntoja, aineistoa ja blogikirjoituksia. Lausunnoissa on vaadittu esimerkiksi välitöntä tulitaukoa konfliktialueilla, kuten Myanmarissa. Religions for Peace järjestää myös webinaareja, joissa pohditaan pandemian vaikutusta elämän eri osa-alueisiin. Esimerkiksi samana päivänä tämän artikkelin ilmestyessä järjestetään webinaari, jossa pohditaan johtajuutta tilanteessa, jossa paluu vanhaan normaalin ei ehkä enää ole mahdollista. Webinaaria voi seurata suorana Religions for Peacen Facebook-sivun kautta. Mielenkiintoinen – ja ehkä odottamaton – näkökulma, joka toistuu useissa Religions for Peacen julkaisemissa aineistoissa, on luonnontieteellisen ja lääketieteellisen näkökulman painottaminen. Hyvä esimerkki on rabbi David Rosenin haastattelu. Rosen korostaa sitä, miten tiede vastaa sairauksien fyysisestä parantamisesta.  Tiede on Rosenin mukaan ”jumalallisen läsnäolon manifestaatio maailmassa” ennalta odottamattoman globaalin terveyskriisin keskellä. Rosenin mukaan olisi väärin istua kädet ristissä ja toivoa jumalallista väliintuloa kriisin keskellä ja olla tekemättä kaikkea sitä, mikä tieteen pohjalta on mahdollista kriisin lieventämiseksi. Kaikesta siitä, mitä on tieteellisesti mahdollista tehdä tässä tilanteessa, tulee hengellinen velvollisuus, Rosen korostaa. Rukouksella on oma tärkeä paikkansa ihmisten henkisen ja hengellisen hyvinvoinnin ja toivon ylläpidossa. Uskonnolla on oma tärkeä paikkansa elämän arvon ja mielekkyyden pohdinnassa, Rosen sanoo. Elämän tarkoitus ei ole etsiä helppoa elämää tai nautintoa.  Elämässä on pohjimmiltaan kyse siitä, miten kohtaat elämässä eteen tulevat asiat, olipa se mielihyvää tai kipua. Kaikkeen vastaantulevaan voi suhtautua joko niin, että käpertyy kohti itseään tai etsii rakentavia tapoja jatkaa eteenpäin.

Koronapandemia suurten juhlien aikaan

Koronapandemian aikaan sekä kristityt että muslimit elävät vuoden tärkeintä juhla-aikaa. Kristityt ovat joutuneet pohtimaan pääsiäisen viettotapoja, ja muslimit puolestaan ovat juuri aloittaneet paastokuukauden, ramadanin. Kokoontumisrajoitukset ovat vaikuttaneet molempiin.

Suomessa toimiva uskontojen yhteistyöjärjestö Uskot-foorum on kerännyt omille kotisivuilleen ohjeita ramadanin viettämisestä poikkeusoloissa. Ramadanin aikana paastotaan auringonnoususta auringonlaskuun. Paastokuukauden tarkoituksena on muistella Jumalaa, tehdä hyviä tekoja ja pyytää anteeksi syntejä sekä huolehtia vähempiosaisista. Paastosäännöksiä noudatetaan myös korona-aikana, kertoo imaami Ramil Belyaev. Ruoasta ja juomasta paastoaminen ei koske näissä oloissa eikä muulloinkaan sairaita eikä sellaisia henkilöitä, joille paasto on vahingollinen. Myöskään esimerkiksi raskaana olevat tai imettävät äidit eivät paastoa, vaan korvaavat paastopäivät myöhemmin. Ramadaniin kuuluu ylimääräinen iltarukous, tarawih. Poikkeustilan aikana muslimit eivät kokoonnu moskeijoihin rukoilemaan, vaan rukoushetket vietetään kotona oman perheen kesken. Sama koskee paastopäivän lopettavaa iftar-ateriaa. Belyaev pitää todennäköisenä, että ramadanin päättävää id-al-fitrin juhlarukoustakaan ei voida viettää koronan vuoksi moskeijassa, vaan siihen osallistutaan etäyhteyden välityksellä koronaohjeita noudattaen.

Ylen sivuilla on myös julkaistu juttu ramadanin vietosta Suomessa poikkeusolojen aikana. Siinä imaamit Anas Hajjar ja Abbas Bahmanpour kertovat omien yhteisöjensä toimista korona-aikana. Molemmat korostavat, että koronavirus otetaan muslimiyhteisössä vakavasti ja annettuja ohjeistuksia noudatetaan.

Korona vaikuttaa hautajaisten ja muiden perhejuhlien viettoon

Poikkeusoloista huolimatta ihmisiä syntyy ja kuolee. Perhejuhlien kuten kasteen ja hautajaisten viettämiseen on jouduttu etsimään uusia tapoja. Haagan kirkkoherra Heikki Nenonen kertoi Ylen aamu-tv -lähetyksessä koronan vaikutuksesta luterilaisen kirkon kirkollisiin toimituksiin. Luoviakin ratkaisuja on löytynyt, kuten esimerkiksi kastejuhlan viettäminen metsässä. Eri kirkollisten toimitusten striimaaminen on yleistynyt nopeasti.

Myös muut uskonnolliset yhteisöt ovat joutuneet sopeuttamaan toimintaansa poikkeusoloihin. Islamilaiseen hautaukseen kuuluu keskeisenä osana vainajan pesu ja käärinliinoihin kääriminen. Esimerkiksi HUS:n alueen sairaaloissa vainajan pesu ei ole tällä hetkellä sallittua. Uskot-foorumin sivuilla julkaistussa uutisessa todetaan, että on olemassa uskonnollisia ohjeita myös niissä tapauksissa, joissa terveysviranomaiset kieltävät pesun tartuntavaaran takia. Tällöin voidaan suorittaa kuiva rituaalipesu.

Tästä selvitään yhdessä

Religions for Peace -järjestön suomalainen jäsen on Uskot-foorum. Sen sivuilla on julkaistu uutinen yhteisestä julkilausumasta. Religions for Peace kehottaa kaikkia seuraamaan maailman terveysjärjestö WHO:n ohjeita.  Kriisitilanteessa on erityisen tärkeää näyttää solidaarisuutta muita kohtaan ja vastustaa kaikenlaista vihaa ja syrjintää, joka johtuu pelosta, suvaitsemattomuudesta ja ymmärryksen puutteesta. Uskontojen yhteinen viesti on, että tästä selvitään yhdessä.

Artikkeli Uskonnot yhdessä vastaavat koronakriisiin julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Seurakuntani Bangsar Lutheran Church toimii Kuala Lumpurin keskustassa. Seurakuntamme jumalanpalveluksiin osallistuu enimmillään sata henkeä. Lähes kaikilla on joku tehtävä. Toiset avustavat jumalanpalveluksissa, toiset keittiössä, toiset huolehtivat kirkon puutarhasta.

Minä johdan lukutaitoprojektia kirkkomme muslimienemmistöisessä naapurustossa. Monet meistä ajattelevat, että kristittynä eläminen ei ole vain kirkonpenkin lämmittämistä, vaan se on vastuun kantoa. Seurakuntamme on pieni, mutta pidämme sen mielellämme pienenä.

Epäilijöiden päällikkö

Seurakunnallamme ei ole evankelioivaa piiloagendaa, vaan tavoitteena on osoittaa rehellistä rakkautta. Seurakunnassa on eri-ikäisiä jäseniä. Nuoria aikuisia on liki puolet ja lapsia viidesosa.

Liityin seurakuntaan kaksi vuotta sitten. Muslimiystävän kautta tutustuin seurakuntamme pastoriin Sivin Kitiin, joka kuvailee itseään ”kaikkien epäilijöiden päälliköksi”. Luterilainen seurakunta tarjosi minulle yhteisön, jossa voin pohtia minua vaivanneita kysymyksiä sosiaalisesta eriarvoisuudesta ja köyhyydestä.

Valmistuttuani juristiksi toimin kaksi vuotta vapaaehtoisena opettajana köyhän asuinalueen koulussa. Oppilaiden rankat elämäntarinat vaikuttivat vahvasti uskooni. Rukoilin oppilaitteni puolesta, mutta se ei auttanut. Tuskin koskaan saan vastauksia mieltäni vaivaaviin kysymyksiin, mutta ainakin olen aloittanut matkanteon.

Yksisarvisia taivaassa

Kun olin lapsi, koulukaveri pyysi minut mukaan pyhäkouluun. Hän kysyi, haluanko päästä taivaaseen. Kysyin, onko taivaassa yksisarvisia. Kaverin mukaan siellä on kaikkea.

Kun olin 11-vuotias, isäni ymmärsi, että olin vakaasti päättänyt ryhtyä kristityksi. Isä ei hyväksynyt sitä. Hän pakotti minut lopettamaan pyhäkoulussa käymisen. Yläkoulussa osallistuin kristilliseen koululaispiiriin, mutta isä kielsi sielläkin käymisen. Hän uhkasi heittää minut ulos kotoa. En antanut periksi ja lopulta hän myöntyi. Myös veljeni on kristitty. Vanhempamme ovat hiljalleen hyväksyneet ratkaisumme, mutta suhteet eivät ole ennallaan.

Koen oloni epämukavaksi liian valmiiden vastausten ääressä. Uskon siihen, että Jeesus on tie taivaaseen, mutta liika varmuus pelottaa minua.

Artikkeli Seurakunnassa voin pohtia vaikeita kysymyksiä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.