Uushenkisyyden määritelmä on tutkijoillekin hankala pähkinä. Käsitteen alle kuuluu laaja joukko menetelmiä ja opetuksia uskonnoista ja henkisistä perinteistä. Ilmiön kirjavuus näkyy Youtubessa, Facebookissa ja Tiktokissa.

Uushenkisyyden kasvu näkyy laajentuneena tapahtumatarjontana. Tapahtumat keskittyvät isoihin kaupunkeihin, kuten esimerkiksi Äiti Amman halausspektaakkeli Espoossa.

Nuoria naisia kiinnostaa tällä hetkellä erityisesti manifestointi eli usko siihen, että ajatuksen voimalla voi muuttaa aineellista todellisuutta. Peräti neljännes 18–29-vuotiaista naisista kertoo kirkon kyselyssä, että manifestointi kuuluu heidän henkiseen tai hengelliseen elämäänsä vähintään toisinaan.

Kirkon tutkimusten mukaan nelisen prosenttia suomalaisista ajattelee, että vain yksi uskonto on oikeassa ja muut uskonnot perustuvat erehdykseen. Useimmat ajattelevat, että myös muissa uskonnoissa on löydettävissä totuuksia tai tärkeitä inhimillisiä arvoja.

Merkityksen etsijät ovat kirkolle mahdollisuus, jota se ei voi ohittaa.

Kristinuskon ja uushenkisyyden suhde riippuu Sohlbergin mukaan kristinuskon tulkinnasta. Herätyskristillisyyden piirissä suhtautuminen on hyvin kielteistä. Taustalla on eksklusiivinen eli poissulkeva näkemys suhteessa muihin uskontoihin ja henkisiin perinteisiin.

– Se heijastaa dualististyyppistä näkemystä todellisuudesta, jossa tehdään jyrkkä jako ”valon ja pimeyden”, ”hyvän ja pahan välillä.”  Taustalla on pelko siitä, että uushenkisyyden menetelmät johtavat harhaan. Kyse on usein myös tiedon puutteesta, Sohlberg selvittää.

Kun uushenkisyyden harjoittaja ”tulee uskoon” ja näkee menneen elämänsä valheellisena, taustalla saattaa Sohlbergin mukaan olla jokin kriisi. Kääntymystä edeltävää aikaa peilataan hyvin kielteisesti ja uusi yhteisö tukee tätä kokemusta.

– Näissä kertomuksissa nousee usein esille armon merkitys ja jonkinlainen väsymys ajatukseen jatkuvasta itsensä kehittämisestä ja sisäisten voimavarojen ehtymättömyydestä.

Opiskelija Linda Lindroth kertoo etsineensä vastauksia uushenkisyydestä. Häntä ajoi etsinnöissä eteenpäin voimakas auttamisen halu. Lindroth keräsi kokemuksia matkustaen Australiaan, Intiaan ja Meksikoon. Lopulta hänellä oli käytössään uushenkisyyden koko tarjotin reikihoidoista shamaanirumpuihin ja mantralauluihin.

Lindroth alkoi tarjota intuitiivista energiahoitoa, reikihoitoa ja shamanistisia rumpumatkoja. Hän uskoi auttavansa ihmisiä löytämään tarkoituksen elämäänsä tai parantumaan vaivoistaan.

Muutama vuosi sitten Instagram-syötteeseen alkoi virrata postauksia, joissa uushenkisyyskuvioista tutut ihmiset kertoivat löytäneensä Jeesuksen.

– Tulin vihaiseksi. Miten niin vanha, tylsä ja tuomitseva juttu voisi olla ainoa totuus? Mutta ajatus ei jättänyt minua rauhaan. Postausten lempeys ja rakkaus liikuttivat jotain sydämeni syvimmissä sopukoissa.

– Sitten kerran lenkillä tunsin yhtäkkiä täydellisen rakkauden ja rauhan ylläni ja kuulin sisimmässäni kysymyksen: Linda, kuka on sinun Jumalasi? 

Pian Lindroth irtisanoi hoitohuoneensa. Lindroth seurasi aiheeseen liittyviä ajatuksia Instagramissa, ja sieltä löytyi myös yhteys helluntaiseurakuntaan. Hän ei näe mahdolliseksi yhdistää uushenkisyyttä ja Jeesuksen seuraamista.

Kirkkonummella asuva Lindroth valmistuu sosionomi-diakoniksi tänä keväänä. Vuonna 2025 hän suoritti opintoihin liittyvän harjoittelun Jyväskylän seurakunnassa.

Tutkimuskoordinaattori Sohlberg näkee, että uushenkisiä käytäntöjä on mahdollista soveltaa harkitusti valikoiden kristilliseen kontekstiin. Hänen mukaansa uushenkisyyteen on hyvä suhtautua kriittisesti, muttei pelokkaasti tai lähtökohtaisesti demonisoiden.

– Jo varhaiset teologit ja kirkkoisät ammensivat antiikin pakanallisesta filosofiasta aineksia kristilliseen teologiaan. Kristinuskon historiassa on ollut hyvin yleistä, että kristinuskon rinnalla ovat eläneet erilaiset kansanuskon muodot.

Artikkeli Etsijät, keitä he ovat? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Papit tietävät, että vakaasta vakaumuksesta huolimatta ihmisellä herää kriisissä melkein aina epäilys, riittääkö hänen uskonsa. Epäilijöille papeilla on ilosanoma.

– Jos ihminen miettii uskonsa riittävyyttä, hän on jo kääntynyt Jumalan puoleen. Se riittää, Parttimaa vakuuttaa.

– Pienikin usko, hapuilukin riittää. Jeesus ei tallaa pientäkään uskon versoa. Raamatussa hän vakuuttaa: joka minun puoleeni kääntyy, sitä minä en aja pois. Kristus-luukku on aina auki. Kristuksella on aina armollista asiaa. Se on tämän työn helmi, Kari jatkaa.

Sairaus voi vetää ihmisen lähemmäksi Jumalaa. Kuoleman lähestyessä jotkut kokevat syvää Jumalan läheisyyttä ja kiitollisuutta elämästä.

– Tällä viikolla juttelin saattohoitoon siirtyneen iäkkään potilaan kanssa, josta huokui rauha ja levollisuus. Hän sanoi, että kaikki on hyvin ja Jumala tietää, miksi nyt on hänen aikansa lähteä, Parttimaa kertoo.

– Minuakin kannattelee siinä potilaan vieressä ajatus, että Jumala ei koskaan hylkää. Se antaa rohkeuden vakuuttaa potilaalle kuoleman lähestyessä, että kaikki on hyvin, sinua odotetaan, hän jatkaa.

Sairaalapappi saa jakaa herkkiä hetkiä ihmisen elämän illassa.

– Ihana vanha rouva, joka oli palliatiivisessa hoidossa syövän vuoksi, kertoi onnellisena, että hänen hiuksensa oli pesty. Hän oli myös saanut ehtoollisen ja sanoi olevansa valmis kuolemaan. Siinä me sitten itkimme yhdessä. Voiko olla kauniimpaa, Kari kysyy.

Toisenlaisiakin kokemuksia on. Joidenkin usko murentuu, kun Jumala ei parannakaan.

– Eräs syöpää pitkään sairastanut nainen uskoi Jumalan parantavan hänet. Hänellä oli vahva yhteys seurakuntaan ja hänen puolestaan rukoiltiin paljon. Kun lääkäri kertoi, ettei enää ole mitään tehtävissä, nainen tunsi tulleensa hylätyksi ja petetyksi. Hän katkaisi kaikki yhteydet seurakuntaan, Kari kertoo.
Toisilla on epärealistinen usko lääketieteen mahdollisuuksiin. Uskotaan uusien hoitojen ja lääkkeiden voivan tehdä ihmeitä.

– Sitten onkin järkytys, kun lääkäri ilmoittaa, että kaikki keinot on käytetty, Parttimaa sanoo.

Myös vakavasti sairastuneen läheisten usko joutuu koetukselle. On raskasta katsoa avuttomana rakkaan ihmisen kärsimystä. Kaikkea kipua ei aina saada tainnutettua, vaikka kivunhoito on nykyään tehokasta. Miksi Jumala ei paranna? Kipeitä kysymyksiä ei voi ohittaa.

– Kysymykset on hyvä sanoa ääneen. Meidän tehtävämme on kuunnella ja auttaa niin potilasta kuin läheisiä käsittelemään vaikeita tunteita, papit sanovat.

– Yksi elämän pahimpia paikkoja on olla kuolevan läheisen sängyn vierellä, kun mitään ei voi tehdä. Kiitän usein potilaan läheisiä, että he jaksavat olla siinä, Kari kertoo.

Hän on itse joutunut kokemaan läheisen kärsimyksen, kun hänen Martti-puolisonsa sairastui syöpään ja menehtyi loppukesällä 2023.

– Uskoin, että Jumala auttaa, ettei hän ota Maraa pois. Mutta lopulta oli pakko nöyrtyä siihen, että toisin kävi. Syöpä koskettaa niin monia, miksei siis myös meitä. Miksi minä tai Mara olisimme jotenkin erityisiä?

– Jumala sallii sairauden, kärsimyksen ja kuoleman – en tiedä miksi. Mutta jollain tavalla hän kantaa meitä siinä kaikessa, Kari uskoo.

Sairaalassa ihminen on riisuttu omista vaatteista, titteleistä ja asemasta. Olo on usein heikko ja avuton. Vakavasti sairastunut kaipaa läheisyyttä.

– Meidän tehtävämme on vakuuttaa, että hänestä pidetään huolta. Olemme hänen vierellään ja uskon, että Jumala on läsnä myös. Pidän sairasta usein kädestä tai silitän jalkaa peiton päältä, Kari kertoo.

– Pyrin katsomaan potilasta silmiin, jos se vielä on mahdollista. Katsekontakti viestii, että olemme siinä yhtä arvokkaina riippumatta hankalasta olosta, Parttimaa jatkaa.

Toisen ihmisen rauhallinen ja myötätuntoinen läheisyys lohduttaa sairasta. Usein potilaat liikuttuvat kyyneliin saakka. Sairaalapapeilla onkin aina nenäliinapaketti mukana.

Elämän päättymisen lähestyessä papit saattavat kysyä potilaalta, pelottaako kuolema. Usein heille vastataan, että kuolema ei pelota, mutta kuoleminen pelottaa. Tai sanotaan, että välit ovat kunnossa yläkertaan. Kuolemasta ei mielellään puhuta.

Jotkut torjuvat ajatuksen kuolemasta kokonaan. Papit arvelevat, että silloin ihminen ei pysty käsittelemään asiaa ja ehkä pelkää, että kuolemasta puhuminen kutsuu kuolemaa. Jotkut vihastuvat, jos läheiset kysyvät heidän ajatuksiaan kuolemasta. He luulevat, että heistä halutaan eroon.

– Potilaat saattavat kokea, että toivo häviää, jos lääkäri tai hoitaja mainitsee kuoleman. Mutta vaikka ihminen eläisi vahvasti, kuolemasta pitäisi puhua enemmän. Nyt se on vain mörkö jossain kaukana, Kari pohtii.

– Me sairaalapapit olemme juuri sitä varten, että puhumme myös kuolemasta potilaiden kanssa. Se on meidän tärkeimpiä juttujamme, Parttimaa painottaa.
Potilas ei yleensä halua rasittaa läheisiään puhumalla kuolemastaan, eivätkä läheiset aina kestä puhua kuolemasta sairaan kanssa.

Sairaalapapit menevät yleensä potilaan luokse potilaan pyynnöstä. Poikkeuksena on syöpäosasto, jossa pappi voi käydä tervehtimässä potilaita ilman pyyntöä. Joskus hoitohenkilökunta kysyy potilaalta, haluaisiko tämä tavata pappia. Kaikessa toimitaan potilaan ehdoilla, uskoa ei koskaan tuputeta.

– Voimme kysyä, tuntuisiko rukous luontevalta tai saanko siunata sinua. Harva kieltäytyy siunaamisesta. Monet kokevat turvalliseksi Isä meidän -rukouksen. Pyydän usein läheisiä osallistumaan potilaan siunaamiseen. Suuri osa heistä kokee sen hyvänä, Kari kertoo.

Sairaalapapin työllä on raskas puolensa, mutta työn merkityksellisyys antaa voimaa.

– Kuoleman varjo kulkee aina mukana, mutta se varjo saa elämän lahjan kirkastumaan. On arvokasta ja ihanaa kuulla, kuinka rikkaan elämän ihmiset ovat saaneet elää, Parttimaa sanoo.

– Koen, että Pyhä Henki antaa voimaa ja johdattaa sinne, missä meitä tarvitaan. Emme mene yksin potilaan luokse. Työ on vahvistanut uskoa, että kuoleman jälkeen meitä odottaa jokin ihana, Kari hymyilee.

Marjo Parttimaa ja Niina Kari puhuvat sairastumisesta ja uskosta Sunnuntaivuoro-videohartauden jaksossa 11. Suorat linkit seurakunnan Youtube-kanavalle löytyvät osoitteesta jyvaskylanseurakunta.fi.

Tiesitkö?

Sairaalasielunhoitoa 100 vuotta

• Ensimmäinen Suomen ev-lut. kirkon sairaalasielunhoitaja Kullervo Ilmonen aloitti työnsä Lapinlahden sairaalassa vuonna 1925. Jyväskylässä ensimmäinen sairaalapappi aloitti vuonna 1957.
  
• Sairaalapappeja on Suomessa noin 120. Jyväskylän seurakunnan neljä sairaalapappia toimivat Novan sairaalassa ja Kyllön terveysasemalla. Heidän yhteystietonsa löytyvät seurakunnan verkkosivuilta jyvaskylanseurakunta.fi/sairaalapapit.

Artikkeli Ethän ota häntä pois julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Tästä käy selvästi ilmi, minkä tähden kokous oli kutsuttu ja mikä sen tehtävänä oli, nimittäin uskon opinkappaleen, se on Kristuksen oikean, todellisen jumaluuden, säilyttäminen vastoin Ariuksen uutta viisautta… evankeliumin kirjoittaja p. Johannes ja p. Paavali, Pietari sekä muut apostolit ovat meille horjumattomana perustuksena ja puolustuksena, koska heille Pyhä Henki on sen ilmoittanut ja julkisesti taivaasta antanut, ja heiltä on kirkko sen saanut ennen [Nikean] kirkolliskokousta ja samoin itse kirkolliskokous. Sillä he ovat kaikki, kun Arius alkoi esittää oppiansa, samoin kuin tuo kirkolliskokouskin, puolustaneet itseänsä Raamatun ja etenkin p. Johanneksen evankeliumin avulla, kuten Athanasiuksen ja Hilariuksen kirjat osoittavat.

Ennen kuin käsittelen Nikean kirkolliskokousta ja uskontunnustusta ja sen nykymerkitystä lienee paikallaan sanoa muutama sana sen juurista Uuden testamentin, apostolien ja apostolisten isien, liturgisen tradition sekä varhaiskirkon teologisten suunnannäyttäjien kirjoituksissa ja todistuksessa. Lue Dos TT. Tomi Karttusen koko alustus: Ilmoitetun salaisuuden äärellä. Nikean kirkolliskokous 325 Jumala-uskon ytimen ilmaisijana (PDF).

Artikkeli Ilmoitetun salaisuuden äärellä. Nikean kirkolliskokous 325 Jumala-uskon ytimen ilmaisijana julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kuusankoskella asuva Riitta esittelee itsensä käytännön ihmisenä, joka ei heti syty uusille virtauksille. Asiat ovat balanssissa silloin, kun ” jalat ovat maassa ja sydän taivaassa”.

– Raamattu on siitä ihmeellinen kirja, että siitä löytyy aina uutta. Pyhä Henki elävöittää luetun tekstin, joten en koskaan alleviivaa mitään.

Seurakuntatalon kappelia vastapäätä piirtyvät pihan takaa kokoushuoneen ikkunat, joiden takana Riitta on vetänyt naisten raamattupiiriä viimeiset puolitoista vuotta. Sitä ennen hän viihtyi piiriläisenä yli kaksikymmentä vuotta. Vetäjäkaartiin ovat kuuluneet Aino Markkula, Liisi Helkala ja Ulla Ekholm.

Riitan innostaviin vastuurutiineihin kuuluu myös Sanna Suutarin työtä tukeva Kansanlähetyksen lähetyspiiri.

Kouvolan herätys jätti jälkensä

Hengellisen kasvun alkujuuret juontuvat seitsemänkymmentäluvun lopun herätykseen Kouvolassa. Silloin Riitta työskenteli nykyisen UPM:n paperitehtaan laboratoriossa. Usko kosketti tehtaalaisia, vaikka hymähtelijöitäkin riitti. Riitta ei kiellä, etteikö omakin elämä sisältänyt joskus rosoisuuden hetkiä.

– Kun Pyhän Hengen tuuli puhalsi herätyksessä, saimme kaikki uudistua.

Jälkeenpäin Riitta ymmärtää, miten Jumala on kulkenut mukana pitkin elämän matkaa.

– Kymin tehtaan rippikoulussa opin katekismuksesta perusasiat, mutta vasta mukaan saatu pieni Uusi testamentti alkoi merkillisesti elää Johanneksen evankeliumin kolmannen luvun kautta: ”Tuuli puhaltaa missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne menee. Samoin on jokaisen Hengestä syntyneen laita.”

Sitä elämää Kristuksessa Riitan sisin janosi, vaikka hän ei vielä tiennyt Pyhästä Hengestä juuri mitään.

Vuodet ovat opettaneet, että Raamatun sanan avautuminen ja uskoon sisälle pääsy on alusta loppuun Jumalan työtä. Sitä ei voi omin voimin toiselle pakottaa, vaikka rukouksissa tuleekin asioita ja ihmisiä ylöspäin kantaa. Joskus pyyntöihin on myös vastattu. Esimerkkinä yhden ystävän nopea talokauppa.

Koolle kahden viikon välein

Kun naisten raamattupiiri kahden viikon välein kokoontuu, pöydän ympäryksen täyttää noin kymmenhenkinen joukko. Jokunen on mukana työelämässä, useimmat eläkkeellä. Hetki aloitetaan virrellä ja alkurukouksella. Viimeksi on käyty läpi Apostolien tekoja. Raamattu kansalle -kommentaari tuo valaistusta tekstin tapahtumiin. Keskustelussa jokainen saa aktivoitua, ja piiri päättyy yhteiseen rukoukseen.

Moni Raamattuun perehtynyt on myös Riitan tavoin kiinnostunut juutalaisen kansan historiasta ja tavoista. Raamatun tapahtumapaikoilla Riitta on päässyt viivähtämään kolmella Israelin matkalla. Hän haluaa myös tukea mahdollisuuksien mukaan Israelissa toimivaa lastentarhaa.

Heprealaiskirjeen luku 11 on koskettanut Riittaa syvältä, koska se kertoo uskon esikuvista. Jakeessa 27 puhutaan Mooseksesta, ”joka lähti Egyptistä kuninkaan vihaa pelkäämättä ja pysyi lujana, kuten pysyy se joka ikään kuin näkee Näkymättömän.”

– Se voi olla todellisuutta meidänkin elämässämme. Jos lähdemme vaeltamaan tietämme Jumalaa totellen, saamme nähdä näkymättömiä niin tässä ajassa kuin kerran rajan tuolla puolen.

Riitta on huomannut, että Jumalan johdatuksen näkee usein selvimmin jälkeenpäin. Se vahvistaa uskoa ja luottamusta.

– Seurakunta rakentuu, kun yhdellä on yksi lahja, toisella toinen. Omassa voimassa on turha mitään yrittää. Parasta on tietää, ettei Jumalalle ole mikään mahdotonta.

Artikkeli ”Jalat maassa – sydän taivaassa” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

-Olemme kai aina olleet etsimässä jotakin – seikkailua, vapautta, uusia kokemuksia. Niitä löysimmekin, mutta kaikkein tärkein löytyi vasta myöhemmin.

Vuoden 2017 tienoilla elämä oli mallillaan; oli hyvät työpaikat ja oma koti järven rannalla. Ulkoisesti heillä oli kaikki, mitä he olivat halunneet. Mutta silti heistä tuntui, ettei elämä ja sen tarkoitus voinut olla vain tässä. Sisäinen tyhjyys herätti hengellisen etsinnän ja tarpeen saada vastauksia elämän suuriin kysymyksiin.

– Viiden vuoden ajan etsimme niitä muun muassa self helpistä, mindfulnessista, meditaatiosta ja idän uskonnoista. Ne antoivatkin aluksi paljon, mutta lopulta toivat esiin ihmisen huonoja puolia, kuten minäkeskeisyyden. Koimme myös kasvavamme “henkisessä viisaudessa”.

KAIKKI etsintä johti lopulta isoon peliliikkeeseen; irtisanoutuminen töistä, asunnon myynti ja matkailuauton rakentaminen. Edessä oli kahden vuoden reissu.

Ennen reissua Jarno keskusteli uskovan työkaverinsa kanssa hengellisistä asioista ja sai matkalle luettavakseen Gurun kuolema -kirjan. Suurista epäilyksistä huolimatta Jarno luki sen, ja kirjan sisältö saikin hänet kyseenalaistamaan aiemmat uskomuksensa. Sisäinen maailma synkkeni, kun hän joutui valitsemaan kahden totuuden välillä.

– Lopulta ymmärsin, että Jeesus on ainoa tie ja totuus. Heti sen myötä oloni helpottui ja koin valon tulevan tilalle. Kerroin kokemastani Taijalle.

Taija yllättyi aluksi, mutta kirja ei kuitenkaan herättänyt hänessä samanlaista oivallusta. Jarnon rohkaisemana he alkoivat lukea Raamattua puhelimesta. Kotiinpaluun jälkeen he löysivät Jarnon isovanhempien kätköistä kristillistä kirjallisuutta. Raamatun sisältö ei silti edelleenkään auennut. Seurasi parin vuoden taistelu uskosta.

YSTÄVÄN kannustus ja Aaro Leikkarin kirja ”Että et hukkuisi” sai Jarnon vihdoin vakuuttumaan.

– Kirjassa mainittiin, että Jeesuksen tunnustaminen Herraksi on vaikeaa, jos et usko. Tunnustin uskoni Taijalle ja minut valtasi ilo, rauha ja hyvä olo. Sain kokea voimakkaan Pyhän Hengen kosketuksen.

Seuraavina päivinä Jarno oli valtavan tunteen ja voiman vallassa. Tällöin Raamatun sana aukeni kuin laput olisi otettu pois silmiltä. Lisäksi hänet valtasi syvä huoli ihmisistä, jotka eivät tunne Jeesusta, sekä palava halu todistaa Hänestä. Ja kaikki, mitä yleensä tässä rajallisessa ja maallisessa elämässä tavoitellaan, menetti yhtäkkiä täysin merkityksensä.

Jarnon kokemus sai myös Taijan pysähtymään elämän suurten kysymysten äärelle.

– Se sai minut pohtimaan omaa kohtaloani. Olin aina kuvitellut, että kaikki pääsevät taivaaseen, paitsi oikeasti pahat ihmiset. Aloin ymmärtää, ettei asia ehkä olekaan niin. Silloin oivalsin, että pelastus tulee yksin uskosta Jeesukseen ja rukoilin silloin pelastusrukouksen.

Tämän vuoden tammikuussa Taija ja Jarno lähtivät ensimmäistä kertaa kirkkoon. Käpylän kirkosta alkoi kuin iskusta uusi reissu, joka muutti kaiken. He ovat saaneet elämäänsä uusia ihmisiä ja kokemuksia. Erityiskiitos menee Heljä ja Olavi Mäki-Patolalle.

– Heljä ja Olavi ottivat meidät huomaansa, olemme saaneet heiltä opetusta ja ohjausta. Emme ole jääneet yksin, nyt käymme kristinuskon perusteita käsittelevää Alfa-kurssia. Olemme aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnassa.

Jarno ja Taija korostavat, että jokainen kokee uskonsa tavallaan. Heidän arvomaailmansa on mennyt päälaelleen siitä, mikä on elämässä tärkeää.

– Olen löytänyt rauhan ja ymmärtänyt anteeksiannon tärkeyden, kuvaa Taija tilannettaan.

Jarno on todella tyytyväinen, sillä reissusta löytyi se, mitä hän on aina etsinyt.

– Olen saanut syntini anteeksi ja minut on vapautettu kaikesta. Nyt on rauha.

Artikkeli Totuuden etsimisen pitkä oppimäärä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Merja sanoo, että pitkäkestoisen odotusmatkan aikana varsinkin Tuomas-messut Inkeroisten kirkossa tulivat tärkeiksi. Niissä illoissa hän viestitteli vahvasti Jumalalle: Mikä on sinun tahtosi? Annatko meille lapsen?

Tuomas-messuja on järjestetty jo kolmen vuoden ajan, useimmiten Inkeroisten kirkossa. Merja on palvellut niissä joskus juontajana, joskus tekstien lukijana tai muussa vapaaehtoistehtävässä.

LÄHES KYMMENEN VUODEN lapsettomuuden jälkeen saatu rukousvastaus sai paikkakunnalla paljon huomiota, sillä maakuntalehti julkaisi syntyvien sarjassa Helgasta jutun. Luottamushenkilöt ja kirkkovieraat saivat muutaman kuukauden päästä oman piristyksensä yhteisiin tapaamisiin, kun vauva matkasi kopassa paikalle.

– Ei Helgasta voinut sanoa häiriötä olleen, sillä pikkuneiti oli harvinaisen rauhallinen ja sopeutuva – vaikka kopan ympärillä kuhinaa riittikin.

Kiitosaihe on ollut sekin, että lapsi on touhukkuuden ohella terve. Ei tarvita mitään erityistä ruokavaliota. Yhdeksänkymmenen lehmän maitotilalla lapsi on mukana miltei kaikessa. Erään tutkimuksen mukaan maatilaympäristö eläimineen, kissoineen ja koirineen on terveyttä vahvistava tekijä. Muutkin ovat tehneet Helgasta omia huomioitaan. Piispan tapaamisen yhteydessä Lehtomäen Elina sanoi panneensa merkille, että aina kun musiikki lähti soimaan, Helgan ilme muuttui. Olisiko taustalla kiinnostus musiikkiin, jota Merjan suvusta löytyy? Eno on korvakuulolta soittava pelimanni, kuten aikanaan myös vaari oli. Merja on itseoppineena tuntenut vetoa pianoon ja haitariin.

MERJAN OMAT JUURET johtavat kanta-Kouvolaan. Lapsuuskoti oli perusluterilainen, mutta varsinkin isovanhempien kautta hengelliset asiat ovat syöpyneet mieleen ”aina selvinä ja tärkeinä”. Tyttökerhossakin tuli käytyä, ja ennen 1999 Anjalaan muuttoa Merja ehti opiskella sähköasentajaksi, mutta myös nuorisotyötä yhteisöpedagogi AMK-tutkinnon kautta. Maatalousyrittämiseen ja karjatalousammattiin perehtyminen on tapahtunut työn ohessa.

Tällä hetkellä Merjan luottamustehtäviin kuuluvat oman seurakuntaneuvoston ohella toinen kausi kirkkovaltuustossa ja yhteisen kirkkoneuvoston varajäsenyys. Iltamenoja tuottavat myös sairaalasielunhoidon vastuuryhmä, Anjala-Inkeroisten kirkkopiiri, musiikkityön vastuuryhmä sekä useat maatalouteen liittyvät luottamustehtävät.

VAIKKA ARKI on täynnä hektistä tehtävästä toiseen kiiruhtamista, Merja kuvaa seurakuntasuhdettaan yhdellä sanalla: toivo. Siitä kumpuaa itselle uskoa, ja se on elämää kannatteleva voimavara silloin, kun on vaikeaa.

–Haluan nähdä seurakunnan kaikille kiireisille pysähdyspaikkana, jossa voi levähtää ja hiljentyä. Itselle messut ja ennen muuta ehtoollispöytä on paikka, jossa koen tulevani hoidetuksi.

–Aikaa ei jää paljoa Raamatun lukemiseen, mutta usein avatessani sen olen saanut sieltä juuri siihen hetkeen oikean, rohkaisevan sanan. Maailmantilanne ympärillä suorastaan kauhistuttaa, mutta haluan silti uskoa, että hyvä lopulta voittaa.

Äitiyslomalla ollessa Merja on voinut osallistua kokouksiin ja jumalanpalveluksiin tavallista helpommin. Normaalisti navettatöiltä kymmenen kirkkoon ehättäminen tekee tiukkaa.

Silloin apuna ovat radio, televisio tai muut striimit. Aika rientää siivillä, joten pitää muistaa tietoisesti huolehtia, ettei Helgan lapsuus ”vilahda ohi”. Se on hänelle tärkeä ja arvokas vaihe.

–Vanhemmuudesta puhutaan liian usein vain negatiivisia asioita korostaen. Silloin se hieno puoli, mitä itse olemme kokeneet, unohtuu. Oma merkityksensä on silläkin, mitä lapset aikanaan antavat vanhempien ikääntyessä.

MONIA PUHUTTAA juuri nyt Kouvolan seurakuntayhtymässä käynnissä oleva hallinnollinen muutosprosessi. Merja uskoo, että jollain aikavälillä päädytään yhteen seurakuntaan.

–Nyt ollaan liikkeellä hieman etuajassa, joten on aikaa tehdä parempia päätöksiä kuin jouduttaessa taloudellisten reaaliteettien edessä selkä seinää vasten. Otetaan vastuuta, näytetään esimerkkiä.

Artikkeli Helga on rukousvastaus julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Olennaista on, että joku on tuonut meidät yhteen.

Keskustelu lainehti vuolaasti. Kirkkoon toivottiin lisää rakkautta ja suvaitsevuutta sekä kriittisiä kannanottoja kirjaimellisesti Raamattuun uskovien lausuntoihin. Seniori-ikäinen mies muisteli, kuinka hänen nuoruudessaan papit pelottelivat synnin rangaistuksilla. Nuorehko mies kertoi pappis­ystävästään, joka ei tiedä uskooko, mutta toimii pappina palkan vuoksi.

Pitääkö papin uskoa, pohdittiin. Joku heitti kysymyksen, kattaako pelastus koko luomakunnan eliöineen. Ehdottomasti, vastasi Sadinmaa.

Sadinmaa rohkaisee ihmisiä lähtemään liikkeelle ja luomaan uusia yhteisöjä, kirkkoa hän pitää jo menetettynä. Baarissa hän näki edessään pop-up-seurakunnan.

– Olennaista on, että joku on tuonut meidät yhteen, ääni baaripöydästä kiteytti.

Tanja Niemistä kosketti esityksen videopätkä, jossa oli välähdyksiä maailman kriiseistä ja sodista.

– Tuli jopa vähän syyllinen olo, että pitäisi auttaa muita enemmän. Meillä on asiat niin hyvin verrattuna moneen maahan. Jokainen voi tehdä hyvää ainakin omassa lähipiirissään, Nieminen mietti.

Rakkaus saa aikaan halun tehdä hyvää.

Esityksen viesti rakkaudesta kristinuskon ytimenä resonoi hänen ajattelunsa kanssa.

– Rakkaus saa aikaan halun tehdä hyvää. Jumala on rakkaus ja jos Jumalan päästää sydämeensä, ihminen tekee rakkaudellisia tekoja lähimmäisilleen.

Eija Miettisen mielestä Sadinmaa osasi yhdistää kirkkokritiikin ja tämän päivän yhteiskuntakritiikin hyvin.

– Hän antoi ymmärtää kirkon toiminnan poikkeavan kristinuskon perimmäisistä lähtökohdista ja tämä näkökulma tuntui perustellulta ja ansiokkaalta, Miettinen sanoi.

Häntä kosketti esityksen ilmaisu Jumalasta äitinä, ystävänä ja rakastajana. Se tuntui hänestä lempeältä ja paremmalta kuin patriarkaalinen Isä, Poika ja Pyhä Henki.

Miettinen haluaa ymmärtää Sadinmaan uskon sisältöä.

– Se tuntuu esityksen perusteella sympaattiselta. Kirkonkin pitäisi olla kiinnostunut eri tavoin ajattelevista.

Leena Mursulan mielestä Sadinmaa puhui elämänmakuisesti.

– Kuvittelen, että niin Jeesuskin puhui. Tarvittaisiin enemmän rohkeita ja profeetallisia pappeja. Eikö Jeesuskin ollut radikaali? Sadinmaa on liian radikaali ja joutui lähtemään kirkosta. Kirkon pitäisi sietää enemmän. Se on vieraantunut kansasta.

Mursula aisti esityksessä myös hätää ja surua.

– Dramaattista oli, kun Sadinmaan silmälasit lensivät lattialle, kun hän purki tuskaansa.

Kirkon pitäisi sietää enemmän. Se on vieraantunut kansasta.

Uskonnoista kiinnostunut ja teologiaa opiskellut Mikko Väänänen piti esitystä vaikuttavana ja sen kirkko- ja yhteiskuntakritiikkiä perusteltuna, vaikka esitys hänen mielestään pyörikin ehkä liikaa Sadinmaan persoonan ympärillä.

– Esityksessä korostui armon kuuluminen vain köyhille ja murretuille, mutta ajattelen, että armossa on myös toinen puoli: se kuuluu kaikille. Koskaan ei ole myöhäistä kääntyä.

Liia Raippalinnaa puhutteli viesti siitä, että Jumalan valtakunta voi olla totta tässä ajassa.

– Hyvää ei tarvitse odottaa kuoleman jälkeiseen aikaan asti. Sitä voidaan rakentaa tässä ja nyt. Toinen vahva viesti oli, että ihmisen ei tarvitse miettiä, uskooko hän oikealla tavalla ollakseen kristitty.

Tanja Nieminen ei usko, että on olemassa yhtä oikeaa oppia.

– Jokainen – myös fundamentalisti – tulkitsee Raamattua. Klassisessa kristinuskossa korostuu liikaa lakihenkisyys ja välillä tulee mieleen, ovatko Raamattua kirjaimellisesti tulkitsevat uskoneet armon todeksi omalla kohdallaan.

Nieminen uskoo, että kirkko tulee muuttumaan rakkaudellisempaan suuntaan. Kirkon sisään pitää hänestä mahtua erilaisia ihmisiä ja uskon tulkintoja. Kaikkien ei hänen mielestään tarvitse harrastaa joogaa tai osallistua Pride-messuihin, mutta niille on oltava tilaa.

Nieminen kuvaa itseään semiaktiiviksi seurakuntalaiseksi. Hänellä on kummilapsia ja iltarukous kuuluu ohjelmaan. Hän on myös ollut mukana järjestämässä seurakunnassa iltahartautta, jossa rakkaudellinen sanoma sai tilaa.

Lauri Raippalinna ajattelee Niemisen kanssa kirkosta samansuuntaisesti.

– Kaikkiin ihmisiin pitäisi suhtautua kunnioittavasti ja tasa-arvoisesti. Kirkossa on katto korkealla ja seinät leveällä, mutta tasa-arvo ei silti aina toteudu. Tasa-arvokysymys tuli esityksessä vahvasti esiin.

Liia Raippalinnan mielestä hienointa oli keskustelu esityksen jälkeen.

– Siinä tuli esiin monenlaisia mielipiteitä ja näkökulmia. Joukossa oli ateistejakin, toiset taas etsivät omaa tapaansa elää kristittynä.

Liia Raippalinnalle Sadinmaan ajatukset ovat tuttuja. Hän toivoo, että rakentava keskustelu eri tavoin ajattelevien ja uskovien kanssa jatkuu Jyväskylässä.

– Olisi kiinnostavaa seurata dia­logia perinteistä kristinuskon tulkintaa kannattavan ja sitä haastavan Sadinmaan kaltaisen ajattelijan välillä.

Artikkeli Pyörremyrsky tuli baariin julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kirkon Ulkomaanavun Etelä-Sudanin maajohtaja Seme Nelson kertoo, että paenneiden joukossa on sekä eteläsudanilaisia että sudanilaisia.  

”Etelä-Sudanin itsenäistymisen jälkeisen sisällissodan aikana, erityisesti vuosina 2013–2016, monet eteläsudanilaiset pakenivat Sudaniin. Nyt he ovat joutuneet palaamaan takaisin Etelä-Sudaniin. Myös sudanilaiset joutuvat nyt jättämään kotinsa ja lähtemään pakolaisiksi Etelä-Sudaniin. Sekä palaajien että sudanilaisten pakolaisten määrät ovat jatkuvassa kasvussa”, Nelson kuvailee tilannetta.  

Etelä-Sudan valmistautuu ensimmäisiin vaaleihin 

Etelä-Sudan itsenäistyi Sudanista vuonna 2011. Vain muutamaa vuotta myöhemmin maa ajautui raakaan sisällissotaan, jonka jäljet näkyvät yhä voimakkaasti. Sisällissodan jälkeinen rauhallinen tila yhteiskunnassa on hauras.   

Oman huolensa arkeen tuovat jo useampaan otteeseen lykätyt, itsenäistymisen jälkeen ensimmäiset presidentin- ja parlamenttivaalit, joita on kaavailtu pidettävän myöhemmin tänä vuonna. Paikalliset pelkäävät vaalien syöksevän maan uuteen kriisiin.  Etenemissuunnitelma vaaleihin laadittiin, mutta tiedonanto ja konkreettiset toimet ja valmistelut hallituksen puolella toteuttaa vaalit eivät ole selviä. Vakava huolenaihe on, että edellytyksiä uskottavien vaalien järjestämiselle ei vielä ole.  Näistä vakavista haasteista huolimatta Etelä-Sudanin yhteiskunta on ollut erittäin sitkeä ja tehnyt uudistuksia kohti suurempaa avoimuutta ja hallituksen vastuullisuutta. 

Ei koskaan enää sotaa 

Kirkot ja uskonnolliset johtajat ovat olleet avainasemassa sosiaalisen yhteenkuuluvuuden vahvistamisessa, rauhanomaisten viestien levittämisessä ja erilaisten yhteisöjen välisten vuoropuheluiden edistämisessä. Kirkot ovat olleet ihmisten arjessa mukana auttamassa terveydenhuollossa, koulutuksessa, ruoka-avun välittäjänä ja suojan mahdollistajana. Kirkot ja uskonnolliset johtajat voisivat tukea yhteiskuntarauhaa ja valmiuksia ennen vaaleja, niiden aikana ja vaalien jälkeen. 

”Jotta Etelä-Sudan pääsee jälleen sovinnon ja rauhan polulle ja ystävälliset suhteet palautuvat, on kahden toisistaan vieraantuneen osapuolen päästävä sopuun. Jumala on Kristuksen välityksellä tehnyt meidän kanssamme sovinnon. Meidänkin on tehtävä sovinto toistemme kanssa, eikä enää laskea rikkomuksiamme toisiamme vastaan”, Etelä-Sudanin kirkkojen neuvoston pääsihteeri, isä James Oyet Latansio summaa viitaten toiseen korinttilaiskirjeeseen.  

Kirkon Ulkomaanapu, Uskonnollisten ja perinteisten toimijoiden rauhanverkosto ja Etelä-Sudanin kirkkojen neuvoston (SSCC) järjestivät kaksipäiväinen konsultoivan työpajan Jubassa maaliskuussa 2024. Paikalle kutsuttiin 30 uskonnollista johtajaa keskustelemaan Etelä-Sudanin tilanteesta ja tulevista vaaleista ja jakamaan parhaita käytäntöjä rauhaprosesseista.

Keskustelujen aikana vahvistui ajatus siitä, että jos uskonnollisille johtajille ja kirkoille annetaan valtuutus ja asianmukaiset resurssit, he voisivat tukea vapaiden, oikeudenmukaisten ja rauhanomaisten vaalien toteutumista.

Uskonnolliset johtajilla ja kirkoilla voisi olla merkittävä rooli myös väärän tiedon torjunnassa, sillä kirkkoja pidetään totuudenmukaisen tiedon välittäjinä. Kirkoilla on myös hyvin kattava verkosto tavoittaa ihmiset. Erittäin tärkeää olisi, että uskonnollisten johtajien ja kirkkojen tulisi muodostaa yhteinen viesti, jota välittää eteenpäin. Tähän tarvitaan kaikki mahdollinen tuki.  

Etelä-Sudanin väestöstä yli 70% on nuoria, joten on elintärkeää tarjota nuorille osallistumismahdollisuuksia ja koulutusta rauhan ylläpitämiseksi. Uskonnollisten johtajien suurin huolenaihe on, miten ylläpitää rauhaa ja estää väkivaltaisia konflikteja syntymästä Etelä-Sudanissa. Avain tähän on selkeä ja kovaääninen viesti: Ei koskaan enää sotaa Etelä-Sudaniin. Vaalit tulee järjestää ja niiden on oltava osallistavat, rauhanomaiset​​ ja oikeudenmukaiset. 

Kirkon lähetyskumppanuusneuvottelujen aikana 26.–30. elokuuta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sopimusjärjestöt organisoivat työpajoja. Tiistaina 27.8. klo 14-16 Kirkon Ulkomaanapu (KUA) järjestää Rauhaa ja sovintoa käsittelevän työpajan. Voit lukea lisää järjestettävistä työpajoista tästä linkistä.

KUA, Uskonnollisten ja perinteisten toimijoiden rauhanverkosto ja Etelä-Sudanin kirkkojen neuvosto kutsuvat osallistujia pohtimaan uskopohjaisten toimijoiden roolia yhteiskunnallisessa sovinnossa.  

Mukana isä James Oyet Latansio, pääsihteeri, Etelä-Sudanin kirkkojen neuvosto (SSCC) ja Kerttu Auvinen, ohjelmaneuvonantaja, Uskonnollisten ja perinteisten toimijoiden rauhanverkosto.

Artikkelikuva Koulu Etelä-Sudanissa: Antti Yrjönen/KUA
Isä Jamesin kuva: Albin Hillert/WCC

Artikkeli Hauraan rauhan säilyttäminen kriisien keskellä Etelä-Sudanissa – uskonnolliset johtajat ja kirkot avainasemassa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– On ollut lohduttavaa olla yhteydessä kansainvälisesti muiden pappien, erityisesti naisten kanssa. He ovat suurimpia tukijoitani ja olen voinut kysyä heiltä käytännön kysymyksiä, kuten miten kohdata naisten pappeutta vastaan olevat ihmisiä, hän kertoo.

Jordanian ja Pyhän maan evankelis-luterilainen kirkko on erityisesti tehnyt yhteistyötä Kuopion hiippakunnan kanssa. Kuopion piispa Jari ja hänen delegaationsa osallistuivat Sallyn pappisvihkimykseen, jonka jälkeen piispa Jari oli yhteydessä Sallyn kanssa.

– Arvostan, että piispa Jari soitti minulle hieman vihkimyksen jälkeen, miten minulla menee ja miten voin, Sally muistelee.

Ihmisten parissa

Pappeudessa on Sallyn mukaan ehdottomasti parasta ihmisten kanssa työskentely. Erityisen palkitsevana hän mainitsee kohtaamiset nuorten parissa, jotka hän tuntee jo opintojaan edeltävältä ajalta. Lapsuutensa ja nuoruutensa papin perheessä kasvanut Sally oli usein mukana pyhäkouluissa ja muussa seurakunnan toiminnassa.

Hän kertoo, että moni pyhäkoulusta tuttu lapsi on nyt kasvanut viisaaksi, välittäväksi nuoreksi. Sally on tärkeä esikuva ja esimerkki erityisesti kirkkonsa nuorille naisille. Naiset kuulemma myös vitsailevat, vihdoin papistossa on joku, joka ymmärtää heitäkin.

Sallyn toiveena olisi tuoda kirkkoonsa neuvontapalveluita ja lisätä tietoa siitä, että papin puheille voi mennä monissa ongelmatilanteissa. Kyllä ongelmatilanteissa nykyäänkin voi jutella papin kanssa, mutta virallisesti sitä ei pidetä esillä tai tueta.

– Meidän yhteiskuntamme ei ole vielä valmis sille, mutta toivon että tulevaisuudessa ihmiset pystyisivät avoimemmin puhumaan ongelmistaan sen sijaan, että piilottelisivat niitä kotona itsekseen, Sally pohtii.

Ennen kuin Jordanian ja Pyhän maan evankelis-luterilaisen kirkon on mahdollista kehittää pidemmän aikavälin tukipalveluita, on alueen akuutti kriisi ratkaistava.

– Olemme kaikki erittäin väsyneitä ja meillä on haasteita jaksaa. Kirkkona olemme toivo ihmisille, jonka vuoksi keskitymme sen toivon ylläpitämiseen usein enemmän kuin omaan hyvinvointiimme.

Sallyn kotikirkon, Jordanian ja Pyhän maan evankelis-luterilaisen kirkon työtä tekevät ovat haastavassa tilanteessa. Sally kertoo, että hän löytää toivoa erityisesti seurakuntansa ihmisistä.

– He jaksavat tulla kirkkoon joka sunnuntai ja vaikka he ovat menettäneet perheenjäseniä, heidän uskonsa Jumalaan kannattelee heitä surunkin läpi, Sally kertoo.

Sinnikästä yhteistyötä

Luterilaiset, mutta ylipäätään kristityt ovat Sallyn kontekstissa Pyhällä maalla vähemmistössä. Hän kehuu ekumeenista yhteistyötä alueella – hänen mukaansa kirkot tekevät yhteistyötä, yhtenä esimerkkinä maailman rukouspäivän kunniaksi suunnitellut tapahtumat.

Rukouspäivän kunniaksi alueen kirkkojen ja seurakuntien naisia kokoontuivat yhteen suunnittelemaan jumalanpalveluksia, jotka järjestettiin eri yhteisöjen tiloissa. Oli sattumaa, että maailman rukouspäivän aihe oli viime maaliskuussa Palestiina. Yhteen tuleminen oli osoitus sinnikkäästä, ekumeenisesta pyrkimyksestä, jota alueen kristityt rakentavat. Yhteistyö on tärkeää mutta haastavaa, sillä alueella eletään kriisin keskellä monin eri tavoin.

– Meidän on hankala päästä yhteen, mutta olemme kuitenkin tässä kaikki yhdessä. Pohdimme paljon, millä tavoilla voimme tukea seurakuntalaisia. On hankala löytää tapoja tukea toisiamme, kun kaikki elävät tilannetta eri tavoin.

Kumppanuus ja yhteistyö nousevat esiin, kun tarkastellaan lähetystyötä nykypäivänä. Siitä huolimatta Jordanian ja Pyhän maan luterilaisen kirkon näkökulmasta maailman kirkot, heidän kumppaninsa menivät kuitenkin lokakuussa hiljaisiksi.

– Valitettavasti jotkut kirkot ovat ottaneet meihin etäisyyttä, koska olemme palestiinalainen kirkko. Toki monet kirkot ottivat meihin yhteyttä, mutta tukea ei selkeästi ollut tarpeeksi. Satuttavinta on kuulla kumppanikirkkojemme toimijoista, jotka kertovat asioita totuuksina ymmärtämättä meidän kontekstiamme kunnolla, Sally kertoo.

Hän jatkaa, ettei kirkon koskaan tulisi valita, ”kenen” puolella olla, vaan keskittyä puolustamaan inhimillisyyttä ja ihmisoikeuksia. Voimme kaikki olla sitä mieltä, että ihmisten tappaminen ja lasten kuolemat ovat väärin.

Mitä me täällä Suomessa voisimme tehdä?

Sally ajattelee, että yksittäiset ihmiset voivat toimia palestiinalaisten äänenä. Voi joskus tuntua, että yksittäinen seurakuntalainen ei voi tehdä paljoa tilanteen parantamiseksi, mutta Sally rohkaisee jokaista levittämään tietoa.

– Älkää unohtako meitä. Älkää lakatko puhumasta meistä. Tällä hetkellä tarvitsemme ainoastaan, että Israel lopettaisi sodan. Sota on jo jatkunut liian kauan, Sally sanoo.

– Tulkaa vierailulle, ehkei nyt mutta myöhemmin. Ja jos vierailullasi näet epäoikeudenmukaisuutta, älä pysy siitä hiljaa, hän jatkaa.

Artikkeli ”Älkää lakatko puhumasta meistä”, pyytää pastori Sally Azar julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Useammat tuoreet tutkimukset, kuten Suomen evankelisluterilaisen kirkon teettämä Spiritualiteetti 2020-luvun Suomessa -tutkimusjulkaisu (2022) sekä suurissa kaupungeissa toteutettu Seurakuntien empatia- ja tunnettavuuskysely (2023) ovat nostaneet nuorten uskontosuhteen mediassa puheenaiheeksi.

Tutkimukset antavat viitteitä siitä, että nuorten keskuudessa puhe uskonnosta ei ole enää yhtä iso tabu kuin joskus menneinä vuosikymmeninä. Poikien ja nuorten miesten on havaittu olevan aiempaa kiinnostuneempia hengellisistä kysymyksistä.

Kysyimme kolmelta jyväskyläläisiltä nuorelta, ovatko he huomanneet omassa lähipiirissään uskontoon liittyvien puheenaiheiden yleistymistä.

Lukion ensimmäistä luokkaa käyvä Roni Korteikko, 16, sanoo havainneensa kehityskulun, johon tuoreet tutkimukset ovat antaneet viitteitä.

Eevi Kuopion, 14, kaveripiirissä on niin ikään useampia, joiden Kuopio kokee kiinnostuneen viime aikoina hengellisistä kysymyksistä.

– Kiinnostuneet näyttävät uskonsa ainakin siten, että jakavat lähipiirilleen omia hengellisiä kokemuksiaan. Jotkut kertovat esimerkiksi vastauksista, joita heille on tullut, kun he ovat rukoilleet jonkin asian puolesta.

– Olen huomannut, että kiinnostus kirkkoa ja uskontoa kohtaan on omanikäisteni parissa selvästi lisääntynyt. Kun seuraa sosiaalista mediaa, huomaa sielläkin, että moni nuori on kääntynyt johonkin uskoon. Moni meistä nuorista etsii nyt tukea ja vakautta elämäänsä, pohtii Korteikko.

Korteikko kohtaa erilaisia oman ikäpolvensa edustajia paitsi koulussa ja kaveripiirissä, myös vapaa-ajalla, johon kuuluu talvisin laskettelua ja kesäisin pyöräilyä sekä muita liikunta-aktiviteetteja.

– Kokemukseni myös on, että uskonnosta puhutaan ikäisteni parissa avoimesti ja ennen kaikkea myönteisellä asenteella, hän havainnoi.

Uskosta puhumisen ilmapiirin kahdeksasluokkalainen, tanssiharrastuksen parissa viihtyvä ja seurakunnan lastentoiminnassa apukätenä toimiva Kuopio kokee muuttuneen ainakin hieman aiempaa vaivattomammaksi.

– Nuorempana itselläni oli vaikea kertoa omasta uskosta, mutta nykyään se on helpompaa, myös sen takia, että ensireaktio hengellisiin kysymyksiin on useimmiten melko myönteinen.

– Mitään pitkiä keskusteluja puolituttujen kanssa uskonnollisista asioista ei tietenkään tule, mutta yleinen suhtautuminen aiheeseen on melko neutraali. Äärireaktioita tai negatiivista palautetta en juurikaan ole kokenut.

Viimeisten vuosien katastrofien sarjalla on saattanut olla vaikutuksia nuorten uskontosuhteeseen. Korona, Ukrainan ja Gazan sodat sekä ilmastonmuutos ovat voineet muokata nuorten kysymyksiä ja puheenaiheita suuntaan, joiden kautta päästään varsin nopeasti syvempiin aiheisiin, kuten hengellisiin ja uskonnollisiin teemoihin.

– Epävarmuus ja jatkuvat muutokset elämässä ovat varmasti aiheuttaneet meissä nuorissa pelkoa ja turvattomuutta. Osaltaan senkin takia etsitään tukea ja vakautta elämään, Roni Korteikko arvioi.

– Uskonasioista voi edelleen kaveripiirissä heittää rennosti läppää. Tai sitten voi mennä hyvin luontevasti pintaa syvemmälle. Voidaan puhua esimerkiksi siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, mitä ajatuksia jokin Raamatun teksti herättää tai millaisia hengellisiä kokemuksia kenelläkin on ollut.

Kaikkien tuttavapiirissä lisääntynyt kiinnostus uskoon ei ole näkynyt selvästi.

Yhdeksäsluokkalaisen Lotta Hämäläisen, 15, varovainen arvio on, että hänen ikäisensä nuoret puhuvat uskosta, mutta mitään selvää trendiä uskonasioista puhumisen lisääntymisestä hän ei ole ainakaan toistaiseksi havainnut.

– Oma lähipiirini koostuu tytöistä, joten en ole tietoinen esimerkiksi mitä pojat uskonkysymyksistä ajattelevat. Mutta jos yleisesti pitää jotain sanoa, niin veikkaisin uskonasioista puhuttavan nykyään hieman enemmän.

– Erityisesti olen törmännyt sosiaalisessa mediassa nuorten miesten profiileihin, joissa on alkanut olla hengellisiä aiheita.

Hämäläinen kertoo nähneensä Instagramissa videopätkiä, joissa omaa uskoa saatetaan tuoda hyvinkin vahvasti esille.

– Yleensä ne videot ovat lyhyitä, noin 20 sekunnin pätkiä, joissa kysytään että ”hei, oisko sulla hetki aikaa?”. Ja sitten luetaan ääneen joku raamatunkohta ja sanotaan siitä jokunen sana.

Nuoret seuraavat paljon sosiaalista mediaa, mutta myös perinteinen media kirjoittaa uskonnosta. 

Perinteisen median ja sosiaalisen median suhtautuminen kirkkoon on Roni Korteikon mielestä kuitenkin erilaista.  Edellinen suhtautuu hänen mukaansa uskontoon paljon penseämmin kuin hänen jälkimmäisessä havaitsemansa profiilit keskimäärin.

– Minusta perinteinen media lähestyy uskontoa melko yksipuolisesti, pinnallisesti tai jopa loukkaavasti. Toimittajan oman agendan löytää jutuista melko helposti, näkee Korteikko.

Korteikon mielestä uskon ydinasiat eivät saa mediassa riittävästi näkyvyyttä.

– Ennemmin keskitytään kehällisiin, yhteiskunnallisiin teemoihin. Sosiaalisessa mediassa asetelma taas on toisinpäin. Siellä keskustellaan avoimemmin aivan uskonnon ydinkysymyksistä.

Lotta Hämäläinen harrastaa vapaa-ajalla tanssia sekä kuvataiteita ja on osallistunut myös seurakunnan toimintaan käyden messuissa ja nuortenilloissa. 

Hämäläinen kävi viime kesänä rippikoululeirin ja on lupautunut myös toimimaan ensi kesänä isosena seurakunnan lastenleirillä. Rippikoululla oli Hämäläisen mukaan merkittävä rooli hänen hengellisten kysymystensä herättelijänä.

– Rippikoulu antoi vahvistusta ja varmuutta omalle uskolleni. Siitä jäi hyvä muisto, joka kantaa varmasti koko loppuelämän. Tiedän että monilla muillakin oli samoin. Muutama kävi myös kasteella meidän rippikoulussa, Hämäläinen kertoo.

Roni Korteikko sanoo hänenkin kiinnostuksensa hengellisyyteen kasvaneen juuri rippikoulun aikoihin. Isoskoulutuksen myötä hän on tutustunut kaltaisiinsa, joita kirkko ja uskonto kiinnostavat.

– Olen vasta nyt ymmärtänyt, että uskonnossa on kyse varsin monipuolisesta kokonaisuudesta. Se ei ole pelkkää Raamatun lukemista, vaan myös yhteisöllinen asia, johon kuuluu nuorteniltoja, messuihin osallistumista ja ylipäänsä kiinnostavia keskusteluja muiden uskonnosta kiinnostuneiden kanssa.

Eevi Kuopio odottaa omasta puolestaan ensi kesänä koittavan rippikoululeirin avaavan hengellisiin asioihin tuoreita näkökulmia.

– Odotan leiriä innolla ja toivon löytäväni sieltä kavereita, joiden kanssa voidaan puhua avoimesti uskonnollisista aiheista. Keskusteluissa uusien ihmisten kanssa oivaltaa usein myös jotakin uutta, Kuopio pohtii.

Uskosta puhuminen voi Roni Korteikon mielestä olla jopa vapauttavaa.

– Olen mukana isostoiminnassa ja siellä olevien piirissä uskonasiat kiinnostavat enemmän. Siellä uskosta on helpointa puhua, mutta ei se ole vaikeaa muidenkaan kanssa. Ennemmin uskonnon nostaminen puheenaiheeksi rikkoo jään, jota seuraa yleensä erittäin hyvää ajatustenvaihtoa.

Lotta Hämäläinen kokee uskosta puhumisen hieman hankalammaksi.

– Varsinkin jos aihe tulee esille isomman ihmisporukan kesken, niin se voi tuntua jopa jollakin tavalla vastenmieliseltä, Hämäläinen kuvaa.

– Jännitys nousee varmaankin siitä, että uskonkysymysten noustessa esiin tiedostaa että nyt ollaan menossa sellaiseen puheenaiheeseen, josta kaikki ryhmässä eivät välttämättä ajattele samalla tavoin.

Poikien ja tyttöjen uskonnollisuuden välillä on huomattu viime aikojen tutkimuksissa eroja. Uskonto tuntuu kiinnostavan poikia tyttöjä enemmän.

– Varsinkin omanikäiseni pojat tuntuvat etsivän elämäänsä tukea jostakin kaveriporukan ulkopuolelta, Roni Korteikko vahvistaa.

Kyse on hänen mukaansa lähinnä tuen ja esikuvan etsinnästä.

– Kirkko, Jeesus ja Jumala tuovat elämään vakautta ja turvallisuutta. Sanoisin niin, että ne tuntuvat tänä päivänä jopa soihduilta keskellä pimeää maailmaa, Korteikko kuvailee.

Artikkeli Kuuma peruna? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.