Lehti on siis edelleen tilaamatta. Vaikuttaa selvältä, että kovin kannattavaa lehtibisnes ei tässä ajassa taida olla. Mutta se on sivujuonne. Pääasia on, että tuputtamalla ei kauppoja meikäläisen kanssa tehdä.

Asiakkaan kohtaaminen on taitolaji. Asiakkaan asian pitää olla palveluammatissa olevalle juuri sillä hetkellä tärkein asia maailmassa. Palvelun pitää olla rentoa mutta ei liian rempseää, ystävällistä mutta ei lipevää, kunnioittavaa mutta ei nöyristelevää. Ei siihen meistä kaikista ole.

Kirkossa asiakkuuden määrittely on vaikeaa. Kirkolta halutaan palveluita, mutta tavanomaista asiakas–asiakaspalvelija-suhdetta ei ole. Yhä useampien ainoat yhteydet kirkkoon osuvat elämän tärkeisiin hetkiin, jolloin kaikkien osasten täytyy olla kunnossa. Ristiäisiin ei huolita pönöttävää saarnamiestä ja hääpari haluaa vihkipapin sopivan päivän tunnelmaan ja teemaan – on se sitten miten taiteellinen tahansa. Erityistä taitoa vaaditaan niiltä kirkon työntekijöiltä, jotka kohtaavat surevia omaisia.

Eräs viestintäammattilainen on nimittänyt kirkkoa tunneosaamisen markkinajohtajaksi – tai ellei kirkko ole sitä, sen pitäisi olla. Kirkon työntekijöiden pitäisi osata olla oikein juuri niissä herkissä kohdissa, jotka ihmisille ovat merkityksellisiä. Pitäisi olla rento, ystävällinen, kunnioittava, helposti lähestyttävä, lämmin, kuunteleva ja läsnäoleva. Noin niin kuin ensi alkuun. Ja ellei ihan näitä kaikkia olekaan, tärkeää on se, mitä ei missään nimessä pitäisi olla. Ei saisi olla tuputtaja.

Kirkko ei tarjoa kylkiäisinä koruja eikä kylpytakkeja. Eikä tarvitse. Kirkon tehtävä on luottaa perussanomaansa ja auttaa myös ihmisiä luottamaan siihen. Se ei tapahdu väkisin eikä etenkään tuputtamalla.

Artikkeli Älä tuputa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.