Lindbergin mukaan häpeän juuret ovat lapsuuden kokemuksissa. Siinä, miten ihmistä on hoivattu, kohdattu ja kasvatettu, ja miten hänen tekemiinsä virheisiin on suhtauduttu.

– Myös kokemuksemme siitä, miten oma persoonamme ja yksilöllinen tapamme kokea ja reagoida asioihin vastaa yhteisön odotuksia ja ihanteita toivotusta käytöksestä vaikuttavat häpeän kokemuksen syntyyn. Lapsuudessa muodostuvat minäkäsityksemme runko ja ydinuskomukset siitä, millaisia olemme, millaisia muut ihmiset ovat, ja miten meihin lähtökohtaisesti suhtaudutaan.

Kun ihminen kokee, ettei ole riittävän hyvä tai oikeanlainen vastaamaan häneen asetettuihin odotuksiin, ihminen tuntee häpeää ja kokee olevansa vääränlainen.

Häpeä voi vaikuttaa kokonaisvaltaisesti mieleen ja kehoon. Häpeä saattaa aiheuttaa epämukavia tunteita riittämättömyydestä ja kelpaamattomuudesta sekä erilaisia fyysisiä oireita. Voimakas, pitkittynyt tai käsittelemätön häpeä voi altistaa tai johtaa psyykkisiin ongelmiin, kuten uupumukseen, masennukseen, ahdistukseen ja erilaisiin riippuvuusongelmiin. Häpeä voi vaikuttaa negatiivisesti myös itsetunnon kehittymiseen, sosiaalisiin suhteisiin ja tulevaisuususkoon.

– Häpeä voi tuntua lamaannuttavana tunteena, joka estää meitä tuomasta itseämme esiin, tarttumasta asioihin ja uskomasta mahdollisuuksiimme. Kun koemme häpeää, haluamme piilottaa itsemme muiden katseilta ja maailmalta, ja käpertyä omaan rauhaan, Lindberg kertoo

– Usein häpeään liittyykin taipumus vetäytymiseen ja turvakäyttäytymiseen, jolla haluamme suojata itseämme mahdolliselta arvioinnilta ja arvostelulta sekä tilanteilta, joissa häpeä voi nousta esiin voimakkaammin.

Lindbergin mukaan häpeän vallan vähentämiseksi ihmisen on tärkeää lisätä itsetuntemusta sekä ymmärrystä omista kokemuksistaan ja elämästä.

Tarvittaessa on tunnistettava ja tunnustettava, miten häpeä vaikuttaa omassa elämässä ja kohdattava häpeään liittyvät kipeätkin tunteet.

Kun itselleen pystyy olemaan rehellinen, on mahdollista tunnistaa myös tilanteita, joissa häpeä voimistuu ja löytää vaihtoehtoisia tapoja toimia näissä tilanteissa.

– Kun häpeän saa tuotua esiin itselle ja mahdollisesti muillekin, sen valta heikkenee. Siitä tulee yksi asia elämän muiden asioiden joukossa. Häpeää voi tutkia, sanoittaa ja siitä voi selvitä.

Yksi keskeinen työkalu häpeän vallan murentamiseen on itsemyötätunnon harjoittelu. Kun omaan inhimillisyyteen ja epätäydellisyyteen pystyy suhtautumaan lempeästi ja sallivasti, on helpompi hyväksyä itsensä kaikkine puolineen.

– Itsemyötätunnon harjoittamisen myötä opettelemme sallimaan itsellemme kaikki tunteet – myös ne vaikealta tuntuvat – ja näkemään itsemme arvokkaana riippumatta siitä onnistummeko kaikessa mitä teemme.

Itsemyötätunto tarjoaa ihmiselle myös tärkeän väylän asettaa oman hyvinvoinnin kannalta tärkeitä rajoja ja tiedostaa paremmin, mitä hän itse tarvitsee voidakseen hyvin.

– Joskus häpeä on juurtunut meihin niin syvälle, että tarvitsemme toisen ihmisen tukea sen kohtaamiseen ja käsittelyyn. Tällöin voimme turvautua esimerkiksi mielenterveyden ammattilaisten tarjoamaan tukeen.

Lindberg korostaa häpeän liittyvän ihmisyyteen. Se on kokemuksena luonnollinen osa ihmisen elämää siinä missä muutkin tunteet.

– Mikäli koet häpeää, se ei ole merkki siitä, että olisit jotenkin viallinen tai vääränlainen. Monesti vaikeina kokemamme tunteet saavat meidät kuitenkin toivomaan, että niitä ei olisi olemassakaan. Se on luonnollista ja ymmärrettävää.

– Vaikeina kokemillamme tunteilla on oma paikkansa elämässämme. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö niille voisi tai kannattaisi tehdä jotakin. Häpeää ei tarvitse hyväksyä sellaisenaan ja on tärkeä tunnistaa, että voimme vaikuttaa häpeän kokemukseemme itsetuntemuksen, itsemyötätunnon ja tunteiden käsittelytaitojen avulla.

Lindbergin mukaan häpeän vallan vähentyminen voi aiheuttaa myös huolta siitä, toimiiko ihminen jatkossa moraalittomasti, toisia huomioimatta, omien tekojensa seurauksista huolehtimatta tai vastuuttomasti.

Häpeän väheneminen ei kuitenkaan tarkoita, että ihminen muuttuisi täysin erilaiseksi tai lakkaisi tuntemasta vastuuta teoistaan. Toisten huomioiminen, ystävällisyys, oikean ja väärän erottaminen toisistaan sekä vastuullisten tekojen tekeminen ei edellytä häpeää, vaan ihmisellä voi muutenkin olla näitä ominaisuuksia ja taitoja.

– Häpeästä vapautuminen voi auttaa yksilöä hyväksymään itsensä ilman jatkuvaa arvottomuuden tunnetta. Tämä edistää paitsi omaa hyvinvointiamme myös lisää todennäköisyyttä rakentavalle toiminnalle osana omaa yhteisöä, Lindberg pohtii.

Itsemyötätunto ja lempeys itseä kohtaan sekä oman epätäydellisyyden hyväksyminen vahvistavat myös kykyä suhtautua kanssaihmisiin hyväksyvämmin ja arvostaen. On helpompi sallia virheet ja erehdykset muille ihmisille, kun ne ovat sallittuja itsellekin, eivätkä horjuta uskoa omaan ihmisarvoon.

– Kun voimme suhtautua sekä itseemme että muihin lempeämmin, on todennäköisempää, että onnistumme luomaan parempia yhteyksiä kanssaihmisiin, kokemaan turvallisuuden tunnetta sosiaalisissa suhteissa ja tunnemme olomme luontevammaksi muiden seurassa. Tämä vaikuttaa myönteisellä tavalla mielenterveyteemme, elämäntyytyväisyyteemme ja tulevaisuudenuskoomme.

Raamatun näkökulma häpeään:

Jumala, sinun suojiisi hakeudun turvaan,
siksi minun ei tarvitse koskaan hävetä.
Sinä olet oikeudenmukainen, pelasta minut.
Kuule minua, tule kiireesti vapauttamaan minut.
Ole minulle kallio, jonka turviin voin paeta,
ja linnoitus, johon minut pelastat.

(Ps. 31:2–3, Psalmit 2024 -käännöksen mukaan)

Artikkeli Väistyköön häpeä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Pirkon juuret ovat Karjalassa, ja hän vietti osan lapsuudestaan puheliaassa ja iloisessa sukuyhteisössä Saarijärvellä. Vaikka elämä oli vaatimatonta, tunteita näytettiin, ruokaa laitettiin ja toisista pidettiin huolta. Hänen vanhempansa kuitenkin erosivat, ja Pirkko jäi äitinsä ja veljensä kanssa Saarijärvelle asumaan.

– Isä hylkäsi meidät totaalisesti, eikä kertonut etukäteen mitään. Tämä asia on seurannut minua koko elämäni ja olen prosessoinut sitä muun muassa kirjoittamisen kautta, Pirkko toteaa.

Äitiään Pirkko kuvailee hersyväksi ja hyväntahtoiseksi karjalaisnaiseksi, jonka kanssa hänellä oli selkeät välit. Kun Pirkko oli 17, hänen äitinsä löysi uuden miehen ja muutti Harjavaltaan.

– Jäin nuorena itsekseni, mutta kirjoitimme toisillemme kirjeitä, ja kävin äidin luona kylässä.

Tilannetta ei sen kummemmin käsitelty. Äiti palasi asiaan vasta vuosien päästä, kun Pirkolla oli jo oma perhe.

– Äiti oli kylässä ja kysyi yllättäen, että enkös minäkin hylännyt sinut. Hämmästyin kysymystä kovasti. Hän vaikutti helpottuneelta, kun kerroin, että hänen lähtönsä ei ollut satuttanut minua. Se on ainoita vakavampia keskusteluja, joita kävimme äidin kanssa.

Jyväskylän kauppaopistossa opiskellessaan Pirkko tapasi miehensä Heikin. Miehen huumorintaju ja kielitaito tekivät Pirkkoon vaikutuksen, ja rakkaus roihahti saman tien. Topi syntyi 1968 ja Karoliina 1975, ja perhe eli mukavia naapureita ja leikkikavereita vilisevässä kerrostalossa hyvää, yhteisöllistä arkea.

Karoliinan mielestä hänen äitinsä on ihmisrakas esteetikko ja taitava tarinankertoja.

– Mukavimpia muistoja minun lapsuudestani ovat iltahetket. Minulla oli joka ilta nukkumaan mennessä sellainen lista, että lue satu, laula laulu tai tule viereen nukkumaan. Useimmiten äiti taisi tehdä ne kaikki. Lapinäidin kehtolaulu ja Makeasti oravainen olivat minun suosikkilaulujani silloin. Itse huomaan laulelevani, kun olen onnellinen.

Lauantaisin Veijon perheessä siivottiin. Karoliinasta oli ihana tulla illalla saunasta, kun äiti oli aina järjestänyt ja sisustanut asunnossa jotain uusiksi.

– Siitä on jäänyt kodikkuuden tuntu.

Olemme läheisiä
ja tuemme toisiamme.
Kaikkien tunteiden
ilmaiseminen on
sallittua ja suotavaa.

Karoliina harrasti valokuvausta jo lapsena ja haaveili näyttelijän ammatista. Äidin kanssa hän kävi teatterissa, konserteissa ja matkoilla. Lukion jälkeen Karoliina muutti Tampereen kautta Helsinkiin elokuva-alaa opiskelemaan ja pääsi töihin Åke Lindmanille.

– On paradoksaalista, että eräänä päivänä Åke katsoi minua ja sanoi, että minun pitäisi olla näyttelijä. Silloin tehtiin kuitenkin sotaleffoja, joissa kameran edessä oli vain miehiä. Åke oli upea ihminen ja mieletön ihmistuntija.

Helsingin vuosiin ajoittuu myös haastavin aika äidin ja tyttären suhteessa. Tuolloin Karoliinasta tuntui, että hänen äitinsä vaati häneltä liikaa huomiota. Hetken aikaa välejä koeteltiin. Karoliina muistelee, että hänellä oli tuolloin tarve saada valita itse, koska tapaa äitiään tai juttelee hänen kanssaan.

– Ehkä kaipasin omaa tilaa. Minun oli ollut vaikea hahmottaa oman elämäni rajoja. Äidillä ja isällä oli aina paljon harrastuksia, jotka olivat minustakin hienoja, mutta halusin löytää omat mielenkiinnon kohteeni ja arvoni.

Pirkko kertoo koettaneensa toimia niin, että kaikesta voi puhua – vaikka ei ollut saanut sitä mallia omasta lapsuudenkodistaan.

– Olemme keskustelleet hyvin rehellisesti. Äidin parhaita puolia on kyky ottaa palautetta vastaan, vaikeistakin asioista. Olen nähnyt äidissäni vuosien saatossa kauniin ihmisyyden kehityskaaren. Ihailen ja arvostan sitä kovasti, Karoliina sanoo.

Asuttuaan pääkaupungin vilinässä 20 vuotta Karoliina alkoi kaivata kotiseudulleen. Hän muutti takaisin Jyväskylään 2019. Siitä kolmen viikon päästä hänen isänsä kuoli äkillisesti. Hän oli sairastanut vuosia, ja Pirkko oli hoitanut häntä kotona.

Pirkko oli valmiiksi uupunut, mitä hän ei ollut tunnistanut, ja Heikin kuolema vei häneltä elämänhalun kokonaan. Hän oli pois kuvioista kaksi vuotta. Ei kirjoittanut, ei lukenut, ei pitänyt yhteyttä ystäviinsä.

– Yritin karkottaa kaikki ihmiset ja elämän pois.

Monien menetysten keskellä Karoliina piti sitkeästi äitiinsä yhteyttä ja auttoi häntä lepäämään vuosikausien väsymyksen pois. Suuressa roolissa olivat myös Pirkon ystävät.

– Oli ihana huomata, että kukaan äidin ystävistä ei kadonnut silloin, kun äiti sairasti, Karoliina sanoo.

Pikkuhiljaa Pirkko alkoi jälleen kirjoittaa. Voimat ja elämännälkä palasivat vähitellen. Nyt hän harrastaa, tapaa ystäviään ja järjestelee kauniita esineitä kodissaan.

Hän korostaa tyttärensä roolia paranemisessaan.

– Karoliina suojeli minua silloin, kun olin heikoilla.

– Olen kiitollinen ja ylpeä äidistäni. Hän on joutunut kestämään monia raskaita asioita, mutta hän on käsitellyt ne ihailtavan sitkeästi ja elämäniloisesti. Minusta me molemmat ansaitsemme vielä paljon kivoja juttuja yhdessä mukavien ihmisten kanssa. Toivo on kaikki, Karoliina summaa.

Artikkeli Taidetta ja tunteita julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Onnelliselta ja sopivasti myös jännittää, sillä pitkään työstetty kirja tunteista on vihdoin valmis.

Mitä tarkoitat kirjasi väitteellä, että ”koko läntinen maailma ja Suomi sen mukana on siirtynyt tunteiden ohjattavaksi”?

Tarkoitan sitä, että aikuiset ihmiset ovat ryhtyneet tunnevaltaisiksi. On ajauduttu kauas valistusajan ihanteista, joiden mukaan sivistyneen aikuisen piti olla rationaalinen, harkitseva ja pystyä kehittämään itseään. Tällä hetkellä jopa professorit ja dosentit täyttävät sosiaalisen median tunnevaltaisilla reaktioilla ja öyhöttämisellään.

Milloin ja miksi tässä on näin käynyt?

Muutos alkoi mielestäni jo 1980-luvulla, jolloin taloudellisen nousukauden hybris tarttui ihmisiin. Dallas, bilehuumeet, tietokoneet… koko maailma oli yhtäkkiä aivan auki. Alettiin uskoa, että kaikki mitä koen, on oikein, koska juuri minä tunnen nyt näin. Yksilöllä on huikea arvo, mutta yksilön oma henkilökohtainen etu ei voi mennä kaiken edelle yhteiskunnassa.

Mitä hyviä puolia tunteiden huomioimisessa on?

Ne ovat välttämätön osa elämää. Valistuksen aikana uskottiin, että vain “kylmä järki” vie totuuteen. Ei se kyllä niinkään mene. Tunnetaidot ovat erittäin tärkeitä.

Kerro esimerkki, millaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa tunteet ovat vieneet paikan maltilliselta harkinnalta?

Ensimmäisenä mieleen tulee sote-uudistus. Eri hallitukset yrittivät sitä vuosikymmeniä, mutta lopullinen ratkaisu taisi olla tunnevetoinen. Marinin hallituksella tuli ehkä tunne, että “nyt me laitamme sen maaliin”. Nyt nähdään, miten huonosti se oli valmisteltu. Tunnevetoinen tekemisen halu vei sijan lopullisten päätösten järkevyydeltä.

Onko sosiaalinen media vaikuttanut tunteiden ylivaltaan?

Se on kiihdyttänyt muutosta. Olen ollut itsekin mukana sosiaalisen median ensiaallossa. Mutta silloin alussa ei ollut vielä algoritmeja. Oli blogeja ja Facebook, jossa algoritmit eivät vielä jyllänneet. On tutkittu, että TikTokin algoritmi tarjoaa tänä päivänä esimerkiksi syömishäiriöiselle lapselle vain syömishäiriötä pahentavia tuotteita. Lasten ja nuorten mielenterveydelle nykyajan sosiaalinen media on jopa tuhoisaa.

”Some räjähti” – rakentaako media liikaa uutisia tunnereaktioista?

Kyllä. Esimerkiksi iltapäivälehtien luetuimmissa uutisissa on tänäänkin tällaisia otsikoita: “Kremliltä irvokas väite”. “Ulkoilmatilaisuus yllätti presidentin”. Eli viljellään, ei asiatietoja, vaan tunnesanoja ja -ilmaisuja.

Miten tulisi reagoida, jos huomaa ystävänsä lähteneen liikaa tunteiden vietäväksi?

Riippuu siitä, kuinka läheinen ihminen on. Kannattaa jutella kasvokkain, kahden kesken. Kysellä, “oletko huomannut, että olet reagoinut viime aikoina asioihin aika voimakkaasti”. Mutta ei voi tietysti velvoittaa, että kenelläkään olisi velvollisuus kasvattaa toista aikuista ihmistä. Jokaisen olisi hirveän tärkeää tiedostaa omat tunnetilansa. Kun päätöksiä ei tee pelkällä tunteella, yleensä oma elämä ja lähipiirikin siitä lopulta kiittävät.

Artikkeli Reaktiosta toiseen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Meille on ollut tyypillistä järkeillä ja analysoida, ja usein arvostamme asiallisuutta ja rauhallisuutta. Tähän yhtälöön voimakkaat tunteiden ilmaisut eivät ole mahtuneet, psykologi, kouluttaja Heli Heiskanen toteaa.

Toinen maailmansota vaikuttaa yhä suomalaiseen tunneilmaisuun sukupolvien ketjussa. Tunteiden ilmaisua on osaltaan vähentänyt myös Suomen vahva teknologinen kehitys sekä koulutuksen korkean tason ja älyn arvostus.

Kodeilla on tunteiden ilmaisemisessa ja käsittelyssä hyvin suuri rooli.

– Lapsi oppii kotona tunteiden näyttämistä tai peittämistä. Varsinkin se, miten vanhemmat suhtautuvat lasten tunteisiin vaikuttaa perustavanlaatuisesti yksilötasolla. Merkitystä on myös sillä, miten vanhemmat osoittavat omia tunteitaan.

Heiskanen kertoo kohtaavansa asiakastyössään usein niitä, joiden lapsuudenkodissa ei ole ollut tapana näyttää tunteita, eikä tunteista olla myöskään puhuttu. Vaikka tunteiden näyttämisestä ei olisi varsinaisesti rangaistu, on voitu osoittaa suoraan tai epäsuorasti, ettei niiden näyttäminen ole suotavaa.

– Monissa kodeissa on haluttu peittää varsinkin vihan tunteita. Lapselle on voitu opettaa, ettei myöskään äänekäs itku tai nauru ole suotavaa. Suurin osa lapsista haluaa mukautua vanhempiensa ja ympäristön toiveisiin siinä määrin kuin pystyy saadakseen arvostusta ja hyväksyntää, tullakseen rakastetuksi.

Heiskasen mukaan tunneasioissa on merkittäviä sukupuolieroja, joista suurin osa on opittuja. Perinteisesti on ajateltu, että miehet ja pojat eivät saa itkeä tai näyttää muuten tunteitaan.

Kärjistäen voi sanoa, että Itä-Suomessa tunteet saavat kuulua ja näkyä enemmän.

– Se on voitu nähdä naismaisena ja tyttömäisenä, heikkoutena. Kulttuurisen uskomuksen mukaan pojan ja miehen pitäisi pysyä vahvana. Monille pojille on huomauteltu tästä tai heitä on kiusattu itkemisestä tai tunteellisuudesta lapsena. Näin monet pojat ovat opetelleet peittämään tunteensa.

Usein tytöille sallitaan enemmän tunteita kuin pojille.

– Toisaalta monesti suomalaiset naisetkin kasvatetaan olemaan hyvin itsenäisiä, pärjääviä ja järkeviä. Tunteiden avoin ilmaiseminen ei ole ollut välttämättä suotavaa heillekään, Heiskanen kertoo.

Tunteiden ilmaisemisessa ja sallimisessa on ollut perinteisesti myös maantieteellisiä eroja.

– Kärjistäen voi sanoa, että Itä-Suomessa tunteet saavat kuulua ja näkyä enemmän. Lännessä ollaan hiljaisempia.

2000-luvun aikana suomalaisten tunneasioissa on tapahtunut paljon muutosta. Tieto ja tietoisuus tunnetaidoista sekä tunteiden merkityksestä on lisääntynyt ja lisääntyy edelleen.

– Nykyään koulussakin lapsille opetetaan tunnetaitoja ja vanhemmat opettavat niitä parhaansa mukaan omille lapsilleen. Heitä opettaessaan vanhemmat oppivat tunnetaitoja myös itse.

Menot televisio-ohjelmat ovat nostaneet tunneasioita ansiokkaasti esiin.

– Vaikkapa Vain elämää ja The Voice of Finland ovat osaltaan auttaneet meitä näkemään, että itkeminenkin on sallittua ja normaalia niin naisten kuin miesten kohdalla.

Heiskanen muistuttaa, että tunteet kuuluvat elämään ja ihmisyyteen. Ihminen ei ole kone.

– Erilaisia tunteita näyttämällä ihminen voi tuntea olevansa elossa ja kokonainen. Pelkkä järkeily ja analysointi on vain pieni osa ihmisyyttä.

Tunteiden tukahduttaminen voi aiheuttaa myös kehollisia oireita.

– Siitä voi seurata esimerkiksi erilaisia kiputiloja, lihasjännityksiä, masennusta tai alakuloisuutta. Tai voi tuntua siltä, ettei elä täysipainoisesti ja jotain tärkeää puuttuu.

Ihminen voi paremmin, eikä hänen tarvitse purkaa negatiivisia tunteitaan muihin.

Tunteita pidetään turhan usein vain mielen asioina.

– Saatetaan pohtia, miltä nyt tuntuu ja nimetään erilaisia tunteita. Tämäkin on ihan tärkeää. Tunteiden synnyssä kehollisuus on kuitenkin hyvin isossa roolissa, joten myös niiden purkaminen tapahtuu parhaiten kehon kautta, Heiskanen sanoo.

Hän kannustaakin tuulettamaan tunteita säännöllisesti esimerkiksi lenkkeilemällä, laulamalla tai kirjoittamalla, ja tarvittaessa myös itkemällä.

– Jokaisen kannattaa etsiä itselleen hyviä keinoja. Näin ihminen voi paremmin, eikä hänen tarvitse purkaa negatiivisia tunteitaan muihin.

Heli Heiskanen muistuttaa, että ihmisillä on synnynnäisesti selkeitä luonne- ja temperamenttieroja. Tämä vaikuttaa myös tunteellisuuden määrään sekä itkemiseen.

– Jotkut ovat temperamentiltaan tasaisia, jotkut vuoristoratatyyppisiä ja loput jotain siltä väliltä.

Heiskasen mukaan tunteiden minimalistisessa näyttämisessä ei ole mitään väärää, vaan sekin on hyvin inhimillistä.

– Jos tunteiden vähäinen näyttäminen ei häiritse itseä, eikä lähipiirikään siitä varsinaisesti kärsi, asia on täysin ok. Mutta jos ihminen kokee epämääräistä tyytymättömyyttä ja ahdistusta, elämä tuntuu lipuvan ohitse tai elämä ei oikein tunnu miltään, asialle kannattaa tehdä jotain, Heiskanen sanoo ja toteaa, että tunteita voi herätellä esimerkiksi erilaisilla harjoituksilla. Halutessaan voi mennä myös jollekin kurssille tai asiantuntijan vastaanotolle.

Tunteet ovat tärkeitä viestejä myös ihmiselle itselleen. Niiden avulla ihminen voi esimerkiksi tietää, mistä pitää ja ei pidä, mitä tarpeita itsellä on, ja missä rajat menevät.

– Tunteiden tunnistamisesta ja näyttämisestä on paljon hyötyä myös ihmissuhteissa. Toiselle voi osoittaa ja kertoa, mistä pitää ja mihin on ehkä pettynyt. Nämä voi kertoa toiselle myös rakentavasti, eikä suuria tunteenpurkauksia tarvita.

Jokainen meistä elää parhaan ymmärryksensä mukaan sen hetkisessä tilanteessa.

Monet ihmiset ovat erityisherkkiä. Heidän aistikokemuksensa ja tunne-elämänsä on keskivertoa voimakkaampaa ja vivahteikkaampaa.

– Oman herkkyyden tunnistaminen, ymmärtäminen ja hyväksyminen ovat avainasioita siihen, että herkkyydestään voi tehdä vahvuuden. Herkkänä ihmisenä on tavallistakin tärkeämpää löytää keinot kohdata ja käsitellä tunteitaan sekä huolehtia hyvinvoinnistaan tässä nykyajan monella tavalla kuormittavassa arjessa, Heiskanen huomauttaa.

Sotavuosien vahvistamia kasvatusmetodeja ei ole Heiskasen mielestä syytä teilata tai silloisia kasvattajia syyllistää.

– Jokainen meistä elää parhaan ymmärryksensä mukaan sen hetkisessä tilanteessa. Sotavuosina piti keskittyä selviytymiseen ja sen jälkeen jälleenrakentamiseen. Omat tunteet jätettiin sivurooliin, mikä oli siinä hetkessä ihan viisastakin.

Nykyään eletään erilaista aikaa. Tunteille ja itsetuntemukselle on enemmän tilaa.

– Kun sekä lapset että aikuiset oppivat käsittelemään tunneasioita, he tekevät samalla palveluksen tuleville sukupolville.

Jeesuskin eläytyi itkien ihmisten kipuihin

Johanneksen evankeliumin luvussa 11 kerrotaan, että Jeesus itki Lasaruksen haudalla. Niin Lasarus kuin hänen siskonsa Martta ja Maria olivat Jeesuksen rakkaita ystäviä. Lasaruksen haudalle saapuessaan Jeesus tapasi heidät ja muita itkeviä ihmisiä.

– Jeesus liittyi heidän joukkoonsa ja alkoi itsekin itkeä. Tämä kertoo hänen ihmisyydestään ja inhimillisyydestään, kyvystä eläytyä ihmisten kipuihin. Hän oli kaikkea muuta kuin tunteeton tai tunteensa kätkevä persoona, pappi ja kouluttaja Tapio Aaltonen pohtii.

Toisen kerran Jeesuksen itkusta puhutaan Luukkaan evankeliumin luvussa 19, jossa hän suree Jerusalemin kohtaloa: ”Kun Jeesus tuli lähemmäksi ja näki kaupungin, hän puhkesi itkuun sen tähden.”

– Hän tunsi myötätuntoa ihmisiä kohtaan, jotka elämällään ja toiminnallaan ajoivat itsensä suuriin ongelmiin.

Aaltonen toteaa itkun olevan Raamatussa varsin yleinen asia.

– Tämä on tietysti täysin luontevaa, koska Raamattu kuvaa muutenkin laajasti ihmisen elämään kuuluvia ilmiöitä. Muita Raamatun itkijöitä ovat esimerkiksi Joosef, Saul, Job, Pietari ja Magdalan Maria.

Aaltosen mukaan Raamatussa ei käytetä tunne-substantiivia, mutta erilaisista tunteista puhutaan ylipäätään paljon. Raamatussa puhutaan niin riemusta ja rakkaudesta kuin pelosta ja kyyneleistä.

– Psalmit ovat täynnä kiitollisuutta, mutta myös ahdistusta. ”Olen valittanut itseni uuvuksiin, yöt kaiket on vuoteeni itkusta märkä, leposijani kastunut kyynelistä”, valittaa Psalmin 6 kirjoittaja. Varsinkin Jobin kirja kuvaa ihmisen tuskaa ja ahdistusta.

Aaltonen kertoo huomanneensa vuosien mittaan, että itku ei ole tiukasti sukupuolittunut asia. Hän toteaa, että monet naiset kätkevät tunteensa.

– Vastaavasti on monia miehiä, joilla on itku herkässä. Nuorena kuuntelin saarnaaja Valto Vartiaista, jonka poskilla virtasivat kyyneleet lähes jokaisen puheen aikana. ”Ehyttä yllä, sisällä repaleet. Hymyilyllä peitetään kyyneleet, salassa syntyneet”, runoilee toinen saarnaaja Erkki Leminen. Me ihmiset voimme ulospäin näyttää menestyneiltä ja jopa iloisilta, mutta samaan aikaan sisin voi kyynelehtiä.

Nykyään mies voi itkeä jopa julkisesti.

Kun Aaltonen, 78, oli pikkupoika, jotkut sanoivat hänelle, että ”eivät miehet itke”. Hän toteaa tuon olleen monien sen ajan poikien kokemus. Itku kuului naisille ja ”heikoille miehille”.

– Nyt on onneksi alettu huomata, että mieskin itkee. Nykyään mies voi itkeä jopa julkisesti.

Aaltonen kertoo arastelevansa yhä näyttää itkuaan.

– En ymmärrä, miksi näin on. Olen aina arvostanut miestä, joka näyttää kyyneleensä.

Aaltonen uskoo saaneensa tähän mallia isältään.

– En muista isäni itkeneen ainakaan silloin, kun itse olin nuori. Isäni vanhemmilta päiviltä muistan hänen näyttäneen jotain itkun tapaista. Silti tiedän isäni tunteneen vahvasti. Se kuului hänen tarinoistaan, elämänarvoistaan ja viulunsoitostaan.

Aaltonen kertoo, että hänen äitinsä oli herkkä itkemään.

– Hän itki ilosta, surusta, kaikenlaisista syistä. Useimmiten se tuntui turvalliselta. Se kuului äitiini.

Aaltosella oli aika, jolloin hän ei osannut itkeä.

– Kätkin kyyneleeni. Kun sitten kerran jollakin ahdistukseni hetkellä purskahdin valtoimeen itkuun, tunsin kokeneeni puhdistuksen hetken. Seuraavina kuukausina itkin usein. Tosin yksin, muutamin poikkeuksin.

Kirkossa ollaan yleensä varsin sovinnaisesti.

Aaltosen mielestä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa voisi olla enemmän tilaa tunneilmaisulle. Hänen mukaansa kirkossamme tunteet on pääosin ritualisoitu.

– Syyllisyydestä ja ylistyksestä puhutaan, mutta tunteita ei osata näyttää spontaanisti. Kirkossa ollaan yleensä varsin sovinnaisesti. Tunteitten ilmaiseminen voi aiheuttaa häiriöitä ja hallitsemattomuuden tunnetta. Vierastamme hieman sellaista kirkossa.

Aaltonen toteaa, että Suomessa kirkon piirissä tunteita tulee pintaan lähinnä yksityisessä sielunhoidossa. Maailmalla hän on ollut jumalanpalveluksissa, joissa on myös itketty.

– Nuo tilanteet ovat antaneet minulle itsellenikin luvan kohdata suruni ja kipuni.

Aaltonen muistuttaa Roomalaiskirjeen 12 luvun kehotuksesta: iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa.

– Me puhumme usein lohdutuksen Jumalasta. Se on kauneimpia Jumalaan liitettyjä mielikuvia. Taustalla on kokemus itkun ja surun yleisyydestä, on sitten kyse näytetystä tai peitetystä itkusta.

Artikkeli Tunteita kannattaa tuulettaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Jos nainen suuttuu, ajatellaan että onpa siinä kamala ämmä tai hankala akka. Negatiivisten tunteiden ilmaiseminen on häpeällisempää naisille.

– Moni nainen onkin tottunut pihisemään kiukkuaan itsekseen. Aggressiota voi myös ilmaista epäsuorasti vaikkapa pitämällä mykkäkoulua, naljailemalla tai sivuuttamalla toisen tylysti, Pruuki sanoo.

Usein jo kodinperintönä saadussa passiivisaggressiivisuudessa on kyse kyvyttömyydestä käsitellä vaikeita tunteita ja asioita. Epäsuora aggressio on pyrkimystä vahingoittaa toista ihmistä kiertoteitse: selän takana puhumista, eristämistä, kutsumatta jättämistä ja liittoutumista muiden kanssa.

Tällaisen manipuloinnin taustalla on usein kateutta ja mustasukkaisuutta, jotka johtuvat turvattomuuden ja alemmuuden kokemuksesta, Pruuki analysoi.

Hän on kirjoittanut yhdessä psykoterapeutti ja teologi Terhi Ketola-Huttusen kanssa kirjan Vihainen nainen – hyvä, paha aggressio.

On hyvä miettiä, millä tavalla puhun toisille. Ilmaisemme pienillä eleillä usein isoja asioita.

Fyysiseen väkivaltaan purkautuu vain pieni osa aggressiosta. Arkisissakin tilanteissa voi olla aggressiivinen lataus.

– On hyvä miettiä, millä tavalla puhun toisille. Ilmaisemme pienillä eleillä usein isoja asioita. Pelkkä katse tai katsomattomuus kertovat paljon. Joku huokailee ja pyörittelee silmiään osoittaen, ettei arvosta toista. Ikävän kriittinen katse voi olla lamaannuttava teko, Pruuki muistuttaa.

Perheväkivallan juuret ovat monesti tekijän traumataustassa.

– Silloin kun aggressio kanavoituu väkivallaksi – tai olet edes huolissasi siitä että saattaisit käydä johonkin ihmiseen käsiksi – kannattaa ehdottomasti hakea ammattiapua. Väkivallan takana oleva haava on hoidettava.

– Ellei tekijä suostu hakemaan apua, uhrin ei pidä jäädä katselemaan kuinka kauan väkivalta jatkuu, sillä yleensä se raaistuu. Jo väkivallan todistaminen on aina vahingollista etenkin lapsille, perheneuvojana työskennellyt Pruuki sanoo.

Toisten syyttämisen sijasta kannattaisi katsoa peiliin: mikä minulla on hätänä?

Sisäänpäin kääntyvä aggressio voi näyttäytyä itseinhona, jatkuvana itsekritiikkinä ja itsensä vähättelynä tai itsetuhoisina ajatuksina. Varsinkin kiltit naiset kääntävät usein aggression itseensä. Ilmenemismuotoja ovat esimerkiksi syömishäiriö tai ylenpalttinen treenaaminen.

Ihmisestä voi tulla myös katkera, kyyninen, pahantahtoinen ja epäluuloinen. Hän suojaa arkaa ja haavoittunutta sisintään tai huonoa itsetuntoaan kohdistamalla vihansa toisiin.

– Syyllinen pahaan oloon ja asioiden pieleen menemiseen on aina muualla: hallituksessa, kirkossa, puolisossa tai maahanmuuttajissa.

– Toisten syyttämisen sijasta kannattaisi katsoa peiliin: mikä minulla on hätänä? Kun olen kateellinen, mitä olen vaille? Mihin suruun, pettymykseen tai menetykseen liittyy se, että minun täytyy kadehtia tuota ihmistä?

Jokainen nainen kaipaa kokemusta olla edes yhden ihmisen silmissä maailman ihanin nainen, ehdoitta hyväksytty ja rakastettu, teologian tohtori Pruuki uskoo. Läheskään kaikki eivät valitettavasti saa tuota kokemusta.

– Moni nainen huomaa olevansa kamala raivoava akka juuri niille läheisille, jotka ovat itselle rakkaimpia. Ristiriita syvän toiveen ja todellisuuden välillä on järisyttävä.

Yhteyden katkeaminen toisiin ihmisiin herättää myös monen tasoista aggressiota, kuten loukkaantumista, suuttumusta, katkeruutta, vihaa ja kateutta.

Aggression kanavointi vahingollisilla tavoilla liittyy pääsääntöisesti sisäiseen turvattomuuteen ja yksinäisyyteen.

Lapsi ei opi tunteiden hallintataitoja eikä saa mallia ja tukea tunteiden käsittelyyn aikuiselta, jolla ei ole niitä taitoja itselläänkään.

– Siksi osa meistä jää panttivangiksi yksinäisyyteensä, ahdistukseensa ja häpeäänsä.

Kovassa tunnekuohussa ei kannata ilmaista kaikkea mitä ajattelee, vaan on hyvä miettiä, mikä on rakentavaa.

Ihmisen heikkoa ja haavoittuvaa kohtaa suojelevaa aggressiota voi käyttää myös myönteisenä voimavarana, Pruuki korostaa.

Kun tunnistamme oman tuskamme ja vaikeat tunteemme ja käsittelemme niitä avoimesti, opimme säätelemään aggressiotamme ja valjastamaan sen hyvien asioiden edistämiseen. Tunteiden säätelyä opittuaan ihminen ei reagoi nopeasti ”selkärangallaan” ja tee tai sano asioita, joita jälkikäteen katuu.

– Kovassa tunnekuohussa ei kannata ilmaista kaikkea mitä ajattelee, vaan on hyvä miettiä, mikä on rakentavaa. Vihaisuus, ärsyyntyminen ja kateuden pistos ovat pysäytettävissä.

Energiaa tuottava ja muutosvoimaa lisäävä aggressio antaa uskallusta mennä kohti tärkeitä ja tarpeellisia päämääriä ja auttaa rajaamaan elämästä pois haitallisia tekijöitä.

– Liian moni nainen on ollut miesten vietävänä, mukautunut muiden tarpeisiin tai uhrautunut toisten palvelijaksi oman hyvinvoinnin kustannuksella.

– Naisilla on paljon mutku-puhetta: ”Kyllä minä haluaisin sitä ja tätä, mutta kun en voi”. Uhriksi jääminen on haitallista kaikille. Meidän on etsittävä sellainen tapa elää, jossa jokainen voi tulla näkyväksi ja kuulluksi.

Myönteinen aggressio auttaa suorempiin ja selkeämpiin ihmissuhteisiin.

– Kun vaikeat asiat tulevat käsitellyiksi, ihmisten välistä poistuu passiivisaggressiivisuutta ja turhaa loukkaantumista, jotka estävät läheisyyttä.

Rohkaistunut ihminen kertoo kumppanilleen, mikä häntä häiritsee suhteessa, ja mitä hän kaipaisi.

– Hän uskaltaa lähteä vahingollisesta suhteesta tai pyrkii aktiivisesti muuttamaan suhdetta paremmaksi.

Omien tunteiden ilmaiseminen ja toisen ikävän käytöksen pysäyttäminen ovat tärkeitä taitoja.

– Jos joku naljailee tai vihjailee jotain ilkeää, älä jää hiljaa. Uskalla korjata väärä väite ja kerro, miten asia oikein meni, jos tulet vähätellyksi. Nosta kissat pöydälle ja selvitä ongelmat. Jos pienet asiat hiertävät suhdetta toistuvasti, ne muuttuvat isoiksi, Pruuki neuvoo.

Artikkeli Raivoava akka rakkaimmilleen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Räty ajatteli, että voisi olla eheyttävää tuoda luvan kanssa vihaisuutta esille ja nimenomaan kirkossa, koska usein ajattelemme, että olisi väärin olla vihainen Jumalalle.
– Erehdymme luulemaan, että vihaisuus Jumalaa kohtaan tarkoittaisi sitä, että olemme hänestä etäällä ja jotenkin väärillä poluilla. Jumalalle vihaisella on kuitenkin kohde, Jumala, ja minkä tahansa tunteen tuominen Hänelle on myös luottamusta ja uskoa.

Armo tulee todeksi siinä, että Hän ottaa vastaan eikä hylkää, vaikka emme olisikaan kiitollisia, eikä meillä olisi hyviä tunteita Jumalaa kohtaan.

Musiikilla on vahva osuus Huuda Jumalalle -messussa. Musiikista vastaavat kanttori Marianna Pellinen ja itkuvirsiin perehtynyt Jaana Luomajoki.

Ti 16.10. klo 18 Huuda Jumalalle -messu Kouvolan Keskuskirkossa
Mukana huutamassa: sairaalapastori Mia Räty, pastori Satu Leino, kanttori Marianna Pellinen ja itkijä Jaana Luomajoki.

Artikkeli Huuda Jumalalle julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.