– Siinä ei ole mitään, mistä erityisemmin pitäisin. Olenhan menettänyt silloin kaiken.

Ikuinen taakka

Läheisen menettäminen rikoksen uhrina on erityisen raskasta.

– Se on ikuinen taakka, joka seuraa läpi elämän. Joku on joskus sanonut sitä läheisten ja omaisten elinkautiseksi. Minusta se on osuva ilmaus kuvaamaan tapahtunutta, Heidi kertoo.

– Ennen oli helppo ajatella, että rikoksia vain tapahtuu jossakin. Yhtäkkiä itse joutui huomaamaan, että niin voi tapahtua kenelle vain.

Heidille äidin puuttuminen elämästä on ollut tiukka paikka. Tuoreena äitinä hän olisi halunnut erityisesti oman äidin tukea. Alkuvaiheessa Heidi oli paljon myös pikkuveljensä tukena, joka surman jälkeisenä päivänä täytti vasta viisi vuotta. Hänenkin elämänsä muuttui täysin. Tärkeänä tukena surun keskellä on ollut äidin äiti, jonka kanssa on kuljettu yhteistä matkaa.

Tuki ensiarvoisen tärkeää

Käytännön asioiden hoitaminen – oikeudenkäynti, perunkirjoitus, veljen sijoitus – kesti lähes pari vuotta. Asian käsittelemiseen ja henkiseen toipumiseen Heidi sai ulkopuolista apua.

– Hyvin pitkään yritin vain suoriutua, hoitaa kodin ja lapsen sekä käydä töissä, mutta eihän siitä tullut mitään. Lopulta esimies huomasi tilanteeni ja varasi ajan työterveyteen. Jäin pitkälle sairauslomalle ja pääsin psykoterapiaan. Kahdeksan kuukauden suunnitelmaan kuului myös asteittainen töihin paluu. Se oli iso asia minulle.

Kriisikeskuksen tuki oli Heidille ensiarvoisen tärkeää, samoin ystävät, jotka pitivät kiinni arjessa. Vuosi tapahtuneen jälkeen Heidi meni mukaan rikoksen uhrina läheisensä menettäneiden vertaisryhmään.

– Siellä sain huomata, etten ollutkaan yksin, ja pystyin puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä.

Apua vertaisryhmästä

Suru nousee yhä pintaan aika-ajoin, mutta muuten elämä on mallillaan.

– Opiskelen, käyn töissä ja elän normaalia arkea. En enää ryve surussa.

Hyvät kokemukset vertaisryhmästä saivat Heidin innostumaan vertaisohjaajan tehtävästä.

– Tuntuu siltä, että elämä on vain päättänyt asioita puolestani. Haluan auttaa muita. Koen sen sydämen asiaksi. Tiedän itse, kuinka vaikeaa on pyytää apua ja sanoa, ettei enää jaksa. Vertaistuen merkitys on valtava. Siellä muut ymmärtävät sinua ilman sanojakin, Heidi sanoo.

Vertaisryhmä auttaa elämässä eteenpäin

Läheisen menettäminen henkirikoksen uhrina on aina traumaattinen kokemus, josta on vaikea selvitä yksin eteenpäin. Huoma – Henkirikoksen uhrien läheiset ry tarjoaa vertaistukea.

– Tavoitteena on, että läheisensä menettänyt löytäisi voimavaroja, joiden varassa jaksaa jatkaa eteenpäin, ja suru loksahtaisi sellaiseksi osaksi elämää, ettei se vaikuta toimintakykyyn, kertoo Huoma ry:n kriisi- ja vapaaehtoistyön koordinaattori Terhi Kantanen.

Apua on saatavilla muun muassa paikallisten vertaistukiryhmien kautta. Jyväskylässä henkirikoksessa läheisensä menettäneiden vertaistukiryhmä kokoontui ensimmäisen kerran viime keväänä. Kokemukset olivat yksinomaan myönteisiä.

– Vertaistuen merkitys koettiin erittäin tärkeäksi juuri siksi, että kokemukset ja tunteet olivat ryhmäläisillä hyvin samanlaisia, ja asioista oli mahdollista puhua suoraan, Rikosuhripäivystyksen toiminnanohjaaja Sari Solismaa toteaa.

Uusi vertaistukiryhmä on tarkoitus käynnistää vielä tämän kevään aikana, mikäli ryhmä saadaan kokoon. Vertaistukiryhmään voi tulla, kun omasta menetyksestä on kulunut vähintään noin vuosi.

– Omaa menetystä on hyvä jollakin tavalla käsitellä ennen ryhmään mukaan tuloa, jotta pystyy ja jaksaa ottaa vastaan myös toisten kokemukset, Solismaa tähdentää.

Toipuminen äkillisestä ja traumaattisesta menetyksestä on aina yksilöllistä. Vertaistukiryhmään voi tulla mukaan, vaikka menetyksestä olisi kulunut useampi vuosi. Tavoitteena on, että jokainen tulisi nähdyksi ja kuulluksi omassa surussaan.

– Ryhmän jäsenenä oleminen ei vaadi mitään. Siellä ei tarvitse osata puhua ja keskustella, vaan mukana voi olla vain kuuntelemassa, jos se tuntuu hyvältä. Jokaisella on oma tärkeä paikkansa ryhmässä, Solismaa korostaa.

Tiesitkö?

Vertaistukiryhmä henkirikoksessa läheisensä menettäneille

• Paikkana Kriisikeskus Mobile, Asemakatu 2, Jyväskylä.
• Ryhmään voi tulla, kun menetyksestä on kulunut vähintään vuosi.
• Suljettu ryhmä kokoontuu kevään 2018 aikana seitsemän kertaa
  sekä kerran syksyllä.
• Ennen ryhmän aloitusta henkilökohtainen tapaaminen
  ryhmäohjaajan kanssa.
• Lisätietoja ja ilmoittautuminen sari.solismaa@jkl.fi tai p. 014 266 7150.

Artikkeli Omaisten elinkautinen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Johanna Tikkanen oli pahassa kolarissa kuusi vuotta sitten. Kuntoutumisen jälkeen hän on ajanut normaalisti autoa.

Nyt, reilut kuusi vuotta myöhemmin, Johanna Tikkanen kertoo onnettomuudesta, minkä siitä tänä päivänä tietää. Perheen kaksi lasta olivat olleet hoidossa Pyhäjärven mummolassa. Paluumatkalla kolmevuotias Sohvi istui turvaistuimessa äidin vieressä etuistuimella ja nelivuotias Elia yksin takapenkille kiinnitetyssä turvaistuimessa.
Kotimatka alkoi puolilta päivin, sopivasti lasten päiväunien aikaan. Tikkanen oli ajanut jo edellisenä iltana mummolaan saadakseen levättyä ennen paluumatkaa. Vatsatauti oli vaivannut hieman aiemmin, mutta hyvin nukutun yön ja maistuvan aamiaisen jälkeen kaikki tuntui olevan kunnossa.

Joku huusi aivan hirveästi

Äänekoskea lähestyttäessä jotakin kuitenkin tapahtui. Varmaa tietoa ei ole, mutta lääkäri epäilee vahvasti Tikkasen nukahtaneen rattiin. Auto ajautui arviolta satasen vauhdilla ulos tieltä ja törmäsi puihin. Tikkasella ei ole edeltäneistä kilometreistä mielikuvaa, ja itse onnettomuudesta ainoastaan se, että joku olisi onnettomuuden jälkeen huutanut autossa aivan hirveästi. Takana ajaneet pysähtyivät auttamaan ja saivat lapset ulos autosta. Heidät kyydittiin ensimmäisellä ambulanssilla sairaalaan. Äiti saatiin lopulta tajuttomana ulos autosta katon kautta, ja äidin matka alkoi toisella ambulanssilla kohti sairaalaa.

Poliisi oli jossain vaiheessa soittanut aviopuolisolle ja kertonut tapahtuneesta. Hän ehti sairaalaan ennen ambulanssia, jossa lapsia kyydittiin. Tikkanen kertoo, että aviomiehen on täytynyt olla shokissa. Mies on myöhemmin muistellut pohtineensa, että millä bussilla pääsisi nopeasti sairaalaan. Hänellä ei ollut tullut tuossa tilanteessa edes mieleen ottaa taksia.

Sairaalassa selvisi, että äidin vammat olivat pahimmat. Keuhkot olivat painuneet kasaan ja niskaan oli tullut pieni murtuma. Myös nilkka oli nyrjähtänyt. Käsissä Tikkasella on muistona ikuiset arvet lasinsiruista. Lapset selvisivät varsin pienillä vammoilla ja he kotiutuvatkin sairaalasta aika nopeasti. Äiti oli joitakin päiviä hoidettavana teho-osastolla ja sen jälkeen vielä jonkun aikaa tavallisella osastolla.

– Myöhemmin yksi hoitajista sanoi, että olimme selvinneet niin vähillä vammoilla kuin on voinut tuollaisesta onnettomuudesta selvitä, Tikkanen muistelee.

Syyllisyys ja häpeä nousivat pintaan

Laajoissa neurologisissa tutkimuksissa ei löytynyt mitään normaalista poikkeavaa, joka olisi selittänyt onnettomuuden syitä. Tieto toisaalta helpotti, mutta samalla nosti pintaan voimakkaat syyllisyyden ja häpeän tunteet. Onnettomuudesta ei voinut syyttää olosuhteita tai muita tielläliikkujia, pelkästään itseään. Myös auto ja turvavarusteet olivat kunnossa. Tikkanen pohti pitkään, että olisi voinut käydä todella huonosti. Autohan olisi voinut ajautua myös vastaantulevien kaistalle ja täysin sivullisia olisi voinut kuolla.

– Nyt päästiin yllättävän pienin vammoin, mutta jos joku olisi kuollut tai loukkaantunut vakavasti, olisi syytösten määrä tietysti ihan toinen.
Tikkanen joutui sairaalasta päästyään myös poliisikuulusteluihin, koska oli aiheuttanut vakavan liikenneonnettomuuden. Lopullisena synninpäästönä hän koki Äänekosken poliisilta tulleen puhelun. Poliisi oli tullut siihen tulokseen, että tapaus ei anna aihetta jatkotoimiin. Poliisin mielestä kaikki onnettomuudessa mukana olleet olivat joutuneet kokemaan kärsimystä jo omasta takaa ihan riittävästi. Tikkaselle tuli tunne, että edes joku oman perheen lisäksi uskoo ja näkee tilanteen samoin kuin hän itse, eihän hän aiheuttanut onnettomuutta tahallaan.
Vuosien varrella Tikkaset ovat puhuneet perheen kesken tapahtuneesta. Johanna Tikkanen arvioi, että lapsen silmin tilanteen on täytynyt olla kauhea. Esikoinen on muistellut, että äiti ei herännyt, vaikka hän kuinka huusi.

– Lapsethan heräsivät törmäykseen. Yhtäkkiä ollaan jossakin ja äiti on tajuttomana eikä häneen saa minkäänlaista yhteyttä.
Jälkikäteen ajatellen Tikkasesta tuntui hurjalta, ettei äitinä tiennyt mitään siitä, kuinka lapsille oli käynyt.

Perhe olisi hyötynyt kriisiterapiasta

Vaikka onnettomuudesta ei jäänyt suoranaisia traumoja, olisi Tikkasen mielestä koko perheelle suunnattu kriisiterapia ollut tarpeellista ja paikallaan.

– Minähän näin vain oman osuuteni ja prosessoin sitä itsekseni. Miehelleni tilanne oli varmasti aivan toinen, hänhän joutui tuolloin pyörittämään koko perheen arkea ihan yksin. Myös lasten kokemukset olisi ollut hyvä jakaa tuoreeltaan.

Tikkanen arvelee, että raja kriisiterapian tarjoamiselle näyttäisi kulkevan siinä, että joku kuolee tai loukkaantuu todella vakavasti. Hän itse kokee, että tilanteen purkamisesta olisi hyötyä myös vähemmän traumaattisissa tilanteissa, ja että se edistäisi toipumista.

Kuntoutumisen jälkeen Tikkanen oli vähän aikaa ahdistunut ja pelkäsi, että sama voisi toistua. Ajatus kävi mielessä, varsinkin jos tiesi joutuvansa ajamaan yöaikaan. Silti onnettomuus ei jättänyt hänelle pelkoa istuutua auton ratin taakse. Myös lapset toivoivat monesti, että äiti ajaisi.

Tikkanen muistelee vielä yhtä yksityiskohtaa, joka on jäänyt mieleen ennen onnettomuutta. Perheen nuorimmaisella oli joskus tapana pujottaa kätensä vapaiksi turvaistuimen vöistä. Äidille tuli ajon aikana erityisen vahva tunne, että asia pitää tarkistaa. Se olikin tarpeen ja äiti korjasi nukkuvan lapsen turvavyöt kuntoon.

Artikkeli Muistona vain ikuiset arvet julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kestämätöntä kipua

Terhi Ojalalle oman lapsen menettäminen on ollut pitkä ja kipeä tie pimeydestä pienin askelin takaisin valoon.

– Vaikka sydämestä on amputoitu palanen, ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin mennä eteenpäin, hän sanoo.

Matka on ollut äärettömän raskas. Kipu on ollut välillä kestämätöntä, jotakin sellaista, jota kukaan toinen ei osaa kuvitella.

– Alussa tuntui kuin minut oli heitetty mereen, kylmään ja pimeään, painot jaloissa ja käsissä. Tunsin vajoavani koko ajan alaspäin, en saanut henkeä, en nähnyt mitään.

Heti Mimmin kuoleman jälkeen Terhi Ojala hakeutui lääkäriin. Hänellä oli pakottava tarve varmistaa, että saa nukuttua.

– Tuntui, että sekoan, jos en pysty nukkumaan.

Ensimmäiset kuukaudet olivat pieniä muistikuvia sieltä täältä.

– Olo oli kummallinen, kun ei jaksanut tehdä mitään. Kaikki energia kului hengittämiseen. Suru teki niin kipeää, että itselle oli pakko takoa, että hengitä nyt.

– Jossakin kohtaa vajoaminen pysähtyi. Jostakin kaukaa näkyi yksi valonsäde, jota kohden halusin pyrkiä.

Suru mukana jokaisessa päivässä

Suru on läsnä jokaisessa päivässä. Mimmin tavarat ovat yhä omilla paikoillaan lapsuudenkodissa Kinkomaalla.

– En ole pystynyt hävittämään mitään, Terhi Ojala sanoo.

Toisena päivänä olo on parempi, toisena surullinen ja alakuloinen. Jatkuva ikävä kalvaa mieltä.

– Rankimpia ovat kaikki juhlapyhät, varsinkin äitienpäivä ja isänpäivä, jolloin Mimmi on syntynyt. Jonkinlaista joulua on ollut pakko viettää lapsenlasten vuoksi.

Pahimmillaan suru on tuntunut myös fyysisenä kipuna. Vasen olkapää oli vielä kahden vuoden jälkeen niin kipeä, että Terhin oli pakko mennä lääkäriin.

– Ajattelin, että suruni on olkapäässä, koska se on niin lähellä sydäntä. Onneksi kohtasin lääkärin, joka ymmärsi. Suru voi tuntua myös fyysisenä kipuna.

Terhi on kiitollinen kaikille niille läheisille, ystäville ja kollegoille, jotka ovat kannatelleet vaikeimpina aikoina. Heidän tukensa on ollut korvaamatonta. Ja onneksi on perhe: aviomies, kaksi jo aikuista lasta sekä lapsenlapset, Terhi Ojala huomauttaa.

– Mieheni Esan kanssa juttelemme Mimmistä päivittäin. On suuri lahja, että olemme pysyneet yhdessä.

Luonto on lohduttanut

Olohuoneen ikkunasta avautuu kaunis metsämaisema ja kun oikein tarkasti katsoo, voi mäntyjen välistä nähdä pilkahduksen Päijänteen rantaa. Luonto on ollut toipumisessa valtava voimavara. Samoin Mimmin Nestori-koira, jonka kanssa oli ja on yhä pakko lähteä liikkeelle.

– Luonto on ymmärtänyt ja auttanut. Olen saanut henkistä vahvuutta ja voimaa milloin auringonpaisteesta, tuulen henkäyksestä ja veden liikkeestä. Kun satoi, tuntui, että luontokin itki kanssani.

Tärkeää vertaistukea ovat tarjonneet KÄPY – Lapsikuolemaperheet ry:n sekä nuoren lapsensa menettäneiden Facebook-ryhmät. Jyväskylän seurakunnan järjestämässä sururyhmässä saattoi jakaa asioita samassa tilanteessa olevien vanhempien kanssa.

– Ryhmien sisällä olen voinut purkaa asioita ja huomata, että muut ymmärtävät mistä minä puhun ja miltä minusta tuntuu.

Elämä on hetkissä

Mimmin kuoleman jälkeen Terhi Ojala on joutunut pohtimaan itseään uudelleen niin naisena, äitinä kuin ihmisenä.

– Toivon, että olen muuttunut hyvään suuntaan. Olen aikaisemminkin yrittänyt olla läsnä tässä hetkessä, mutta nyt arvostan hetkessä elämistä vielä enemmän. Elämän kunnioittaminen on lisääntynyt, mutta toisaalta en pelkää enää kuolemaakaan.

Vertaisryhmissä Terhi on huomannut, miten paljon on vanhempia, jotka ovat menettäneet lapsensa. Oman surun keskellä ei tarvitse jäädä yksin.

– Olen oppinut tuntemaan kiitollisuutta, että minulla oli Mimmi 21 vuotta. Kaikki eivät ole saaneet pitää lastaan näinkään kauaa.

Jotain vanhasta minästä on tullut pikku hiljaa takaisin.

– Tänä keväänä huomasin ensimmäistä kertaa, että oli kiva lähteä kavereitten kanssa syömään.

Yksi pieni valonsäde kasvaa vähitellen suuremmaksi ja suuremmaksi.

– Haluan vahvasti kulkea siinä valossa ja löytää kaikesta hyvää ja positiivista.

Sydän on rikki

Terhi Ojala on monta kertaa miettinyt, mitä vastata, kun joku kysyy mitä kuuluu.
– En voi sanoa että voisin hyvin. Ehkä todeta, että paremmin kuin eilen tai viime kesänä. Voinko ikinä enää sanoa, että voin tosi hyvin. En voi, kun sydän on rikki.

Artikkeli Pimeydestä kohti valoa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.