– Sen melodiahan on hyvin suomalaiskansallinen, lähes kalevalainen, toteaa korvamadon säveltänyt Timo Ruottinen, 71.

– Ajatukseni oli, että vaikka kappale soi mollissa, se pitäisi toteuttaa niin iloisesti, etteivät ihmiset ollenkaan huomaisi sen olevan mollisävelmä.

On Ruottinen ehtinyt uransa aikana säveltää muutaman muunkin teoksen. Hänen viimeisin ja laajin sävellyksensä on viime vuonna valmistunut parituntinen Uspenie-vigilia, joka liittyy yhteen ortodoksisen kirkkovuoden suurista juhlista.

Tätäkin ajankohtaisempi on suomigospelin varhaisteos Missa Popularis, jonka ensiesityksestä tulee näinä päivinä kuluneeksi viisikymmentä vuotta. Pääsiäisenä 1969 Turun radikaaleilla kristillisillä teinipäivillä ensimmäisen kerran kuultu barokki-, rock- ja proge-vaikutteinen messu herätti hämminkiä aikana, jolloin sähkökitarat eivät kirkoissa soineet.

”Ollaan palaamassa pimeään viidakkoon, jossa poppamiehet poppamiesten tapaan hurmioituvat omista äänistään ja hälyistään”, huolehti eräs kuulija messua koskevassa mielipidekirjoituksessa.

– Kyllähän sitä kaikenlaista tuli vastaan, ihan helvettiin julistamista myöten. Mutta siihen aikaan sen otti vain sulkana hattuun, Ruottinen toteaa rauhallisesti muutama vuosikymmen myöhemmin.

Missa Popularis syntyi keskelle kuohuvaa maailmaa. Vietnamissa sodittiin loputonta sotaa, lohduttomat kuvat Biafran nälkäänäkevistä lapsista levisivät länsimaihin, ihmisoikeuksia kunnioittavan sosialismin kokeilu katkesi Tšekkoslovakiassa koko maan miehitykseen.

Jeesuksen vallankumouksellinen toiminta ja vuorisaarna puhuttelivat nuoria kristittyjä. Ruottinenkin kiersi kouluissa pitämässä kristillis-pasifistisia aamuhartauksia ja lauloi rauhanmerkki rinnassa kristillisiä lauluja – myös siinä varuskunnassa, johon myöhemmin päätyi suorittamaan asepalvelusta.

– Siinä kyllä lusmuilin, mutta perhesyistä, olin jo naimisissa ja meillä oli lapsi. Yksi kersantti näki aika suuren ongelman siinä, että olin käynyt siellä laulamassa, hän muistelee.

Eräs Ruottista ja aikalaisia erityisesti puhutellut ajatus löytyi Matteuksen evankeliumin kohdasta, jossa puhutaan Jumalan palvelemisesta ruokkimalla nälkäisiä, vaatettamalla alastomia ja hoitamalla sairaita.

– Se ajatus, että Kristus on toisissa, heikoimmissa ihmisissä, oli meille valtavan tärkeä.

Politiikka heijastui vahvasti myös ajan taiteeseen, mutta parikymppisenä säveltämäänsä latinankielistä messua Ruottinen ei pidä varsinaisesti julistavana teoksena.

– Siinä on perinteisestä poikkeava musiikki-ilmaisu, mutta perinteinen latinankielinen jumalanpalvelusteksti. Yhdessä osiossa, Dona nobis pacemissa (Anna meille rauha) on tosin sävy, joka ei tarkoita pelkästään sisäistä rauhaa. Ja tietysti tekijänä oli tällainen heppu kuin minä, nahkoineni, karvoineni.

Närkästynyttä kritiikkiä ruokkivat kenties eritoten jumalanpalvelusmusiikissa tuohon saakka tuntemattomat vaikutteet, joita nuori säveltäjä ammensi muun muassa Beatlesiltä, Beach Boysilta ja progeyhtye Procol Harumilta.

Ruottiselle jumalanpalvelus oli – ja on – kuitenkin hiljentymisen paikka.

– Tarkoitukseni ei ole säveltäjänä asettaa siihen mitään sellaista, mikä häiritsee kuulijoiden sisäistä keskittymistä. Päinvastoin, haluan nimenomaan tukea sitä, hän sanoo.

– Mutta on asioita, joita ei voi selittää, ne avautuvat ihmisille niin monella eri tavalla. Musiikki ei ole aina systemaattisesti luokiteltavissa, kuten eivät aina ole järkeenkäypiä nämä hengen asiatkaan.

Uskonto ja taide ovat lopulta hyvin lähellä toisiaan, Ruottinen toteaa.

– Ortodoksisessa kirkossahan kaikki teksti on aina laulettu vähintään resitoiden. Musiikki kannattelee jumalanpalveluksen kulkua, eikä se muoto ole turhaan kehittynyt. Se tekee ihmisen sielulle hyvää, 80-luvulla ortodoksiseen kirkkoon liittynyt säveltäjä pohtii taiteen ja uskon monisyistä suhdetta.

– Monelle nykyihmiselle taide voi tulla uskonnon tilalle, olla kokemuksellisesti korvaamassa sitä. On hyvin luontevaa, että uskonnolliset organisaatiot ottavat myös taiteen – muutkin taiteen muodot kuin musiikin – käyttöönsä.

Sisällyksetöntä sentimentaalisuutta tai eskapismia Ruottinen musiikissa karsastaa. Monet nykyiset hengelliset laulut ja niiden lyriikat ovat hänestä ”aikamoista tunnelmointia”. Kirkkokin näyttäytyy hänelle entistä yksilökeskeisempänä ja yhteiskunnallisesti konservatiivisempana.

Ovatko kristityt vielä maan suola? hän kysyy.

Maailman hätä on viidenkymmenen vuoden aikana muuttunut, muttei suinkaan poistunut. Tulevaisuus on kuitenkin nuorissa, Ruottinen uskoo.

– Tässä ajassa se näkyy esimerkiksi nuorten ilmastomielenosoituksissa. Silloin aikanaan pelättiin ydinsotaa ja laulettiin, että ”partaalla tuhon ollaan”, mutta kyllähän ilmastonmuutos on oikeasti vielä paljon vakavampi ongelma.

Missa Popularis

Hieman erilainen jumalanpalvelus goes Missa Popularis Taulumäen kirkossa 22.4. kello 18.

Esiintyjinä jyväskyläläinen Ruamjai-kuoro ja tamperelainen The New Segment Orchestra.

Teos kuullaan Taulumäellä nyt toista kertaa viidenkymmenen vuoden tauon jälkeen.

Ilmainen konsertti on Jyväskylässä 17.–19.5. järjestettävien Kirkkopäivien ennakkotapahtuma.

Artikkeli Hyvää sielulle julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Yksi tämänvuotisen tapahtuman nimekkäimmistä tekijöistä on kreikkalais-ranskalainen taiteilijakaksikko Maro Avrabou ja Dimitri Xenakis, joiden teos Guardian Angels (Suojelusenkelit) antaa uuden elämän vanhoille kastelukannuille.

– Päivisin kastelukannut ovat kasvien suojelijoita ja vartijoita, valkoisia niin kuin enkelit. Illalla niihin syttyvät värikkäät valot ja ne kastelevat ympäröiviä puita. Valokuitujohdot simuloivat virtaavaa vettä, taiteilijat kertovat.

Kirkkopuistoon sijoittuva installaatio heijastelee kasvuun tarvittavia luonnon elementtejä, valoa, vettä ja maata.

– Teos viittaa kasvien ja laajemminkin luonnon vaalimiseen. Haluamme nostaa esiin myös ihmisen roolin – tämä on kunnianosoitus kaikille puutarhureille.

Tunnelmaa puistoon luovat muun muassa jättimäiset kukat ja ihmeelliset perhoset.

Kirkkopuistossa nähtävä valoteoskokonaisuus on nimeltään Salainen puutarha. Värikkäiden kastelukannujen lisäksi valoa ja tunnelmaa puistoon luovat muun muassa jättimäiset kukat ja ihmeelliset perhoset.

Kaupunginkirkon ovet ovat auki valon aistijoille kaikkina tapahtuman kolmena iltana. Kirkkoon voi astua vain hengähtämään hetkeksi, mutta tarjolla on myös musiikkia, valokuvanäyttely ja live talk show.

Laura Siltalan vetämän talk show’n teema on niin ikään luonnon ja ihmisen vuorovaikutus. Illassa kysytään, mikä on luonnon vaikutus ihmiseen, ihmisen vaikutus luontoon, sekä mitä haasteita tulevaisuus tuo tullessaan. Mukana ovat ekoteologi Panu Pihkala sekä tietokirjailija Rinna Saramäki.

Valon kaupunki laajenee Kävelykadulle toteutettavan teemakadun myötä.

Tulevassa tapahtumassa valo kattaa koko kaupungin entistä paremmin.

– Valon kaupunki laajenee Kävelykadulle toteutettavan teemakadun, Valokadun, myötä. Kirkkopuistosta Aren aukiolle asti on luvassa valosomisteita, valotaidetta sekä myyntikojuja, kertoo tapahtuman koordinaattori Jani Ruotsalainen.

Syksyinen valotapahtuma on Ruotsalaisen mukaan näkyvä osa laajempaa Valon kaupunki -hanketta, jolla kehitetään myös kaupungin pysyvää valaistusta.

– Se kokoaa tänne suuren joukon ihmisiä asiantuntijoista matkailijoihin, ja on siksi oivallinen tapa viestiä Jyväskylästä valaistuksen edelläkävijänä. Kaupunkivalaistuksen suhteen Jyväskylä on Suomen energiatehokkain kaupunki, ja sitä sanomaa on ilo viedä eteenpäin.

Valon kaupunki -tapahtuma 27.–29.9.

Kaupunginkirkko avoinna tapahtuman aikana torstaista lauantaihin kello 17–22. 

Kaupunginkirkon ohjelmassa valokuvanäyttely, musiikkia sekä Ilta Lauran kanssa -live talk show perjantaina 28.9. kello 21. 

Tarkempi ohjelma seurakunnan nettisivuilla www.jyvaskylanseurakunta.fi

Koko tapahtuman ohjelma osoitteessa www.valonkaupunki.jyvaskyla.fi

Artikkeli Lohtua valon kaipuuseen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Pihan takaosassa katse kiinnittyy vanhoihin junavaunuihin, jotka on kunnostettu näyttelytiloiksi. Kapuamme vaunuun, jossa on Karin tuotantoa hänen uransa alkuvaiheilta. Liuskekivestä veistettyjä kissoja, lasista ja pronssista tehtyjä valokirjoja, kookkaita kiviteoksia. Oivaltavaa, kantaaottavaa, pisteliästäkin. Fiinimpää salonkivaunua koristavat Samulin sympaattiset hirvi- ja lintuhahmot.

Yhteistyö on luontevaa

Taiteilijoiden pajassa on kotoinen tunnelma: kamiinassa räiskyy tuli, kahvi porisee ja radio soittaa iskelmää. Tähän tapaan isä ja poika yleensä aloittavat päivänsä. Kari vähän aiemmin, Samuli sitten, kun on saanut lapset kouluun ja päiväkotiin.

– Tämä on meidän työmaa. Pidämme säännöllisestä rytmistä kiinni. Emme lipitä viiniä ja odottele inspiraatiota. Kumpikin tekee omia juttujaan, mutta autamme toisiamme eri työvaiheissa, kertoo Kari.

Ajatus isän ja pojan työskentelystä yhdessä syntyi luonnostaan. Kari oli tehnyt taidetta 1980-luvun alusta lähtien virkamiesuransa ohessa autotallissaan. Samuli kiinnostui käsillä tekemisestä seurattuaan isänsä työskentelyä. Myös Palokan yläkoulun kuvisope Jarmo Laaksonen rohkaisi taiteellisesti lahjakasta nuortamiestä hakeutumaan taiteen pariin.

Valmistuttuaan Keski-Suomen käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksesta ja Kuopion muotoiluakatemiasta Samuli etsi paikkaa taiteen tekemiseen.
Kun Pykälistö löytyi, isä oli valmis ryhtymään poikansa tavoin yrittäjäksi.

– Samppa on diplomaatti, joka on mukana liitoissa ja yhdistyksissä. Minä taas haluan kulkea aina vastavirtaan. Olin suututtanut kulttuuripiirit ja ajattelin, että Sampan vanavedessä pääsen tekemään taidetta päätoimisesti, Kari kuvaa.

Taidetta eri materiaaleista

Karin taide on syntynyt halusta ottaa kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Kivi valikoitui Karin materiaaliksi sillä ajatuksella, että sitä olisi hänen mielestään hyvä käyttää jo eläessä. Kiven ohella Kari on käyttänyt teoksissaan paljon lasia ja valoa.

– Haluan uhmata erilaisten materiaalien yhdistämistä. Uhmahenki pitää olla päällä, jotta löytää jotain uutta.

Samulin taiteen tekemistä on ohjannut pyrkimys toteuttaa omia ajatuksia eri materiaaleilla. Hänelle läheisiä materiaaleja ovat metallit, pronssi ja teräs.

– Ne ovat kovia ja kestäviä. Teosten aiheet tulevat elävästä elämästä. Yleisesti ottaen luonto on minulle tosi tärkeä, Samuli toteaa.

Samulin tunnetuimpia veistoksia ovat Citybird-linnut. Kipinä kivitöihin syntyi hänen pikkupoikana poraamista tuikkukivistä.

– Myöhemmin tuikusta jalostui hiirihahmo, jolle kasvoi korvat ja häntä. Sitten rupesin miettimään, miten kiven saa kävelemään. Citybirdin pää ja jalat syntyivät pronssista. Siitä se lähti. Se elää koko ajan.

– Sampalle luonto on tärkeä, minä teen taidetta siitä, mikä ottaa minun luonnolle, Kari kiteyttää.

Vinoilua hyvässä hengessä

Työtä tehdessään isä ja poika eivät paljon puhu. Mutta sanailevat sitäkin enemmän. Yhdessä työskentelyssä antoisinta heidän mielestään onkin, että toiselle saa vinoilla hyvässä hengessä.

– Voimme sanoa asioita vapaasti ja suoraan. Meillä on näkemyseroja, mutta pääsääntöisesti yhteistyö toimii hyvin. Kun tulee törmäyksiä, voi ottaa hajurakoa ja siirtyä toiseen verstaaseen, Samuli tuumaa.

Erimielisyydet käsitellään nopeasti.

– Kutsutaan syömään ja käydään asia läpi, Kari kertoo.

– Emme ole pitkävihaisia. Ei tässä ole aikaa sellaiseen, Samuli vahvistaa.

Pyydättekö toisiltanne anteeksi?

– No minä en pyydä. Samuli saa pyytää. Minunkin puolesta, nauraa Kari.

Yhteen hiileen

Nauru ei ota loppuakseen, mutta kun pyydän Samulia luonnehtimaan isäänsä, hän vakavoituu.

– Hän on äärimmäisen hieno ja oikeudenmukainen ihminen, joka ottaa muut laajasti huomioon. Isä on minulle arvokas ja rakas. On ollut helppo lähteä tällaiselle vaikealle alalle, kun on nähnyt realiteetteja, eikä ole ollut mitään odotuksia. Kaikki, mikä on tullut, on ekstraa. Eteenpäin on päästy pikkuhiljaa.

Kari arvioi, että heidän suhteeseen on tullut yhteistyön myötä lisää syvyyttä.

– Aistimme toistemme ajatukset ja puhallamme yhteen hiileen. Minä olen särmikäs ja Samppa rauhallinen. Täydennämme toisiamme.

Artikkeli Uhmaaja ja diplomaatti julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Löytäkää meidät -veistossarja kuvaa lapsen sisäistä ja ulkoista kasvua kuten arvoja ja minuuden rakentumista

– Lapsuuteen liittyvää tutkimustietoa on paljon, mutta sitä ei hyödynnetä riittävästi ruohonjuuri- ja päättäjätasolla, Noramies sanoo.

Lapsi tarvitsee kasvussaan rakkautta, aikaa ja rauhaa, mutta esimerkiksi suuret päivähoitoryhmät ja koululuokat häiritsevät kasvurauhaa. Lasten vanhempiin kohdistuu suorituspaineita.

– Työssä ihminen nähdään vain kulueränä, ja vapaa-aikaakin pitää suorittaa: mikään ei tunnu riittävän, Lääperi summaa.

Lapset seuraavat aikuisten maailmaa ja tekevät siitä päätelmänsä. Lasten pitäisi kokea, että on mukava kasvaa aikuiseksi. Nyt ei välttämättä ole niin.

Tiede, taide ja hengellisyys kohtaavat

Onneksi meillä on mahdollisuus muuttaa kehityksen suuntaa, ja siihen Human Art & Forum Jyväskylä tähtää. Pohjoismaissa on hyvät rakenteet kuten koulu ja tutkimus, samoin kuin sananvapaus, naiset listaavat. Human Art & Forum Jyväskylä haluaa yhdistää tutkimustiedon, taiteen ja hengellisyyden.

Tapahtuman pääpuhujaksi on toiveissa saada Norjan kruununprinssi Haakon. Hänen teemansa on Global Dignity.

Kuluttajasta kuoriutuu ihminen

Tiedettä edustavat avaruustutkija ja tapahtuman suojelijaksi lupautunut Sini Merikallio, kasvatustieteen tohtori Mirjam Kalland sekä kasvatustieteen tohtori ja kestävän hyvinvoinnin asiantuntija Arto O. Salonen. Hengellisestä kasvusta puhuu Toivakan kirkkoherra Panu Partanen.

Merikallio hakee ymmärrystä elämän erilaisuuteen eläinlääketieteestä ja puntaroi taiteen, avaruustutkimuksen ja eläinlääketieteen yhtäläisyyksiä.

Kalland tarkastelee kehittyvän mielen ja ympäröivän maailman yhteyttä sekä taiteen ja esteettisten kokemusten merkitystä lapsen hyvinvoinnille ja kehitykselle.

Salonen uskoo, että arvomme ovat jo muuttuneet.

– Elämän tarkoituksena ei enää ole materiaalisen vaurauden maksimointi. Tilalle tulee henkisen, sosiaalisen ja kulttuurisen vaurauden tavoittelua. Kuluttajasta kuoriutuu ihminen, Salonen sanoo.

Kirkkoherra Panu Partanen kannustaa tarkistamaan omia näkemyksiä ja ottamaan tieteen tulokset tosissaan kaikilla elämän osa-alueilla.

– Aikuinen usko ei saisi koskaan menettää lapsille tyypillistä ominaisuutta, uteliaisuutta.

 Aikatila yhdistää sisäisen ja ulkoisen

Taiteesta pitää puheenvuoron kuvataiteilija Irina Noramies aiheenaan aikatila Kai Noramiehen ja Aija-Leena Lääperin veistoksissa. Yhdistävänä tekijänä on aikatilakäsite, jota tarkastellaan ihmisen ulkoisen ja sisäisen tilan kautta. Ulkoinen tila on maailma, jossa elämme, ja sisäinen tila on ihmisen henkinen, hengellinen ja fyysinen kasvuprosessi.

Lääperi ja Noramies haluavat kehittää foorumista jokavuotisen tapahtuman. Heidän panoksensa on taide. Kai Noramiehen Löytäkää meidät -veistossarja kuvaa lapsen sisäistä ja ulkoista kasvua kuten arvoja ja minuuden rakentumista. Lääperin Hengen palo -teossarja kuvaa ihmisen voimaa, herkkyyttä ja haavoittuvuutta sekä ihmisen ja luonnon riippuvuussuhdetta.

Tapahtuma järjestetään lokakuussa, jolloin liputetaan lasten oikeuksille ja vietetään Global Dignity -päivää. Se on osa Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmistoa.

Keskustelufoorumi lauantaina 7.10. Jyväskylän yliopiston päärakennuksen juhlasalissa. Lisäksi tapahtumaan liittyy kolmen viikon mittainen taidenäyttely, jonka paikka varmistuu myöhemmin.

Human Art & Forum Jyväskylän näyttelymaistiainen ja esittely 16.–20.5. Galleria Hopassa (Kauppakatu 8). Avoimet avajaiset 15.5. klo 18–20.
Näyttely avoinna 16.–19.5. klo 11–18, 20.5. klo 11–20, mukana Akseli Hiltunen. Näyttelyn teoksia voi  ostaa ja näin tukea tapahtumaa.

Artikkeli Löytäkää lapsi, haastaa uusi keskustelufoorumi julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kuvataiteilija Annukka Laineelle suunnitteluhaaste oli jännittävä ja mieluinen.

– Se on lähellä sitä, mitä olen kauan tutkinut, eli jakamattoman kirkon ajan kirkkotaidetta.

Materiaali eli villa tuo jännitystä taidemaalarille.

– Jännitti, kun en itse pysty toteuttamaan suunnitelmiani.

Tekstiilit puhuvat myös sanallisesti

Sana kuvan rinnalla

Suunnittelun lähtökohta on raamatullinen: Mooseksen toinen kirja, jossa Jumala antaa israelilaisille ohjeet ilmestysmajan koristelun ja pappien pukujen toteuttamiseen. Kirkkovuoden ajankohdat ja Raamatun pelastushistoria ovat antaneet suuntaviittoja suunnitteluun, samoin juutalainen kuvakieli, johon Laine on perehtynyt.

Hän iloitsee siitä, että tekstiilit puhuvat myös sanallisesti, eivät pelkästään muotokielellä ja kuvioinnilla.

– Pyöreän alttaripöydän liinoihin kirjotaan Raamatun sanaa. Esimerkiksi pääsiäisen valkoiseen liinaan tulee teksti Minä elän.

Ekologinen villa korvaa silkin

Keltinmäen kirkon nykyiset kirkkotekstiilit ovat jo käytössä nuhjaantuneet. Kirkon 25-vuotisjuhlavuosi on hyvä merkkipaalu tilata uudet tekstiilit. Materiaaliksi valikoitui villa. Entiset tekstiilit ovat silkkiä.

– Villa on ekologinen ja kestävä materiaali, silkin tuotannossa on omat eettiset ongelmansa. Lisäksi silkkitekstiilien puhdistaminen on hankalaa, kertoo aluekappalainen Eivor Pitkänen.

Kirkkotekstiilien suunnittelu käynnistyi jo kaksi vuotta sitten. Pääsiäiseksi valmistuvat valkoisen värisarjan tekstiilit, loput värit tulevat käyttöön vuoden kuluessa.

Jokaiseen värisarjaan kuuluu alttariliina, kirjaliina ja ehtoollismaljan päälle laitettava kalkkiliina sekä papin vaatteet eli stola ja kasukka.

Kuvataiteilija Annukka Lainetta oli helppo pyytää tekstiilien suunnittelijaksi, sillä hänen töitään on Keltinmäen kirkossa jo valmiiksi: syntiinlankeemusta kuvaava taulu Kohtalokas valinta ja helmikuussa käyttöön otettu kastealttari.

– Hän tuntee varhaiskristillistä taidetta ja symboliikkaa.

Symboliikalla on kirkossa vahva viesti.

– Luterilaisen käsityksen mukaan kuva on saarnan väline, ei pelkkä koristelu, Pitkänen toteaa.

Värimaailma muuttuu hieman uusien koristekirjailtujen tekstiilien myötä, sillä silkkiset tekstiilit ovat hehkuneet väriä kirkossa.

Monipuolinen hanke ompelijalle

Kirkkotekstiilit toteuttaa ompelija Maija Hallikas-Manninen Ateljé Solemniksesta. Pääsiäisen valkoisissa tekstiileissä hehkuu ketju- ja varsipistoin kirjottu kulta.

Yhteistyö kuvataiteilija Annukka Laineen kanssa on ollut helppoa. Työskentely on edellyttänyt tutustumiskäyntejä Keltinmäen kirkossa ja monia kokeiluja siitä, miten luonnokset siirtyvät kirjotuiksi kuvioiksi villakankaalle.

– Kiva kun nämä värisarjat ovat keskenään erityyppisiä, on yksinkertaisempaa ja perinteisempää kuviointia ja runsaampaa kirjontaa. Innolla odotan, että pääsen jatkamaan muita värisarjoja.

Artikkeli Keltinmäen kirkkoon uudet kirkkotekstiilit julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

ENONKOSKEN luostariyhteisössä pidettiin viime vuonna ikonityöpaja, jonne ilmoittautui joukko rohkeita taiteilijoita tavoitteenaan luoda luterilainen ikoni. Työn tuloksista on avattu näyttely Kangasalla.

Taiteilijoissa on suomalaisten lisäksi puolalaisia ja ukrainalaisia, ja jokaisen tausta näkyy heidän kättensä jäljessä. Näyttely on osa reformaation juhlavuotta.

Ikonimaalauksessa noudatetaan yleensä tarkkoja sääntöjä. Klassisen ikonitaiteen maalari maalaa kuvan tarkasti esikuvansa kaltaiseksi sekä asettelultaan että yksityiskohdiltaan. Tätä perustellaan muun muassa sillä, että ikoni on väreihin puettua teologiaa, jota ei voi muuttaa. Ikoni ei ole tavallinen kuva, vaan portti näkyvästä elämästä ei-näkyvään. Näitä sääntöjä venytettiin Enonkosken ikonityöpajassa urakalla.

Pellervo Kokkosen ja Anna Makaćin ideoiman työpajan ohjaajana toimi lisäksi puolalais-skotlantilainen Basia Mindewicz. Pajaan osallistuivat taiteilijat Ilona Rytkönen, Tiina Törö ja Marja Hynninen.

Suomessa suositaan perinteistä ikonia, maailmalla myös moderni ikonitaide on nousussa. Ilona Rytkönen toi ikoniaiheet Suomen talveen. ”Pohjolan Kristus” -ikonissa Kristus luistelee jään päällä. ”Pako Rovaniemelle” on ikoni, jossa Maria ja Jeesus-lapsi ratsastavat porolla.

Maria Hynninen taas on ollut venäläisten mestareiden ikonikursseilla. Hänen kädenjälkensä on perinteisempää, kuten ”Kädetön Jumalan äiti” -teoksessa. Graafikko Tiina Törö puolestaan tuo suomalaisen luonnon mystiikan teoksiinsa.

– Tällainen kokeilu on aika uutta Suomessa. Nykyaikainen hengellisyys etsii tapoja itseilmaisulle ja mielestäni siinä ollaan luterilaisen ajattelun ytimessä, Ari Luomajoki pohtii.

Modernit ikonit -näyttely 31.3. saakka Galleria Art Villa Armas, Kangasala.

Artikkelin pääkuvan työt ovat Tiina Mörön tekemiä.

Artikkeli Ikoni on yhteistä omaisuutta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.