Leena Ruotosen päässä löi tyhjää, oli vaikea hengittää. Syöpä! 58-vuotiaan erityisluokanopettajan toukokuinen päivä oli alkanut kuten mikä tahansa arkipäivä, mutta siinä hetkessä hänestä tuli syöpäpotilas.

Muutama tunti aiemmin hän oli tullut keskussairaalan päivystykseen työterveyslääkärin lähetteellä. Aika sinne oli varattuna verenpainelääkityksen vuoksi, mutta hän kertoi samalla muutaman viikon jatkuneesta ponnettomuudesta, pitkittyneestä yskästään, valvotuista öistä ja runsaasta hikoilusta. Mahanseutu oli oudosti kasvanut ja paino lisääntynyt lyhyessä ajassa useita kiloja. Housut kiristivät, vaikka mitään kipua ei tuntunut.

Tutkimuksissa syöpää löytyi lähes koko vatsan alueelta, ja se nimettiin munasarjasyöväksi. Isoa leikkausta saisi odottaa parin viikon ajan sairauslomalla kotona. Sinä vuonna luokan kevättodistukset kirjoittaisi joku muu.

Odottelin leikkausta ja hoitojen alkamista ja toivoin parasta.

Ruotonen päätti kertoa sairaudestaan avoimesti. Koko lähipiiri, työkaverit, ystävät ja läheiset olivat yllättyneitä ja kauhuissaan. Puhelin soi, kun monet tarjosivat myötätuntoisina tukeaan ja kyselivät vointia.

– Helpotti, kun sain kerrottua ihmisille tilanteestani, koska sitten saisin sairastaa rauhassa. Odottelin leikkausta ja hoitojen alkamista ja toivoin parasta.

Odottaminen oli raskasta. Vatsa jatkoi kasvamistaan, kasvot ja vartalo turposivat niin, että päälle mahtui vain vaatekomeron isoin mekko. Yskäkin paheni ja valvotti öisin. Lopulta isoa leikkausta ei tehtykään, vaan kasvaimesta päätettiin ottaa koepala. Tehtiin myös munuaisten virtaamista mittaava koe, koska sytostaattihoitoihin tarvitaan vahvat munuaiset. Hoitoja pitäisi vielä odottaa muutama päivä.

Eräänä aamuyönä alkoi oksentaminen. Olo oli niin heikko, että oli lähdettävä päivystykseen ja saman tien osastolle. Hoitojen alkua saisi nyt odotella sairaalassa. Kunto huononi yhä, käveleminen oli työlästä ja hengittäminen vaikeutui.

Vatsanahkaa kiristi niin, että se tuntui repeävän, hän muistaa.

– En tiennyt lainkaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi, makasin tipassa ja odotin. Vatsanahkaa kiristi niin, että se tuntui repeävän, hän muistaa.

Vihdoin sängyn vierelle käveli kaksi lääkäriä uutisineen.

– Nyt olemme todenneet, että mitään ei voida tehdä. Munuaiset eivät toimi, emmekä voi aloittaa sytostaattihoitoja. Alamme etsiä teille jatkopaikkaa Kyllön sairaalasta, he kertoivat.

Elinaikaa annettiin muutama päivä tai enimmillään kaksi viikkoa. Tajunta hiipuisi vähitellen ja lopulta tulisi kuolema, jota saisi odottaa Kyllössä terminaalihoidossa. Kipuja ei kuitenkaan tarvitsisi kärsiä, sen he lupasivat.

Tilanne oli kummallinen ja käsittämätön, tähänkö kaikki päättyisi? Niin moni asia jäisi kesken. Kuitenkin olo oli niin sairas ja väsynyt, että kuolema tuntui ymmärrettävältä. Mieli tarrautui käytännöllisiin asioihin. Hän alkoi järjestelyt kiireellä miesystävänsä, vanhan äitinsä ja jo aikuisen poikansa kanssa. Hautajaiset piti suunnitella. Hautapaikka olisi valmiina isän vieressä hautausmaalla, ja tuttu pappi hoitaisi siunauksen. Pitäisi laatia kuolinilmoitus ja avoin kutsu hautajaisiin. Piti soittaa ja kertoa uutiset kaikille.

Mutta syvällä sisällä säilyi kuitenkin epäilys – enhän minä noin vain voi kuolla.

Ruotonen uskoi, että läheiset kyllä pärjäisivät ja osaisivat jatkaa elämäänsä. Hänelle kuolema tarkoittaisi tuskan loppumista ja pääsyä pois. Ajatus tuntui jopa etuoikeudelta.

– Ajattelin, kuinka onnekasta on päästä näin helpolla pois. Livistän takaportista ilman heikentyvää vanhuutta. Mutta syvällä sisällä säilyi kuitenkin epäilys – enhän minä noin vain voi kuolla.

Kyllössä kuoleman ajatteleminen ja sopeutuminen terminaalihoitoon keskeytyivät jo puolen tunnin kuluttua saapumisesta, kun naislääkärin kiireinen korkokenkien kopina pysähtyi huoneen ovelle. Hänellä oli toisenlaisia uutisia: Koepalan tulokset olivat tulleet, ja kyseessä olikin aivan toinen syöpä, lymfooma – ja se oli hoidettavissa. Hoidot Sädesairaalassa alkaisivat jo seuraavana päivänä!

Oikeat lääkkeet parantavat ihmisen.

Lääkäri jatkoi puhettaan ja vastaili Ruotosen äidin kysymyksiin, kertoi mistä lymfoomasta oli kysymys ja mitä seuraavaksi tapahtuisi.

– Tuskin kuulin, mitä he puhuivat. Päässäni humisi ja rintaa puristi, Ruotonen kuvailee tuntemuksiaan.

Sitten tuli itku. Se purkautui vihdoin syvältä ensimmäisen kerran syöpäuutisten jälkeen. Pian kaikki kolme kyynelehtivää naista halailivat toisiaan. Vielä ei olisikaan kuoleman aika.

Sairaus sai uuden nimen: aggressiivinen diffuusi suurisoluinen B-solulymfooma vatsakalvolla, pernassa ja keuhkoissa. Sädesairaalassa tehokkaat hoidot päästiin aloittamaan, kunhan ensin elvytettiin munuaiset perinpohjaisella suonensisäisellä lääkityksellä.

Ensimmäisen solunsalpaajahoidon tehokas lääke piti annostella varoen, koska nopeasti poistuva syöpäsolukko saattaa tukkia munuaiset – ja niin myös kävi. Onneksi hengenvaarallinen tilanne saatiin jälleen korjattua.

Ruotonen puhuu kunnioittavasti biologisesta ihmelääke rituksimabista, joka 2000-luvun alussa nosti lymfoomien hoitotulokset uusiin lukemiin. Muutenkin hänellä on kova usko lääkkeisiin.

– Unilääkkeillä pystyin nukkumaan ja pahoinvointilääkkeet auttoivat syömään. Oikeat lääkkeet parantavat ihmisen.

Sairautta jaksottivat kahdeksan hoitokertaa kolmen viikon välein, ja sytostaattiyhdistelmä toimi tehokkaasti. Hoitoputkeen ei tullut katkoksia esimerkiksi kuumeen vuoksi. Syöpäsairaalle kaikenlaiset infektiot ovat vaarallisia, sen vuoksi piti eristäytyä kotiin ja antaa miesystävän hoitaa kauppa-asiat. Jokaisen hoitokerran jälkeen olo oli sairas ja heikko viikon verran, ja suun limakalvot menivät rikki. Omat hiukset vaihtuivat Kelan korvaamaan peruukkiin.

Vihdoin seitsemän kuukauden kuluttua kohtalokkaasta syöpäuutisesta olivat sytostaattihoidot ohi, ja hän palasi takaisin töihin helmikuussa 2010.

Mielestäni lääketiede on ihmeellinen.

Nyt sairauden seurantakin on ohi, pian 70-vuotta täyttävä Ruotonen on terveeksi julistettu ja elämäänsä tyytyväinen eläkeläinen. Hänen syöpäänsä kuolee tilastojen mukaan joka neljäs sairastunut. Silti hän ei pidä paranemistaan ihmeenä.

– Mielestäni lääketiede on ihmeellinen. Kehittyneet lääkkeet parantavat syövästäkin.

Syövän kokeminen on tuonut elämään syvyyttä, eikä hän koe katkeruutta sairaudestaan. Muita syövän kohtaavia varten hän on kirjoittanut kirjan sairausajan blogikirjoitustensa ja hoitokertomusten pohjalta, koska sellaista tietoa on vähän tarjolla. Hän kannustaa ottamaan mahdollisimman paljon selvää omasta sairaudestaan ja hyväksymään sen osaksi elämää.

– Jollakin tavalla syövän kesyttää, kun siitä tietää mahdollisimman paljon. Sairastunut tarvitsee toivoa ja yksinäisyys väistyy, kun tapaa toisen syöpäsairaan, hän toteaa.

Kaiken jälkeen tärkeimmäksi nousee itse elämä.

– En tarvitse mitään erityistä. On maailman parasta vain elää, olla ja hengittää.

Lähteenä on käytetty haastattelun lisäksi Leena Ruotosen kirjaa ”Sinulla on syöpä”.

Artikkeli Terminaalihoidosta takaisin elämään julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

”Pohdin olisinko jäänyt Joensuuhun, sillä viihdyin siellä. Mutta siten ajattelin: Ehkä mä kuitenkin tuun kotiin!”

Hämeenlinnassa 16 vuotta seurakunnassa pappina palvellut Asikainen vaihtoi papin työn musiikkiin vuonna 2012. Asikainen kertoo prosessin alkaneen jo useita vuosia aikaisemmin.

Asikaisella todettiin syöpä vuonna 2008. Hän ymmärsi, että jonkin uuden suunnan olisi kirkastuttava, jotta hän voisi paremmin. Syöpä muistutti samalla elämän rajallisuudesta.

”Elämme harhassa, että juuri minä olisin jotenkin erityisasemassa, että vain toisille voi tapahtua jotakin tällaista, mutta itse olen suojassa. Syöpään sairastuminen mursi hetkeksi illuusion omasta koskemattomuudesta. Tajusin selvästi, että oikeasti kenelle tahansa voi tapahtua mitä tahansa, milloin tahansa. Jos jokin selvästi vetää puoleensa, ei kannata aikailla, vaan tarttua siihen heti.”

Puoli vuotta sairaslomalla herätti kysymyksen, minkälaista olisi olla terveenä pois töistä. Sairasloman jälkeen Asikainen päätti jäädä vuorotteluvapaalle.

”Hoidin ensin tekemättömät työt ja sitten pidin kolmen kuukauden kesäloman tekemättä mitään. Se ei ollut helppoa monen vuoden työputken jälkeen.”

Ihan vain ihminen

Toisen kerran tietoisuus muuttui Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla vuorotteluvapaan aikana. Asikainen vaelteli musisoivien ihmisten joukossa ja ajatteli näkemäänsä: musiikkia, historiaa, rakkautta juuriin. Hän koki vapauden tunteen: ”Tässä elämässä voi tehdä erilaisia asioita.”

”Normiarjessa ajatus kapeutuu huomaamatta, eikä edes ajattele vaihtoehtoja. Nyt asioihin tuli järjestystä ja langat yhdistyivät toisiinsa.”

Asikainen pohtii päätöksessä olleen pyrkimystä sekä pois entisestä että kohti uutta.  Työ oli alkanut tuntua velvollisuudelta.

”Vapaus ei ole vapautta, jos tulee jokin piste, jota edemmäs en uskalla ajatella. Hämeessä hengenmiehenä on aika eri asia kuin Karjalassa kansanmuusikkona. Koen olevani jollakin tavalla helpottunut tässä jälkimmäisessä roolissani. Papin työhön liittyy paljon vakavia ja merkityksellisiä tilanteita ja kohtaamisia. On rennompaa jutella ihmisten kanssa ilman papin roolia.”

Asikainen on onnellinen, että uskalsi tehdä kaipaamansa muutoksen. Hän kokee kuitenkin ongelmallisena sellaisen ajatuksen johdatuksesta, missä kaikella, mitä joka hetki tapahtuu, pitäisi olla suurta merkitystä.

”Liian helposti ei pitäisi nimittää Jumalan tahdoksi erilaisia puolia itsestämme. Kristillinen johdatus oli alkuaan hyvin kollektiivinen asia, 10 käskyä johdattivat hyvään elämään.”

Monessa saarnassaan Asikainen viljeli käsitteitä vapaus, totuus, rakkaus ja kauneus. Niitä hän etsii elämäsään aina, yhtälailla muusikkona, pappina kuin ihan vain ihmisenä. Vuonna 2011 ilmestyi Asikaisen ja kanttori Ismo Savimäen kirja Vanajan kirkon keskiaikaisesta alttarikaapista. Kirjassa kiteytyy paljon siitä, mihin Asikainen pappina keskittyi.

Muusikkona ja musiikin opettajana Asikaisen näkynä on kehitellä yhdessä sellaista osallisuutta, jossa huomio ei ole suorittamisessa, vaan kokemisessa.

”Tykkään sekä opettamisesta että esiintymisestä. Jos musiikkia ajattelee kielenä, siihen liittyy vapaus. Sillä voi puhua asioista, joista ei voi kertoa sanoin.”

Pappi Asikainen on edelleen, vaikka ei toimikaan virassa, ja pappeus on tärkeä osa hänen henkilökohtaista matkaansa.

Ilman sitä en olisi tässä, ilman menneisyyttä ei ole nykyhetkeä.

Artikkeli Pappi löysi sisimmästään kansanmuusiikin. ”Olen onnellinen, että uskalsin!” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Jesse (nimi muutettu) on käyttänyt nuuskaa jo vuoden ajan.

– Nikotiini on vähän sellainen, että kun kerran kokeilee, niin se on siinä.

Jessen mielestä nuuskan käyttö oli ”ihan hienoo” ensimmäisen kuukauden ajan. Sitten siitä tuli tapa.

– Jos pääsisin nikotiinista eroon, niin jättäisin nuuskankin pois.

Nuuskan hankkiminen ei ole mikään ongelma.

– Sitä saa melkein mistä vain. Kavereilla on aina myydä.

Tupakkaa Jesse ei polta, koska se haisee pahalle ja pilaa keuhkot. Kuntokin loppuisi kaukalossa kesken.

Jesse ei käytä nuuskaa harjoitusten aikana, joskus kylläkin ennen treenejä. Vapaa-ajalla nuuska maistuu.

Jesse tietää, että joukkueessa nuuskaa käyttää pari muutakin. Kovin yleistä se ei kuitenkaan vielä ole. Nuuska tulee hänen mielestään kuvioihin, kun pelaajat täyttävät 16 vuotta.

Jessen joukkuekaveri Aleksi Piipponen ei käytä nuuskaa.

– En halua pilata mun elämää, että siihen jäisi koukkuun.
Aleksilla on nuuskattomuuteen toinenkin syy.

– Mun äiti on vielä hammaslääkäri, niin ei viitti.

Ei ole vielä tarvinnut puhua

Diskoksen C2-junioreiden, myös Jessen ja Aleksin, vastuuvalmentaja Riku Saikkonen valmistautuu harjoitushallilla joukkueensa harjoituksiin. Hän ei ole vielä puhunut valmennettavilleen nuuskan vaaroista.

– Pojat on sen ikäisiä, ettei ole vielä hirveästi tarvinnut puhua. Ei ole näyttänyt, että siitä pitäisi hirveästi huolestua.

Saikkonen kuitenkin uumoilee, että tilanne on parin vuoden päästä toinen.

– Kyllä se on tässä kulttuurissa ollut vuosikymmenet. En tiedä, mistä juontaa juurensa.

Saikkonen on sitä mieltä, että kaikki, mikä ei vaikuta terveyteen myönteisesti, kannattaisi jättää pois. Myös nuuska.

– Kyllä tämä on profiloitunut jääkiekkoon. Huippupelaajat ja heidän antamansa malli on aika isossa roolissa. Pitäisi lähteä ihan huipulta, jos nähdään, että tämä on ongelma.

JYP junioreiden valmennuspäällikkö Mikko Palsola on vakuuttunut, että hänen valmennettavansa käyttävät nuuskaa. Erityisesti 16–18-vuotiaat B-junnut.

– En epäile yhtään. Hallilla ja ympäristössä ja pelireissuilla se ei näy. Seuran puitteissa on ehdoton kielto. Jos jää kiinni, niin seuraa rangaistus. Siviilipuolella asiaan ei pystytä vaikuttamaan.

Palsola kertoo valmennettavilleen nuuskan ja muiden päihteiden vaaroista. Alaikäisten kohdalla vaihtoehtona on myös vanhemmille kertominen. Palsola korostaa kuitenkin perheiden roolia.

– Olen useamman lapsen isä. Perheiden pitää huolehtia omista asioista, Mikko Palsola toteaa.

A-junnut ovat aikamoisia esikuvia

JYP A-junioreiden valmennuspäällikön Lauri Merikiven pelaajat ovat 18–22-vuotiaita. Hänen mielestään nuuskaaminen näkyy nykyään huomattavasti aikaisempaa vähemmän halliympäristössä.

– A-junioreista 30–40 prosenttia käyttää nuuskaa.
Merikiven mielestä jääkiekossa lajin vaatimus nousee koko ajan. Nuorilta vaaditaan paljon.

– Tuntuu, että nuorten urheilijoiden elämänhallinta, suhtautuminen urheilemiseen ja ammattimaiseen toimintaan on parantunut koko ajan.

Millaista viestiä Merikivi haluaa antaa pelaajille?

– Viesti on, että nuuskan käyttö on tyhmää. Se on jääkiekkoliiton ja seurojen viesti, Merikivi sanoo.

Merikivi tiedostaa, että A-juniorit ovat jo aikamoisia esikuvia heitä nuoremmille pelaajille.

– He eivät sitä itsekään aivan ymmärrä. Kyllä siihen kuuluu tietynlainen vastuu, miten käyttäydytään ja miten toimitaan.

Selvä syövän riskitekijä

Nuuskan käyttö näkyy suussa. Erikoistuva hammaslääkäri Kati Kainulainen toimii Jyväskylän suun terveydenhuollossa. Hän nostaa empimättä urheilijoista juuri jääkiekkoilijat nuuskan käyttäjiksi.

– Onkohan se heillä tällainen ryhmäjuttu?

Kainulaisen kokemuksen mukaan jääkiekkoilijat ajattelevat nuuskan käytön olevan tupakointia turvallisempaa. Sitä se ei kuitenkaan ole.

– Nikotiinin määrä, mitä nuuskasta saadaan, on paljon isompi ja se säilyy kauemmin elimistössä kuin tupakasta saatuna. Se huonontaa suorituskykyäkin.

Hammaslääkäri näkee nuuskan käytön ensimmäisenä hampaiden värjäytymisenä ja ikenien vetäytymisenä. Vetäytyneen ikenen kohdalta hammas reikiintyy helposti. Nuuskaajien suu haisee pahalle ja suuhun voi tulla sieni-infektio.

Nuuska muuttaa myös limakalvon helposti karheaksi norsunihoksi.

– Karhea kohta aiheuttaa ongelmia. Nuuskassa on parikymmentä syöpäriskiä aiheuttavaa ainetta. Nuuska on ihan selvä syövän riskitekijä niin kuin tupakka.

Onko nuuskan käytöstä oltava huolissaan?

– On. Nuuskan käyttö on lisääntynyt, kun mielletään, että se on turvallisempaa kuin tupakka. Kyllä se itse asiassa on vaarallisempaa.

Nuuska: Urheilijoiden suosiossa

• Myynti Suomessa kiellettyä vuodesta 1995.
• Nuorten nuuskan käyttö on yleistynyt viime vuosina.
  Vuonna 2015 nuuskaa kokeilleita oli 12-vuotiaista pojista yksi prosentti, 14-vuotiaista 14 prosenttia, 16-vuotiaista 32 prosenttia ja 18-vuotiaista 47 prosenttia.
• Ammattiin opiskelevista pojista 13 prosenttia käyttää nuuskaa, lukiossa 9 prosenttia.
• Liikunta- tai urheiluseuraan kuuluvien nuorten nuuskan käyttö on kuitenkin selvästi yleisempää kuin muilla nuorilla. Tupakkaa poltetaan sen sijaan muita nuoria vähemmän.
• Jääkiekkojunnut kokevat nuuskan samalla haitattomaksi ja haitalliseksi.

Lähteet:

Sanna-Mari Salomäki ja Johanna Tuisku: Nuuska nuorten maailmassa -julkaisu 2013.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 

Artikkeli Savua ilman tulta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.