Jokainen suru on yksilöllinen ja ainutlaatuinen, samalla tavalla kuin jokainen ihmissuhdekin. Myös tapa surra ja ilmaista surua on yksilöllinen, se ei mahdu muottiin. Siksi surevaa on tarpeen kuulla herkin korvin ja aikaa antaen. Hiljaisuus, kuuntelu ja vierellä viipyminen on arvokkaampaa kuin sanojen paljous.

SURUSSA ON myös paljon yhteistä, se liudentaa ihmisten erilaisuutta ja yhdistää. Sururyhmissä olen nähnyt, kuinka kovin erilaiset ihmiset jakavat vahvan vertaisuuden kokemuksen. Suru tulee sanotetuksi yksilöllisesti ja yhteisesti.

Suru ei ole suoritus eikä ratkaistavissa oleva ongelma. Se ei ole pyyhkäistävissä pois lohduttamalla. Suru on elettävä läpi. Lohtua tuo se, että vierellä on niitä, jotka tukevat ja auttavat – että ei tarvitse jaksaa yksin.

KRISTITTYINÄ TOIVOMME on siinä, että meillä on kuoleman voittanut Vapahtaja. Kuolema ei ole loppu eikä ero rakkaistamme ole lopullinen, meillä on toivo jälleennäkemisestä. Kuoleman varjon laaksossakin on valoa, varjo kertoo sen. Varjoa vahvempi on se tieto, että surun matkallakin elämäämme kannattelevat Jumalan ikuiset käsivarret.

Miten kohtaan surevan?

Älä pelkää kohtaamista.
Tutut ”otan osaa”, ”kuinka voit?” riittävät. Käsi olkapäälle tai halaus. Sureva kyllä ymmärtää, mitä sanasi tai kosketuksesi tarkoittavat – välittämistä. Sanojen kömpelyys ei haittaa, kohtaaminen on se juttu.

Voit kysyä, millaista apua ja tukea sureva tarvitsee.
Apu voi olla konkreettista, kuten ruuanlaittoa tai kauppakäynti. Hän voi kaivata kaveria haudalla käyntiin. Kuuntelija on tarpeen surun kaikissa vaiheissa.

Ota sureva mukaan tavallisiin toimiin.
Tarjoa hänelle ”lepohetki” surusta. Se voi olla yhteinen kävelylenkki, kahvihetki tai pullien pyörittely.

Artikkeli Anna surulle aikaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.