Suomalaisten surukirjeistä väitöstutkimuksen tehnyt Pulkkinen menetti pappansa 4-vuotiaana, isänsä aivoverenvuotoon parikymppisenä ja kymmenisen vuotta sitten kaksi syntymätöntä lastaan 10 kuukauden välein.

Viljo-papan kuolemasta hän muistaa oman äitinsä surun.

– Mikä ihme oli se, mikä tuli meidän kotiin arjen keskelle, sai palan juuttumaan äidin kurkkuun ja itkemään kuukausitolkulla. Siitä lapsuusmuistosta jäi ehkä kiinnostus surua kohtaan, joka nykyään on akateemista.

Filosofian tohtorin kiinnostus suruun kiteytyi Helsingin yliopistossa vuonna 2016, kun Pulkkisen väitöstutkimus Salattu, suoritettu ja sanaton suru – Läheisen menettämisen kokonaisvaltaisena kokemuksena tarkastettiin.

Sen pohjalta Mari Pulkkinen on kirjoittanut myös kirjan Surun sylissä – Suomalaisten kokemuksia menetyksestä.

– Tutkimuksessani moni sureva kuvasi itseään sanoilla; tunnen olevani tarttuva tauti. Se on aika karu viesti. Moni sanoi, ettei halua korulauseita, vaan haluaisi, että ihmiset myöntäisivät murheeni.

Liki 30 vuotta suomalaisten surua sanoittaneen laulajan ja lauluntekijän Hanna Ekolan elämään on mahtunut useampi läheisen kuolema; omien vanhempien menetykset, kahden hyvin läheisen sisaruksen kuolema sekä puolison kuolema, joka jätti hänet 10-vuotiaan pojan äitinä jatkamaan elämää.

– Ne ovat kaikki asioita, jotka ovat vaikuttaneet minuun hyvin paljon, mutta ovat keskenään hyvin erilaisia suruja.

Puolison menetyksestä hän nostaa esiin kaksi asiaa.

– Koskaan ei tarvitse unohtaa ja lapsella on oikeus muistaa isänsä.

Hanna Ekola kertoo, että häneltä meni kauan ennen kuin hän tajusi, miksi suru ja sureminen vie niin paljon voimia ja aikaa.

– Koska surussani oli niin paljon päällekkäistä surua; identiteetin menetys, työparin menetys, turvan menetys, ne kaikki liittyvät yhteen kuolemaan, hän avaa.

Hanna Ekola kertoo kokeneensa myös ympäristön asettamaa painetta ja vaatimuksia, jotka sureva voi kokea hyvin kuormittaviksi.

Miten sureva ihminen tulisi kohdata?

– Meillä on vaistomainen halu pienentää toisen kärsimystä, me yritetään keksiä erilaisia syitä, miksi sinun surusi ei olisi niin suuri. Sanotaan esimerkiksi iäkkään omaisensa menettäneelle, että; no olihan siinä jo ikää, tai keskenmenon saaneelle, että, onneksi ei ollut enempää raskausviikkoja. Nämä ovat usein niitä tosi syvälle satuttavia juttuja, Pulkkinen sanoo.

Sen sijaan, että yrittäisimme selittää toisen murheen pois tai saada sitä pienemmäksi, Pulkkinen rohkaisee asettumaan yhdessä surevan kanssa tarkastelemaan surun suuruutta ja menetyksen merkityksiä.

– Se, jos jokin voisi olla sitä voimaantumista.

Hanna Ekola kiteyttää voimaantumisen neljään asiaan: tulla surun kanssa nähdyksi, kuulluksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi. –

Läsnä olevassa, turvallisessa vuorovaikutuksessa, jossa minulla on lupa olla juuri niin kokonaisena suruni kanssa, kun tarve on.

Artikkeli Surevat ovat pelottavia ihmisiä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.