Sadekausi on juuri päättynyt, mutta viljelmät kärsivät jo kuivuudesta.

Hyvä elämä kuuluu kaikille

Tansaniassa tehdään työtä myös vammaisten hyväksi.

– Naisilla ja tytöillä on maassamme isoja haasteita. Ne muuttuvat vieläkin suuremmiksi, jos olet vammainen, sanoo Happiness Koisianga.

Koisianga edustaa Tansanian vammaisjärjestöjen kattojärjestö Shivyawaa. Siinä on mukana kaikkiaan 13 eri järjestöä. Koisiangalla on albinismidiagnoosi, ja hänet luokitellaan Tansaniassa vammaiseksi.

Jos perheeseen syntyy vammainen tyttö, niin yhteisö usein kokee asian taakaksi. Lapsi on silloin käytännössä piilotettava.

– Näihin lapsiin kohdistuu usein myös erilaista väkivaltaa. Vammaisia naisia voidaan puolestaan steriloida heidän tietämättään.

Koisianga kiittää suuresti Tansanian evankelis-luterilaisen kirkon työtä vammaisten naisten ja lasten eteen. Kirkko korostaa sitä, että hyvä elämä kuuluu myös heille. Tansanian evankelis-luterilaisen kirkon omistama Selianin aluesairaala Arushan kaupungin lähellä on hänen mukaansa oikea esimerkkisairaala, jossa naiset ja lapset on otettu mukaan prosessiin rakentamaan muutosta.

Koisianga on itse ollut mukana jakamassa tietoa vammaisuudesta viranomaisille sekä koulujen henkilökunnalle ja oppilaille.

– Valistus- ja opetustyötä jatketaan koko ajan. Koulut ja kyläyhteisöt oikein odottavat meitä ja ihmettelevät, jos emme tule käymään, hän hymyilee.

Artikkeli Sadekauden jälkeen kuivuus palasi julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Herännäisyyden piirissä on pitkät perinteet lähetystyön edistämiselle. 1800-luvulla ensimmäiset keräykset aikalaisten sanoin ”pakanalähetyksen” hyväksi järjestettiin jo ennen Herättäjä-Yhdistyksen perustamista. Joutuivatpa heränneet johtajat Kalajoella kuuluisille käräjillekin luvattomasta rahankeruusta ja seuranpidosta. Lähetysperinteen vahvuutta kuvaa myös se, että Herättäjäjuhlien järjestämisvastuun symboli on N.G. Malmbergin lähetyslipas. Tänäkin vuonna lipas luovutettiin joensuulaisilta eteenpäin seuraavien juhlanjärjestäjien haltuun Seinäjoelle.

Ulkoasiain osaston harjoittelija ja herättäjäjuhlien lähetysseurojen puhuja Santeri Leinonen pohtii, miltä näyttää moderni lähetystyö körttien kesäjuhlilla 2000-luvun Suomessa.

Moderni lähetys herättäjäjuhlilla

Herättäjäjuhlat ovat Suviseurojen jälkeen Suomen toiseksi suurimmat kristilliset kesäjuhlat. Tänä vuonna Joensuussa kävijämäärä jäi erinäisistä syistä oletettua vähäisemmäksi ja tapahtumaan osallistui koko viikonlopun aikana noin 11 000 henkeä. Järvi- ja körttiradion lähetysten kautta saavutettiin todennäköisesti toinen samankokoinen joukko kuulijoita.

Toisin kuin monilla muilla herätysliikkeillä, ei herännäisyydellä ole omaa lähetysjärjestöä. Sen sijaan körtit kanavoivat oman tukensa lähetystyöhön ennen kaikkea Suomen lähetysseuran ja nimikkolähettiensä kautta.  Tämä yhteys näkyi vahvasti myös juhlilla, sillä lähetysseura oli tänäkin vuonna markkina-alueella esillä kokonaisella omalla kojullaan. Järjestöstä kutsutaan usein myös puhujia herättäjäjuhlille, erityisesti lähetysseuroihin.

Nopealla vilkaisulla körttikansa näyttäisi kokevan nykyaikaisen lähetystyön entisaikoja monipuolisemmin. Pelkän sananjulistuksen ja Raamatuiden jakamisen lisäksi onnistunut lähetystyö vahvistaa myös ihmisten omaa toimijuutta ja mahdollisuuksia hyvään elämään. Suomen lähetysseuran rinnalla herättäjäjuhlilla olivat näkyvästi esillä myös Kirkon ulkomaanapu ja nuorten vaikuttamisjärjestö Changemaker.

Nykyaikaisen ja ammattitaitoisen lähetystyön rinnalla herättäjäjuhlilla näkyy ja kuuluu myös sympaattinen entisaikojen lähetysestetiikka. Menneiden sukupolvien työstä muistuttavat juhlatorilla järjestettävät keräykset sekä lähetyspiirien hengessä myydyt erilaiset arvat, kengät ja muut tuotteet. Kolehtihaaviin seuravieras voi sujauttaa roposen Herättäjän kansainväliselle työlle, joka kerää rahat Heränneen kansan lähetysrahaston kautta Lähetysseuran, Piplia-seuran ja Fingon työhön. Vaikka työmuodot ajan kuluessa muuttuvatkin, on lähetystyö maallikolle ennen kaikkea kirkon yhteistä kulttuuriperintöä.

Lähetysseuran yhteyspäällikkö Suvimarja Rannakari-Norjanen nosti omassa seurapuheessaan esille toivon. Lähetystyö tarjoaa monelle ihmiselle ”toivoa ruoasta, koulutuksesta, terveestä elämästä ja ympäristöstä, sekä kaiken kruununa Kristuksen tuoma toivo ja ilo.” Rannakari-Norjaselle lähetystyö tarkoittaa molemminpuolista antamista ja saamista, oppimisen kokemuksia. Lähetyskentillä kristinusko näyttäytyy Kristuksen yhtenä ruumina ja kirkkona, jossa jokainen ihminen pääsee jakamaan omia lahjojaan toisten hyväksi.

Julkishallinnon puolella on jo pitkään puhuttu kehitysavun sijasta kehitysyhteistyöstä sen korostamiseksi, että toiminta kehittyvissä maissa on monisuuntaista ja ihmisten omaa toimijuutta vahvistavaa. Rannakari-Norjasen puhe sai minut ajattelemaan, pitäisikö meidän kirkossakin alkaa puhua lähetystyön sijaan lähetysyhteistyöstä?

Yhteistyö Sortavalan seurakuntaan ja Inkerin kirkkoon

Juhlien järjestäminen tänä vuonna itärajan läheisyydessä toi ohjelmaan omat erityispiirteensä. Joensuusta on perinteisesti ollut tiiviit yhteydet rajan molemmille puolille, mikä näkyi ja kuului vahvasti myös viikonlopun seurapuheissa. Nyt rajanylitykset ovat olleet pidemmän ajan tauolla – ensin koronapandemian ja sitten tänä keväänä alkaneen Venäjän suurhyökkäyksen takia. Onpa Venäjän läheisyys saattanut jättää osan seuravieraista tällä kertaa kotiinkin.

Juhlien järjestäminen Joensuussa loi myös toiveita yhteistyöstä erityisesti Sortavalan luterilaisen seurakunnan suuntaan. Sortavalan seurakunta kuuluu Venäjällä luterilaiseen vähemmistökirkkoon, Inkerin kirkkoon, ja on myös Herättäjä-Yhdistyksen ystävyysseurakunta. Suuremmat suunnitelmat kaatuivat lopulta byrokratian ja rahoituksen haasteisiin, mutta seurakunnan kirkkoherra Andrei Antonov pääsi silti muutaman hengen seurueen kanssa puhumaan herättäjäjuhlilla ja kertomaan ajankohtaisista kuulumisista. Kiitollisuus tästä oli suurta, sillä rajan ylitys ei kuulemma ole nykyään itsestäänselvyys enää edes kutsutuille vieraille – pääasiassa Venäjän puolen rajaviranomaisten asettamien rajoitusten johdosta. Omassa seurapuheessaan Antonov korosti sitä, miten ihmiset ovat jälleen unohtaneet pois toisiinsa kohdistuvan rakkauden. Sydänten rakkaudettomuus ja kovuus koituvat myös yhteiskuntien kohtaloiksi, kun lakkaamme kohtamaasta toista ihmistä lähimmäisinämme.

Suomalais-ugrilainen ystävyystyö on lähetystyön ohella eräs keskeisimmistä Herättäjä-Yhdistyksen kansainvälisen työn kohteista. Alun perin ”heimotyön” nimellä kulkenut työmuoto onkin toteutunut vahvimmin juuri Virossa, Inkerissä ja Venäjän Karjalassa, jonne Herättäjä-Yhdistyksen vapaaehtoisten voimin rakennettiin 2000-luvun taitteen molemmin puolin mm. runsaasti kirkkoja ja muita seurakuntien tiloja.  Sortavalan suuntaan Herättäjä-yhdistyksen työ on näkynyt mm. ryhmämatkoina sekä kirkon tilaisuuksiin lähetettyinä nuorisotyön vapaaehtoisina.

Maallikot ja hengellisyyden ammattilaiset lähetystyössä

Eräs körttiläinen keskustelija kuvasi omaa lähestymistapaansa lähetystyöhön kutakuinkin seuraavilla sanoilla:

”Olen usein harmitellut sitä, että toisin kuin meitä muita on jotakuta lähetyskentälle lähtevää siunattu, rukoiltu puolesta ja annettu ties mitä tukea.

Lähetystekijä menee johonkin seurakuntaan, jossa on yhteisö odottamassa ja tukemassa. Tai saa ainakin jonkun piispan tai papin siunauksen. No sitten kun on tavan Liisa, joka menee tehtaaseen työhön ateistien ja ties millaisten rasvaisten juttujen keskelle, ei kukaan ole pientä Liisaa tai Marttaa siunaamassa, vaikka ihan yhtä vaativa hengellisesti on hänenkin asiansa”

Mietelmä tuntui monella tapaa osuvalta. Usein lähetys(yhteis)työstä keskustellessamme kaukainen Afrikka ja Aasia korostuvat läheisen Teboilin nurkan kustannuksella. Kommentoijan tarkoitus ei tietenkään ollut millään tapaa vähätellä ulkomaan lähettien työn tärkeyttä tai heidän kohtaamiaan haasteita, vaan herätellä kuulijaa tarkastelemaan jokaisen kristityn velvollisuutta toimia arjessaan lähetyskäskyn mukaisesti.

Körttiläisen seuraperinteen ihanteena on alusta saakka ollut samoilla oljilla istuminen. Säädystä, ammatista tai perhetausta riippumatta jokainen ihminen on tervetullut yhteiseen penkkiin veisaamaan. Yhtä hyvin maallikko kuin pappikin saa pitää tunnoistaan seurapuheen. Voisiko samaa syntisten solidaarisuuden ajatusta soveltaa myös lähetystyössä? Miten voisimme vahvistaa kirkossa sellaista toisia kunnioittavaa lähetystyön kulttuuria, jossa jokaisen kristityn arjen sanat, teot ja huolenpito toimivat todistuksena toisenlaisesta maailmasta?

Alusta saakka tavalliset ihmiset ovat vieneet lähetystä eteenpäin pienin askelin kohti suurempaa tavoitetta.  Tämä työ jatkuu edelleen, oli kyseessä sitten 1800-luvun köyhässä Suomessa talonpoikien Malmbergin lähetyslippaaseen antama vaivainen ropo tai lyhyt välittävä hetki 2000-luvun huoltoaseman bensapumpulla – hetki, joka on arjen toivoa jostakin suuremmasta, armon vilahdus.

Artikkeli ”Lohduksi toisillemme” – lähetys(yhteis)työn tunnelmia Joensuun herättäjäjuhlilla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Hannele ja hänen miehensä Folkers työskentelevät Senegalissa luterilaisen kirkon palveluksessa. He ovat Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan nimikkolähettejä sekä Suomen Lähetysseuran työntekijöitä. 

Koulun keskeytymiseen voivat vaikuttaa monet asiat: esimerkiksi toimeentulovaikeudet tai perheenjäsenen sairastuminen. Opetusta ei välttämättä saa omalla äidinkielellä, jolloin moni asia jää sisäistämättä. 

Senegalin väestöstä yli puolet on alle 20-vuotiaita. 

Maa on vahvistanut kansainvälisen lapsen oikeuksien sopimuksen. Senegalin luterilainen kirkko tukee lasten koulutusta ja tekee myös muuta työtä lasten oikeuksien toteutumisen hyväksi.  

Kirkon lastensuojeluseminaareissa koulutetaan perheitä ja lasten kanssa työskenteleviä, jotta vanhemmat ja aikuiset voisivat entistä paremmin reagoida esimerkiksi lasten kaltoinkohtelun, lapsityön, lapsiavioliittojen ja teiniraskauksien ehkäisyyn.  

Koulut suljettiin, etäopetusta ei ollut

Koronapandemia vaikutti perheiden arkeen myös Senegalissa.   Esimerkiksi syrjäseuduilla markkinapaikat sulkeutuivat ja eri maakuntien välinen mat-kustaminen kiellettiin, mikä vaikeutti tarvikkeiden saantia. 

– Koulut olivat suljettuina eikä etäopetusmahdollisuuksia ollut juuri tarjota peruskoululaisille. Nyt koulut ovat voineet avata jälleen ovensa ja loppuko-keet järjestettiin tavallista myöhempään ajankohtaan. 

Pandemian vuoksi Hannele ja Folkers työskentelivät myös osan ajasta Suomesta etänä, mutta ovat päässeet palaamaan Senegaliin.  

Rauhallinen ja demokraattinen maa

Hannele kertoo, että Senegal tunnetaan rauhallisena ja demokraattisena yhteiskuntana, jolla on pitkät diplomatian ja dialogin juuret. Tämä näkyy esimerkiksi eri uskontojen sopuisana rinnakkaiselona.  

Tärkeä osa Hannelen ja Folkersin työtä on vahvistaa paikallista kirkkoa, jotta se voisi toimia yhteiskunnassa nykyistä laajemmin sekä omavarai-semmin. Näin kirkko pystyy tavoittamaan ihmisiä ja yhteisöjä eri puolilla maata.  

– Suomen Lähetysseuran kummityö on tehnyt pitkäjänteisesti työtä lasten ja nuorten hyväksi ympäri maailmaa. Myös Senegalin tai Mauritanian kummityötä voi ryhtyä tukemaan ja olla kanssamme edistämässä lasten mahdollisuuksia toteuttaa unelmiaan, Hannele sanoo.  

Hämeenlinna-Vanajan seurakunta tukee Hannelen ja Folkersin työtä Senegalissa.  
Lue lisää Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan verkkosivuilta
  ja Suomen Lähetysseuran sivuilta

Artikkeli Tuemme lasten koulutusta Senegalissa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Kuvaaminen on ollut minulle ehdoton ensirakkaus, hän sanoo.

Malmivaara on viime vuosina kiinnostunut taustastaan herännäisessä pappissuvussa. Valokuvaukseen hengellisyys yhdistyy myötätunnon ja lempeän katseen kautta.

– Haluan nähdä toisen ihmisen kauniina. Samalla yritän pitää itseni avoimena ja pehmeänä.

Tärkeintä kuvaamisessa on kohtaaminen, sommittelu ja valo – se hetki, kun ollaan ihmisen kanssa. Malmivaara kokee olevansa perinteinen muotokuvaaja, ja juuri sellaisena hän sai kutsun lähteä kuvaamaan tyttöjä ja naisia Tansaniaan. Matkalle lähteminen oli jännittävää.

– Se oli ensimmäinen matkani Afrikkaan, enkä tiennyt mitä odottaa. Minulle kerrottiin, että ihmiset siellä ovat todella ystävällisiä ja avoimia. Sellainen kokemus siitä tulikin.

Tansaniassa kärsitään kuivuudesta ja ennustamattomista sateista. Suomen Lähetysseuran hankkeilla tuetaan eri tavoin maaseudun yhteisöjen sopeutumista muuttuvaan ilmastoon. Kylissä istutetaan puita, koulutetaan viljelemään kuivuutta kestäviä lajikkeita ja parannetaan vesijärjestelmiä.

Kylien naiset ja tytöt hakevat useimmiten veden ja valmistavat ruuan, siksi ilmastonmuutos vaikuttaa erityisesti heihin. Kun iso osa päivästä kuluu veden hankkimiseen, koululle ei jää aikaa.

Lähetysseuran hankkeissa tyttöjen ja naisten aseman parantaminen ja kouluttaminen ovat keskeisiä tavoitteita. Malmivaaran kohtaamat naiset ovat opetelleet tekemään kankaita ja ompelemaan vaatteita. He olivat todella ylpeitä saavutuksistaan. Koulutus tuo heille mahdollisuuden toimeentuloon ja sitä kautta valoisampaan tulevaisuuteen.

Kuviin asettuneet naiset ja tytöt olivat otettuja ja innostuneita kuvaamisesta. Valokuvissa he tulivat nähdyiksi.

– Asut olivat uskomattoman kauniita, aivan mielettömiä värejä! Upeat puvut ovat samalla osoitus kaikesta siitä, mitä he ovat oppineet.

Valokuvien määrä kasvoi, kun Malmivaara tapasi yhä uusia naisia ja perheitä ja sai kutsun myös heidän koteihinsa.

– Minulla oli lopulta paljon enemmän muotokuvia kotiin lähtiessäni kuin etukäteen ajattelin, hän naurahtaa.

Vierailu alkoi joka kerta yhteisellä kokoontumisella kyläläisten kanssa. Malmivaara ja muut vieraat istutettiin kunniapaikalle, ja väki kerääntyi ympärille. Kyläläiset kertoivat mitä kaikkea hankkeissa on tehty, miten olot ovat kohentuneet ja mitä vielä tarvitaan. Päättäjissä oli yllättävän paljon myös naisia.

– Naiset ovat viime aikoina tulleet aivan eri tavalla päätöksentekoon mukaan. Ainakin osittain tämä johtuu siitä, että tytöt ovat päässeet kouluun ja sitä kautta naisten arvostus on kasvanut.

Malmivaara osallistui kyläläisten kanssa myös jumalanpalvelukseen. Afrikkalainen välitön kristillisyys puheineen ja lauluineen teki vaikutuksen.

Ilmastonmuutoksen seuraukset tuntuivat matkan aikana konkreettisesti. Kuivuus meni luihin ja ytimiin ja sai nenän vuotamaan verta.

– Näin ne vaikutukset Tansaniassa omin silmin, ja otan ilmastonmuutoksen todella vakavasti. Minulle kerrottiin, miten tilanne on pahentunut alueella. Sateet ovat valtavia, mutta toisaalta kuivat kaudet pitkiä. Ääri-ilmiöt ovat kärjistyneet, Malmivaara kertoo.

Suomen olosuhteisiin verrattuna ihmiset asuvat kylissä karuissa oloissa ja hyvin vaatimattomissa rakennelmissa.

– Vaikea ymmärtää, kuinka niin vähällä voi tulla toimeen. Pieneen asumukseen mahtuu kokonainen perhe.

Jotkut kylät ovat kehityksessä pitemmällä kuin toiset, mutta puutteita on paljon. Matkan valokuvista koottu näyttely kertoo silti toivosta. Malmivaaran kuivuuden keskellä kohtaamat naiset uskovat, että olosuhteet kehittyvät parempaan suuntaan.

– Kysyin kohtaamiltani eri-ikäisiltä naisilta heidän toiveistaan. Ne olivat hyvin konkreettisia ja yksinkertaisia perustoiveita, kuten oma talo ja koulutus lapsille. Kaiken yli nousi toivo, ja siitä myös syntyi nimi valokuvanäyttelylle.

Malmivaara ei sairastunut matkallaan maailmantuskaan. Kehitysyhteistyötä tekevien järjestöjen työ tuntuu kokemuksen jälkeen entistä tärkeämmältä ja niiden tukeminen mielekkäältä.

– Aivan yksinkertaisilla asioilla on merkitystä. Lahjoittaminen luotettaville järjestöille riittää pitkälle. Olisi turhaa vajota synkkiin ajatuksiin ja toivottomuuteen, hän toteaa.

Tiesitkö:

• Kuivuudessa kasvaa toivo -valokuvanäyttely Suomen käsityön museossa 15.5.–19.5.
• Laura Malmivaara on tavattavissa näyttelyssä lauantaina 18.5. klo 12–13.
• Malmivaara kertoo kuvistaan la 18.5. klo 10.30–11.30 Ilmastonmuutos – Pelastuuko maailma -tilaisuudessa Jyväskylän yliopiston päärakennuksen juhlasalissa.
• Valokuvanäyttely ja keskustelutilaisuus ovat osa Lähetysjuhlien ja Kirkkopäivien maksutonta ohjelmaa.

Artikkeli Tansanian kuivuudessa luotetaan tulevaan julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Meidän piti jättää Asmaraan kaikki, mitä omistimme.

Etiopiaan muuton jälkeen perheen isä, jolla oli työ Etiopian armeijassa, joutui pakenemaan Sudaniin. Perheen äiti jäi huolehtimaan kahdesta pojasta. Isä kuoli, kun Tesfaye oli 17-vuotias.

– Äiti teki paljon työtä, jotta saisi meille pojille koulurahat. Hän ei halunnut, että menisimme jo lapsina työhön kadulle.

Suomen Lähetysseuran tuella kouluun

Suomen Lähetysseura on tukenut veljesten koulutusta, ja vastaavasti Tesfaye Nigusun työskenteli vapaaehtoisena etiopialaisen Mekane Jesus -kirkon sosiaalityön projekteissa. Sitä kautta löytyi myös työpaikka kirkon leivissä.

– Työskentelin aids-orpojen keskuksessa, jossa lapset ja nuoret saivat opiskella puu- ja metallitöitä. Ohjasin myös vapaa-ajan harrastuksia.

Sittemmin Tesfaye Nigusu koordinoi kirkon ja Suomen Lähetysseuran yhteisiä projekteja muun muassa vammaistyössä ja aids-orpojen tukiprojektissa. Mekane Jesus -kirkko on Suomen Lähetysseuran yhteistyökumppani Etiopiassa.

Pirkkalan oma poika

Suomi ja suomalaiset tulivat Nigusulle tutuiksi Suomen Lähetysseuran kautta. Hän on vieraillut Suomessa Lähetysseuran ja Pirkkalan seurakunnan kutsusta lukuisina kesinä ja työskennellyt muun muassa rippikoululeireillä.

Pirkkalan seurakunta tukee Nigusun kaksivuotisia yliopisto-opintoja, jotka alkoivat viime syksynä.

– Opiskelen kehitysyhteistyötä. Saan laajempaa perspektiiviä siihen, miten valtio ja yhteiskunta toimivat, Nigusu sanoo.

– Täällä kaikki toimii, opetus on hyvällä tolalla, ja se tähtää asioiden ymmärtämiseen eikä ulkoa oppimiseen. Ihmiset kunnioittavat toisiaan ja ovat suvaitsevaisia.

Suomesta Nigusu haluaa viedä Etiopiaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta.

– Olen aina ollut kiinnostunut pohjoismaisesta systeemistä, joka tarjoaa tasaveroiset mahdollisuudet kaikille. En tosin tiedä, miten tämä toimisi 80 etnisen ryhmän Etiopiassa ja sadan miljoonan asukkaan maassa.

Somessa lietsottu jännitteitä Etiopiassakin

Etiopiassa yhteiselo eri heimojen ja poliittisten ryhmien välillä on sujunut hyvin, mutta viime aikoina poliittinen ja taloudellinen tilanne ovat lisänneet kontrollia ja jännitteitä. Nuorisotyöttömyys vaivaa, eivätkä kaikki pääse jakamaan yhteistä kakkua, vaikka maan talous kasvaa nopeasti.

Hän toteaa, että sosiaalinen media on Etiopiassakin tärkeässä asemassa. Sen kautta on lietsottu jännitteitä.

– Jokaisen pitäisi kiinnittää huomiota siihen, mitä sanoo ja kirjoittaa.

Mekane Jesus -kirkko on läsnä nuorten arjessa

Valtion enemmistöuskonto on ortodoksisuus. Tesfaye Niguse perheineen kuuluu luterilaiseen Mekane Jesus –kirkkoon, jossa on noin kahdeksan miljoonaa jäsentä. Kirkko kasvaa nopeasti, ja siinä on paljon nuoria. Maassa on myös muslimeja, ja eri uskontojen kannattajat ovat eläneet rauhassa ja toisiaan kunnioittaen.

– Kävin lapsena moskeijassa, joka oli naapurissamme, ja muslimiystävät viettivät perheemme kanssa kristillisiä juhlia.

Mekane Jesus -kirkon kasvun ihme on Nigusun mukaan terve karismaattisuus ja satsaaminen nuoriin.

– Kirkossa on paljon nuoria jäseniä, ja kirkko on mukana nuorten elämässä. Kirkko auttaa kaikkia kysymättä, mihin he uskovat.

Niguse uskoo, että kirkolla on annettavaa yhteiskunnalle.

– Kasvatamme nuorille oikeaa moraalia ja etiikkaa, jota voivat toteuttaa työelämässä. Meillä on paljon epäoikeudenmukaisuutta ja korruptiota, ja uskon, että kristityt voivat vaikuttaa siihen.

Jumala loi ihmiset tasa-arvoisiksi

Lisäksi kirkko edistää rauhaa järjestämällä uskontojen välisiä ja kylien ja heimojen välisiä keskusteluja. Kirkko voimaannuttaa naisia toimimaan työelämässä. Myös kehitys- ja talouskysymykset kiinnostavat kirkkoa.

Tesfaye Nigusu korostaa että Jumala on luonut kaikki ihmiset tasa-arvoisiksi ja antanut erilaisia lahjoja, joita käyttää ihmisten hyväksi.

Afrikkalaiset kirkonmenot ovat toisen näköiset kuin Suomessa. Tesfaye Nigusulle kelpaa kumpainenkin malli.

– Joskus on hyvä istua kirkossa hiljaa ja rauhassa, joskus haluan nostaa kädet ylös ja ylistää Herraa, hän kuvailee.

Artikkeli Seminaarinmäen opit muuttavat Etiopiaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.