Ensimmäistä kertaa Kawther Saeed ja Liisa Vainio kohtasivat Kouvolan Keskuskirkossa 4.2.2018 Rehab Abdelrahmanin ristiäisissä.

Rehab on viisilapsisen sudanilaisperheen kuopus, Kawther tämän äiti, ja Liisa kummi yhdessä puolisonsa, Vesa Vainion kanssa.

Kummiuden voi sanoa siunaantuneen Vainioille monen mutkan kautta Kouvolan seurakunnasta. Rehabin isä Ibrahim Osman tunsi jo Vesan Raamattupiiristä, mutta Liisaa perhe ei tavannut ennen ristiäisiä.
–Mietin, miltä heistä tuntuu ottaa kummiksi täysin tuntematon. Olin kuitenkin valmis, jos perhe vain rohkenisi.

Ristiäisissä äiti piti sylissä pienokaistaan, jota kummitätikin pääsi hellimään kastejuhlassa perheen kotona Kouvolan Kotkankalliolla.

Tästä alkoi ystävyys, jota Liisa kuvailee ihmeelliseksi ja elämäänsä monin tavoin rikastavaksi. Hurmaava kummityttö on ilahduttava ja sydäntä lämmittävä lahja, jota kummitäti käy tapaamassa aina kun vuorotyöltään ehtii.

–Entä jos tässä onkin se Afrikka, josta pikkutyttönä Joy Adamsonin leijonakirjoja lukiessani haaveilin? Liisa pohtii.

–KOKO PERHEEN lämpö ja vieraanvaraisuus ovat poikkeuksellisia. Saan aina käydessäni vielä kotiin viemisiä.

Nytkin Kawther tarjoaa leipomaansa tippaleipämäistä fatiraa, jota myös pakkaa meille evääksi mukaan.

Liisa sanoo uskovansa johdatukseen, joka vei suomalaisen ja sudanilaisen perheen yhteiselle matkalle.

Jo lyhyenkin matkan varrella hän on usein ehtinyt kaivata yhteistä kieltä, joka avaisi ystävyyteen yhä syvempiä sävyjä. Onneksi joskus on mahdollista turvautua arabiantulkin apuun.

Ibrahim on hankkinut opinnoissaan jo kohtuullisen suomentaidon. Eskolanmäen koulua käyvät tytöt Rina, 14 ja Rebecca, 12 sekä pojista nuorempi, Raadil, 9 osaavat hyvin suomea. Kehitysvammaisten koulua käyvä esikoinen Ramiz, 17 on lapsista ainoa Sudanissa syntynyt.

KAWTHER on käynyt kotiäitien kielikoulua, jossa opintojen ajaksi järjestetään lastenhoito. Suomenharjoittelu jatkuu niin perheen kuin ystävienkin kanssa.
–Olen niin kiitollinen rakkaalle ystävälleni Liisalle, joka yhdessä Vesan kanssa auttaa meitä kaikessa, Kawther hymyilee.
–Jumala järjesti kohtaamisemme.

Kawther syntyi eteläisen Sudanin Nubavuorilla vuonna 1981. Hänen jälkeensä tuli vielä seitsemän lasta, eikä perheellä ollut varaa laittaa esikoista kouluun. Sisällissodan taas puhjettua Sudanissa perhe pakeni pääkaupunki Khartumiin, missä Kawther tapasi Ibrahimin. Kristityt nuoret kävivät samassa kirkossa.

Kun muslimien kristittyihin kohdistama vaino Sudanissa vain yltyi, kirkkonsa pappina toiminut Ibrahim vei perheensä Egyptiin. Kairossa turvapaikan odotus venyi 11 vuodeksi. Sinä aikana perheeseen syntyi kolme lasta.
–Kuultuani, että pääsisimme Suomeen, ajattelin: EU-maa, voi miten hienoa! Tärkeintä kuitenkin oli päästä pois Egyptistä, Kawther kertoo.

Maaliskuussa 2015 Myllykoskelle päätynyt perhe ihmetteli, missä kaikki ihmiset olivat. Kun viimein joku tuli vastaan, tämä ei tervehtinyt.

Vuosien mittaan sosiaaliset sudanilaiset ovat oivaltaneet, miten hiljaisempia suomalaisia kannattaa lähestyä.
–Nykyiset naapurimme juttelevat usein kanssani ja käyvät meillä kotonakin, Kawther iloitsee.

LIISA huokaa sydämensä särkyvän yhtenään, milloin ilosta, milloin surusta perheen elämää seuratessa.

On vaikea kuvitella sitä kaipuun ja huolen määrää, joka perheellä on Sudaniin jääneistä läheisistään. Sota ja nälkä tuntuvat olevan siellä aina läsnä.

Kawther on jo pitkään yrittänyt saada Suomeen äitinsä Saginan, joka Kairossa viisi kuukautta viisumia odotettuaan lopulta väsyi ja palasi Sudaniin.
–Pelätäänkö Suomessa, että äiti jäisi tänne? tytär ihmettelee.
–Tietenkin hän palaisi Sudaniin lastensa luo, mutta toivoo kovin tapaavansa lapsenlapsensa, joista on nähnyt vain Ramizin.

Sagina on lasten ainoa elossa oleva isovanhempi.

–Elämämme on nyt täällä. Tärkeintä on auttaa ja kasvattaa lapsia. Mehän olemme jo vanhoja, Kawther naurahtaa.

Ja kertoo kyllä vielä haaveilevansa, esimerkiksi opiskelusta ja sen myötä työpaikasta.

Artikkeli Johdatus ystävyyteen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kotikylästään Malweysta paenneet isä Eisa Khamis ja äiti Aziza Ahmed kaipaavat lapselleen parempaa elämää. Turvaa ja mahdollisuuksia rakentaa tulevaisuutta.

– Ongelmat Sudanissa ovat valtavia. Jouduimme pakenemaan kotoamme, kun hallituksen joukot ottivat meiltä kaiken. He hyökkäsivät kyläämme, varastivat eläimet ja maat, tuhosivat elinkeinot, raiskasivat tytöt ja naiset. Ei ollut enää mitään keinoa elättää perhettä. He pakottivat meidät lähtemään, kertoo Ahmed.

Vuosia Gredassa ja muilla pakolaisleireillä asuneen Eisa Khamisin mukaan elämä leirillä on ”hidasta kuolemaa”.

– Pakolaiset ovat leirillä koska heidän on pakko. Jos päättää lähteä, joutuu todennäköisesti pian hyökkäyksen kohteeksi. Naisia raiskataan ja erityisesti nuoria miehiä tapetaan.

Khamis oli kuitenkin yksi heistä, joiden onnistui lähteä. Levottoman Libyan kautta hän päätyi Egyptiin, jossa perhe pääsi viimein, vuosien jälkeen, myös uudelleen yhteen.

– Ei tietenkään ole helppoa lähteä omasta maastaan, kun samalla joutuu jättämään perheensä, vanhempansa ja sisaruksensa. Se on valtava riski. Mutta lähdön hetkellä ajattelin, että ehkäpä löydän jostakin apua ja turvallisen paikan meille kaikille, Khamis toteaa.

Khamisin ja Ahmedin toinen tytär, Afrah, syntyi pakolaisleirillä Egyptissä vuonna 2013. Egyptissä perhe sai myös YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n kautta mahdollisuuden muuttaa kiintiöpakolaisina Euroopan pohjoisimmalle laidalle.

– Kiintiöpakolaisten määränpäästä päättävät UNHCR ja valtiot, jotka tutustuvat pakolaisten taustoihin ja käsittelevät hakemukset. Kolmen vuoden odotuksen jälkeen meille siis vain tuli tieto, että meidät on hyväksytty Suomeen. Ainoa asia, jonka maasta tiesimme, oli kännykkäfirma Nokia, Khamis hymyilee.

Huhtikuussa 2015 kevät etenee Suomessa rivakasti. Leskenlehdet kukkivat ja Päijänne on jo sula, kun raskaana oleva Ahmed, Khamis ja tytöt saapuvat Onnibussilla Jyväskylään. Säynätsalossa perhettä odottaa pieni, siisti kaksio.

– Varsinkin alussa oli aika vaikeaa, vanhemmuuden ja uuden kulttuurin paineet kovat. Opittavaa ja opiskeltavaa oli niin paljon, sitä riitti iltaan asti. Samaan aikaan meillä oli kotona pienet lapset, joiden kanssa oli tietysti myös paljon tekemistä, Eisa Khamis kertoo.

Kolmessa ja puolessa vuodessa Suomi on kuitenkin alkanut tuntua kotoisammalta – tavallaan. Lapset kasvavat ja koko perhe on päässyt paremmin sisään uuteen kulttuuriin. Ennen kaikkea olo on turvallinen. Khamisin ja Ahmedin nuorimmat tyttäret Anfal ja Isra ovat syntyneet Suomessa.

– Lapsille tämä on koti. Mutta sekä minun että Azizan vanhemmat ja sisarukset ovat edelleen pakolaisleireillä. Kaikki uutiset, mitä kuulemme kotimaastamme, saavat meidät onnettomiksi. Kun soitan sukulaisilleni, he itkevät ja pyytävät apua, mutta minä olen täällä enkä voi auttaa. Se satuttaa, Khamis kertoo.

– Me vanhemmat muistamme omaa kotimaatamme, koska läheisemme ovat siellä kaukana. Se tekee kotiutumisen vaikeaksi. Jollakin tavalla olemme puoliksi siellä ja puoliksi täällä.

Toivoa ja iloa elämään Suomessa tuovat lapset. Kysymykseen, mitä vanhemmat haluavat antaa tyttärille omasta kulttuuristaan, Aziza Ahmed vastaa välittömästi.

– Äidinkielen.

Eisa Khamis nyökkää. Hänestä on tärkeää, että lapset kasvavat avoimesti suomalaisessa kulttuurissa, mutta tuntevat myös juurensa.

– Haluamme että he tietävät myös sen, miksi olemme täällä. Vaikka Sudanissa olisi rauha, Suomessa mahdollisuudet toteuttaa omaa tulevaisuutta ovat aivan erilaiset. Haluamme, että he tietävät olevansa etuoikeutettuja.

Paluuta Sudaniin he eivät juurikaan enää ajattele.

– Siellä ei ole rauhaa, eikä toivoa. Olemme löytäneet täältä hyviä asioita, ja nyt keskitymme Suomessa olemiseen. Annamme lapsille tilaisuuden kasvaa ja opiskella. Tulevaisuudesta en tiedä, Ahmed toteaa.

Huhtasuolle asettuneilla Khamisilla ja Ahmedilla on itsellään yksi toive ylitse muiden: työ. Tällä hetkellä 38-vuotias Ahmed opiskelee päivisin suomea, ja 43-vuotias Khamis on kotona 1,5-vuotiaan, synnytyksessä vammautuneen Isran kanssa.

– Tämä on minulle haastavaa, maanviljelijänä Sudanissa toiminut Khamis kertoo.

– Kulttuurissamme ei ole tavallista, että mies on kotona lasten kanssa. Yleensä naiset huolehtivat lapsista ja mies perheen taloudesta. Ikäiseni miehet ovat normaalisti töissä, mutta täällä siihen ei ole juurikaan mahdollisuuksia. Tunnen itseni välillä eläkeläiseksi, sanoo Khamis.

– Mutta yritän kehittää itseäni ja oppia uusia taitoja. Välillä ajattelen, että aiheutamme liikaakin paineita suomalaiselle yhteiskunnalle kaikkine tarpeinemme – olemme jo nyt valtavan kiitollisia monesta asiasta. Ymmärrämme, että työttömyys koskettaa myös suomalaisia. Mutta on todellakin meidän toiveemme, että voisimme tehdä töitä. Se auttaisi meitä myös auttamaan niitä läheisiämme, jotka jäivät kotiin.

On joulukuun alku vuonna 2018. 10-vuotias Elaf hymyilee isänsä, äitinsä ja pikkusiskojensa keskellä vihreällä sohvalla kauppakeskus Sepän Kipinässä. Elaf on arabiankielinen nimi, joka merkitsee turvaa sekä lupausta.

Ulkona sataa hiljalleen lunta, kauppakeskuksessa soivat joululaulut. Huomenna on ihan tavallinen koulupäivä.

Tiesitkö?

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n mukaan konfliktien ja vainon vuoksi pakenemaan joutuneita ihmisiä on 65,6 miljoonaa. 


Yli puolet maailman pakolaisista, 55 prosenttia, on kotoisin kolmesta kriisimaasta: Syyriasta, Afganistanista ja Etelä-Sudanista.


Köyhät maat kantavat pakolaisista suurimman vastuun, ja kahdeksan kymmenestä maailman pakolaisesta elää kehitysmaassa. 


Maailman pakolaisista Euroopassa on noin 3,5 prosenttia. Suurin osa, noin 40 miljoonaa, asuu kotimaansa rajojen sisäpuolella.


Yli puolet maailman pakolaisista on lapsia. Miehiä ja naisia on pakolaisina lähes saman verran.

Artikkeli Ei sijaa kotimaassa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Perheeni kanssa tulimme Suomeen vuonna 2015. Egyptissä olin ehtinyt työskennellä pappina ja minulla oli sitä kautta kokemusta turvapaikanhakijoista ja siirtolaisista, joita oli siellä paljon.

Tänne tultuani halusin oppia suomen kieltä ja tutustua vapaaehtoistyön kautta suomalaiseen työelämään. Viime vuonna aloitin Aseman Pysäkillä vapaaehtoistyöntekijänä. Työskentelen siellä kolmena päivänä viikossa. Tänä vuonna työni laajeni Kauppakeskus Sepässä sijaitsevan Kipinän tiloihin, jossa työskentelen kahtena päivänä viikossa.

Ensimmäisiä kertoja Kipinässä vierailtuani minulla syntyi idea suomen kielen keskustelukerhosta ja läksykerhosta. Maahanmuuttajille ei ole paljoakaan paikkoja, jossa he voisivat opiskella kieltä, varsinkaan jos haluaa oppia sitä keskustelemalla. Kipinässä on mahdollista tavata ihmisiä, jutella ja jakaa ideoita.

Normaaleista kielikursseista poiketen haluamme auttaa ihmisiä arkisten asioiden hoidossa. Osa maahanmuuttajista tarvitsee apua postin lukemisessa, laskujen maksamisessa, matkalippujen tilaamisessa tai Kelassa asioimisessa. Mitä enemmän voin heitä auttaa, sitä onnellisemmaksi tunnen itseni.

Kotoutumisen suurin ongelma on, että muualta tulijan on vaikea tutustua tavallisiin suomalaisiin ihmisiin. Se on kuitenkin kielen ohella ainoa tapa sulautua joukkoon, ja sitä kautta tuntea itsensä tervetulleeksi.

Kipinässä olemme maahanmuuttajina päässeet ylittämään tätä kynnystä, tutustumaan jyväskyläläisiin ihmisiin ja juttelemaan heidän kanssaan. Yksinkertaisesti sanottuna, me tarvitsemme suomalaisia opettamaan meille suomen kieltä.

Vapaaehtoistyössä olen oppinut, että kulttuurien kohtaaminen rikastuttaa kaikkia. Jos olemme yhdessä koolla, se vaikuttaa siihen, että koemme olomme turvalliseksi.

Artikkeli Opettakaa meille suomen kieltä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.