Marko Haukkamäki oli 24. helmikuuta 2022 ajamassa autollaan sotaharjoituksista Lohtajalta kohti Tikkakoskella sijaitsevaa työpaikkaansa.
Uutiset autoradiosta tiesivät kertoa, että Venäjän invaasio Ukrainaan oli juuri alkanut. Sota oli palannut Eurooppaan.

Jyväskylän varuskunnassa sotilaspastorina työskentelevä Haukkamäki myöntää, että uutiset olivat hänelle, kokeneelle sotilaallekin, suuri yllätys ja järkytys.

– Olimme juuri edellisenä päivänä jutelleet harjoituksissa, että sotaa ei varmastikaan tule, Haukkamäki kertoo.

– Ensimmäisten uutisten jälkeen mieliin iski huoli omasta perheestä ja siitä, mitä tulevat päivät tuovat tullessaan. Ja miten itse jaksaisin olla pitkiä ajanjaksoja töissä ilman riittäviä lepohetkiä.

Varsin pian ajatukset kääntyivät kuitenkin omasta selviytymisestä yleisempiin huolenaiheisiin.

– Keskustelutilaisuuksia ja hartauksia tapahtumien vuoksi järjestellessä omakin mieli rauhoittui aika pian. Tuli ymmärrys siitä, että olemme turvassa. Suomeen ei kohdistu akuuttia sotilaallista uhkaa.

Ajatukset siirtyivät pikkuhiljaa omasta jaksamisesta huoleen ukrainalaisten selviytymisestä.

Haukkamäen Jyväskylän varuskunnassa järjestämissä tilaisuuksissa sodan herättämistä tunteista puhuttiin ja tuntemuksia käytiin monipuolisesti läpi. Lopulta tilaisuuksiin ei tullut niin paljon osallistujia kuin sotilaspastori oli ennalta odottanut.

– Hieman keskivertoa enemmän varusmiehiä saapui, mutta kovin suurta liikehdintä ei ollut. Ylipäätään suurta huolta tai pelkoa sodasta meillä Tikkakoskella ei ole juurikaan esiintynyt, hän toteaa.

– Yleisin kommentti varusmiehiltä on ollut, että ”nythän tähän inttiin tuli jokin järki”. Esille tuli siis maanpuolustustahto. Kantahenkilökunnan keskuudessa on puolestaan ollut enemmän huolia omasta perheestä mahdollisen sotatilanteen vallitessa.

Sodan alkupäivien jälkeen saapumiseriä varusmiespalvelukseen on ollut jo useampia. Sotilaspastorin mukaan keskustelut varusmiesten kanssa vievät edelleen vain harvoin sodan puhkeamisen mahdollisuuteen.

Kriisitilanteessakin sotilaan on käytettävä tappavaa voimaa vain silloin, kun se on aivan välttämätöntä.

– Pääsääntöisesti puhutaan arkeen, seurustelumurheisiin tai vaikkapa isovanhempien menehtymisiin sekä intissä jaksamiseen liittyvistä aiheista. Jonkin verran toki käydään juttelutuokioissa läpi myös sodan eettistä puolta.

Etiikan käsittelyyn on varattu enemmän aikaa sotilaspastorin oppitunneilla.

– Johdetuissa ryhmäkeskusteluissa puhutaan tappamisesta ja kuolemasta, sekä siitä, millaisia tuntemuksia niiden kanssa tekemisiin joutuminen voisi tositilanteessa herättää.

Haukkamäki painottaa, että suomalainen ajattelutapa sodan eettiseen puoleen on erilainen kuin monissa suurvalta-armeijoissa. Saati sitten Venäjällä, jossa sodankäynnin tavoissa ei näytetä tunnustavan minkäänlaista moraalia.

– Suomalaisessa sotilaskulttuurissa on hyvin vahvana ajatus, että voimankäytön tulee olla aina harkittua. Ja kriisitilanteessakin sotilaan on käytettävä tappavaa voimaa vain silloin, kun se on aivan välttämätöntä.

Yhtä aikaa pappina ja sotilaana Haukkamäki on itse pohtinut sodan moraaliset kysymykset perin juurin lävitse.

– Korostan aina puheissani, että tappaminen ei ole aina oikein edes sodassa. Ja sota on aina pohjimmiltaan Kristuksen hengen vastaista.

Oikeutettu sota on puolustussotaa, mutta minkäänlaisen sodan takia sotilaspastorit eivät puolustusvoimissa palvele. Haukkamäki sanoo, että sodankäynnin sijaan paikalla ollaan vain ja ainoastaan ihmisten takia.

– Jumala ei valitse sodassa, edes oikeutetussa sellaisessa, omaa puoltaan. Puolustussodan, kuten nyt Ukrainan käymän, puolesta on lupa rukoilla, mutta siihen on aina liitettävä perään Isä meidän -rukouksen kohta ”tapahtukoon sinun tahtosi”.

Sotilaspastorin mukaan Jumalaa ei voida manipuloida rukouksin tai muilla tavoilla omien asevoimien puolelle.

Jumala ei koskaan haluaisi, että ihmiset sotisivat.

– Emme voi rukoilla aseiden tai sodassa menestymisen puolesta, vaan rukoilemme aina sotaan valmistautuvien tai sen kokemaan joutuvien ihmisten puolesta. Sotilaspastorit palvelevat aina ihmistä.

Todellisuutta Venäjällä, jossa ortodoksikirkko on lähtenyt sodan avoimeksi tukijaksi, Haukkamäki katselee murheellisena.

– Venäjällä on ikään kuin menty Jumalan housuihin. Jumala ei koskaan haluaisi, että ihmiset sotisivat, hän toteaa.

– Aina, kun ihminen ei ylipäätään anna Jumalan olla Jumala, mennään vikasuuntaan.

Sotilaspastorilla on itsellään myös vankka ammattisotilaan tausta.
Haukkamäki valmistui vuonna 1994 opistoupseeriksi ja koulutti tehtävissään sen jälkeen varusmiehiä ja henkilökuntaa sekä toimi esikuntatehtävissä.
Myöhemmin elämässä ajankohtaiseksi tullut pappeus ei ollut itsestäänselvyys, vaan oikeastaan aika suuri ihme.

 Olen luonteeltani kovapäinen sotilas, joten Jumala ei jättänyt minulle muita vaihtoehtoja kuin nöyrtymisen tien.

– Tulin vanhalla iällä, ihan pystymetsästä, uskoon vuonna 2009. Heti siitä lähtien minulla oli selkeä Jumalan kutsu toisenlaiseen työhön, Haukkamäki paljastaa.

– Jälkeenpäin ajateltuna uskoon tulo ei toki ollut kertarysäys, kuten sitä on monesti tapana kuvailla, vaan kyllä minua valmisteltiin siihen parikin vuotta.

Kun hetki koitti, Haukkamäki kertoo menneensä eräänä sunnuntai-ilta oman kodin lattialla polvilleen.

– Olen luonteeltani kovapäinen sotilas, joten Jumala ei jättänyt minulle muita vaihtoehtoja kuin nöyrtymisen tien. Siihen tilaisuuteen oli tartuttava. Menin kauppaan ja ostin itselleni saman tien Raamatun.

Tajusin, että juuri luterilainen versio uskonopista on se, jonka voin itse lähes sanasta sanaan allekirjoittaa.

– Olin ensin kymmenisen vuotta helluntailaisuudessa mukana. Sinä aikana heräsi halu opiskella teologiaa.

Teologisen tiedekunnan opinnot, varsinkin dogmatiikka, tekivät suuren vaikutuksen.

– Tajusin, että juuri luterilainen versio uskonopista on se, jonka voin itse lähes sanasta sanaan allekirjoittaa.

Yhtä yllättävää kuin uuden ammatin opiskelu oli se, että valmistumisen jälkeen Haukkamäki palasikin takaisin vanhaan työyhteisöönsä.

– Opinnot olivat jo loppusuoralla, kun eräänä päivänä olin viemässä tytärtäni autolla lentokentälle. Sain silloin puhelun eräältä tutulta papilta Tikkakoskelta. Hän kysyi, että milloinkas olet ajatellut valmistua.

– Hän siinä puhelimessa määritteli aikataulun opinnoilleni. Valmistuttuani olisi mahdollisuus päästä suoraan Tikkakoskelle varuskuntapastoriksi. Gradun aikataulu ja tulevaisuudensuunnitelmat muutenkin menivät kerralla uusiksi, sotilaspastori muistelee huvittuneena.

Artikkeli Sotilaspastori ei ole sotaa, vaan ihmistä varten julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Toivakkalaisen, rajuihin Tali-Ihantalan torjuntataisteluihin osallistuneen Antti Niemisen päiväkirjamuistiinpanoista saa toisenlaisen kuvan (Tie Tali-Ihantalaan, Minerva 2017). Nieminen ei tekstinsä perusteella ole varsinaisesti uskovainen, mutta kaikkialla huokuu kunnioitus pyhiä asioita kohtaan.

Niemisen muistelmissa suomalainen sotilas osallistuu nurkumatta kenttäpappien järjestämiin hartauksiin, veisaa sotilasvirsikirjasta Jumala ompi linnamme, jopa paheksuu kovaa kiroilua ja ristii kätensä, jos nyt ei ihan joka päivä, niin ainakin taistelun alla. Yleiskuva on pikemminkin nöyrän kunnioittava kuin kirkkoa pilkkaava.

Erityisesti kuva sotilaspastoreista on Linnalla ja Niemisellä täysin päinvastainen. Nieminen antaa ymmärtää miesten arvostaneen rintamapastoreita, kun taas Linnan Tuntemattomassa on kohtaus, jossa sotilaspastori koettaa joukkosidontapaikalla lohduttaa kuolemaa tekevää sotilasta, epäonnistuen surkeasti. Kuoleva hoilottaa ”Jeesus lähti kiljua juomaan..”

Suomalaisen sotahistorian arkkityyppejä

Åbo Akademin tutkija André Swanström on käynyt läpi valtavan määrän suomalaisia sotilaspastoreita käsittelevää arkistomateriaalia. Swanströmin mielestä Tuntemattoman hahmot on tarkoituksellisesti rakennettu suomalaisen sotahistorian arkkityypeiksi.
Linna on jättänyt teoksestaan jotain olennaista pois.

– Hengellisyys oli ehdottomasti läsnä monen yksittäisen sotilaan sielunelämässä. Käytännössä jumalanpalveluksiin osallistuttiin jermuilematta, mutta toisaalta niin kuin siviilissäkin, raamattupiirityyppiset jutut jäivät sotilaspastoreiden ja hyvin pienen ydinporukan toiminnaksi.

Swanström arvioi, että keskimääräinen sotilas lienee ollut omassa mielessään hengellisiin asioihin positiivisesti suhtautuva, mutta uskonnosta ei juuri puhuttu julkisesti.

– Linnan antamalla kuvalla jermuista on toki varmasti yhtymäkohtansa todellisuuteen. Pilkkaajiakin esiintyi, mutta heidän sanoistaan myös moni pahoitti mielensä. Toisaalta näillä jermullakin saattoi mielen sopukoissa olla joku sija uskonasioille.

Tyypillistä suomalaiselle sotilaalle oli, ettei pokkurointia tapahtunut natsojen, vaan tiukoissa paikoissa ansaitun arvostuksen perusteella.

– Tämä päti myös sotilaspastoreihin. Jermu pystyi kunnioittamaan pastoria, jolla oli muutakin annettavaa kuin risti kauluslaatoissa.

Linnan pääteokset ovat osa suomalaista itseymmärrystä

Väinö Linnan pääteokset, Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla, eivät ole vain romaaneja, vaan osa suomalaista itseymmärrystä. Jo teosten ilmestyessä riideltiin siitä, miten hyvin ne kuvasivat historiaa, oikeaa mennyttä todellisuutta.

Linna oli niin hyvä kertoja, että usein ihmiset unohtivat lukevansa romaaneja. Historiantutkijat pahoittivat tästä mielensä, etenkin Pohjantähden kohdalla, sillä aina Linnan kuvaukset eivät menneet yksi yhteen tiedetyn kanssa.

Eräs maan parhaista Linna-tuntijoista on professori Yrjö Varpio. Varpio tunsi Linnan myös henkilökohtaisesti.
Matti Salminen sanoo teoksessaan Toisinajattelijoiden Suomi (2016) Linnan olleen Tuntemattoman kirjoittamisen aikoihin ”selkeä ateisti”. Varpio on samaa mieltä, tosin kiihkomielinen Linna ei ollut.

– Kyllä hän oli siinä mielessä käsittääkseni ateisti, että Jumalalla ei ollut varsinaisesti sijaa hänen maailmankatsomuksessaan muuten kuin aatehistoriallisena ilmiönä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hän olisi jotenkin sotinut ateisminsa puolesta.

– Hän ymmärsi myös sen positiivisen voiman, mikä uskonnolla saattoi olla ihmisen elämässä. Muistan, kuinka Linna kerran keskustellessamme naurahti hyväntahtoisesti ystävälleen Veikko Sinisalolle, joka oli televisiohaastattelusta puhunut Jumalasta ja vilkaissut samalla yläilmoihin kuin Jumalan paikan osoittaakseen.
Uskoa kohtaan Linna oli kriittinen, muttei välinpitämätön.

– Tämä näkyy esimerkiksi hänen keskenjääneestä Messias-käsikirjoituksestaan, jossa ihmisenä olemisen ongelmia peilataan kirkkoa ja uskonnollista ajattelua vasten, Varpio arvioi.

Tapaus Salpakari on asia erikseen. Pohjantähdessä Koskelan suopellot itselleen hamuava kirkkoherra kulkee riistävän kirkkopatruunan maineessa. Varpio näkee Salpakarissa moniselitteisemmän hahmon.

– Kirkkoherran kautta Linna pohtii raamatullisen lähimmäisenrakkauden opin mahdollisuuksia yhteiskunnassa. Salpakari haluaa toimia oikein ja kristillisesti, ja kun hän joutuu lipeämään tästä ihanteestaan kirkkoneuvoston ja ruustinnan painostuksen vuoksi, se aiheuttaa hänessä omantunnontuskia ja mielipahaa.

Uutta, Aku Louhimiehen Tuntematonta Varpio odottaa innolla, ja toivoo elokuvantekijöiden välttäneen kliseet.

– Toivon, etteivät roolihenkilöiden ulkonäkö ja ajattelu lähesty liikaa 2000-luvun teinien maailmaa ja maailmankatsomusta, Varpio toteaa.

”Tykistökeskityksessä Herran siunaus tulee äkkiä mieleen”

Jyväskyläläisille sotaveteraaneille, Pekka Helinille, 92, ja Pentti Haloselle, 96, sotilaspastori jäi rintamalla etäiseksi hahmoksi. Syynä olivat komennuspaikat. Helin taisteli Rukajärven korpimailla, Halonen yhtä syrjäisillä lohkoilla Uhtualla.

– Alokasaikana Hyrylässä pappina oli unkarilaissyntyinen, erittäin huumorintajuinen mies, kova laulamaan ja miesten keskuudessa pidetty. Mutta kun rintamalla asuttiin keskellä korpia teltoissa, siellä oli vain se oma porukka, Helin muistelee.

– Ilta-Sanomien toimittaja kävi kerran haastattelemassa, mutta en muista, että olisin pappia nähnyt. Ei siellä tosin näkynyt komppanian päälliköitäkään, Halonen hymähtää.

Halonen muistaa erään omassa porukassa pidetyn keskustelun, jossa hengelliset asiat nousivat esiin.

– Tulin juuri ovesta sisään, kun korsussa kysyttiin kuka pelkää ja kuka ei. Joku sanoi että ”tuo Matti ei pelkää”. Miksi ei? Matti oli pienen tilan vaatimaton mies ja myönsi, ettei häntä pelota. ”Matti uskoo”, joku sanoi. ”Joo, olen Jumalan kädessä,” Matti lisäsi.

Halonen ja Helin muistuttavat, että tykistökeskityksen tapaisissa ääritilanteissa ”Herran siunaus” tulee äkkiä mieleen.
– Meidän sukupolvemme opetettiin kyllä luottamaan kristinoppiin vankasti.
Vastapuolella, Neuvostoliitossa, kristinuskoa koetettiin kaikella voimalla kitkeä pois.

Artikkeli Tuntematon hengellinen sotilas julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.