Läsnäolon hetkiä Ahola on kokenut miesten raamattupiirissä, joka kokoontuu pari kertaa kuukaudessa Kouvolan seurakuntakeskuksessa. Jokaisella tapaamiskerralla vaihdetaan kuulumiset, rukoillaan ja keskustellaan päivän aiheesta.
– Raamattupiirillä on ollut rohkaiseva vaikutus. Arjessa ei välttämättä kohtaa uskovia miehiä säännöllisesti. Kuulumisista ja uskosta puhuminen antaa rohkeutta toimia omassa arjessa. Myös verkostoituminen on hyvä asia, kun on tullut uudelle paikkakunnalle.

Ahola on kotoisin Tampereelta, mutta vuosi sitten työt Vekaranjärvellä toivat hänet puolisonsa kanssa Kouvolaan. Seurakunnan pariin hakeutuminen tuntui luontevalta tavalta tutustua uuteen paikkakuntaan.
– Seurakuntatoiminta on aina ollut osa elämääni ja sieltä on löytynyt kavereita. Myös raamattupiiristä on löytynyt ystäviä ja tukea. Tuen osoituksena minulle on esimerkiksi tarjottu peräkärryä lainaksi. Vaikka se ei ole henkisen tuen asia, se on kuitenkin osoittanut luottamusta ja tukea ja avannut yhteyden kahden ihmisen välille.

Ahola rohkaisee muitakin hakemaan yhteyttä, tukea ja läsnäoloa.
– Jos seurakunta on edes osittain tuttu riparin tai sukulaisten kautta, ota itseäsi niskasta kiinni ja tule johonkin tilaisuuteen ja esittele itsesi. Se avaa keskustelun. Jos seurakunta on tutumpi, mene ulkopuolelle ja esittele itsesi siellä.

Artikkeli Yhteys löytyy läsnäolosta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kansainvälisen lähetysliikkeen alkuvaiheessa keskusteltiin – ymmärrettävästi – lähetysjärjestöjen ja kirkkojen vastuusta evankeliumin saattamisessa kaikkeen maailmaan. Protestanttisten kirkkojen ensimmäisiä kansainvälisiä toimijoita olivat kirkkojen yhteydessä toimineet itsenäiset järjestöt. Lähetysjärjestöjen vanavedessä myös kirkot alkoivat vahvistaa kirkkojen välistä, ekumeenista yhteistyötä eri aloilla.

Protestanttisen lähetyksen alkuvaiheessa missiologian kiinnostuksenkohteena oli erityisesti se, miten kansainvälistä lähetystä voitaisiin toteuttaa mahdollisimman tehokkaasti. Kansainvälisen lähetysneuvoston konferenssi Willingenissä 1952 toi muutoksen tähän varhaiseen, ihmisten ja kirkkojen toimintaan keskittyneeseen missiologiaan. Lähetysteologiassa alettiin aikaisempaa enemmän painottaa ajatusta Jumalasta lähetyksen ensisijaisena toimijana. Tällöin missiologiseen kielenkäyttöön tuli käsite missio Dei tai Jumalan lähetys. Siinä kirkon olemassaolo ja tehtävä seuraavat siitä, mitä Jumala tekee tässä maailmassa. Kirkko liittyy tähän Jumalan missioon hänen työtoverinaan.

Suomeen tämä ajattelu rantautui vähitellen. Keskustelua kirkon ja lähetysjärjestöjen suhteesta oli käyty eri syistä kirkolliskokouksissa jo vuosikymmeniä. Esimerkiksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon järjestyksessä toisessa kirkolliskokouksessa vuonna 1898 keskusteltiin niin sanottujen lähetyssaarnaajien asemasta Suomessa. Tässä keskustelussa näkyi selvä jännite lähetystyöntekijöitä lähettävän järjestön ja kirkon välillä. Toiset olisivat antaneet lähetyssaarnaajiksi vihityille pappisoikeudet Suomessa, mutta toisten mielestä se olisi vähentänyt pappistyön arvoa. Myös Suomen Lähetysseuraa kirkolliskokouksessa edustaneet vastustivat ajatusta. Pelkona oli, että lähetyssaarnaajat palaisivat Suomeen helpomman leivän ääreen ja jättäisivät lähetystyön haasteet taakseen.

Komitea ratkaisee?

Kirkolliskokoukselle esitettiin 1940-luvulla, että kirkkoon tulisi perustaa kirkon oma lähetystyön elin. Esitystä perusteltiin sillä, että lähetystyön tulisi olla elimellinen osa kirkon ja seurakuntien toimintaa. Lähetystehtävä on ”seurakunnan ydintehtäviä — jota ei voi jättää vain joidenkuiden harrastelijain asiaksi, vaan se on oleva nimenomaisesti kirkon omaa toimintaa” (Kirkolliskokous 1941).

Tällainen toimielin – Suomen Kirkon Lähetysasiain Neuvottelukunta – perustettiinkin viisikymmentäluvulla.  Neuvottelukuntaa koskevissa ehdotuksissa sen toiminta haluttiin rajoittaa niin, “että kirkon piirissä toimivien lähetysjärjestöjen toimintaa ja sitä tukevaa vapaaehtoista lähetysharrastusta ei vaarannettaisi”.  Olemassa oleva rakenne ja hallintomalli otettiin annettuna ja niinpä keskustelut kirkon järjestöjen ja seurakuntien suhteista ovat jatkuneet. Erilaiset työryhmät ja toimeksiannot ovat tuottaneet vuosikymmenten aikana peräti seitsemän mietintöä, selvitystä tai kehittämissuunnitelmaa, joilla on pyritty selkeyttämään kirkon kansainvälisen työn rakennetta ja toteuttamistapaa: 1987 Kansainvälisen diakonian kehittäminen Suomen ev.lut. kirkossa, joka paneutui Kirkon Ulkomaan aseman ja kansainvälisen diakonian määrittämiseen; 1993 Lähetetty Jumalan kansa, joka syntyi kirkolliskokouksen alun perin lähetysstrategian laatimiseksi antaman tehtävän pohjalta, mutta muuntui teologiseksi ja käytännön linjausasiakirjaksi. Siinä liitytään Luterilaisen maailmanliiton 1988 julkaisemaan lähetysasiakirjaan Together in God´s Mission; 1998 Koko kirkon missio, jonka tehtäväksi anto perustui Lähetetty Jumalan kansa -mietinnön jalkauttamiseen ja lähetysjärjestö -mallin kehittämiseen, sekä 2004 Kirkon lähetystehtävä – kirkon lähetystyön neuvottelukunnan mietintö, jota edelsi samanniminen välimietintö 2002. Yksikään näistä asiakirjoista ei tuottanut yhteisymmärrystä siitä, miten kirkon kansainvälinen lähetys tulisi järjestää.

Erimielisyyden vallitessa Kirkkohallitus kutsui Jaakko Ripatin tekemään jatkoselvityksen kirkon, kirkon lähetysjärjestöjen ja Kirkon Ulkomaanavun yhteistyöstä. Jatkoselvitys Lähetettynä kirkossa otettiin vastaan tammikuussa 2006. Sekään ei vielä johtanut varsinaisiin toimenpiteisiin. Kirkkohallituksen täysistunto kävi kuitenkin selvityksen pohjalta keskustelun ja pyysi lausunnot eri tahoilta. Kesäkuussa 2006 kirkkohallituksen täysistunto keskusteli Lähettynä kirkossa –jatkoselvityksen palautteesta. Keskustelun jälkeen kansliapäällikkö Risto Junttila antoi kirkon lähetystyön toimikunnalle tehtäväksi kirkon lähetysstrategian valmistamisen. Lähetysstrategian oli määrä sisältää sekä kansainvälisen lähetyksen teologiset perusteet että kuvata kansainvälisen lähetyksen järjestämisen malli.

Toimikunnan ehdotus valmistui 2008 ja sen pohjalta kirkkohallituksen täysistunto hyväksyi 2010 Suomen ev.lut. kirkon ensimmäisen lähetysstrategian teologiset perusteet kirkon lähetystyötä ja kansainvälistä diakoniaa varten. Lisäksi täysistunto päätti ryhtyä konkreettisiin toimiin niin sanotun sopimusmallin toteuttamiseksi. Sopimusmallissa kirkon ja lähetysjärjestöjen ja Kirkon Ulkomaanavun välille solmitaan määräaikainen puitesopimus, jonka noudattamista tarkastellaan vuosittain. Tämän prosessin lopputuloksena vuonna 2013 allekirjoitettiin ensimmäisen kerran perussopimus kirkon ja lähetysjärjestöjen sekä kirkon ja Kirkon Ulkomaanavun välillä. Edellä esitetystä käy ilmi, että keskustelu kansainvälisestä lähetyksestä on keskittynyt pääasiassa kokonaiskirkon ja lähetysjärjestöjen suhteeseen. Seurakunnan rooli on lähetyksessä jäänyt vähemmälle huomiolle.

Epäselvää sanoitusta: lähetystyö on sittenkin yksi työmuoto

Mietintöjä vaivaa lisäksi tietynlainen epäselvyys keskeisissä käsitteissä. Teologisessa mielessä kaikki edellä luetellut mietinnöt pitävät annettuna sitä, että seurakunta on missionaarinen ja lähetystyö on osa kirkon missiota. Tällaiseen tulkintaan näyttäisi ohjaavan myös kirkon lainsäädäntö, kuten sen sanoittaa Kirkon lähetystehtävä -mietintö 2004 seuraavassa lainauksessa:

”Kirkon lähetystehtävän toteuttaminen on seurakunnan tehtävä. Jokaisella paikallisseurakunnalla on missionaarinen olemus ja tehtävä. Tämä ilmaistaan selkeästi myös kirkkolaissa, jonka mukaan seurakunta toteuttaa kirkon tehtävää huolehtimalla jumalanpalvelusten pitämisestä, kasteen ja ehtoollisen toimittamisesta sekä muista kirkollisista toimituksista, kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta, sielunhoidosta, diakoniasta ja lähetystyöstä sekä muista kristilliseen sanomaan perustuvista julistus- ja palvelutehtävistä (KL 4:1).” (Kirkon lähetystehtävä 2004, s. 17, lihavointi kirjoittajan)

Epäjohdonmukaisuus sanoituksessa näkyy selkeästi Koko kirkon missio -mietinnössä (1998), sen käsiteltäessä evankelioimista: ”Kirkkomme seurakuntien missionaarisuus on perinteisesti ilmennyt yhtäältä ulkomailla tehtävän lähetystyön tukemisena ja lähetyskasvatuksena sekä toisaalta seurakunnan kutsuvana tai tavoittavana toimintana eli evankelioimistyönä.” (s. 18, lihavointi kirjoittajan) Tässä seurakunnan missionaarisuus, sikäli kuin se toteutuu kotimaassa, kapenee evankelioimiseksi ja siinä sivuutetaan esimerkiksi jumalanpalveluselämä ja diakonia kokonaan.

Käsitteiden epäselvyys johtaa epäselvään keskusteluun. Kirkon lähetystehtävä -mietintö määrittelee itse keskeisiä käsitteitä näin: ”Kirkon lähetystehtävässä, missiossa, on kysymys siitä, että kirkko osallistuu kolmiyhteisen Jumalan toimintaan maailmassa Kristuksen lähettämänä ja Pyhän Hengen varustamana.”

Tässä määrittelyssä ei kuitenkaan pitäydytä. Samanaikaisesti voidaan puhua kirkon missiosta tai lähetystehtävästä ja toisaalta lähetystyöstä ikään kuin synonyymeina. Sitä ne eivät tarkkaan ottaen kuitenkaan ole. Sanat ”lähetystehtävä” ja ”lähetys” tarkoittavat kirkon missiota ja niiden tulisi viitata kirkkona olemiseen ja elämiseen. ”Lähetystehtävä” ja ”lähetys” ovat paljon laajempia käsiteitä kuin ”lähetystyö”. Lähetystyö taas on selkeämmin rajattavissa, kuten sen toteaa kirkkohallituksen täysistunnon 2010 hyväksymä ” Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetystyön ja kansainvälisen diakonian peruslinja vuoteen 2015”. Siinä asiaa sanoitetaan näin:

Tässä strategiassa käytetään käsitettä lähetys tai missio kuvaamaan kirkon missionaarista olemusta. Kirkon tehtävä on levittää evankeliumia ja palvella lähimmäistä, koko ihmiskuntaa. Käsitettä lähetystyö käytetään puhuttaessa seurakuntien ja kirkon työmuodoista Suomessa ja kuvattaessa käytännön toimintaa ulkomailla (s. 4).

Toisin sanoen lähetystyö on kuin onkin yksi työmuoto, joka edellyttää vastuun kantamista, sovittuja prosesseja ja käytännön toimia. Sen sijaan missionaarisuus kuuluu kaikille ja se nousee kirkon missionaarisesta olemuksesta. Seurakunta toteuttaa missiota monin tavoin. Tämä tulee yllättäen vahvasti esille – ei suinkaan lähetystyötä koskevissa mietinnöissä – vaan kirkkohallituksen antamassa lähetystyön mallijohtosäännössä:

Seurakunta toteuttaa missionaarista tehtäväänsä

1. varustamalla sanalla ja sakramenteilla seurakuntalaisia lähetystehtävään, joka kasteessa on jokaiselle annettu;
2. huolehtimalla siitä, että seurakunta on avoin ja kutsuva yhteisö

Tässä siis liitytään ajatukseen missiosta, joka näyttäytyy seurakunnan olemuksessa avoimena ja kutsuvana yhteisönä ja toisaalta jokaiselle kristitylle annettuna kutsuna.

Seurakunnan osuus lähetystyön toteutuksessa

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa järjestöt ovat tärkeä osa toimintaa ja sen kehittämistä. Ei vähiten lähetystyössä. Siksi onkin ymmärrettävää, ettei aina ole ollut, eikä vieläkään ole ihan selvää, mitä tarkoitetaan seurakunnan toimijuudella lähetystyön kohdalla. Seurakunnan tehtävänä on elää missionaarisesti omalla alueellaan. Seurakunta toisin sanoen toteuttaa lähetystehtäväänsä parokiaalisesti (seurakunnan maantieteellisellä alueella). Samalla seurakunta ei elä vain itseään varten, vaan liittyy maailmanlaajan Kristuksen kirkon toimintaan eri tavoin. Tämä taas toteutuu muutenkin kuin vain lähetystyön kautta. Ystävyysseurakuntatoiminta, vierailut ja työntekijävaihdot sekä erilaisiin konferensseihin ja yleiskokouksiin osallistuminen ovat myös osa kirkon missionaarisuutta.

On kuitenkin tärkeää hahmottaa, mitä arkisessa aherruksessa tarkoitetaan sillä, että seurakunta on lähetystyön toteuttaja. Vuonna 1994 annettu lähetystyön mallijohtosääntö avaa sitä hyvin ja monella tavalla. Siksi lainaan tähän koko sen antamaa esimerkkiä seurakunnan tehtävistä:

Seurakunta toteuttaa missionaarista tehtäväänsä

1. varustamalla sanalla ja sakramenteilla seurakuntalaisia lähetystehtävään, joka kasteessa on jokaiselle annettu;
2. huolehtimalla siitä, että seurakunta on avoin ja kutsuva yhteisö;
3. huolehtimalla lähetysvastuun ja missionaarisuuden toteutumisesta seurakunnan opetus- ja kasvatustyössä;
4. ohjaamalla ja varustamalla seurakuntalaisia ja seurakunnan toimintaryhmiä lähetysvastuuseen lähellä ja kaukana;
5. huolehtimalla yhteydenpidosta seurakunnan nimikkokohteisiin ja rohkaisemalla seurakuntalaisia esirukoukseen lähetystyön puolesta;
6. osallistumalla lähetystyön taloudelliseen vastuuseen vapaaehtoisen kannatuksen ja seurakunnan talousarviomäärärahojen avulla;
7. hoitamalla yhteyksiä rovastikunnalliseen ja hiippakunnalliseen lähetystoimintaa, kirkon lähetysjärjestöihin ja kirkon lähetystyön keskukseen ja muihin kirkon kansainvälistä vastuuta toteuttaviin tahoihin; sekä
8. käyttämällä lähetystyön kanavina kirkon lähetysjärjestöjä ja kirkon ulkomaanapua.

Tässä mallissa näkyy vahvasti sekä seurakuntana eläminen omalla alueella että liittyminen kansainväliseen toimintaan. Kohdat 1. ja 2. viittaavat nimenomaan missionaarisuuteen.

Sen sijaan kohdat 3.–8. liittyvät käytännössä lähetystyöhön. Seurakunnan roolia sanoitetaankin monipuolisesti: se on opetusta ja kasvatusta, rukousta, yhteydenpitoa, varainhankintaa ja yhteistyöhakuisuutta myös yli seurakuntarajojen. Siinä jokaisella seurakunnan toiminnassa olevalla ryhmällä tai kokouksella voi olla oma osuutensa. Mallin lopussa oleva pieni lapsus, jossa Kirkon Ulkomaanapu (vieläpä väärin kirjoitettuna) mainitaan lähetystyön kanavana kuvastaa samaa, aiemmin kuvattua epäselvyyttä käsitteiden käytössä.

Lisää konkretiaa

Kansainvälisen lähetystyön toteuttavat kyllä järjestöt, mutta seurakunnan merkitys ei ole vähäinen. Kyse ei ole vain järjestöjen toiminnan rahoittamisesta, vaan elämisestä yhteydessä Kristuksen universaaliin ja globaaliin kirkkoon. Käytännössä tämä toteutuu siten, että jonkun tai joidenkin tehtävänä on:

• suunnitella ja kehittää seurakunnan lähetystyötä yhdessä muiden työntekijöiden ja luottamushenkilöiden kanssa (näitä vastuita ei tulisi ”ulkoistaa” yhdelle ihmiselle)
• osallistua seurakunnan kasvatus- ja opetustyön suunnitteluun kansainvälisen vastuun osalta
• rohkaista seurakuntalaisia kansainväliseen vastuuseen ja vuorovaikutukseen (esirukous, taloudellinen auttaminen, yhteydenpito)
• osallistua seurakunnan kansainvälisen vastuun toimintamuotojen koordinointiin ja toteutukseen
• pitää yhteyttä seurakunnan nimikkotoiminnan kohteisiin (käytännössä järjestöihin ja mahdollisesti yhteistyökirkkoihin
• tiedottaa seurakunnan lähetystyötä koskevista asioista (ilmoitustaulut, messuissa annettavat toimintailmoitukset, muu viestintä)
• hoitaa yhteyksiä kirkon kansainvälisen vastuun eri toimielimiin (yhtymä, rovastikunta, hiippakunta, Kirkon lähetystyön keskus)

Siksi seurakunnassa tulee tehdä tarvittavat päätökset siitä, miten tämä käytännössä toteutetaan. Useimmiten se edellyttää henkilön nimeämistä (virkaa, tointa, muuta järjestelyä) tai vähintään toimivan elimen perustamista (moniammatillinen työryhmä tms.). Vain siten voidaan varmistaa, ettei lähetystyön todellisuus ja siihen liittyvä yhteys unohdu seurakunnan arjesta.

Lue myös:

• Lähetysjärjestörakenteen syntyminen ja lähetysjärjestöksi pääsemisen edellytykset
• Ohjauskeskusteluissa arvioidaan lähetysjärjestön ja evankelis-luterilaisen kirkon suhdetta

Artikkeli Mikä on seurakunnan osuus lähetystyössä? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Siitäkin kirjan kirjoittajia ja toimittajia voi onnitella, että he ovat onnistuneet siinä, mitä he kuvaavat kirjan nimessä esiintyvällä määreellä Nyt: ”(se) tarkoittaa toisaalta jotain staattista ja ohimenevää, mutta toisaalta myös jotain sellaista, joka toistuu uudelleen ja uudelleen.” Artikkeleissa ei unohdeta aiemmin tehtyjä ratkaisuja, kuvataan nykytilaa ja pohditaan huomisen mahdollisuuksia.

Kirja rakentuu johdannon jälkeen neljästä osasta, jotka on huolella valittu: vaikuttaminen, osallisuus, asiantuntijuus ja tulevaisuus.  Jokainen saa riittävän käsittelyn.

Upea johdanto laajenee itsessään artikkeliksi

Kirjan johdanto ei tyydy pelkästään esittelemään kirjaa ylimalkaisesti. Sellaisia johdantoja olen lukenut liikaa. Huhanantti ja Wallenius onnistuvat tekemään itsenäisen artikkelin paitsi tuodessaan nostoja kirjan artikkeleista, piirtämällä laajempaa kontekstia sekä historiasta että uusimmista diakonian tutkimuksista.

Mukana on mehukas sitaatti Kai Henttoselta vuodelta 2013. Sitaatti päättyy näin (viitaten diakonian ammattilaisiin): ”Hurskaat, köyhät, kuuliaiset ja huolella valvotut ovat harvoin maailmanvallankumouksen tiedostava etujoukko.” Kyse on sekä diakonian työntekijöiden asemoitumisesta seurakuntien ja kirkon missiossa että ennen kaikkea heidän mahdollisuudestaan olla päättämässä kirkon linjauksista. Vallan ja vallattomuuden kysymyksiä sivuaa useakin kirjan kirjoittajista.

Vaikuttamisen vaikuttavuus ja haasteellisuus

Kirjan ensimmäinen varsinainen artikkeli on Kirkon tutkimus ja koulutus yksikön johtavan asiantuntijan Jyri Komulaisen käsialaa. Komulainen nostaa esiin monia sellaisia teemoja, joista hän on kirjoittanut laajasti ennenkin. Hän on kuitenkin ottanut vastaan haasteen tuoda lempiaiheistaan välineitä diakonian ymmärtämiseen kirkon mission kokonaisuudessa.

Komulainen lähtee liikkeelle ekumeenista missiologiaa jo pitkään puhuttaneesta siirtymästä, jossa kristittyjen enemmistö asuu eteläisellä pallonpuoliskolla tai Aasiassa. Missiologiassa tämä on näkynyt haluna tuoda entistä enemmän näkyviin teologian tekemisen erilaisia tapoja ja johtopäätöksiä – sellaisia, jotka meiltä jää helposti huomaamatta.

Hän ottaa rohkeasti kantaa kirkon hierarkiaan ja jonkinlaiseen luterilaiseen painolastiin, joiden kautta diakonia on turhaan nähty varsin yksipuolisesti karitatiivisena, yksittäisten ihmisten hädän lievittämisenä. Raamatusta ja kansainvälisestä diakoniasta löytyy tämän rinnalle vahva profeetallisen diakonian juonne, joka vastaa hyvin nykyaikaista vaikuttamistyön käsitettä. Kirkon tulee aina muistaa kysyä myös sitä, miksi ihmiset putoavat ulos hyvinvoinnista tai valtaväestön elinpiiristä. ”Mikäli diakonian virka ymmärretään valtuutuksena Jumalan valtakunnan edustamiseen, diakonin tehtävät voivat saada yhteiskunnallisesta tilanteesta riippuen monia muotoja, eikä pappisviran ja diakonian viran välille tule projisoida tarpeetonta hierarkkista arvoeroa.” Aamen, totean itse.

Elina Leppilampi liittyy tähän profeetallisuuden ajatukseen. Sen tiedostavat käytännössä kaikki diakoniassa mukana olevat, mutta sen toteuttaminen ei olekaan yksinkertaista. Moni kokee, ettei heillä ole tarpeeksi resursseja, välineitä tai kanavia vaikuttamistoimintaan. Näiden haasteiden edessä ei kuitenkaan pidä luovuttaa, vaan etsiä itselle ja omalle yhteisölle (seurakunnalle) ominaisimmat tavat. Joka tapauksessa tärkeää on se, että kirkon diakonia ponnistaa aina ruohonjuuritasolta, sen voimana on olla kosketuksessa ihmisten arkeen ja sen haasteisiin.

Wallenius käsittelee vaikuttamista valtaistavana sosiaalisena asianajona. Muotoilu on mielestäni turhan konstikas ja vieraan tuntuinen. Ymmärrän sen selittävänä ilmaisuna. Kysehän on perinteisen yksilön hätään keskittymisen sijaan siitä, että yksilön tilannetta pyritään ymmärtämään hänen omassa kontekstissaan ja antamaan hänelle välineitä tilanteen muuttamiseksi. Yksilöä ei kuitenkaan jätetä yksin, vaan työtä tehdään hänen kanssaan (advocacy with). Erittäin mielenkiintoinen on Walleniuksen kuvaus Malmin seurakunnassa Helsingissä toteutettu Diakonia kansalaisvaikuttamisen tukena -projekti. Siihen kannattaa tutustua ainakin tämän artikkelin verran.

Ytimessä ihmisen osallisuus

Osallisuuden käsite on myös pitkään ollut diakoniasta puhuttaessa. Syrjäytyminen on usein oleellisesti osattomuutta. Osattomuuden syntyä ja vaikutuksia on tutkittu myös Suomessa. Ei ihme, että diakonian ammattilaiset pohtivat yhä enemmän sitä, miten osallisuuden vahvistaminen voisi olla oman työn ytimessä.

Maria Lähteenmäki paljastaa hyvin, miten yksinäisyys on moniulotteista ja siksi sen tuomiin ongelmiin ei ole vain yhtä ratkaisua. Jälleen kerran artikkeli esittelee yhden esimerkin – Helsinki Mission yksinäisyystyön mallin kautta – näytetään, että yksinäisyyteen voidaan silti tarttua. Oleellista on, ettei ihmisen kokemusta yksinäisyydestä selitetä kaikkien kohdalla samalla tavalla. Selvittämällä sen syyt ja yksilön omat ratkaisukeinot, on mahdollista tuoda apua erittäin vaikeisiin ja pitkäaikaisiin yksinäisyyden kierteisiin.

Varpu Wiens ja Joakim Zitting kirjoittavat verkostomaisen ja yhteistyössä toteutetun auttamistyön merkityksestä. Nykyisenkaltaisessa yhteiskunnassa ihmisten osattomuus ja huono-osaisuus on harvoin yhden toimijan käsissä. Siksi yhteistyö on paitsi tärkeää, ainut tapa muuttaa tilannetta. Kirjoittavat käsittelevät omalta osaltaan sote-uudistuksen tuomaa muutosta rakenteisiin. Heidän mukaansa se tulee korostamaan diakoniatyön roolia paikallisen huono-osaisuuden kerääjän ja välittäjänä. Tämä on varmasti totta. Samalla tullaan selkeästi vaikuttamistoiminnan piiriin. Pelkkä huono-osaisuuden tunteminen ei vielä auta, jollei siitä saatua tietoa osata välittää päättäjille.

Joka tapauksessa myös paikallisseurakunta voi tehdä paljon sen eteen, että yhä useampi voisi kokea kuuluvansa yhteisöön. Tässä suhteessa – nimenomaan seurakuntien diakoniatyössä – on otettu tärkeitä askeleita. Yhteisöruokailujen kehittäminen ja yhteisöllinen työote ovat monin paikoin jo vakiintuneita diakonian muotoja. Yhteisöllisen otteen soisi koskettavan vahvemmin kaikkea seurakunnan toimintaa. Viittaahan seurakunta jo käsitteenä yhteisöön.

Tähän jaksoon vähän erilaisen käsittelytavan tuo Laura Arikan kirjoitus dialogisuudesta ja Erätauko -menetelmästä. Vaikka dialogisuus voikin olla oleellinen osa osallistamisessa ja osallisuuden löytymisessä, on tässä kuvattu menetelmän muoto ehkä turhankin strukturoitu.  Ainakin siinä muodossa, jota Arikka pitää tehokkaimpana, eli kutsuun perustuvissa dialogeissa. Erätauko -menetelmän ansiot ovat silti ilmeiset. Se on antanut kymmenille tuhansille Suomessa asuville (ja laajenevasti myös kansainvälisesti) kokemuksen kuulluksi tulemisesta ja mahdollisuudesta oppia jotain uutta itselle tärkeästä aiheesta. Dialogia onkin pitkään kutsuttu yhdessä ajattelemisen taidoksi. Siinä meillä on opittavaa sekä työyhteisöinä että seurakuntana.

Asiantuntijuus ja erityisosaaminen

Jo diakoniatyöntekijöiden perustutkinnot avaavat kaksi suuntaa: terveysala (sosionomi-diakonissat) ja sosiaaliala (sosionomi-diakonit). Näiden lisäksi on mahdollisuus erikoistua erilaisten täydennys tai jatkokoulutusten kautta.

Asiantuntijuuteen keskittyvä osa tutkailee diakonian kenttää mielenterveystyön, perheneuvonnan ja terveydenhuollon kautta. Kirkolla on pitkät perinteet toimia näillä alueilla tehtäviin erikoistuneiden ammattilaisten toimesta. Tästä on ollut paljon hyötyä, kun yhteiskunnan eri sektoreilla on opittu arvostamaan kirkon työntekijöiden ammatillista otetta. Tämä on myös avannut tien monenlaiseen yhteistyöhön ihmisten hyväksi.

Hanna Kelokaski ja Tiina Haukijärvi kertovat mielenterveystyöhön liittyvistä kokeiluista ja niiden myötä vakiintuneista hankkeista. Tampereella Voimavararyhmä alkoi pilottina ja vakiintui saman tien seurakuntien omaksi toiminnaksi. Kaupungin työllisyyspalveluiden työntekijät kannustivat seurakuntia osallistumaan kuntouttavan työtoiminnan ryhmäpalveluiden kilpailutukseen. Seurakunnista tuli oleellinen osa kaupungin palvelujen toteuttajia. Toiminta on laajentunut sittemmin useisiin kuntiin ja seurakuntiin. Tämänkaltaista kuntouttavaa  toimintaa on myös tutkittu ja todettu varsin toimiviksi. Tiina Haukijärvi toteutti oman ylemmän ammattikorkeakoulututkintonsa mallintamalla Voimavararyhmän käynnistämisprosessin. Tämä auttaa sellaisten käynnistämisen uusilla paikkakunnilla.

Ammattimainen perheneuvonta on syntynyt kirkon sisällä. Sielunhoito taas on aina ollut osa seurakuntien toimintaa ja myös diakoniaa. Tästä todistavat säännölliset diakoniabarometritkin. Yhteistyön kehittäminen näillä alueilla on merkinnyt mm. sitä, että avun tarvitsijoita on voitu ohjata puolin ja toisin: perheneuvonnasta diakoniaan ja päinvastoin.

Kirsi Jaakonahon artikkelissa esitellään jälleen yksi hanke: hyvinvoinnin tuki potilaan kokonaisvaltaisen hoidon täydentäjänä. Yhteistyö HUSin ja Helsingin seurakuntayhtymän välillä perustui juuri siihen, että sairaanhoidon potilaat toivoivat kattavampaa tukea sairauden myötä muuttuneeseen tilanteeseensa. Hankkeessa on selvitetty sekä sairaanhoidon että seurakuntien prosesseja ja henkilöstön työnkuvia ja identiteettiä. Tämä kaikki on ollut palvelemassa uuden palvelun syntymisessä. Luonnollisesti tämä kaikki on haastanut sekä muutokseen että työn kehittämiseen.

Tulevaisuus on avoin

Viimeinen osa käsittelee tulevaisuuden haasteita erityisesti sote-uudistuksen tuoman muutoksen ja kirkossa toteutettavan johtamisen näkökulmasta. Tähän asti seurakunnat ovat kattaneet rakenteeltaan samanlaisen alueen kuin kunnat. Sote-uudistus muuttaa tilanteen ja erilaiset kumppanuudet ja palvelujärjestelmät on rakennettava uudestaan. Kirkolla ei toistaiseksi ole hallinnollisesti suoraan sote-alueita vastaavaa neuvottelutahoa. Hiippakunnat voisivat olla sellaisia. Heikki Hiilamo kyseleekin, mahtaako kirkko kyetä senkaltaiseen uudistukseen. Kaikissa hiippakunnissa ei kaiken lisäksi tällä hetkellä ole sosiaali- ja terveysasioihin paneutunutta asiantuntijaa.

Edelleen seurakunnissa säilyy vahva paikallistuntemus ja ammatillinen osaaminen. Eri asia on, miten tieto tästä välittyisi eteenpäin, yhteiskunnan uudelle hallintorakenteelle. Tarvitaan siis vaikuttamistoimintaa ja alueellisia neuvotteluja. Vaikuttamistoiminnassa yhtenä tärkeänä välineenä voisi olla seurakunnan diakoniatyön tulokset – mikäli niistä olisi mitattavia näyttöjä.

Aatelähtöisen työn vaikuttavuuden mittaaminen onkin Mervi Aalto-Kallion ja Erica Mäkipään artikkelin keskiössä. He painottavat sitä, että monilla aloilla mittaaminen saattaa olla haasteellista, mutta ei mahdotonta. Samalla he tuovat jälleen esille sen, että vaikuttavuus on harvoin yhden toimijan aikaansaannosta. Parhaat tulokset syntyvät vaikuttavuusketjusta.

Jokainen työyhteisö tarvitsee johtajansa. Kirkossa työyhteisöjen johtajuuteen on paneuduttu huomattavan vähän aikaa, kun ottaa huomioon, kuinka vanhasta organisaatiosta on kyse. Saara Huhanantti tutkailee johtajuutta diakoniassa.

Johtaminen on aina kompleksinen kokonaisuus. Sekä ihmisiä että asioita olisi johdettava. Tutkimusten mukaan johtajalta odotetaan linjanvetoa ja selkeitä tavoitteita työlle, mutta samanaikaisesti toivotaan, että nämä asiat tehtäisiin yhdessä. Ristiriita on ilmeinen. Huhanatti tuokin esille sekä aiempia teorioita että nykyisiä painotuksia ja viittaa siihen, että johtajan tärkein tehtävä nykyisin olisikin innostaa, voimaannuttaa, valtauttaa ja vapauttaa ihmisiä kehittymään ja käyttämään luovuuttaan. Kuulostaa järkevältä työyhteisössä, jossa useimmat kokevat olevansa asiantuntijatehtävissä. Tällaisen johtajuuden käytäntöön paneminen onkin oma haasteensa.

Diakonia lähellä ja kaukana

Piispa Kaisamari Hintikan loppusanat ovat persoonallinen ja henkilökohtaisesta kumpuava kirjoitus. Hän on saanut tutustua diakoniaan ja sen käytöntöihin niin vapaaehtoisena toimiessaan, seurakunnan hallinnon näkökulmasta, että maailmanlaajan kirkon tehtävissä ollessaan Luterilaisen maailmanliiton palveluksessa. Hän muistuttaakin siitä, että paikalliset asiat liittyvät usein hyvinkin suoralla tavalla globaaleihin ilmiöihin. ”Vastuu lähimmäisestä ei päätykään toiseen ihmiseen tai tähän päivään – se laajenee koskemaan kaikkea luotua ja tulevia sukupolvia.”

Omat jälkisanat

Kirjoitin kirjan takaosan tyhjille sivuille oman päätelmäni:
Voisiko seurakunnan yhteisöllinen rooli olla siinä, että se yhteisönä ottaa vastuun oman alueensa elämästä. Ei niin, että vain yksittäiset vapaaehtoiset tai ammattilaiset kantavat vastuuta, vaan nimenomaan seurakunta yhteisönä. Silloin yhdessä paneudutaan oman alueen kysymyksiin laaja-alaisesti ja tehdään yhteistyötä muiden toimijoiden kanssa. Tätä kautta, yhteisönä seurakunta määrittelisi diakoniset tavoitteensa.

Ottamalla yhteisönä vastuun seurakunta voi osoittaa, miten jokaisen seurakuntalaisen toiminta ”omalla paikallaan” on kiinteä osa seurakunnan diakoniaa. Silloin sekä ammattilaisella, vapaaehtoisella että satunnaisella osallistujalla olisi selkeämpi kuva siitä, mitä tarkoittaa diakoninen ja missionaarinen seurakunta.

Artikkeli Lähimmäisyyttä ja pientä kapinaa – Diakonia.Nyt. julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

UUDET kirkkoherrat, hiljan Kouvolan seurakunnassa tehtävän vastaanottanut Tuija Nuutinen sekä vuodenvaihteessa Anjalankoskelle palannut Timo Pokki hahmottelevat silmiensä eteen kuvaa tulevaisuuden seurakunnista.

Ilman pandemiaa ja Ukrainan sotaakin Tuija kokee tärkeäksi toimintatapojen päivittämisen. Kuitenkin niin, ettei perinteikästä ja juurevaa tekemistä kadoteta.
– Kristuksen kirkko on tässä maailmassa siksi, että jokainen haluaisi liittyä siihen ja kokisi sen omakseen. Yksi vaihtoehto ovat uusimuotoiset yhteisöt. Ne tarjoavat hengellisen kodin ja erilaisia paikkoja, joihin nykyaikainen ihminen voi liittyä joko tiukasti tai löyhemmin. Näitä asioita työstämme kahden vuoden projektina Mikkelin hiippakunnassa, Tuija kertoo.

Timo pitää olennaisena jo nyt hyväksyä sen, ettei seurakunta järjestä esityksiä, joita seurakuntalaiset saapuvat katsomaan. Kiristyvän talouden vauhdittamana ollaan matkalla kohti osallistavaa seurakuntaa, jossa papit keskittyvät jumalanpalveluksiin ja kirkollisiin toimituksiin. Silloin maallikot ottavat enemmän vastuuta.
– Jokaiselle on tärkeää löytää se oma kutsumus. Pitäisi herkällä korvalla kuunnella ihmisiä, joilla on luovuuden armolahja. Seurakunnan hyvinä kumppaneina toimivat myös monet yhdistykset, meillä esimerkiksi Myllykosken Latu.

Tuijan mielestä työntekijäkeskeisyyden tilalle tarvitaan erityisesti valmentamisen oppeja.
– Työn tekeminen on silloin erilaista. Työni ja tekemiseni muuttuu enemmän yhteiseksi työksi ja yhteiseen maaliin kurottamiseksi, hän pohtii.

KAIKESSA UUDESSA olisi tärkeää löytää kontakti toisiin.
– Ilman sitä ei maailman parasta uutistakaan voi levittää, Timo painottaa. Yksi mahdollisuus on tänä vuonna toteutettava mediamissio 2022 Se löytyi.
– Anjalankoskella mission toteutus liittyy paljolti normaaliin viikkotoimintaan, mutta samalla voidaan haastaa ihmisiä uskoon.
Tuija muistuttaa, että missiokampanjan tuloksista vastuun kantaa lopulta Jumala. – Meidän silmämme eivät edes näe kaikkea.

POHDINTA YHTEISTYÖSTÄ ja yhden seurakunnan mallista Kouvolassa on taas ajankohtainen. Molemmat uskovat, että kun rahoituspohja kapenee ja hyödyt ovat haittoja suuremmat, yhteen menemistä ei pidä pelätä. Kotkan alueen kokemukset ovat Tuijan mukaan olleet rohkaisevia. Käyttöön on saatu jopa lisäresursseja. Timo pitää edelleen vaarana reuna-alueiden jäämistä keskusten varjoon.

SEURAKUNTAVAALEISSA Luumäellä Tuija näki, miten innostuneet ihmiset neuvostossa veivät mahtavasti asioita toteutukseen. – On tärkeää saada luottamushenkilöiksi monipuolisia osaajia. Samalla seurakunta ja sen merkitys voi avautua laajemmin.

Timon mukaan mainonnallakaan ei tehdä ihmeitä, jos seurakuntaa ei koeta tärkeäksi. Tarpeen osallistua on noustava itsestä. Samaten kirkko ei voi enää julistaa sanomaansa jostain ylhäältä päin. On päästävä ihmisten kanssa samalle tasolle. Silti emme voi julistaa: uskokaa mitä haluatte. Seurakunta toimii lähettäjän ehdoilla.

PÄÄSIÄISEN ydinviestin Tuija haluaa pelkistää kahteen sanaan: Jeesus elää.
– Se avaa lopulta ison arsenaalin. Meidät jokainen on tarkoitettu tänne ja elämämme on turvassa. Jumalan kirkkaus on niin paljon enemmän kuin auringonpaiste. Uskomme perusteet tulevat pääsiäisenä meitä lähelle.

Timolle pääsiäinen ja helluntai linkittyvät yhteen: Jeesus elää, ei vain taivaassa vaan Pyhän Hengen kautta maan päällä.
– Se tekee kristinuskosta hyvin käytännöllistä. Usko ei ole vain vakaumus vaan elävä yhteys.
– Toivoisin suomalaiseen kristillisyyteen pääsiäisherätystä, että pääsiäisen ilo kanavoituisi vielä enemmän.

Oikaisu

Risteyksen printtilehdessä oli väärä kuvaajan nimi. Kuvan on ottanut Martti Kivistö.

Artikkeli Pallo pomppii kohti maallikoita julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Ehtoollinen ja saarna ovat seurakuntalaisille tärkeimmät asiat messussa. Seurakuntalaisten jumalanpalveluskokemuksia käsittelevän tutkimuksen mukaan saarnalta odotetaan uskon keskeisten asioiden monipuolista käsittelyä.

– Saarnan tarkoitus on antaa ihmisille luottamusta ja voimia, että he jaksavat arjessaan. Saarna on parhaimmillaan kuin vesi, joka huuhtelee ja virkistää. Tavoite on saada kuulijoissa liikkeelle jotain, josta ei välttämättä heti tiedä mihin se johtaa, sanoo Kuokkalan kirkon pastori Minna Rantalainen.

Saarnaa valmistellessaan hän rukoilee, että löytäisi oikeat sanat ja sisällön.

– Kukaan ei halua saarnata tylsästi. Saarnaajan toivo on, että Pyhä Henki tekisi sanasta elävää.

Rantalaisen mielestä papit voisivat saarnata paljon rohkeammin. Saarnaaja ei ole pääosassa, mutta päivän sanoma suodattuu hänen kauttansa.

Samankaltainen prosessi tapahtuu Rantalaisen mielestä taiteilijan työssä. Hän saarnaa mielellään ja pitää sitä etuoikeutena. Samalla se kuitenkin herättää kauhua.

– Mietin, onko minusta tehtävään. Riitänkö minä?

Luterilainen kirkko on sanan kirkko ja saarnalla on siinä keskeinen sija. Teologian opiskelijat saavat kuitenkin puheen pitämiseen vain vähän koulutusta. Saarnan valmisteluun on Jyväskylän seurakunnassa varattu kahdeksan tuntia. Tulevan pyhän saarna pyörii papin mielessä kuitenkin koko viikon ajan.

Minna Rantalainen on toiminut pappina kohta 15 vuotta ja saarnannut lähes parisataa kertaa. Neljän papin seurakunnassa hänelle lankeaa saarnavuoro noin kerran kuussa. Haasteena on löytää uutta sanottavaa päivän teksteistä. Samat Raamatun tekstit toistuvat kolmen vuoden välein, joten ne ovat tulleet Rantalaiselle hyvin tutuiksi.

Saarna-aineistona on Raamatun lisäksi kirjallisuus, teologiset kommentaarit, sanomalehdet ja muut viestimet. Rantalaisen mukaan papin oma elämä on myös suuri aineiston lähde.

Saarnan tarkoitus on antaa ihmisille luottamusta ja voimia, että he jaksavat arjessaan.

Minna Rantalainen

Minna Rantalaisen ohjaamalla teologiharjoittelija Jaakko Kalskeella on tekeillä elämänsä kolmas saarna. Hänestä pyhän tekstien ja niiden taustojen tutkiminen on kivaa.

– Samalla tunnen suurta vastuuta siitä, miten sanoitan sanomaa niin, että se tuntuu ajankohtaiselta ja kohtaa seurakuntalaisten odotukset. Jokin uusi näkökulma voi tulla mieleen esimerkiksi suihkussa tai nukkumaan mennessä. Juttelen niistä sitten Minnan kanssa, Kalske kertoo.

– Lopulta täytyy löytää luottamus siihen, että saarna syntyy Raamatun tekstin pohjalta. Lopuksi luen ääneen kirjoittamani tekstin ja muokkaan sitä vielä, Kalske kertoo.

Myös Rantalainen kirjoittaa saarnansa, mutta pyrkii opettelemaan sen niin hyvin, ettei se kuulosta luetulta.

– Oma mies ja aikuiset lapseni toimivat hyvänä kaikupohjana saarnaa valmistellessa. Samoin kollegoilta saa tarvittaessa tukea. Naispapeilla on Facebookissa NAPS-ryhmä, josta löytyy paniikin iskiessä vertaistukea.

Saarnatilanteessa on tärkeää, että saarnaajan ja seurakuntalaisten välillä on yhteys. Saarnaa kuunnellaan eri tavoin: yksi keskittyy silmät kiinni, toinen hakee katsekontaktia.

– Sain opiskellessa ohjeen, että katso niiden suuntaan, jotka katsovat sinuun. Silloin löytyy yhteys, Minna kertoo.

Suomalaiset antavat palautetta hillitysti, mutta pappi oppii lukemaan seurakuntalaisiaan. Kuokkalassa on pastorin mukaan virkeitä seurakuntalaisia, joilta saa palautetta. Joskus palautetta saa jopa vuosien kuluttua.

– Tapasin hiljattain opettajan, joka yhä muisti 15 vuotta sitten pitämäni saarnan. Hyvältä tuntuu myös, jos palautetta saa saarnakonkareilta, Rantalainen sanoo.

Saarnasta sanottua

”Hyvässä saarnassa luodaan jotain uutta. Jos puhuja on itselleen totta, läsnä ja avoin, se avaa usein myös yhteyden kuulijoihin”, pastori Minna Rantalainen

”Saarnakokemukseen vaikuttaa oma mieliala. Jos mieli on hämmentynyt, saarnasta saa virvoitusta. Tärkeää on saarnan lisäksi ehtoollinen ja yhteinen virrenveisuu. Niistä tulee kiitollinen mieli”, seurakuntalainen Tellervo Kangas

”Saarnan tulee yhdistää ihmisiä, ei hajottaa”, seurakuntalainen Pirjo Virolainen

”Tässä kirkossa kuullaan vain hyviä saarnoja”, Virsimiehet, Kuokkalan kirkko

”Papin pitää puhua niin, että huonokuuloisetkin kuulevat. Tänään saarnattiin selkeällä ja kuuluvalla äänellä ja keskityttiin päivän tekstiin”, seurakuntalainen Tellervo Kangas

”Puhuttu puhe on eri kuin luettu teksti. Saarnapuheen pitää olla luontevaa. Hyvä saarna koskettaa kuulijaa ja hän kokee tulleensa kohdatuksi”, pastori Minna Rantalainen

”Hyvä saarna koskettaa ja sen muistaa”, seurakuntalaiset Matti Kinnarinen ja Reijo Kyyhkynen

Näin tehdään hyvä saarna

Puhetaidon kouluttaja Antti Mustakallio antaa viisi vinkkiä saarnan valmistamiseen:

• Olennaista on miettiä kolme asiaa: mitä haluat saarnan saavan kuulijoissa aikaan, minkälaisia odotuksia kuulijoilla on ja mikä on saarnan ydinviesti.
• Puhu ihmisille samalla tavalla kuin puhuisit muissakin tilanteissa.
• Mieti, onko saarnaajan ja seurakunnan välillä esteitä. Voisitko saarnata saarnastuolin sijasta seurakunnan edessä? Oletko liian sidoksissa muistiinpanoihisi?
• Hyvän saarnan valmistaminen vaatii vaivannäköä.
• Kokeile jotain uutta ja ota pieniä riskejä. Näin saarnasta tulee kiinnostava.

Jaakko kalskeen saarna sunnuntaina 30.1.2022 kuokkalan kirkossa

”Hyvät seurakuntalaiset, kanssakulkijat elämän vesillä,

Monet meistä ovat saattaneet kokea myrskyn, joko ulkoisen tai sisäisen. Myrskyjä yhdistää kaikissa muodoissaan voimakkuus. Ulkoisessa myrskyssä, kuten eilisessä Valtteri-myrskyssä, on usein kovaa tuulta ja sateita sekä usein myös ukkosta. Sisäisissä myrskyissä vastaavasti tunteemme myllertävät. Myrskyt siis tuntuvat kehossa asti. Myrskyt ovat siis voimakkaita, mutta niin on myöskin sellaisen tyynnyttäminen. Raamatussa otsikoidaan Matteuksen evankeliumin luvut 8 ja 9 nimellä ”Jeesuksen voimateot”. Mielestäni tässä tapauksessa tuo sana ”voimateko” on erittäin osuva. Jeesus tyynnytti myrskyn sanoillaan ja näin toi esiin hyvin näyttävästi Jumalaisen alkuperänsä.

Hetki sitten kuultua evankeliumia onkin hyvä lähteä perkaamaan erilaisten tekijöiden tai toimijoiden kautta. Näin voimme rakentaa jonkinlaisen mielekkään kokonaisuuden. Kolmeksi tekijäksi tällä kertaa on valikoitunut myrsky, opetuslapset ja Jeesus. Lähtekäämme tutkimaan kertomusta ja sen tapahtumia näiden kolmen tekijän näkökulmasta ja katsotaan mihin se meidät vie!

Ensiksi, tarkastelkaamme myrskyä. Matteus kertoo, että myrsky nousi aivan yhtäkkiä ja oli ankara. Alkuperäistekstissä käytetään myrskystä kreikan sanaa seismos, joka tarkoittaa maanjäristystä. Evankeliumeissa ja Uudessa Testamentissa tuota sanaa on käytetty muuallakin, useimmiten niin sanotuissa lopunajan merkeissä. Tämä antaa lisää aihetta ymmärtää, että myrsky oli poikkeuksellisen raju, mutta sen merkitys ei ole vain myrsky, vaan kyseessä on ehkä laajempikin vertauskuva. Tämä johdattaa meidät tarkastelemaan myös muita tekijöitä.

Toiseksi, tarkastelkaamme opetuslapsia. Jeesusta seurasi tuohon aikaan neljä opetuslasta ja he kaikki olivat ammatiltaan kalastajia. Tuohon aikaan pojat perivät isänsä ammatin. Voidaan olettaa, että mukana olleet opetuslapset olivat itse lapsesta asti olleet isiensä kanssa kalastamassa; harjoittamassa tulevaa ammattiaan. Heitä voidaan hyvällä syyllä pitää siis kokeneina vesillä kulkijoina, joille purjehtiminen Gennesaretinjärvellä ei ollut temppu eikä mikään. Kuitenkin rajuilma oli niin ankara, että nämä kokeneetkin opetuslapset hätääntyivät ja pyysivät Jeesukselta apua.

Kolmantena, tarkastelkaamme Jeesusta. Matkan aikana Jeesus päätti ottaa veneessä torkut. Olihan venettä ohjaamassa kokeneet kalastajat, ja ehkä Vuorisaarnan hengessä hän luotti Jumalaan ja oli rauhassa. Hän siis nukkui veneessä, kun ankara myrsky alkoi. Kun opetuslapset herättivät hänet, hän oli välittömästi tilanteen tasalla – ei siis tokkurassa – ja tyynnytti myrskyn. Jeesus ehti ennen tätä voimatekoaan ehkä jopa hieman isällisesti torumaan opetuslapsia vähästä uskostaan. Jeesus torui opetuslapsiaan vähäuskoisuudesta useammassakin kohtaa evankeliumissa. Opetuslapset nimittäin todistivat Jeesuksen tekemiä ihmeitä useaan kertaan, mutta silti riittävää luottamusta Jumalan voimaan ei ollut. Jeesus kuitenkin tyynnytti myrskyn ja rauhoitti tilanteen.

Kun näitä kolmea tekijää – myrskyä, opetuslapsia ja Jeesusta – tarkastelee, niin alkaa hahmottumaan jonkinlainen vertauskuvallinen sanoma. On perustellusti mahdollista tulkita tätä sanomaa monella tavalla. Itse näen tarinan kuitenkin vertauskuvana ja opetuksena elämästä ja Kristuksesta. Asettakaamme nämä samat kolme tarkastelukohdetta tähän viitekehykseen.

Ensinnäkin, myrsky nousi äkkiä ja oli hyvin ankara. Tämä voidaan nähdä vertauskuvana siitä, että elämässämmekin saattaa tulla äkkiä hätä. Emme välttämättä osaa ennakoida tai pysty välttämään sitä mitenkään. Tällaisia elämän myrskyjä saattaa olla monenlaisia ja niiden vaikutukset olla hyvin erilaisia. Tällaisia myrskyjä voivat olla sairastuminen, parisuhteen kariutuminen, työttömyys tai jopa asuintalosta löytynyt homevaurio. Niitä kuitenkin yhdistää useimmiten se, ettei niitä voi vain olankohautuksella ohittaa. Omat voimat eivät välttämättä tunnu riittävän.

Toiseksi, opetuslapset olivat kokeneita vesillä liikkujia. Monet meistäkin voivat olla kokeneita elämän vesillä liikkujia. Elämänkokemusta on jo valmiiksi tai se on kertymässä. Kun kokemusta karttuu, niin toisinaan sen avulla pystyy välttämään joitain elämän myrskyjä tai ainakin joitain aallokkoja. Kuitenkin kertomuksessa opetuslapset hätääntyivät ja pyysivät Jeesusta pelastamaan heidät. He pelkäsivät hukkuvansa. Niin elämässämmekin voimme välillä joutua myrskyyn, jota emme voineet ennakoida emmekä pystyneet välttämämään, ja pyydämme apua. Hädän hetkellä elämässämme on hyvä turvautua Jeesukseen ja uskoa, että hän on läsnä ja pystyy meitä auttamaan, kun tarve on suurin.

Kolmanneksi, Jeesus nukkui veneessä, mutta kun häneltä pyydettiin apua, hän ryhtyi toimeen. Voidaan havaita, että Jeesus ei estänyt opetuslapsia joutumasta myrskyyn eikä hän estänyt myrskyä syntymästä. Hän nukkui rauhallisesti veneessä, kun myrsky äkkiä nousi. Jeesus on siis läsnä elämässämme. Hän on läsnä, hän on lähellä, mutta hän antaa meidän myös tehdä omia valintojamme ja elää elämäämme. Kun meille tulee hätä, hän kuulee avunpyyntömme ja auttaa meitä. Opetuslapsiakin hän torui vähäuskoisuudesta, ja varmasti meilläkin on sen suhteen kehityttävää, mutta Jeesus ei jätä meitä yksin. Hän kulkee aina kanssamme.

Näiden kolmen tekijän pohtimisen jälkeen olemme päässeet jonkinlaisen opetuksen tai vertauskuvan äärelle. Jokaiselle nämä voivat tarkoittaa eri asioita ja tulkintoja olisikin vaikea laittaa paremmuusjärjestykseen. Itse näen kertomuksen opetuksena sen, että Jeesus on aina läsnä elämässämme, mutta Jeesus ei estä meitä joutumasta kaikkiin myrskyihin. Saamme itse suunnistaa vesillä ja elää elämäämme. Kuitenkin erityisesti hädän hetkellä – kun omat voimat tuntuvat vähäisiltä ja elämä raskaalta – hän kuulee avunpyyntömme, suojaa meitä ja tyynnyttää elämämme myrskyt.

Toisinaan, varsinkin pandemian aikana, on voinut tuntua siltä, että Jumala nukkuu, kuten Jeesus nukkui veneessä. Tämä on voinut tuntua turvattomalta ja pelottavaltakin. Kuitenkin evankeliumien kertomuksissa Jeesus nukkui, koska hän on samaan aikaan sekä tosi ihminen että tosi Jumala. Ihmisen tavoin hän siis tuona hetkenä tarvitsi unta, vaikka olikin tehnyt ihmeitä. Nukkuessaankin Jeesus oli kuitenkin kaikkeuden hallitsija, sillä Jumala ei nuku kuin ihminen. Jeesus oli ennen purjehdusta Vuorisaarnassaan puhunut luottamisesta Jumalan huolenpitoon. Hän ehkä koki siis syvää rauhaa myrskyssäkin, koska tiesi Jumalan suojelevan. Jumala on siis kanssamme aina, ja voidaan myös sanoa, että hän on aina hereillä.

On ymmärrettävää, että saatamme turhautua ja ihmetellä sitä, miten Jumala vastaa rukouksiimme tai vastaako ollenkaan. Toisinaan kuitenkin vastaukset rukouksiimme saapuvat sellaisissa muodoissa, joita emme itse osaa odottaa. Evankeliumissakin Jeesuksen teko aiheutti ihmisissä ihmetystä. Voidaan siis nähdä, että opetuslapsetkaan – jotka olivat jo monia ihmeitä nähneet – eivät välttämättä odottaneet, että Jeesus olisi tyynnyttänyt sanoillaan myrskyn. Jos se olisi ollut heidän olettamansa asia, olisi varmastikin ihmetys ollut vähäisempää. Ihmeellistä saattoi olla myös toisissa veneissä, jotka olivat samassa myrskyssä. He eivät voineet tietää, miten myrsky laantui eivätkä he välttämättä tienneet kuka Jeesus on. Vastaukset rukouksiimme voivat siis olla myös meille näkymättömissä. Opetuslapsien tavoin saatamme siis olla joskus vähäuskoisia, kun epäilemme. Evankeliumi kuitenkin vakuuttaa meille, että Jeesus auttaa hädän hetkellä vähästä uskostamme huolimatta, kuten hän auttoi opetuslapsiakin.

Kulkekaamme siis elämän vesillä turvaten elämämme kaikkivaltiaaseen Jumalaan, jota tuulet ja aallotkin tottelevat. Hän kuulee rukouksemme ja on kanssamme nyt, aina ja iankaikkisesti.”

Artikkeli Saarna – kuin huuhteleva vesi julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Andi Bachmann-Roth Sveitsin evankelisten kirkkojen verkostosta kirjoittaa korona-epidemian keskeltä aiheenaan ”Kristityn vastaus koronaepidemiaan”. Hän rohkaisee kristittyjä käyttämään järkeään, rukoilemaan ja luottamaan Jumalaan. Hän nostaa nykytilanteesta esiin kolme piirrettä, joihin tulisi kiinnittää huomioita.

Bachmann-Roth vetoaa kristittyihin, jotta he tukisivat kaikkia niitä ponnisteluja, joita tehdään epidemian hillitsemiseksi ja sen aiheuttamien vahinkojen minimoimiseksi. Tässä mielessä kristittyjen on oltava järkeviä eikä tehdä koronaan suhtautumisesta uskonkysymystä. Suojautuminen, rajoituksiin suostuminen ja seurakuntaelämän muokkaaminen tilannetta vastaavaksi eivät ole osoitusta uskon vähyydestä, vaan Jumalan luoman maailman periaatteisiin suostumisesta. Hän kehottaa kuuntelemaan Lutheria: ”Rukoilemme ikään kuin kaikki työ olisi hyödytöntä ja toimimme ikään kuin kaikki rukous olisi hyödytön.”

Toiseksi Bachmann-Roth kehottaa pitämään huolen siitä, ettei koronaepidemia pääse myrkyttämään yhteiselämäämme epäluulolla ja vierasvastaisuudella. Historia osoittaa, että tällainen vaara on olemassa. Suurempi vaara meidän yhteiselämällemme ei olekaan itse virus, vaan se, että alamme suhtautua epäluuloisesti toinen toisiimme. Kaikenlainen ihmisten ja ihmisryhmien leimaaminen ja kielteisen asenteen kylväminen heitä kohtaan ei kuulu kristityn elämään. Päinvastoin kristitty voi uskostaan Jumalaan ammentaa voimaa ja rauhaa rakentaa yhteistä elämää juuri kaikkein vaikeimpina aikoina.

Sveitsiläiset eivät ole tottuneet siihen, että valtiovalta antaa kirkkoja koskevia määräyksiä. Bachmann-Roth kehottaa kuitenkin suostumaan annettuihin ohjeisiin. Hän vetoaa Paavalin kehotukseen luottaa Jumalaan, joka voi käyttää valtiovaltaa ihmisten suojelemiseen. Hän päättää kirjoituksensa ajatukseen siitä, että lopulta kristittyjen hallitsija ”kruunun” kantaja ei ole virus (korona = kruunu) vaan Kristus.

Ranskankielisen artikkelin voi lukea kokonaisuudessaan osoitteessa https://evangelique.ch/une-reponse-chretienne-au-coronavirus/

Rohkaisukirje

Pääsihteeri Collin I. Cowan (Council for World Mission) on kirjoittanut rohkaisukirjeen. Hän kuvaa vahvasti kaikkia niitä vaikeuksia, joiden keskellä nyt elämme, mutta kehottaa kristittyjä olemaan rohkeita ja toimimaan esimerkillisesti. Juuri nyt on oleellista se, mitä ymmärrämme kirkolla ja seurakunnalla. Kriisitilanteet tuovat usein mukanaan muitakin kielteisiä vaikutuksia: perheväkivaltaa, taloudellisia vaikeuksia, muukalaisvihamielisyyttä, valeuutisia ja vallan väärinkäyttöä. Nyt kaivataan heitä, jotka luovat ympärilleen uskoa ja luottamusta tulevaan. Kristittyinä meillä on Jumalan lupaukset tulevaisuudesta ja toivosta. Yhdessä me voimme selvitä.

Englanninkielisen kirjeen voi lukea kokonaisuudessaan osoitteessa: https://www.cwmission.org/a-pastoral-letter-from-cwm-general-secretary-regarding-covid-19/

Toimittanut Vesa Häkkinen.

Artikkeli Usko antaa rohkeuden toimia yhteiseksi hyväksi kriisin keskellä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Jeesuksen Kristuksen opetuslapsina meitä kutsutaan sekä yksilöinä että yhteisönä kehittymään palveleviksi johtajiksi, jotka näyttävät esimerkkiä Kristuksen tavasta toimia tässä maailmassa, jossa valta, varallisuus ja rahan kulttuuri asetetaan etusijalle.

Silloin Jeesus sanoi heille: »Kuninkaat hallitsevat herroina kansojaan, ja vallanpitäjät vaativat, että heitä kutsutaan hyväntekijöiksi. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka teidän joukossanne on suurin, se olkoon kuin nuorin, ja joka on johtaja, olkoon kuin palvelija. Kumpi on suurempi, se, joka on aterialla, vai se, joka palvelee häntä? Eikö se, joka on aterialla? Mutta minä olen teidän keskellänne niin kuin se, joka palvelee. (Luuk. 22:25-27)

Kysymyksiä

• Millaista johtajuutta näet silloin, kun sitä ohjaa valta ja varallisuus?
• Miten palvelevat johtajat eroavat tavallisista johtajista?
• Osaatko sanoa esimerkkejä ennen eläneistä tai nykyisistä naisista ja miehistä, jotka ovat osoittautuneet palveleviksi johtajiksi?

Arushassa kuultua

”Sellainen vastustuskyky, jota tarvitaan taistelussa elämänkielteisiä voimia vastaan, edellyttää, että Jeesuksen Kristuksen seuraajat ovat täynnä elämää antavaa Jumalan Henkeä. Hän yksin voi varustaa ihmiset muuttuvaan opetuslapseuteen tarvittavilla voimavaroilla. Opetuslapset kasvavat kuulumisen, uskomisen, tulemisen ja osallistumisen prosessin kautta, jotta he voisivat elää Jumalan lähetyksen sellaisena kuin Kristuksen lähetys kirkossa sen paljastaa.” Mutale Mulenga Kaunda

”Edellä esitetyn perusteella uskallan uskoa kotimaani ihmisten odottavan, että kristilliset yhteisöt täyttävät kaksi vaatimusta: (1) että ne huomioivat jatkuvasti heidän Jumalan puoleen esittämiensä huutojen merkityksen siinä poliittisessa, taloudellisessa ja sosiokulttuurisessa tilanteessa, jossa he elävät; ja (2) profeetallisia tekoja jotta ihmiset puolustaisivat muutosta sen suunnitelman mukaan, joka Jumalalla on kansalleen.” Isis Kangudie Mana

Omaa pohdintaa

Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun johtamisen laitoksen apulaisprofessori Olli-Pekka Kauppilan mukaan palveleva johtaminen edellyttää luottamusta, mutta myös kartuttaa sitä. ”Se luo yhteisyyttä, koska siinä ei keskitytä omaan erinomaisuuteen, vaan tiedon jakamiseen; kenenkään ei tarvitse pitää valttikortteja itsellään eikä pelätä, että häntä käytetään hyväksi. Tämä tuottaa koko yhteisölle arvoa.” (www.aaltopro.fi).

Luottamus, yhteisyys, jakaminen. Kuulostaa kovin kristilliseltä. Nämä ominaisuudet on myös liike-elämässä ja organisaatiotutkimuksissa todettu sellaisiksi, jotka tuottavat hyviä tuloksia. Enkä tarkoita tuloksilla rahallisesti, määrällisesti tai ajallisesti mitattavaa.

Seurakunta on perinteisesti ollut se yhteisö, jossa kovin monet erilaiset odotukset kohdistuvat johtajuuteen ja johtamiseen. Näin siitä huolimatta, että jo Jeesus antoi siitä kaikkein keskeisimmät ohjeet. Ongelmana on usein ollut se, että inhimillisen työyhteisön ja hengellisen seurakuntayhteisön rajat eivät ole olleet mielessä silloin, kun johtajaa on valittu tai johtajuutta kehitetty. Työyhteisönä ja lain määrittelemänä organisaationa työntekijöitä, luottamushenkilöitä ja vapaaehtoisia koskevat kaikki ne tekijät, joita voidaan analysoida psykologialla ja inhimillisellä kokemuksella. Siksi organisaatioita ja niiden johtamista koskevia tutkimuksia ei kannata sivuuttaa.

Usein nämä samat lainalaisuudet koskevat meitä myös hengellisenä yhteisönä. Seurakuntana meillä on kuitenkin vapauksia, joita inhimillisen organisaation ei pitäisi kahlita. Riippumatta siitä, kenelle on annettu vastuu seurauksista, me voimme kysyä parhaita toimintamalleja kaikilta asianosaisilta. Ravintolassa on selvää, että asiakas on ”herra” ja tarjoilija ”palvelija”. Jeesus tuo esille, että oikeanlaisessa johtamisessa asema ja palkka eivät määrittelee osaajaa. Tarjoilijan asiantuntemus voi auttaa siinä – mikäli asiakas antaa siihen mahdollisuuden – että asiakas saa haluamansa ruoan ja viihtyy syödessään.

Kirkon lähetyksen peruslinjaus Yhteinen todistus toteaa näin: ”Seurakunta elää missionaarisuuttaan aidosti todeksi, kun se antaa kaikille jäsenilleen tilaa ja mahdollisuuksia oman panoksensa antamiseen. Tämä tarkoittaa työntekijöiden ja vapaaehtoisten yhteistä suunnittelua, toiminnan toteuttamista, kouluttautumista ja sitoutumista. Vapaaehtoistoiminta vahvistaa seurakunnan yhteisöllisyyttä.” Seurakunnassa meillä on kaikki mahdollisuudet kehittyä yhteisönä siihen suuntaan, jossa sekä työyhteisössä että seurakunnan elämässä jokaisen lahjoilla on merkitystä.

Palveleva johtaja on sen mahdollistaja, että yhteisöön kuuluvilla on tilaa ja mahdollisuuksia lahjojensa käyttämiseen.

Rukous

Rakastava Jumala. Me kiitämme sinua elämän lahjasta kaikessa sen moninaisuudessa ja kauneudessa.
Herra Jeesus Kristus, ristiinnaulittu ja ylösnoussut, me kiitämme sinua siitä, että tulit etsimään eksyneitä, vapauttamaan sorretut, parantamaan sairaat ja käännyttämään itseensä keskittyneet.
Pyhä Henki, me iloitsemme siitä, että sinä itse hengität maailman elämässä ja olet tullut sydämiimme. Me kiitämme siitä, että saamme palvella sinua ja seurakuntaasi niillä lahjoilla, jotka olet meille antanut. Auta meitä pysymään sanassasi, tekemään työtämme iloiten ja panemaan aina toivomme sinuun. Vahvista meitä väsymyksen hetkinä.
Me rukoilemme tätä kansasi siunaukseksi, koko maapallon parhaaksi ja sinun nimesi kunniaksi, Herramme Kristuksen kautta. Aamen. 

Vesa Häkkinen
koordinaattori

Artikkeli Palveleva johtaja on mahdollistaja julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Pian koittaa helluntaiaika, joka kertoo laajemminkin kristillisen seurakunnan ja kirkon syntymästä. Kirkko ei ole mikään yhdistys tai vain saman mielisten ihmisten yhteenliittymä. Seurakunta ei muodostu jonkin yhteisen harrastuneisuuden ympärille, vaan sen synnyttää Pyhä Henki.

Helluntaiepistolassa (Ap.t. 2: 1-13) kerrotaan, miten Jeesuksen seuraajia ja hurskaita juutalaisia oli tullut yhteen eri puolilta silloista tunnettua maailmaa, ja Jumalan Henki laskeutui heidän päällensä tulenliekkien tavoin. Kielimuurit saivat väistyä ja paikallaolijat saivat ihmetellen todeta: ”Me kaikki kuulemme heidän julistavan omalla kielellämme Jumalan suuria tekoja.”

Tämä näkökulma antaa hyvät perusteet myös meidän seurakunnillemme. Kuusankoskella tarvittiin 100 vuotta sitten pappia, joka osasi puhua ymmärrettävästi paikkakunnan tehdastyöläisille. Ja aikoinaan Iitissä tarvittiin tukea kristilliseen elämään reunamailla, missä viranomaiset eivät juuri muuten liikkuneet.

Toivon, että seurakunnissamme saa edelleen kaikua sanoma Jumalan hyvyydestä, rakkaudesta ja suurista teoista. Iitin kirkkopitäjän syntymäpäivää vietetään kesäkuun 2. päivänä. Juhlajumalanpalveluksena toteutetaan Lasse Heikkilän johdolla Suomalainen messu, yhdessä paikallisten laulajien ja Valkia-pelimanniryhmän kanssa. Sen jälkeen kokoonnumme kauniissa kirkonkylässämme kaikenikäisille tarkoitettuun kansanjuhlaan.

Artikkeli Seurakunnan syntymäpäivä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kymiyhtiö oli aikoinaan vaikuttamassa vahvasti Kuusankosken seurakunnan syntyyn. Kun kirkolliset menot piti lähteä hoitamaan joko Valkealaan tai Iittiin, kasvoi paine oman seurakunnan perustamiseksi.
– Yhtiö ja työväestö olivat liikkeellä samoin ajatuksin. Vaikka Valkealan papit ja tuomiokapitulikin vastustivat ehdotusta, katsoi senaatti tarkoituksenmukaiseksi perustaa seurakunnan siinä laajuudessa kuin yhtiö ja sen henkilökunta halusivat 1919 alkaen.

Näin raottaa historian verhoa kulttuurineuvos Eero Niinikoski. Samaan aikaan oli vireillä oman kunnan perustaminen, mutta totutun käytännön mukaan seurakunta piti olla ennen kuntaa. Kuusankosken kunta, joka lohkottiin seurakunnan tavoin emäpitäjistään, syntyi vuonna 1921.

Seurakunnalla piti puolestaan olla oma kirkko, jona toimi ensi alkuun Kymiyhtiön tähän käyttöön luovuttamaan seuratalo. Kuusankosken kirkko valmistui 1929 yhtiön lahjoittamalle maa-alueelle.
– Yhtiö tuki seurakunnan alkuvaiheita vahvasti ja osapuolten suhde oli selkeä. Perinteisellä teollisuuspaikkakunnalla on aina tarvittu seurakuntaa. Tänä päivänä yhteyttä on vaikeampi nähdä.

Toisena merkittävänä tekijänä seurakuntaelämän kehittymisessä Niinikoski näkee kanttori Tapani Rautasuon työn tuloksena 1950-luvulla käynnistyneen vilkkaan musiikkitoiminnan.
– Lapsi-, juniori-, nuoriso- ja kirkkokuorot sitoivat runsaasti väkeä ja muodostivat tiiviin yhteisön. Musiikin hyvä asema näkyy monessa kuusankoskelaisperheessä.

Rakas, elämää rikastuttanut, on antanut valtavan paljon. Näin luonnehtii lapsuudesta asti tuttua omaa seurakuntaansa peruskuusankoskelainen Tuula Rikala. Hän kuvailee seurakuntayhteisöä moni-ilmeiseksi.
– Seurakunnan toimintatarjonnasta löytyy vaihtoehtoja kaikille ikään ja elämäntilanteeseen katsomatta. Ovi on aina avoinna ja kynnys on matala, mukaan on helppo tulla ja olet aina tervetullut.

Rikalalle vapaaehtoistyö on luontainen tapa osallistua seurakunnan toimintaan, luottamustehtävien ohella. Vanhusten ja yksinäisten luona käyminen ja seurakuntalaisten palveleminen eri käytännön tavoin on hänen tapansa auttaa.

Ritva Janhunen on kasvanut seurakuntaan pyhäkoulun, tyttökerhon ja nuortenkuoron kautta. Voikkaan Hirvelässä kaikki lapset kävivät aikanaan pyhäkoulua, sinne piti aina päästä. Rikalan lailla vapaaehtoistyö on ollut Janhusen sydäntä lähellä läpi elämän.
– Diakonian aamupuuron keitto vähävaraisille, kahvitukset, päiväkerhot, lähetyksen ja diakonian tehtävät; saan vapaaehtoistyöstä niin paljon myös itselleni.

Pitkään luottamustehtävissä toiminut Janhunen korostaa, että vapaaehtoisten työpanokselle on yhä enemmän kysyntää ja seurakunnan toimintakirjosta löytyy varmasti itselle sopivaa tekemistä.

Artikkeli Min seurakuntain julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Meitä yhdistää rakkaus Jeesukseen, ei mikään poliittinen aate tai herätysliike, opiskelija Aapo Tähkäpää, 22 (kuvassa), vahvistaa.

Uusi valitsijayhdistys sai kirkkovaltuustoon kaksi edustajaa. Lisäksi ryhmäläisille on jaettu viisi paikkaa alueneuvostoissa sekä johtokuntien luottamustehtäviä.

Aapo Tähkäpää uskoo, että uudet edustajat pystyvät katsomaan ennakkoluulottomasti tulevaan ilman vanhoja rutiineita ja painolastia. Hän on nyt Keskustan alueneuvostossa osaltaan vaikuttamassa alueen toimintaan ja työntekijävalintoihin.

Yliopisto-opiskelijana Tähkäpää haluaisi seurakunnan näkyvän paremmin kampuksella. Keskustan alueella nuoret opiskelijat, usein muualta muuttaneet, eivät helposti saa kontaktia uuteen kotiseurakuntaansa.

– Papit ja seurakunnan muut työntekijät voisivat liikkua esimerkiksi kirjastossa ja kahviloissa kohtaamassa ihmisiä, hän toivoo.

Avoimuus ja läpinäkyvyys päätöksenteossa toisivat etäisen seurakunnan lähemmäksi ihmisiä. Luottamushenkilöt voisivat Tähkäpään mielestä olla aktiivisempia esimerkiksi sosiaalisessa mediassa.

Siinä olisi hyvä paikka kertoa ajankohtaisia kuulumisia päätöksenteosta ja keskustelun alla olevista aiheista.

– Voisi myös kirjoittaa eräänlaisia yhteydenpitokirjeitä. Ja voisi oikeasti jalkautua, käydä juttelemassa nuortenilloissa, rippikoululeireillä ja tapahtumissa, hän pohtii.

Toimitilakysymykseen alueneuvosto ei pysty paljonkaan vaikuttamaan. Aapo Tähkäpään mielestä on kuitenkin suorastaan häpeällistä, ettei näin suurella seurakunnalla ole yhteistä toimitilaa kaupungin keskustassa.

– Jos ei muuta löydy, eikö entisen seurakuntatalon tontille voisi rakentaa uutta, maksoi mitä maksoi, hän hämmästelee.

Hän heittää ajatuksen Kaupunginkirkon hyödyntämisestä ryhmien käyttöön suunnitelmissa olevaa kryptaa odotellessa.

– Monissa seurakunnissa käytetään kirkkotiloja muuhunkin kuin jumalanpalveluksiin ja musiikkitilaisuuksiin.

Pienryhmät ja kerhot voisivat kokoontua myös kodeissa tai julkisissa tiloissa kuten kahviloissa.

– Seurakunta on kuitenkin ennen kaikkea yhteisö. Pienryhmässä sen kokee helpoimmin, hän miettii.

Vaajakosken alueneuvostossa vaikuttava Maria Taivassalo edustaa Seurakuntaväen valitsijayhdistystä. Hän on kokenut neuvostotyöskentelyn sopuisaksi. Keskusteluja on käyty hyvässä hengessä ja päätöksiä on syntynyt.

– Ajatus on, että kaikille toimialoille annetaan tilaa ja kaikki ikäryhmät huomioidaan. Tärkeänä pidän työntekijöiden tukemista ja heihin tutustumista, hän toteaa.

Vaajakosken alueseurakunta on saanut runsaasti uusia työntekijöitä, joten Taivassalo uskoo tutustumisen olevan antoisaa molemmin puolin.

Iloinen hän on siitä, että Vaajakosken lippukunnat ovat kunnostaneet partiolaisten Teerilahden majan muidenkin lippukuntien käyttöön.

Vaajakoski on alueena sirpaleinen. Se on luonteeltaan kaupungin lähiö, mutta siihen kuuluu runsaasti maaseutua, jossa on totuttu toimimaan kyläkunnittain.

– Jokainen jäsen tuo kokouksiin ja toimintaamme terveisiä omilta sidosryhmiltään.

Helinä Lähdesluoma on tuore jäsen Korpilahden alueneuvostossa. Hän toivoo voivansa vaikuttaa omalla alueellaan erityisesti lapsi-, perhe- ja nuorisotyön toteutumiseen.

– Vaikka en enää äitiyslomani päätyttyä pääse osallistumaan kirkon perhekerhoon ja muskariin, toivon näihin osallistuvien ihmisten ottavan yhteyttä, jos heille tulee ajatuksia toiminnan kehittämiseksi, Lähdesluoma miettii.

Hänen kotikylälleen Tikkalaan on toivottu perhekerhon lisäksi myös kirkon nuorisotyönohjaajan saamista mukaan kylällä järjestettäviin nuorten iltoihin.

– Toivoisin omalta osaltani voivani olla edistämässä tällaisia alueen asukkaiden toiveita. Päätetäänhän aluetasolla muun muassa paikallisten määrärahojen käytöstä.

Vihreä kirkko – tulkaa kaikki -valitsijayhdistyksen edustajat lähtevät hänen nähdäkseen hyvin samanlaiselta arvopohjalta.

– Tuemme toiminnassamme yhteisten vihreiden arvojen, tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden toteutumista. Ryhmä ei ohjaa päätöksentekoa, mutta siltä saa tukea ja rakennusapua ajatuksilleen, hän määrittelee.

Keltinmäen laajalla alueella Annikki Jäsberg-Jokinen kokee diakonia- ja lapsityön erityisen merkitykselliseksi. Alueelle on nyt saatu uusi diakoni perhetyöhön.

– On hienoa, että diakoniatyön kautta apua saa riippumatta siitä, kuuluuko kirkkoon vai ei.

Keltinmäen kirkko kokoaa väkeä joka puolelta seurakuntaa. Kirkon hieno akustiikka houkuttelee musiikin tekijöitä ja kuulijoita monenlaisiin tilaisuuksiin.

– Tapahtumista tiedottamisen pitäisi olla näkyvämpää, että ihmiset löytäisivät seurakunnan toimintamuodot, hän pohtii.

Keltinmäen lisäksi seurakuntakeskus on myös Kortepohjassa.

– Nyt se on avattu remontin jälkeen, ja siellä on lapsille iltapäiväkerhoja ja muuta avointa toimintaa, hän iloitsee.

Hän sanoo olevansa jo vanha konkari alueneuvostotyöskentelyssä, nyt on alkanut kolmas nelivuotiskausi. Hänen valitsijayhdistyksensä on sosiaalidemokraattien, mutta Jäsberg-Jokinen on listalla sitoutumattomana.

– On hyvä, että alueneuvostossa on meidän konkareiden lisäksi neljä uutta jäsentä. Saadaan nuorempienkin näkökulma kuuluviin, hän tuumaa.

Alueneuvostot johtavat Jyväskylässä yhdeksän alueseurakunnan toimintaa yhdessä aluekappalaisten kanssa.

Alueneuvostoille on annettu päätösvaltaa muun muassa alueen työntekijävalinnoissa ja määrärahojen käytössä. Alueneuvostoihin on valittu alueen asukkaita, jotka edustavat eri valitsijayhdistyksiä.

Tiesitkö?

Jyväskylän seurakunnassa on yhdeksän alueneuvostoa. Kussakin alueneuvostossa on kahdeksan luottamushenkilöjäsentä ja lisäksi aluekappalainen on jäsen.

Alueseurakunnat: Huhtasuo, Keltinmäki, Keskusta, Korpilahti, Kuokkala, Palokka, Säynätsalo, Tikkakoski ja Vaajakoski.

Alueneuvostojen jäsenet: www.jyvaskylanseurakunta.fi/luottamushenkilot

Artikkeli Näkymätön seurakunta näkyväksi julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.