– Mutta sitten opinnoissa tuli lastentautien koulutusjakso, jonka yhteydessä tutkin ja hoidin lapsia aamusta iltaan, niin paljon kuin vain ehdin. Se sykähdytti.

Andersen oli ajatellut, että lastentaudit olivat toisten heiniä. Niiden, jotka olivat lasten kanssa parempia, osaavampia ja kokeneempia.

– Kuka tietää, ehkä olin kuitenkin siinä vaiheessa jo itse riittävän aikuinen – ja vielä riittävän lapsellinen.

Lapsipotilaita Andersen pitää ”ihan mainioina”.

– Lapset ovat haastavimmillaankin hyvin aitoja ja teeskentelemättömiä. Jos on valmis avaamaan itseään, lapsen kanssa pääsee hyvin pian kontaktiin. Se on aina hienoa.

Keskussairaalan lastentautien poliklinikan osastonylilääkärinä työskentelevän Andersenin hoidettavaksi saapuvat usein ne keskisuomalaiset lapset, joiden sydämen toiminnassa on tai epäillään olevan vikaa. Toisinaan hoitosuhde alkaa jo sikiön ollessa vielä äidin kohdussa.

Lapsen sairaus heijastuu aina koko perheeseen.

– Jos vanhemmat päätyvät pitämään lapsen, sanon heille joskus, että seuraavat 18 vuotta vanhenemme sitten yhdessä. Tämä on eräänlainen perhelääkärin tehtävä: koska monet arkiset asiat heijastuvat sydämeen, perheiden kanssa tulee ajan mittaan hyvin tutuksi.

Andersen tunnetaan rauhallisena ja läsnä olevana lääkärinä, jolle on erityisen tärkeää kuunnella myös vanhempien toiveita ja tarpeita.

– Lapsen sairaus heijastuu aina koko perheeseen, ja perheen tila heijastuu takaisin lapsen sairauteen. Teknisesti tilanne voi olla aivan sama, mutta toiset perheet vain tarvitsevat tukea enemmän kuin toiset, hän toteaa.

Lääkärin työstä iso osa on antaa toivoa – tätä Andersen painottaa myös poliklinikalla erikoistuville nuorille lääkäreille.

– Toivoa on kyllä usein. Jos lapsen tila on huonontunut, mietimme uutta leikkausta tai hoitoa. Kerron perheelle, että ”kyllä tämä tästä, meillä on hyvät mahdollisuudet, tämä lapsi tulee voimaan hyvin”.

Joskus tila ei kuitenkaan tule paranemaan. On mahdollista, että lapsi kuolee.

– Sitten täytyy vain miettiä, minkälaisen toivon siihen voi antaa. Vaikka niin, ettei lapsi kärsi kipuja, kenties joitakin hänen toiveitaan voidaan toteuttaa. Ja sitten tulee lohtu.

Tämä puoli työssä tulee lähelle papin työtä, ihmisen sielun hoitoa, Andersen pohtii.

Lapsen kuolema hiljentää koko osaston, koko päiväksi.

– Kyllähän nämä asiat koskettavat – olisi huono juttu, jos eivät koskettaisi.

– Ensimmäinen todella vaikeasti sairas potilas tai vauva, joka kaikesta hoidosta huolimatta kuolee, on tavallaan lääkärin tulikaste. Siitä pitää pystyä selviämään, koska samanlaisia tilanteita tulee eteen myös jatkossa, toteaa Andersen.

– Työhön täytyy löytää sellainen tasapaino, ettei ole liian etäinen, muttei myöskään liian kiinni siinä mitä tapahtuu. Muuten kyky arvioida tilannetta häviää.

On vaativassa työssä Andersenin mukaan paljon hyviä, kannatteleviakin puolia.

– Tekisi mieli sanoa, että melkein kaikki! Minun ei ole yhtään vaikeaa nousta aamuisin ylös ja tulla tänne sairaalalle, hän sanoo.

Työlistalta löytyy hoitotyön lisäksi muun muassa hallinnollisia tehtäviä, opetusta ja uuden sairaalan suunnittelua.

– Olen tällainen joka paikan pipeltäjä, monessa mukana. Pidän siitä, että minulla on monta tehtävää yhtä aikaa. Se sopii luonteelleni. Mutta kyllä ihmisten kohtaaminen on keskeisintä.

Andersenin perhe, johon kuuluu niin ikään lääkärinä työskentelevä vaimo ja kaksi lasta, asuu vanhassa puutalossa Kinkomaalla.

– Lisäksi meillä on kissoja ja valtavan touhukas koira. Tontti on niin iso, että joku on joskus uhannut tuoda meille kanojakin, mutta ainakin vielä niiltä on vältytty, Andersen hymyilee.

Talon remontoiminen sekä puutarhan kuopsutteleminen tarjoavat hyvää vastapainoa työlle. Mutta kuinka vaativa ammatti istuu perheenisälle?

– Asiaa helpottaa se, että Silkellä on sama tilanne. Hänkin on lääkäri, hänkin päivystää ja tuntee sitä kautta työn vaatimukset, Andersen sanoo.

– Ja lapsillemme tämä on aina ollut normaalia. Kun he olivat pieniä, heillä ei ollut arkea ja viikonloppua, vaan perhepäivähoitajan nimen mukaan Liisa-päiviä ja ei-Liisa-päiviä. Me vanhemmat olimme usein viikonloppuisin töissä ja he hoidossa. Ne olivat Liisa-päiviä.

Kyllä työn vaatimaan poissaoloon liittyy suruakin, Andersen myöntää.

– Muistan joskus kesken vapaa-ajan tulleen hätäpuhelun jälkeen, pihasta pois peruuttaessa katsoneeni, kuinka lapset itkevät ikkunassa. Että taas isä lähtee pois kesken viikonlopun. Mielellään sitä ottaisi molemmat yhtä aikaa, kiinnostavan työn ja paljon aikaa perheelle.

Espoosta kouluikäisenä Saksaan Jeveriin muuttanut Andersen on itse saksalaisen isän ja suomalaisen äidin poika. Takaisin Suomeen lääkäriksi opiskellut Andersen palasi vuonna 2006.

Jos omalla lapsella on hätä, niin äkkiä olenkin vain pelkäävä isä.

– Koen olevani sekä suomalainen että saksalainen, aina tilanteen mukaan. En puoliksi toista ja puoliksi toista, vaan kokonaan suomalainen ja kokonaan saksalainen, hän pohtii.

– Kun olen Saksassa, puhun nopeammin ja äänekkäämmin, etäisyys ihmisiin on pienempi, voin halata ja suukotella tervehdykseksi. Suomessa taas olen hillitympi ja henkilökohtainen tilakin on suurempi. Molemmat tavat tuntuvat ihan luontevilta.

– Mutta nämä ovat vain tällaisia keskiarvoja.

Myös sydänsairaita pakolaislapsia hoitaneesta Andersenista kulttuurierojen sijaan paljon kiehtovampaa on se, kuinka samankaltaisia ihmiset loppujen lopuksi ovat.

– Kaikki kaipaavat turvallisuutta ja merkityksellistä elämää. Ja mistä hyvänsä vanhemmat tulevat, he haluavat, että heidän lapsensa voivat hyvin. Se on todella syvällä meissä.

– Sama juttu se on lääkärilläkin. Pystyn hyvin pitkälti keskittymään lääketieteellisiin faktoihin, mutta jos omalla lapsella on hätä, niin äkkiä olenkin vain pelkäävä isä. Tausta vaikuttaa, mutta aina se ihmisyys on siinä alla.

Artikkeli Lääkäri suurella sydämellä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Nyt Pahlsten käy Sädesairaalassa muutamana päivänä viikossa, muulloin hän on kotona oman perheensä ja läheistensä kanssa. Puolison lisäksi perheeseen kuuluvat pojat, joista vanhempi on seitsemän ja nuorempi kohta kolmevuotias.

Koko sairauden ajan Pahlstenilla on ollut perheen ja sukulaisten lisäksi tukenaan myös Pieksämäen lapsuus- ja nuoruusajoilta tuttu ystäväporukka. Parhaat tyypit.

Lukion jälkeen tiet erkanivat, kun opiskelut ja työt veivät heidät erilleen. Välimatkoista huolimatta muutos tarkoitti kuitenkin kuusihenkisen kaveriporukan hitsautumista entistäkin tiiviimmäksi. Heistä tuli toistensa parhaita ystäviä.

Parhaat tyypit pitävät yhtä

Parhaat tyypit -nimitys otettiin käyttöön hieman myöhemmin ja yhteyttä on vuosien saatossa ylläpidetty samannimisen suljetun Facebook-ryhmän kautta. Kymmenen vuotta sitten järjestettiin ensimmäiset yhteiset teemalliset pikkujoulut. Perinnettä on vaalittu siitä lähtien ja muitakin kokoontumisia on järjestetty mahdollisuuksien mukaan.

Sädesairaalassa on tällä kertaa koolla puolet Parhaista tyypeistä, Hanna Pahlstenin lisäksi Sanna Lipponen ja Susanna Oksman. Helsingissä asuva Lipponen on saapunut jokin aika sitten Jyväskylään ja toimii Pahlstenin tukena niin kotona kuin sairaalakäynneillä.

Vastaavan tiiviin jakson hän oli ystävänsä rinnalla tämän ollessa kantasoluhoidoissa Meilahden sairaalassa. Alun perin sairaus luokiteltiin helposti hoidettavaksi, mutta hyvästä hoidosta huolimatta akuutti leukemia osoittautui liian ärhäkäksi.

– Hannan sairaus on ollut aaltoilevaa ja matkalla on ollut erilaisia hoitovaiheita. Pitkin matkaa on ollut toivoa, mutta valitettavasti nyt tilanne on tämä, Lipponen toteaa.

Lipposen ja Oksmanin lisäksi muutkin Parhaat tyypit ovat olleet tukena sairauden eri käänteissä. Sairaus on tiivistänyt ja syventänyt ystävyyttä entisestään. Ystävyyden pohjalta rakentunut vertaistuki on tarkoittanut vierailuja sairaalassa, kaikenlaista yhteydenpitoa niin yksin kuin yhdessä.

– Sairaus on ollut jollain tapaa keskiössä, mutta Hanna on aidosti kiinnostunut kaikesta siitä mitä ympärillä ja meidän muiden elämässä tapahtuu, Oksman tiivistää.

– Ystävyys on täysin vastavuoroista. Tämä on yhdessä elettyä elämää, jossa on jaettu niin vastoinkäymisiä kuin ilojakin, Lipponen täydentää.

Orastava toivo kääntyy pettymykseen

Lipposen ja Oksmanin mielestä vaikeimmat hetket ovat ajoittuneet aina siihen, kun orastava toivo paranemisesta on kääntynyt pettymykseen. Samoin toisen kipujen ja kärsimyksen näkeminen ilman, että voi itse auttaa, synnyttää voimattomuuden tunteen.

– Joku voisi ajatella, että olisi helpompaa jättäytyä pois. Minä koen päinvastoin. Olisi vaikeampaa, jos ei olisi siinä lähellä. Minulle hän on se sama Hanna, ystäväni, Lipponen korostaa.

– Pahinta ovat olleet nämä lukuisat pettymykset ja putoamiset, kun toivo lähtee taas pois ja matto vedetään jalkojen alta, Oksman summaa.

– On vaikeaa kuvitella hyvästelevänsä Hannaa, mutta vielä pahemmalta tuntuu, että hän joutuu hyvästelemään aivan kaiken, Lipponen miettii.

Hanna Pahlsten on iloinen saamastaan tuesta. Hän on saanut apua lasten- ja kodinhoidossa sekä kuljetuksissa sairaalaan. Ystävät ovat myös tuoneet sairaalaan pitsaa – yhdessä syöminen onkin ollut kaikille yksi päivän kohokohdista. Joskus vierailijoita on ollut jopa tungokseen asti, niin että on pitänyt suunnitella jo aikataulutusta.

– Olen miettinyt muita ihmisiä vastaavassa tilanteessa. Kuinka monella on tällaisia ystäviä? Koen itseni tosi onnekkaaksi tässä suhteessa, Pahlsten toteaa.

Yhteinen aika on tärkeintä

Oksman ja Lipponen ovat molemmat huomanneet, että ystävän sairastuminen ja lähestyvä kuolema on pakottanut heidät tarkastelemaan myös omia arvojaan uudelleen.

– Mikä on tärkeää? Pitää miettiä omaa elämäänsä, millä tavalla sen haluaa viettää. Minulle tämä ystävyys on valtavan tärkeä. Samoin se, että heikoimmista pidetään huolta. Ihmisarvon täytyisi olla kiistaton ja koskematon, Lipponen toteaa.

– Olen saanut työpaikalla sovittua työjärjestelyistä, että pystyn käymään täällä. Teen työt sitten toisena aikana. Olen huomannut myös, että en ole mikään yli-ihminen, vaan jossain välissä pitäisi nukkuakin, Oksman pohtii.

– Yhteinen aika Hannan kanssa on tärkeintä, Oli sitä sitten paljon tai vähän, Lipponen täydentää.

Viimeinen lahja Hannalle

Hanna Pahlstenille luonto on ollut aina tärkeä ja sairauden myötä sen merkitys on entisestään korostunut. Ystävät ehdottivat hänelle mahdollisuutta hankkia pala ikimetsää suojelukohteeksi. Hannan suostumuksella helmikuussa aloitettiin Luonnonperintösäätiön kautta Hannan muistometsä -varainkeruukampanja.

Kerätyillä varoilla Luonnonperintösäätiö hankkii pienen metsäalueen uudeksi suojelukohteeksi. Säätiölle on tarjottu useampaa tähän keräykseen sopivaa aluetta Keski-Suomen alueelta. Muistometsä tarjoaa Hannan sukulaisille, ystäville sekä aivan jokaiselle paikan muistella luonnon helmassa omia läheisiään.

Saattohoidossa ollut Hanna Pahlsten kuoli 2.3.2018.

Näin osallistut: 
Siirrä haluamasi summa Luonnonperintösäätiön lahjoitustilille:
FI78 5494 0950 0224 93
Kirjoita viestikenttään ”Hannan muistometsä”.

Artikkeli Parhaat tyypit ja luopumisen hetki julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Hoitotestamentti on tahdonilmaus omasta hoidosta sairauden, onnettomuuden tai vanhuuden varalta. Se voi sisältää myös toiveita hoivan arkeen liittyvistä asioista.

”Haluaisin, että hiukseni olisivat hyvin leikatut ja huuliin voisi sipaista välillä punaa. Haluaisin viettää elämäni pitkissä Marimekon yöpaidoissa ja joskus ottaisin mielelläni lasin viiniä.”

Asianajaja Kirsi Wähäaho kehottaa miettimään etukäteen, miten haluaisi omia asioitaan hoidettavan silloin, kun ei itse siihen enää kykene. Hoitotestamentteja Wähäaholta kysytään harvoin, mutta edunvalvontavaltakirjoja tehdään jo lisääntyvässä määrin.

– Nuoremmatkin ihmiset ovat havahtuneet miettimään tulevaisuuttaan, Wähäaho sanoo.

Edunvalvontavaltakirja on hoitotestamenttia laaja-alaisempi asiakirja. Siinä voidaan terveyden- ja sairaanhoidon lisäksi määritellä, miten taloudelliset asiat hoidetaan, kun asianomainen ei siihen enää itse kykene.

”Mulla on semmoinen toive, että elämää ei keinotekoisesti pidetä yllä, jos ei ole toivoa paranemisesta. Mitään turhia hoitotoimenpiteitä ei sitten enää tehdä.”

Toiveita myös arkisista asioista

Emma Honkanen toimii lääkärinä Jyväskylän kaupungin ja Keski-Suomen keskussairaalan Kotisairaalassa, jossa hoidetaan muun muassa saattohoitopotilaita.

– Hoitoon liittyvät asiat askarruttavat potilaita vaihtelevasti. Toisia paljon, toisia yllättävänkin vähän. Ehkä luottamus suomalaiseen terveydenhuoltoon on riittävän hyvällä tasolla, että uskalletaan antaa muiden päättää.

Jos potilas kertoo hoitotahdosta, Honkanen haluaa mielellään keskustella tarkemmin hoitotahdon sisällöstä, sillä yleensä hoitotahto on tehty lomakkeella, jossa hoitoon liittyviä asioita on määritelty aika yleisellä tasolla. Miten määritellään esimerkiksi toivo paranemisesta tai mitä on elintoimintojen keinotekoinen ylläpitäminen? Nämä eivät ole Honkasen mukaan ihan yksiselitteisiä asioita.

Myös arkisempien toiveiden ilmaiseminen hoitotestamentissa on Honkasen mielestä tärkeää.

– Olen nähnyt hoitotahtoja, joissa on erilaisia hoivaan liittyviä toiveita mieliruuasta mielimusiikkiin sekä läheisten läsnäolosta elämän loppuvaiheessa.

– Aina kaikkien toiveiden toteuttaminen ei ole mahdollista, mutta on tärkeää, että potilas pääsee vaikuttamaan omaan hoitoonsa mahdollisuuksien mukaan. Hoitotahto toimii raamina lääkärin tekemille lääketieteellisille päätöksille, Honkanen sanoo.

”Hoitotahtoni on tarkoitus helpottaa lasteni tulevia aikoja. Ei tarvitse miettiä, kun olen tahtoni ilmaissut. Ja hautajaiset on myös siinä käyty läpi.”

Turvaa vanhuuden varalle

Hoitotestamentilla voi varautua myös vanhuuden heikkouden varalle. Siihen voi kirjata toiveita esimerkiksi hoitopaikasta tai arjen pienistä yksityiskohdista.

– Jokaisen kannattaisi miettiä, mitkä ovat ne asiat, jotka elämän loppuvaiheessa ovat tärkeitä ja merkityksellisiä, Jyväskylän kaupungin Ympärivuorokautisen asumisen ja hoidon palvelupäällikkö Anna-Liisa Heiskala sanoo.

Suurimmalla osa palveluasumiseen tulevista asiakkaista on jonkinasteinen muistisairaus. Hoidoista ja muista arjen asioista keskustellaan usein omaisten kanssa, sillä harvalla asiakkaalla on hoitotestamenttia.

– Perusarkeen liittyvät toiveet esimerkiksi päivärytmistä ja ruokailusta pystymme varmasti huomioimaan, mutta jossakin vaiheessa resurssit tulevat vastaan, Heiskala huomauttaa.

”Jos olen sidottu paikalleni ja elinaikani on muutamissa viikoissa, haluan, että läheiseni ja ystäväni kävisivät luonani jakamassa muistoja ja tuomassa omia terveisiään.”

Hoitotahto muistisairauden varalta

Hoitotestamentista puhuminen kuuluu vakiona Keski-Suomen Muistiyhdistyksen antamaan ohjaukseen ja neuvontaan. Tulevaisuuteen varautumisesta keskustellaan viikoittain.

– Aika usein törmään siihen, ettei asiaa ole mietitty lainkaan. On äärimmäisen tärkeää, että hoitotahdosta puhutaan riittävän aikaisessa vaiheessa, kehittämispäällikkö Ulla Halonen sanoo.

Muistiyhdistyksessä ohjataan aina tekemään laaja-alaisempi hoitotestamentti, jossa terveyden- ja sairaudenhoitoon liittyvien asioiden lisäksi tuodaan esiin toiveita ihan arkisistakin asioista.

– Tykkäänkö tummasta vai vaaleasta leivästä, haluanko nukkua sukat jalassa vai ilman tai mikä on hengellinen vakaumukseni. Pitäisi pohtia, mitkä ovat juuri minulle tärkeitä asioita. Jonain päivänä sairaus etenee niin, ettei omista asioista pysty enää kertomaan, Halonen muistuttaa.

Hoitotestamentti kannattaa tehdä viimeistään siinä vaiheessa, kun diagnoosi muistisairaudesta on saatu.

Tiesitkö?

• Hoitotahdolla kerrotaan omaa hoitoa ja hoivaa koskeva tahto vakavan sairauden, onnettomuuden tai vanhuuden heikkouden varalta.
• Hoitotahdossa voi kertoa esimerkiksi elvytyskiellosta, mutta myös toiveita hoivan arkeen liittyvistä asioista.
• Hoitotestamentti on hoitotahdon kirjallinen muoto.
• Hoitotestamentti allekirjoitetaan ja todistetaan kuten oikea testamentti.
• Hoitotahdon voi ilmaista lomakkeella, joita voi tulostaa muun muassa Muistiliiton ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) sivuilta.
• Hoitotahtokortti kertoo hoitotahdon olemassaolosta. Se kannattaa säilyttää lompakossa tai käsilaukussa. Hoitotahtokortteja saa esimerkiksi apteekeista.

Artikkeli Turvaa hoitotestamentista julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.