Kari Niemelä muistaa 8-luokan TET-harjoittelujakson, jonka hän suoritti Kouvolan terveyskeskuksessa. Viikon aikana hän tutustui terveyskeskuksen työntekijöiden arkeen ja jutteli mm. sairaalapapin kanssa. Keskustelusta syttyi kipinä, joka paloi vahvana vielä teologian opintojen keskellä. Niemelä oli päättänyt tulla itsekin sairaalapastoriksi vielä jonain päivänä. Aika ei ollut kuitenkaan vielä kypsä.

Vuonna 2000 Niemelä tuli Kouvolan seurakuntaan rippikoulupapiksi ja siirtyi myöhemmin Kuusankoskelle lapsi- ja perhetyöhön. Niemelä aloitti sairaalapastorina aluksi Kuusankosken aluesairaalassa ja terveyskeskuksen vuodeosastoilla.

– Minulla on halu auttaa ja tukea toista ihmistä, ja koen, että se on minulle luontevaa keskustelun ja kuuntelun kautta. Seurakuntapappina on monessa mukana, mutta sairaalapastorin työssä voi enemmän keskittyä ja syventyä kohtaamiseen. Minut on kutsuttu olemaan sairastuneiden, heidän läheistensä ja sairaalan henkilökunnan tukena ja tarjoamaan heille läsnäolon hetkiä, Niemelä kertoo.

Niemelä työskentelee tällä hetkellä sairaalapastorina Kouvolan Ratamokeskuksessa ja Kymenlaakson psykiatrisessa sairaalassa. Hänen työparinaan on ollut jo muutaman vuoden ajan Tuula Ylikangas, joka on aiemmin työskennellyt mm. Iitin ja Elimäen seurakunnissa, opettajana Elimäellä ja vankilassa pappina.

– Sairaalapastorin työ heijastuu omaan elämään myönteisessä mielessä. Olen oppinut, että kenelle tahansa voi sattua mitä tahansa, milloin tahansa. Jos aiot soittaa jollekin lähiaikoina, soita tänään, sillä huomista ei välttämättä koskaan tule. Tässä työssä olen huomannut, että asiat voivat muuttua nopeastikin, Ylikangas kertoo.

SAIRAALAPASTORIT kohtaavat jokaisen kiireettä, vaikka ajan rajallisuus on usein läsnä. Papeille on kuitenkin tärkeää pysähtyä kuuntelemaan ja olemaan läsnä hetkessä, vaikka se olisikin lyhyt hetki.

– Joskus olen löytänyt itsestäni ajatuksen, että pitäisi ratkaista ihmisen tilanne, mutta eihän meillä ole siihen valtaa. On paljon asioita, jotka eivät ole meidän vallassamme. Yksi niistä on elämä, yksi on kuolema ja sitten on vielä miljoona muutakin asiaa. Me emme anna ratkaisuja, vaan me jaamme ihmisen kanssa hetken ratkaisemattoman äärellä, Niemelä kuvailee.

– Haluaisin välillä sukeltaa kuoleman ja ihmisen väliin, ja sanoa, että älä tule vielä. Asiat ovat kesken ja on sanottavaa jäljellä. Tässä työssä on uskallettava päästää irti hallinnan tunteesta, Ylikangas tunnustaa.

Joskus kohtaamiset sairaalassa jäävät mieleen pitkäksikin aikaa. Kuolema, sairaus, luopuminen ja suru ovat usein läsnä sairaalapapin työssä.

– On kiitollinen olo siitä, että on saanut olla läsnä todistamassa sitä, että ihminen hyväksyy lähdön ja saa lähtörauhan. Se antaa toivoa itsellekin, Niemelä sanoo.

– Kun ihminen löytää rauhan, hänen olonsa helpottuu ja hän saa toivoa siitä, että kaikki lopulta järjestyy, vaikkei ehkä juuri sillä tavalla kuin oli aluksi toivonut. Kenenkään ei tarvitse selvitä siitä yksin. Me olemme kannattelemassa ja sietämässä sietämätöntä tilannetta. Me emme voi muuttua toivoksi, mutta me voimme tuoda toivoa toivottomaan tilanteeseen, Ylikangas kertoo.

Sairaalavuoteen äärellä puhutaan usein enemmän elämästä kuin kuolemasta, vaikkei vaikeita asioita tarvitse väistellä papin kanssa keskustellessa. Ihmisten tarinoissa korostuu usein kaikki se hyvä, mitä elämässä on ollut.

– Tutkimusten mukaan ihminen kokee merkityksellisyyttä, kun hänen tarinansa tulee kuulluksi. Se antaa toivoa ja saa ihmisen tuntemaan itsensä arvokkaaksi, ja sitä me haluamme antaa ihmisille tässä työssä. Monet kokevat helpotusta, kun saavat puhua tai kun joku on läsnä, Niemelä kertoo.

Sairaalapapit ottavat vastaan myös läheisten surua ja ikävää. Erityisesti joulun aikaan ikävöidään, jos joulun vietosta puuttuu tärkeä ihminen. Myös sairaalassa korostuu kaipuu rakkaimpien luokse.

– Joulun lähellä nousee suru siitä, jos ei joulun koittaessa saa olla heidän luonaan, joiden luona haluaisi olla. Jouluna sairaalaan tullaan katsomaan läheisiä ja sitten lähdetään pois. Se on vaikeaa niin potilaille kuin omaisillekin, Niemelä kuvailee.

– Jos on joku, jota kaivata ja ikävöidä, silloin omistaa paljon. Olisi kurjaa, jos ei kaipaisi ketään. Kaipaus on vaate, joka pukeutuu päälle silloin, kun joutuu eroon läheisestään pitkäksi aikaa, Tuula Ylikangas muistuttaa.

50 vuotta sairaalasielunhoitoa Pohjois-Kymenlaaksossa

Sairaalapastorit ovat tarjonneet jo 50 vuoden ajan sairaalasielunhoitoa Pohjois-Kymenlaaksossa. Sairaalasielunhoidon historiikki ilmestyy vuonna 2024.

Jos sairaus tai vamma koskettaa sinua, tukea on tarjolla. Sairaalapapit:
Kari Niemelä
040 836 9260
Tuula Ylikangas
040 356 5845

Sähköpostiosoitteet ovat muotoa etunimi.sukunimi@evl.fi

Artikkeli Kiireettömästi surun äärellä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Sairaalasielunhoidon yksi ”huoneen taulu” on Jeesuksen sanoissa, ”kun minä olin sairaana, te kävitte minua katsomassa”. Sairauden, luopumisen, surun, kuoleman ja muiden elämänkriisien kohdatessa on tärkeää, että niistä voi puhua toisen ihmisen kanssa, Niemelä jatkaa.

Sairaalapappien työhuone sijaitsee Ratamokeskuksen ensimmäisessä kerroksessa, pääovilta oikealle viittoja seuraten. Sieltäkin papit voi tavoittaa, mutta soittaminen on varmin tapa. Papeille voi myös lähettää sähköpostia. Ratamokeskuksen osastoilla on sairaalapappien yhteystiedot.

Sairaalapapit tekevät erikseen sovittaessa myös kotikäyntejä palliatiivisessa hoidossa ja saattohoidossa olevien potilaiden luokse.
– On hyvä muistaa, että Kouvolan seurakuntien papit käyvät Ratamossa kiireellisissä tilanteissa silloin, kun sairaalapapit eivät ole käytettävissä, Niemelä kertoo.

Papin huoneen lähellä on hiljainen huone, jossa voi levähtää ja hiljentyä. Huoneen oven vieressä on infotaulu, josta selviää onko tila vapaana.

Ratamon kappelissa toimitetaan hautaan siunaamisia ja saattohartauksia, joista sovitaan aina yhteistyössä sairaalapapin, Ratamon henkilökunnan ja hautaustoimiston kanssa. Kappeliin mahtuu papin lisäksi korkeintaan kymmenen läheistä. Kappelin vieressä on omaisille huone, missä voi istua odottamassa kappeliin pääsyä.

Artikkeli Papin kohtaa myös Ratamossa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

He työskentelevät Hämeenlinnan sairaaloissa ja saattohoitokodissa, potilaiden, omaisten ja hoitohenkilökunnan tukena.
– Hartaudet ja kirkolliset toimitukset kuuluvat työhömme. Hoitohenkilökunnalle järjestämme muun muassa työnohjausta ja koulutusta. On tärkeää tukea henkilökunnan jaksamista.

Toivon luominen tärkeää

Sairaalassa pohditaan paljon elämän tarkoitusta ja kärsimyksen ongelmaa.
– Kuulen usein kysymyksen, miksi minulle kävi näin tai mitä pahaa olen tehnyt? kuvaa Jukka.

Jukka kysyy usein asiakkaalta, mikä saa hänet ajattelemaan tietyllä tavalla. Keskusteluissa on tärkeää luoda toivoa ja auttaa vapautumaan esimerkiksi syyllisyyden tunteista.

Tuula jatkaa, että sairaalasielunhoitajan tehtävä on ottaa vastaan potilaan tunteet ja antaa niille lupa. Moni haluaa keskustella sitä, miten pitkäaikainen sairaus vaikuttaa arkeen.

Vaikka keskustelut voivat olla hengellisiä, ne etenevät asiakkaan ehdoilla. Kenenkään vakaumusta ei kysytä. Yhteinen tapaaminen voidaan päättää rukoukseen, jos asiakas niin haluaa. Tuula kertoo, että moni toivoo rukousta ja kokee sen rauhoittavan.
– Jumala lohduttaa meitä monin tavoin ja se lohdutus on eri tavalla väkevää kuin ihmisten antama.

Jukka työskentelee paljon psykiatristen potilaiden kanssa. Hän kertoo, että mielen sairauksiin liittyy yhä häpeää ja syyllisyyttä. Tuula pohtii, että tilannetta on hieman helpottanut se, että useat julkisuuden henkilöt ovat kertoneet haastatteluissa avoimesti psyykkisestä sairaudestaan.

Iäkkäät potilaat käyvät usein läpi elämänkaartaan. Jukan kokemus on, että monet suhtautuvat kuolemaansa hyvinkin rauhallisesti ja haluavat keskustella hautajaisjärjestelyistä sairaalasielunhoitajan kanssa.

Jukka ja Tuula työskentelevät myös avohoitopotilaiden kanssa ja voivat tehdä kotikäyntejä.

”Mukana voi elää ilman sanojakin”

Moni saattaa tuntea olonsa hämmentyneeksi, kun lähei- nen sairastuu. Mitä silloin voisi sanoa tai tehdä?

Jukka pohtii, että on ehkä helpompaa lähestyä asiaa siten, mitä ei ehkä kannata sanoa. Tilannetta ei ainakaan tulisi vähätellä tai antaa sairastuneelle katteettomia lupauksia.

Tuula pohtii, että mukana on mahdollista elää ilman sanojakin. Eleet, kosketus tai arjen apu kannattelevat sairastunutta.
– Voi kysyä, miten jaksat tai miten voin auttaa?

Omaiset kaipaavat usein itselleen tukea. Jukka ja Tuula rohkaisevatkin myös heitä ottamaan yhteyden sairaalasielunhoitajiin.

Artikkeli Sairaalasielunhoitaja auttaa selviytymään kriisistä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Keski-Pohjanmaan keskussairaalassa potilaita, omaisia ja sairaalan henkilökuntaa tukevat sairaalapapit Anne Peltomaa ja Matti Aho. Kummallakin on vankka kokemus sairaalasielunhoidosta. Molemmat ovat toimineet sairaalapappina noin 20 vuotta.
Henkilökohtaiset keskustelut ja rukoushetket, saattohartaudet sairaalan kappelissa, ryhmäkeskustelut, hartaustuokiot, kirkolliset toimitukset sekä työnohjaukset rytmittävät sairaalapappien työviikkoja.
– Yleensä aamulla ei vielä tiedä, mitä päivä tuo tullessaan. Tapaamiset voivat olla ennalta sovittuja tai päivystysluonteisia, kertoo Matti Aho.
– Kuuntelun lisäksi olemme valmiita yhdessä pohtimaan elämää. Kohtaamme ihmiset lähimmäisinä, kanssakulkijoina.
Keskustelun aiheet nousevat asiakkaan tarpeista. Aiheet voivat risteillä maan ja taivaan väliltä.
Ahon mukaan aiheet liittyvät usein omaan tai läheisen hyvinvointiin, mutta joskus käydään läpi vaikkapa harrastuksia, läheisiä ihmissuhteita, hengellisiä kysymyksiä tai elämänkokemuksia aivan lapsuudesta asti.

Sairaalasielunhoito toimii yhteistyössä sairaalan hoitohenkilöstön kanssa.
– Kokonaisvaltaiseen hoitoon kuuluu myös potilaan hengellisten ja eksistentiaalisten kysymysten huomioiminen. Se on juuri sairaalasielunhoidon erityisalaa, Aho täsmentää.
Sairaalan henkilökunta toimiikin usein tärkeänä linkkinä avun tarvitsijoiden ja sairaalapappien välillä. Lääkäri tai sairaanhoitaja voivat rohkaista keskusteluun ja tarjota sairaalapapin palveluita potilaalle.
– Joskus mielenpäällä on asioita, joita ei voi tai halua jakaa läheisten kanssa. Silloin ulkopuoliselle on helpompi puhua. Sairaalapapilla on vaitiolovelvollisuus, mikä tarkoittaa myös sitä, että keskusteluja ei kirjata ylös, Anne Peltomaa muistuttaa.
– Eikä sen tarvitse olla edes iso asia. Riittää, että haluaa jutella. Me olemme sitä varten, Aho lisää.

”Lohtu ei ole aina sanoissa, vaan läsnäolossa. Toivon sanoma on aina läsnä.”

Anne Peltomaa
sairaalapastori

Sairaus ja kuoleman läheisyys herättävät ihmisissä sellaisia kysymyksiä, joita ei normaalin arjen keskellä tule ajatelleeksi.
– Kun joudutaan tunnustamaan oma heikkous oman tai läheisen sairastumisen myötä tai läheisen kuoltua, silloin voidaan kaivata hengellistä tukea, rukousta yhdessä toisen kristityn kanssa ja Jumalan läsnäolon kokemista, tietää Aho.
Sairaalasielunhoidon tehtävä on tarjota lohtua sitä tarvitsevalle.
– Joku viisas on sanonut, että lohdutus on ei-lohduttamista. Lohtu ei ole aina sanoissa, vaan läsnäolossa. Toivon sanoma on aina läsnä, Peltomaa toteaa.
– Lohduttaminen on suostumista siihen, että en pysty enempää, mutta tahdon olla tukenasi ja ottaa kannettavakseni sen osan taakastasi, mitä pystyn ottamaan, Aho lisää.
– Joillekin ihmisille myös raamatunluku, virsi ja rukous ovat suuri lohdutus: Jumala on tässä hetkessä lähellä.

Kohtaamisten voisi luulla olevan useimmiten surun sävyttämiä. Sairaalapapit näkevät kuitenkin asian toisin, tai laajemmin. Heidän mielestään kaikki kohtaamiset ovat ainutkertaisia.
– Tapahtuupa kohtaaminen osastolla, käytävällä, Hiljaisessa huoneessa, kappelissa, papin työhuoneessa tai asiakkaan kodissa, yhdistävänä tekijänä on se, että siinä hetkessä olemme vain häntä varten, pohtii Aho.
– Ahdistunut ihminen saa helpotusta oloonsa, kuoleva potilas henkäisee viimeisen kerran rukoushetken aikana, työhuoneen avautuvasta ovesta tulee sisään onnellinen äiti vastasyntyneen lapsensa kanssa. Kyllä näistä ja monista muista kohtaamisista jää jälki omaankin sisimpään.
Peltomaan mielestä kohtaamiset voivat olla joskus ahdistuksen tai pelon sävyttämiä, mutta usein myös ilon ja toivon.
– Sairaalassa on paljon iloisiakin asioita. Hoidot auttavat ja helpottavat. Diagnoosin saaminen ja syyn löytäminen on monelle myös helpotus. Vaikka sairaalapappi mielletään kuolemaan ja suruun, on kohtaamisissa kuitenkin usein enemmän naurua kuin itkua.

Rukous on tärkeä, paljon käytetty työkalu.
– Ennen kuin astun potilashuoneeseen tai menen kriisi-istuntoon, vedän syvään henkeä ja pyydän mielessäni, että Jumala ohjaisi sanojani ja toimintaani tulevassa kohtaamisessa. Hiljennyn myös viikoittain Hiljaisessa huoneessa sinne jätettyjen esirukouspyyntöjen kanssa, Aho kertoo.
– Monelle ihmiselle rukous on luonteva ja tärkeä tapa kokea hyvän Jumalan läsnäolo elämässään.
Myös Anne Peltomaalla rukous kulkee koko ajan mukana. Joskus enemmän vain huokauksena kuin ääneen puhuttuna.

”Monelle rukous on luonteva tapa kokea Jumalan läsnäolo.”

Matti Aho
sairaalapastori

Sairaalasielunhoito alkoi Keski-Pohjanmaan keskussairaalassa 50 vuotta sitten. Yhteiskunta on muuttunut puolen vuosisadan aikana merkittävästi, niin myös sairaala, joka on nyt paljon isompi.
– Nyt hoitoa saadaan useampiin eri sairauksiin ja hoitojaksot ovat lyhentyneet.
– Muutosten keskellä sairaalasielunhoitokin pyrkii vastaamaan ihmisten avuntarpeeseen nykyaikana hyväksi koetuilla keinoilla. Siksi päivitämme osaamistamme ja osallistumme erilaisiin sielunhoidon koulutuksiin.
Sairaalasielunhoidon perusajatus on kuitenkin pysynyt samana: ”Valo loistaa pimeydessä! Pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.”
– Sairaalasielunhoidon tehtävänä on tukea ja rohkaista tukemaan niitä, jotka tukea tarvitsevat.

Lähimmäisen kuolema tai sairaus voivat hämmentää. Aihe voidaan kokea vaikeaksi, eikä tiedetä, kuinka lähestyä menetyksen tai kipeän asian kohdannutta.
Sairaalapapit rohkaisevat kuitenkin läsnäoloon. Pienikin huomioiminen voi olla surevalle tai sairaalle tärkeä asia. Hän kaipaa sitä, että joku välittää ja pysähtyy kysymään: ”Kuinka voit?” ja on valmis kuuntelemaan hetken tai olemaan hiljaa vierellä.
– Ei kuuntelijan tarvitse olla ammattilainen, ihmisenä oleminen on tärkeintä. Siinä voi yhdessä itkeä ja ihmetellä elämää, Aho rohkaisee.
Peltomaa muistuttaa, että voi olla hyvä miettiä, miten haluaisi, että itseä kohdeltaisiin ja lähestyttäisiin, jos olisi samanlaisessa tilanteessa.
– ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” (Matt 7:12).

Myös sairaalapappi tarvitsee tukea jaksaakseen.
– Pitää muistaa, että vaikka ottaa toisten kuormat vastaan, niistä pitää myös päästää irti. Siinä auttaa työnohjaus ja terapiakin. On tärkeää ylläpitää omaa henkistä ja fyysistä hyvinvointiaan, Peltomaa summaa.
– Hyvä työtoveri, perhe, rukous ja harrastukset, lisää Aho jaksamista edistävää listaa.
– Välillä on silti raskasta. Jatkuva sairauden ja kuoleman lähellä oleminen ei ole helppoa.
Työ itsessään toimii myös kiitoksena ja auttaa osaltaan jaksamaan.
– Tulee hyvä mieli, kun huomaa, miten ihmisen olo helpottuu keskustelun, rukoushetken tai ehtoollisen myötä: Sain olla välittämässä jotakin sellaista hyvää, jota ihminen juuri silloin tarvitsi, Aho iloitsee.

Artikkeli Sairaalapapit välittävät toivon sanomaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.