– Muistan alakouluikäisenä koputtaneeni synnytysosaston ikkunaan, jotta hoitajat näyttäisivät minulle pientä vastasyntyneen kapaloitua nyyttiä.

Airaksinen valmistui alun perin fysioterapeutiksi 90-luvun alussa ja työskenteli vuosia yksityisen lääkäriaseman palveluksessa. Vuosituhannen vaihteessa hän päätti lähteä opiskelemaan teologiaa ja tähtäimessä olivat alusta alkaen sairaalapapin tehtävät.

Airaksinen vihittiin papiksi helluntaina 2006. Heti seuraavana päivänä hän aloitti sairaalapapin työt tutussa sairaalassa.

– Tavallisesti papit tekevät ensin seurakuntatyötä, mutta koska minulla oli jo sen verran ikää ja elämänkokemusta, niin uskalsivat ottaa minut tänne töihin.

Ensimmäiset kolme vuotta Airaksinen toimi puolittain sairaalassa ja puolittain seurakuntapastorin tehtävissä. Nyt hän on ehtinyt toimia päätoimisena sairaalapappina kohta kymmenen vuotta ja kokee olevansa unelma-ammatissaan.

– En muista sellaista päivää, jolloin olisi ollut ikävä tulla töihin.

Sairaalapapilla ei ole kahta samanlaista työpäivää. Osa päivän työtehtävistä saattaa olla kirjattuna jo kuukausia aiemmin, mutta joka päivässä pitää olla sopivasti väljyyttä ennalta arvaamattomia tilanteita varten.

– Se on tämän työn rikkaus ja raskaus, että koskaan ei tiedä minkälaiseen tilanteeseen sinut kutsutaan vaikkapa teho-osastolle.

Kärsimys ei jalosta

Asta Airaksinen työskentelee paljon saattohoitopotilaiden ja heidän omaistensa kanssa. Työssään hän on oppinut, että kenelle tahansa voi sattua mitä tahansa, koska tahansa.

Kärsimyksen jalostavaan vaikutukseen hän ei usko, sen sijaan kärsimykset saavat ihmiset usein ajattelemaan elämänsä tärkeimpiä asioita ja muokkaavat sitä kautta kokemusmaailmaa.

– Sairasta ihmistä riisutaan pikkuhiljaa monesta asiasta. Jäljelle jäävät ne tärkeimmät, usein rakkaimmat ja läheisimmät ihmiset.

Sairaalapappeja sitoo vaitiolovelvollisuus. He eivät kirjaa ylös mitään, mikä liittyy keskusteluihin joko potilaan, omaisten tai henkilökunnan kanssa. Heillä ei ole myöskään oikeutta lukea potilaspapereita, ellei potilas halua niitä omaehtoisesti näyttää.

– Se tuo vapautta. Voin keskittyä vain siihen hetkeen ja ihmiseen, jonka kanssa keskustelen. Saan paljon palautetta siitä, että potilaat kokevat tulleensa kohdatuiksi ensisijaisesti ihmisinä, eivätkä jonkun diagnoosin leimaamina.

”Se, mitä siinä hetkessä tapahtuu, on aina mysteeri”

Ihmisten kohtaaminen kahden kesken on työn suola. Airaksisen kokemuksen mukaan juttusille saattaa tulla täysin maansa myynyt ja sekavassa tilassa oleva ihminen. Keskustelun jälkeen on tapahtunut jokin liikahdus, ja sama ihminen saattaa poistua silmät kirkkaina.
– Se mitä siinä hetkessä tapahtuu, on aina mysteeri. Jumala on siinä mukana ja ihmeitäkin olen nähnyt tapahtuvan.

Ilonaiheita henkisesti raskaaseen työhön tuovat eri osastojen hyvät työkaverit. Vanhimmat heistä ovat tuttuja jo ajalta, jolloin Airaksinen toimi fysioterapeuttina. Hänelle syvin kutsumus sairaalapappina on ilon tuominen ehkä muutoin ankeaan ympäristöön ja toivon ylläpitäminen vaikeissakin tilanteissa.

– Joskus läheisensä menettäneet omaiset ovat muistaneet minua jälkeenpäin kortilla. Heille on jäänyt mieleen joku sanomani lause, joka on kannatellut heitä pitkään. Usein en välttämättä edes itse muista sanoneeni mitään niin hienoa.

Artikkeli Unelmatyö löytyi läheltä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Uskon määrää tai oppisuuntia ei tiedustella. Ilvesmäki palvelee myös eri kirkkokuntaan kuuluvia ja kirkkoon kuulumattomia.
– Jokaisella on oma vakaumus, eikä sairaalapapilla ole minkäänlaista pyrkimystä muuttaa sitä. Pyrin kohtaamisissa hienotunteisuuteen ja keskinäiseen kunnioitukseen. Papin kanssa voi jakaa myös epäilyksen tunteita. Vaikka tuntuisi, että oma usko on aika heiveröinen, se ei estä turvautumasta Jumalaan.
Kaikki tapahtuu potilaan ehdoilla. Hän päättää, mistä puhutaan. Jos puhutaan. Toisinaan ollaan vain hiljaa, joskus sanoja ei tunnu edes olevan.
– Kärsimys jauhaa ihmisen sellaiseksi, että hän ei jaksa edes nauraa. Tämä työ on rinnalla kulkemista ja taakkojen jakamista, Ilvesmäki toteaa.

Keskussairaalassa kätilönä toimiva Helena Tedder rientää haastatteluun koulutuksesta, jossa on opeteltu hieromista. Se on yksi keino tukea ja auttaa synnyttäjää.
– Pyrimme ohjaamaan äitejä löytämään itsestään keinoja kivun lievittämiseen ja synnytyksen edistämiseen. Rohkaisemme synnyttäjiä tunteiden ilmaisuun. Salissa saa huutaa, kiroilla, olla hiljaa, nauraa, itkeä, kuunnella musiikkia, rukoilla kielillä. Me olemme tottuneet kaikkeen, hän kertoo.
Kätilö kannustaa synnytyksessä sekä äitiä että isää.
– Kyselemme äidin toiveita ja tarpeita etukäteen ja pyrimme vastaamaan näihin. Kehumme ja tsemppaamme häntä jaksamaan. Isälle tapaamme korostaa, että vaikka hän ei voi viedä vaimonsa kipua pois, hänen läsnäolonsa on todella tärkeää. On ihana hetki, kun saa nostaa vastasyntyneen vaippasillaan isän lämpimälle iholle.
Synnytyssalissa hengellisyys näkyy Tedderin mukaan harvoin.
– Muista kulttuureista tulevat synnyttäjät harjoittavat uskontoaan usein avoimemmin kuin suomalaiset. Meille kätilöille hengellisyys on äidin rinnalla kulkemista, tukemista ja kunnioittamista. Tuli hän mistä taustasta tahansa.
Surullisimpia hetkiä kätilön työssä on se, kun lapsi on kuollut kohtuun. Äiti joutuu kuitenkin synnyttämään lapsen normaalisti.
– Näissä tilanteissa ei yleensä tarvita sanoja, vain läsnäoloa. Rohkaisemme vanhempia katsomaan kuollutta lastaan ja pitämään häntä sylissä. Tarjoamme heille myös mahdollisuutta keskustella sairaalapapin kanssa.

Emma Honkanen toimii Jyväskylän kotisairaalan lääkärinä. Sairaanhoitopiirin ja kaupungin yhteinen kotisairaala tarjoaa ympärivuorokautista sairaalatasoista hoitoa potilaan omassa kodissa. Honkanen tekee kotikäyntejä yksin tai hoitajan kanssa. Valtaosa kotisairaalan potilaista sairastaa lyhytaikaisia ja paranevia sairauksia. Neljäsosa potilaista on kotisairaalassa saattohoidossa.
Saattohoitopotilaiden kohtaamisessa Honkanen pitää tärkeänä kuuntelemista, empaattisuutta ja turvallisuuden tunteen luomista.
– Kaikkein tärkeintä on saada potilas ymmärtämään, että vaikka mitään ei ole tehtävissä, on silti vielä paljon tehtävää. Oloa voidaan helpottaa pienilläkin asioilla. Jokainen saattohoitopotilas on erilainen, joten heidät tulee kohdata yksilöinä.
Hengellisyys ei juurikaan näy Honkasen työssä. Joskus hän pohtii potilaiden kanssa sitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Jos hän arvelee potilaalla olevan hengellisen keskustelun tarvetta, hän tarjoaa herkästi sairaalapapin apua.
Honkanen kertoo, että ihmisestä näkee, kun hän alkaa olla lähellä kuolemaa.
– En osaa sanoa, näkeekö sen katseessa, eleissä, sanoissa vai missä, mutta kuoleman läsnäolon jotenkin aistii ja tuntee. Se ei yleensä ole huono tunne, vaan rauhoittava ja helpottava. Kuoleman lähestyessä ja sen jälkeen potilaiden kotona on usein harras tunnelma. Tunteita on paljon. Surun lisäksi näkee paljon lämpöä, toivoa, uskoa ja rakkautta.

Artikkeli Taakkojen ja ilon jakajat julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.