Ei siksi, että olen musta.

Vaan koska sydämeni lämpenee ja kyyneleet vuotavat kasvoilleni, kun ajattelen Afrikkaa.

Olen afrikkalainen, ei siksi, että asun täällä, vaan siksi, että Afrikan aurinko valaisi polkuni.

Koska ilma, jota hengitän, on tarkoitettu näille majesteettisille vuorille.
Tuo ilma ravitsi minua kun kasvoin.

Olen afrikkalainen, en siksi, että osaan puhua suahilia, shonaa, zulua tai xhosaa.
Vaan koska sydämeni on kysymysmerkin muotoinen,
aivan kuten Afrikka.

Olen afrikkalainen, ei siksi, että olen musta,
vaan koska napanuorani on haudattu
Afrikan majesteettisten vuorten alle.

Kirjoittanut: Amahle Ngcobo

Olen afrikkalainen ja ylpeä siitä!

Olen afrikkalainen lapsi,
äiti Afrikan pölyisiltä kaduilta,
afrikkalainen lapsi,
joka on uskollinen afrikkalaisille ja heidän kamppailuilleen.

Olen afrikkalainen lapsi, joka vihaa nähdä kauniin,
Jumalan antaman maanosan,
piirtyvän hyväntekeväisyyskohteeksi muulle maailmalle.

Kun he kutsuvat sitä Afrikaksi,
minä kutsun sitä kodiksi,
kodiksi, joka edelleen vuodattaa verta voimakkaasti,
vaikka väestö nuorenee, ongelmamme vanhenevat.

Olen afrikkalainen lapsi, joka jatkan taistelua
suurissa ongelmissa olevien afrikkalaisten veljieni ja sisarteni puolesta,

olen afrikkalainen lapsi,
joka yhä näytän muulle maailmalle,
kuinka kaunis mantereemme on,
et ehkä näe Afrikan kauneutta televisiossa,
mutta kauneus elää jokaisessa meistä afrikkalaisista lapsista.

Olen afrikkalainen lapsi,
enkä koskaan anna periksi, tuli mitä tahansa,
afrikkalainen lapsi,
joka oitis myönnän, että olen afrikkalainen,
mutta en vain siksi, että olen syntynyt Afrikassa,
vaan siksi, että Afrikka on syntynyt minussa.

Olen afrikkalainen lapsi,
jolla on karkeat hiukset ja tummat silmät,
minulla ei ehkä ole sinisiä silmiä ja vaaleita hiuksia,
joita jotkut pitävät ”kauneutena”.
Olen afrikkalainen ja ylpeä siitä!

Olen afrikkalainen lapsi,
joka jonain päivänä matkustan ympäri maailmaa
ja joudun vastaamaan typeriin, stereotyyppisiin kysymyksiin kodistani (Afrikasta).

Olen afrikkalainen lapsi,
eikä maailmassa ole ketään,
joka haluaisin mieluummin olla kuin afrikkalainen.

Kun afrikkalainen poika näkee afrikkalaisen tytön, hän näkee sisaren,
ja kun afrikkalainen tyttö näkee afrikkalaisen pojan, hän näkee veljen.

Kirjoittanut: Nosipho Ngcobo

Runot on julkaistu Maailman Lähetysneuvoston (World Council for Mission) aikakausjulkaisussa Insight (June 2021). https://www.cwmission.org/insight/
Suomennokset: Vesa Häkkinen

Artikkeli Sydämeni on kysymysmerkin muotoinen – aivan kuten Afrikka julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Sanojen rakastaja on opiskellut suomen kieltä ja suhtautuu sanoihin intohimoisesti.

– Murre on minun ensimmäinen äidinkieleni. Kukaan ei voi sanoa toiselle, että hän puhuu väärin, Laaksonen puolustaa persoonallista ilmaisuaan.

Hän on kokenut murrekielisen kirjoittamisen omimmaksi tavakseen ilmaista syviäkin tunteita. Vivahteet ja tyyliseikat on helpoin ilmaista kielellä, jonka parhaiten osaa.

Hän puhuu käyttömurteesta, joka on jokaisella paikkakunnalla omanlaisensa.

– Suomen vaihtelevat murteet tuovat väriä, iloa ja ihmettä arkipäivään. On ilo kuunnella ihmistä, joka käyttää omanlaistaan murretta. Se ei haittaa, jos ei jokaista sanaa heti käsitä. Ain voi kyssy, et mitäs toi nyy tarkotti, Laaksonen toteaa.

Hän liputtaa reilusti vapaan ilmaisun puolesta. Kieli on hänen mielestään paljon muutakin kuin kommunikaatiota. Se on myös itseilmaisua, identiteetin rakentaja ja sanataiteen väline.

– Köyhemmäksi ja tylsemmäksi ympäristömme tulee, jos alamme kaikki puhua samalla tavalla. Toisaalta ihmisten kommunikaatiosta ei tulisi mitään, jos jokainen vetelisi vain omalla kielellään, oppimatta ymmärtämään toista, hän pohtii.

Hän harmittelee, että median kautta arkinen puhetapa ei useinkaan välity. Hänen kokemuksensa mukaan ihmiset pyrkivät puhumaan yleis- ja kirjakieltä, kun eteen työnnetään mikrofoni.

– Puhelinvastaajaankin sorvataan kankeita kirjakielisiä viestejä.

Viime vuoden aikana Laaksoselta ilmestyi kolme lastenkirjaa. Hän lupaa, että tänä vuonna on aikuisten vuoro.

Laaksonen on myös kääntänyt vironkielistä kirjallisuutta, ja hänen teoksiaan on julkaistu muun muassa viroksi, latviaksi, saksaksi ja bulgariaksi.

Oma esikoinen Pulu uis ilmestyi vuonna 2000. Kirjassa on jo klassikoksi noussut runo Lehm ja koiv, joka alkaa: Mää tahro olla lehm koivun al.
Hän on kokenut, että murrekielinen ilmaisu taipuu myös vierailla kielillä ja muilla murteilla. Taitava kääntäjä saa kuitenkin paiskia hommia rytmin ja äännevastaavuuden kanssa.

– Älä unhota kotti avamei, älä karota annetui syrämei, hän heittää käännöshaasteeksi.

Pelkkää kielellistä temppuilua hänen tekstinsä eivät ole, vaan ne välittävät tarinoita, tunteita ja elämän päivittelyä.

Murre on myös identiteettikysymys. Siihen ei voi vaikuttaa, minkä murteen keskelle syntyy, mutta siihen voi, ottaako sen aikuisempana osaksi kielenkäyttöään vai häivyttääkö sen.

– Olen paikkaihmisiä, ja mielelläni puheessani annan kuulua, mistä tulen. Lännest!

Itselle vierasta murretta ei voi noin vain päättää alkaa käyttää. Sen omaksuu kieliyhteisössä pikkuhiljaa ja sen myötä joitakin tapojakin siirtyy.

– Jos olisin syntynyt savolaiseksi, olisin varmasti toisenlainen. Joku ydin silti olisi säilynyt: rakastan kielellä kikkailua – luultavasti kikkailisin kahta kauheammin savolaisena – heillä on sanahelkyttelyyn vapaammat kädet kuin meillä puolimykiksi nimetyillä läntisillä, Laaksonen puntaroi.

Kieli on joustava ja ympäristöönsä sopeutuva. Lakitekstit ja tieteelliset tekstit, jotka on luotu kirjakielisiksi, ja joiden tarkka määrämuotoisuus on oleellista, ovat luontevimmillaan juuri kirjakielisinä.

– En ajatellutkaan tehdä murteella omaa graduani adessiivista suomessa ja virossa, koska olen omaksunut kielitieteen ilmaisutavan yliopistolla yleiskielellä.

Laaksonen kertoo olleensa hautajaisissa, jossa pappi piti muistopuheen vainajalle, vanhalle laitilalaiselle miehelle. Pappi tunsi vainajan ennestään, ja heillä oli yhteinen kotimurre. Tilanteeseen sopi hyvin murrekielinen puhe.

– Murteen käyttö oli luontevaa, aitoa ja koskettavaa.

Laaksosen runoja on nähty myös kuolinilmoituksissa, muun muassa Mettäkaffel ja Iso peura o lähteny.

– Se tuntuu suurelta luottamuksenosoitukselta. Se muistuttaa myös tärkeästä asiasta: murteet eivät ole vitsejä eivätkä hassutuksia. Ne ovat äidinkieltämme. Meijä äirinkiält.

Kulttuuri on Heli Laaksosen mielestä ihana tapa olla osana omaa yhteisöä: ihmiskuntaa, suomalaisia, omaa kylää ja sukua.

– On upeaa nousta arkipäiväisten asioiden yläpuolelle, miettiä välillä sielukkaita, ihmisen olemisen ydintä, omaa sisintä – ja pyrkiä antamaan se ilmi niin, että kuulijat, lukijat ja katsojat saisivat langan päästä kiinni.
Kulttuurielämys pitää sisällään kaikkea.

– Runonkirjoittajana ja lukijana, taidenäyttelyvieraana ja maalaajana nautin valtavasti, kun kulttuurielämyksen kautta ymmärrän enemmän elämästä ja ihmisenä olemisesta. On oleellista, että maailmassa on paljon erilaisia pieniä kulttuureja. Tämä meidän oma pieni vaatii rakkautta ja huomiota, hän toteaa.

Tiesitkö? 

Kalevalan päivä on suomalaisen kulttuurin päivä, jota vietetään Suomen kansalliseepoksen, Kalevalan kunniaksi 28. helmikuuta. Päivä on virallinen liputuspäivä.

Artikkeli Ensimmäisenä tulee murre julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.