Kristillisessä perinteessä kynttilän liekki vertautuu jälleennäkemisen toivoon ja Jumalan valoon, joka valaisee myös kuoleman jälkeisen tien. Kynttilän sytyttäminen on myös rukouksen merkki – silloinkin, kun sanoja ei ole.

– Tarvitsemme yhteisiä rituaaleja. Ne ovat tärkeitä, kun suremme ja muistelemme, sanoo pappi Miina Karasti Jyväskylän seurakunnasta.

Marraskuun hämärän tullen hautausmaat täyttyvät läheistensä haudoilla vierailevista perheistä ja lämpimästä kynttilöiden valosta. Jokaisen kynttilän takana on ihminen ja elämäntarina.

– Se on huikea ajatus, kun katsoo pyhäinpäivän hautausmaiden loistoa.

 Hautausmaalla syntyy hyviä keskusteluita. -Miina Karasti

Hautausmaalla saa rauhoittua ja muistaa rakkaudella heitä, jotka eivät enää ole luonamme. Karastin perheen perinne on sytyttää kynttilä muualle haudattujen muistomerkillä, koska läheisten haudat ovat kaukana. Lapset kuulevat samalla tarinoita menneistä sukupolvista.

– Hautausmaalla syntyy hyviä keskusteluita ja samalla voi sanoittaa surua ja kuolemaa. Pyhäinpäivän perinne jatkuu lasten kautta, ja toivottavasti hekin siirtävät aikanaan muistonsa eteenpäin.

Retki hautausmaalle voi olla myös yhteisöllinen, kuten ylipuutarhuri Mervi Muinoselle.

– Saavumme sukulaisten kanssa yhdessä haudalle muistelemaan, hän kertoo.

Muinonen tuo tullessaan tavallisen pöytäkynttilän ja sytyttää sen metalliseen kynttilälyhtyyn. Jyväskylän seurakunnan ympäristövastaavana hän suosittelee samaa muillekin.

 Tuodut kynttilät tulisi myös muistaa hakea pois ja jätteet kierrättää. -Mervi Muinonen

– Kynttilöistä jää hautausmaille suuri määrä muovi- ja metallijätettä, hän huomauttaa.

Jätteen määrä on huomattava, kun ajattelee hautausmaita kautta maan. Pienillä valinnoilla on ympäristön kannalta iso merkitys, ja silti voi säilyttää tärkeän perinteen elävänä.

– Tuodut kynttilät tulisi myös muistaa hakea pois ja jätteet kierrättää, Muinonen kannustaa.

Muoviset hautakynttilät kuuluvat energiajätteeseen, koska muovin kierrätykseen kuoret eivät kelpaa steariinijäämien vuoksi. Metalliset osat kuuluvat metallinkeräyk-seen. Haudoille jätettyinä kynttilät houkuttelevat oravia ja lintuja, jotka levittävät muovijätettä ympäristöön. Lasiset hautakynttilät saattavat puolestaan rikkoutua, jolloin sirpaleet aiheuttavat vaaraa.

Led-kynttilöistä tulisi kierrättää patterit ja varsinainen kynttiläosa on sähkö- ja elektroniikkaromua (SER), jota vastaanotetaan maksutta suurissa kaupoissa sekä lajitteluasemilla.

Hautausmaan henkilökunta kerää kynttilöitä muistomerkeiltä ja sankarihaudoilta juhlapyhien jälkeen. Keväällä, kun lumi sulaa, kerätään kynttilät yksittäisiltä haudoilta.

– Loppuun palaneita kynttilöitä keräilemme ehtiessämme jo talvella. Loput jätteet siivotaan kevätsiivouksen yhteydessä.

Seurakunnan puutarhuri ohjaa jättämään muistelupaikalle tuotavien kynttilöiden väliin noin 10 senttimetriä. Näin vältetään kynttilämeren syttyminen roihuksi. Kynttilä pitää myös muistaa asettaa täysin palamattomalle alustalle.

Artikkeli Valo voittaa pimeyden julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Lapsi voi kuitenkin kohdata aiheen esimerkiksi aikuisten puheissa, videopeleissä sekä median ja sotauutisten välityksellä.

Keskustan alueen johtava pappi Paulus Pikkarainen sanoo, että lapsen ikä vaikuttaa paljon siihen, millä tavoin kuolemasta on hyvä jutella.

– Pienen lapsen kuolemaan liittyvät pohdinnat liittyvät usein konkreettisiin asioihin, kuten esimerkiksi siihen, miksi läheinen haudattiin maan alle tai missä hän on nyt?

 Ponit on tuotu tapahtumaan siksi, että niillä on lohduttava ja turvallinen vaikutus lapsiin.

– Lapsen on myös vaikea hahmottaa kuoleman pysyvyyttä. Hän saattaa ajatella kuolevan palaavan vielä takaisin perheen arjen keskelle.

Pikkarainen on ollut kahtena vuonna toteuttamassa Mäntykankaan hautausmaalla pyhäinpäivänä järjestettävää Lasten pyhäinpäivä -tapahtumaa. Viime vuonna keskustelua niin sosiaalisessa mediassa kuin julkisuudessakin herättivät tapahtumaan tuodut ponit. Seurakunta korosti tuolloin, että poniratsastus tapahtuu hauta-alueiden ulkopuolella, mutta joidenkin ihmisten mielestä poniratsastus ei kuulu edes hautausmaan lähistölle.

– Ponit on tuotu tapahtumaan siksi, että niillä on lohduttava ja turvallinen vaikutus lapsiin, Pikkarainen sanoo.

Hän kertoo, että pääosa kaupunkilaisten antamasta palautteesta oli jo viime vuonna myönteistä, mutta kriittinenkin palaute on kuunneltu tarkasti ja ponit on tänä vuonna siirretty sivummalle hautausmaan huoltorakennuksen läheisyyteen.

Tapahtumaa ei tänäkään vuonna järjestetä hauta-alueella. Myös hautausmaan kappeli on rauhoitettu hiljentymistä varten. Kappelissa on hartauksia tasatunnein.

Myös seurakunnan hautaustoimen päällikkö Tuija Pajunen korostaa, että hautausmaiden säännöillä pyritään turvaamaan edesmenneiden läheistemme muistoa ja muistamisen rauhaa. Hautausmailla tulee käyttäytyä alueen pyhyyttä ja rauhaa kunnioittavalla tavalla. Hautausmailla noudatetaan yleistä järjestyslakia.

Arvokkuuden tunnetta voidaan lisätä myös siten, että hautausmaalla mieluiten kävellään, niin tapahtumassa kuin muutenkin.

– Jos kävely vain on mahdollista, tulee pyörät jättää alueen ulkopuolelle. Myöskään sähköpotkulaudat eivät ole suositeltavia.

Mäntykankaan tapahtumassa lapset voivat käsitellä kuoleman läsnäoloa tai suruaan piirtämällä enkelin henkilölle, jota kaipaavat, lukemalla surukirjoja yhdessä aikuisten kanssa tai sytyttämällä tuohuksen. Myös Korpilahden ja Tikkakosken hautausmaalla järjestetään pyhäinpäivän perhetapahtuma.

Lapsen surua voidaan Pikkaraisen mukaan nimittää ”pulpahteluksi”. Suru saattaa nousta puheissa tai leikeissä esiin hyvin yllättäen, ikään kuin pulpahtaen.

Jos lähipiirissä on tapahtunut kuolemantapaus, lapsen on hyvä osallistua hautajaisiin läheisten aikuisten kanssa.

– Aikuisen tehtävä on rauhallisesti kuunnella lapsen pohdintoja. Tärkeintä on, että lapsen kysymykset tulevat huomioiduiksi, eikä aikuinen väistele niitä.

– Aikuisen tehtävänä ei myöskään ole poistaa lapsen surua, mutta keskustelemalla lapsen ehdoilla hän voi auttaa surun tunteen käsittelyssä.
Aikuinen voi näyttää oman surunsa lapselle. On kuitenkin tärkeää, että samalla puhutaan omista tunteista ja luodaan turvallisuuden tunnetta.

– Voi esimerkiksi sanoa, että ”Isä on nyt surullinen, koska mummo kuoli. Meillä ei ole mitään hätää. Suru helpottaa pikkuhiljaa”.

– Jos lähipiirissä on tapahtunut kuolemantapaus, lapsen on hyvä osallistua hautajaisiin läheisten aikuisten kanssa. Silloin myös lapsi saa käsitellä surua ja oppii vaikean elämäntilanteen kohtaamista.

Konkreettisia sanoituksia lapselle

Kristillisen uskon ytimessä on luottamus Kristukseen, joka on voittanut kuoleman vallat. On siis olemassa jälleennäkemisen toivo. Miten sanoittaa tämä lapselle?

– Omien lasteni kanssa olemme pohdiskelleet esimerkiksi sitä, että mitähän kuollut läheinen tai rakas lemmikkieläin nyt tekee Taivaassa? Nämä keskustelut ovat usein lohdullisia kaikille, johtava pappi Paulus Pikkarainen pohtii.

Aikuisen on hyvä tiedostaa, että pienen lapsen ajatuksissa Taivas voi tarkoittaa sananmukaisesti taivasta.

– Lapsi saattaa ajatella kuolleen istuvan pilven päällä ja katsovan sieltä alas maailmaan. Tämä kuvastaa lapsen konkreettista ajattelua, eikä se haittaa. Tärkeintä on, että Taivaasta syntyy kuva levollisena ja turvallisena paikkana.

Artikkeli Lapsen suru pulpahtelee julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Rintamamiestalossa Pilkanmaalla saksanpaimenkoira Helmi temmeltää sekarotuinen Milo apurinaan. Kissat Kessu ja Lumikki pysyttelevät kuninkaallisen hillittyinä.

Takan päältä valokuvasta touhua seurailee Anni Vianpään isä, joka menehtyi kolme vuotta sitten. Eteisen seinän kuvakollaasista löytyy lisää läheisiä. Siitä kurkistaa niin Annin puoliso Markus Hulkkonen kuin nuoruudenrakkaus Joni, jonka kuolemasta on nyt yksitoista vuotta.

Niin isä kuin Joni ovat mielessä päivittäin. Ei rakkaita ihmisiä noin vain unohda.
– Kaikki isän tekemät savitontut ovat tallella, Anni Viantie sanoo hymyillen ja siemailee kahvia keittiön pöydän äärellä.

Talo, jossa Anni lemmikkeineen asuu, on hankittu Jonin kanssa Annin aloittaessa hoitoalan opintonsa. – Puoli vuotta ehdimme asua tässä yhdessä.

Nyrkkeilyn huipulle

Isä oli urheilumiehiä, ja urheilullinen tuli tytöstäkin. Nuorena Anni ui ja harrasti karatea maajoukkuetasolla, siirtyi sitten isälle rakkaan lentopallon pariin, kunnes tajusi, että kamppailulajit ovat oma juttu.

Nyrkkeilyä Anni kokeili ensimmäisen kerran vuosi Jonin kuoleman jälkeen. Pari vuotta myöhemmin hän liittyi Kouvolan nyrkkeilijöihin.

Jonille oli tullut uhottua harrastuksen aloittamisesta, ja Anni halusi näyttää, mihin pystyisi.
– Lähdin kesällä 2014 Ruotsiin sairaanhoitajaksi. Hyvän palkan takia pystyin tekemään lyhyempää työviikkoa kuin Suomessa ja keskittymään harjoitteluun, Viantie sanoo.

Tuli ensimmäinen SM-pronssi. Seuraavana vuonna mitali kirkastui hopeaksi, sitten kullaksi.

Ruotsissa keikkaillessa Viantie treenasi Hammarby IF Boxningin riveissä. Suomessa hän alkoi harjoitella Lahden Kalevan salilla ainoana naisena. Valmentaja Kari Korhonen oli ollut ennen Annin tapaamista sitä mieltä, ettei nyrkkeily ole naisten laji.

Sumusta vihaan ja sovintoon

Anni muistaa yhä hyvin, kuinka heräsi aamuyöstä ja ihmetteli, miksi Joni ei ollut tullut kotiin. Hän ajatteli laittaa äkäisen viestin, mutta malttoi mielensä. Seuraavana päivänä hän soitti Jonin ystävälle Henkalle, jonka autolla Joni oli ollut liikkeellä.
– Etkö muka tiedä, Henkka hoki vain, kun kysyin Jonista, Anni muistelee.

Henkka antoi puhelimen äidilleen, joka kertoi hiekkatieltä suistumisesta. Muut kaveriporusta olivat selvinnet pienin vammoin, mutta Joni oli kuollut.

Seuraavat puoli vuotta meni kuin sumussa. Anni opiskeli, mutta päähän ei tarttunut mitään. Luokkakaverit huolehtivat ja soittivat, jos Anni ei ilmestynyt tunneille.

Henkan kanssa välit olivat olleet huonot jo ennen onnettomuutta, saati sen jälkeen.
– Olin pitkään vihainen. Etsin kai syyllistä, vaikka Joni oli ollut itse ratissa. Viisi vuotta onnettomuuden jälkeen sain välit kuntoon Henkan kanssa. Kävimme Jonin haudalla ja onnettomuuspaikalla ja kelasimme tapahtumien kulkua läpi. Se oli iso juttu.

Ensirakkaus loppui yllättäen. Siihen ei pystynyt valmistautumaan mitenkään. Jonin valokuvia, palkintoja ja lapsuuden tyynyliinoja on yhä kodin yläkerrassa.

Toisinaan Anni piipahtaa Valkealassa Jonin haudalla. Sytyttää kynttilän ja hiljentyy.
– En käy ihan siellä joka joulu tai pyhäinpäivä. Enkä ota siitä stressiä.

Arvokkaat jäähyväiset

Nyrkkeilijän elämä on kurinalaista ja treeni kovaa. Juoksua, kuntopiiriä ja maksimivoiman hakemista lihakset hapoilla. Kuukautta ennen kisoja alkaa kiduttava jakso, kun pitää päästä kisapainoon.

Samassa painoluokassa kilpailleen Mira Potkosen lopetettua uransa Viantiellä on baana auki. Päätavoitteena siintää Pariisin olympialaiset 2024.

Pian Viantie aloittaa työn Nuorten Väylällä nuorten päihdeyksikössä. Sitä ennen hän työskenteli neljä vuotta Kouvolan kotisairaalassa, joka tukee vakavasti sairaiden potilaiden kotihoitoa.

Viantien pitkään sairastellut isä kuoli kolmisen vuotta sitten. Kun sydän pysähtyi, hänet elvytettiin, vaikka kunto oli jo huono.
– Isä sai kaksi arvokasta lisäpäivää, joiden aikana hyvästelimme hänet, Viantie sanoo.

Isällä oli tapana näyttää rakkautensa teoilla. Hän teki Annille polttopuita ja auttoi remonteissa. Tunteiden ilmaisu puhumalla oli vierasta, eikä se ole ollut helppoa Annillekaan.
– Piti ihan pinnistellä, mutta sain sanottua isälle ennen hänen kuolemaansa, että tiedäthän kuinka rakas olet meille. Isä nyökkäsi.

Artikkeli Rakkaani, joita ei enää ole julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Menetyksiä on monenlaisia. Jotkut voivat tulla odottamatta, toisiin on voinut saada aikaa valmistautua.
Suremiselle ei ole olemassa oikeaa kaavaa. Jokaisella on oikeus surra omalla tavallaan ja omaan tahtiin.

Kokkolalaisille sisaruksille Auli-Maritta Ruuskaselle ja Anne Laineelle suru on tuttu kumppani. He ovat menettäneet viime vuosina veljensä sekä molemmat vanhempansa. Ruuskaselta on kuollut myös kaksi muuta läheistä.
He tietävät, että jokainen menetys ja luopuminen jättää jäljen.
– Jokin meissä muuttuu, asettuu uuteen asentoon.
Yhteisen ajan rajallisuus tuli tietoisuuteen läheisten vielä eläessä, heidän sairauksiensa myötä.
– Halu olla läsnä loppuun saakka sai meidät matkaamaan läheisten luokse pitämään huolta, vuosien ajan, sisarukset kertovat.
– Huoli oli jatkuvasti läsnä. Sitä ikään kuin lipui hiljaisessa luopumisen virrassa kohti väistämätöntä.
Ruuskasen ja Laineen mielestä on tärkeää puhua asioista eläessä, ettei kuoleman edessä tarvitse murehtia puhumattomia lauseita.
– Niin paljon kuitenkin aina jää sanomatta.
– Kun läheisen menettää odottamatta, ymmärtää, kuinka tärkeää onkaan ollut sopu läheisen kanssa.

Edes sisarusten suru ei välttämättä tunnu eikä näytä samanlaiselta. Jokaisen surulla on omanlaisensa kasvot.
– Tuskinpa geeneihinkään on kirjoitettuna surun kaavaa, Ruuskanen ja Laine pohtivat.
– Siinä missä toisen suru on hiljainen, voi toisen surusta kuulua huuto. Yhteisen luopumisen taipaleen aikana voi toki suremiseenkin muodostua yhteneväisiä ajatuksia ja tunteita, samankaltaisuutta. Sanatonta ymmärrystä toisen suremista kohtaan.

Auli-Maritta Ruuskanen on pukenut surunsa toivon viittaan.
– Suruni on sävyltään valoisa, toivon ja uuden kasvun ryytimaa. Lopullisuuden sijaan annan menetetyilleni linnun muodon ja tervehdin niitä kohdatessani.
– Välillä kuitenkin suru tuntuu syvänä kipuna, ja kyynelten virta kastelee kasvoni. Silloin suru maistuu suolaiselta, loputtomalta. Mutta kyyneleet pesevät pois synkimmän, ja suru saa uuden muodon, se tuntuu taas kevyemmältä kantaa.

Anne Laine kertoo tuntevansa surun koko kehossaan. Tunteen lisäksi surulla on usein myös värinsä, tummasta vaaleaan kirkkaseen.
– Joskus suru tuntuu valtavana painona ja puristavana tunteena, jonka alle kutistuu. Toisinaan taas suru pulppuaa keveytenä, ilona ja helpotuksena.
Laine uskoo, että jokainen tunne, itku, nauru ja kaipaus ovat oikeita, juuri siihen hetkeen sopivia.
– Joskus tarve puhua, soittaa ja tavata on niin suuri, että se sattuu. Silloin ääneen lausutut sanat helpottavat. Ajatus siitä, että he kyllä kuulevat ja näkevät kaiken, mikä on tarpeellista, tuo lohtua ja turvaa.

Surevan kohtaaminen voi tuntua monen mielestä vaikealta. Ei tiedä, mitä kuuluisi sanoa tai miten toimia. Silloin saattaa tehdä mieli vältellä tapaamista.
Ruuskanen ja Laine rohkaisevat lähestymään surevaa avoimesti ja suorilla kysymyksillä. Sureva tarvitsee usein toisten läsnäoloa ja kuuntelevia korvia.
– Joskus on tarpeen antaa myös tilaa ja aikaa, mutta senkin tarpeellisuudesta voi kysyä suoraan surevalta, pelkäämättä, osaako käyttää oikeita sanoja.

Koronarajoitukset ovat kutistaneet monet hautajaiset pieniksi, lähipiirin hetkiksi. Näin kävi myös Ruuskasen ja Laineen läheisten hautajaisissa, joista kahdet osuivat koronarajoitusten aikaan. Sisaruksista tämä pienimuotoisuus tuntui oikealta.
– Pienen joukon lämpö ja läheisyys tuntuivat helpottavalta. Sai tilaa surra ja hyvästellä läheiset omana itsenään ja huomioida ympäristöä vain sen verran kuin juuri silloin jaksoi.
– Uskomme että rauhallinen, pieni muistohetkemme oli omiaan tukemaan matkaamme eteenpäin levollisin mielin, vahvistuen toinen toisistamme.

Läheisten muistolaatat ovat hautausmaan paadessa.
– Se on meille paikka, jossa voi käydä niinä hetkinä, jolloin sydän niin tahtoo.
– Tärkeintä on kuitenkin tiedostaa, että ajatukset ja kynttilät voi sytytellä, missä tahansa ja milloin tahansa.

Artikkeli Surulla on monet kasvot julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Minä rakastuin siinä hetkessä, Savela muistelee.

Siihen aikaan vanhemmat eivät halanneet jälkikasvuaan. Uusi tapa koskettaa oli molemmille merkityksellinen.

– Siitä halauksesta alkoi rakkaus ja sitä kesti 65 vuotta. Vuosi oli 1954.

Jyväskylän seudulta kotoisin oleva pari asettui Vaajakoskelle. Talo rakennettiin itse, vaikka rahaa ei ollut.

– Ensimmäinen lapiokin rakennustyömaalle ostettiin velaksi, Savela päivittelee.

– Olin nähnyt naapurissa verannan, ja ihastunut siihen. Sellaisen sain ja pidän siitä yhä.

Pyhäinpäivällä on iso merkitys, se on tärkeä juhla. On mahtavaa, että saan muistella menneitä.

Savelat kokivat kolme keskenmenoa, mutta saivat myös yhden tyttären, Tarjan.

Tämän vuoden joulukuussa tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun Savela jäi leskeksi. Pitkäaikainen puoliso sai useita aivo- ja sydäninfarkteja ennen kuolemaansa.

– Hoidin Heimoa itse kuusi vuotta. Olen yhä onnellinen siitä, että Heimo sai kuolla kotonaan.

Viime hetket olivat koskettavia.

– Olin saanut hänet sänkyyn ja kokeillut kädellä, että valtimo löi vielä. Ajattelin soittavani ambulanssin, jos tilanne huonontuisi. ”Valkoinen lakana”, Heimo vain totesi yhtäkkiä, ja nukkui siihen, minun käsivarsilleni.

– Voiko ihminen kauniimmin lähteä, Savela kysyy.

Pyhäinpäivän aikaan muistoja edesmenneestä miehestä tulvii mieleen valtavasti. Yhteinen eletty elämä on läsnä jatkuvasti, sillä Savela elää edelleen itse rakennetussa kodissa.

– Pyhäinpäivällä on iso merkitys, se on tärkeä juhla. On mahtavaa, että saan muistella menneitä. Joulunodotukseni alkaa pyhäinpäivästä.

Elämä itsekseen on Savelan omien sanojen mukaan sujunut ”ihan hyvin”.

– Sinä jouluna olo oli yksinäinen ja aika meni pitkälti hautajaisjärjestelyissä, hän kertoo.

– Nyt olen tolpillani ja saan muilta moitteita vain siitä, että en käy missään.

Savela tunnustautuu kyllä koti-ihmiseksi.

– Viihdyn kotona ja rakastan tehdä käsitöitä. Kun ihmiset kysyvät, mitä voisivat tuoda tullessaan, vastaan, että yhden vyyhdin 7 veljestä -lankaa.

Savela on myös pitänyt pyhäkoulua jo kuudenkymmenen vuoden ajan ja saanut lapsia kotiinsa kolmessa polvessa. Hän on opettanut lapsia ja lapset häntä.

Yli puolivuosisatainen avioliitto ehti tuoda Savelan elämään perspek­tiiviä. Hän ihmettelee, kuinka nykyajan parisuhteet ovat kertakäyttöisiä ja kaatuvat pieniinkin vastoinkäymisiin.

– En ajatellut koskaan eroavani, Savela painottaa.

– Emme me riidelleet. Jos minua suututti, tein pienen lenkin kotimme lähistöllä, kotiin palatessa näin asian usein uusin silmin, hän kertoo.

Savela kertoo pariskunnan olleen onnellinen koko yhteisen elämänsä ajan, vastoinkäymisistä huolimatta.

– Vieläkin oon siihen ukkoon rakastunut.

Artikkeli ”Vieläkin oon siihen ukkoon rakastunut” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Pyhäinpäivä on yksi kirkkovuoden tärkeimmistä pyhistä, mutta ei varsinaisesti pidä melua itsestään. Sen sijaan halloween pitää. Taidokkaasti brändätyt ja markkinoidut kurpitsat, kauhunaamiot ja halloween-juhlat ovat kovin helppo tapa ainakin alitajuisesti tiedostaa kuoleman läsnäolo. Värit, valot ja naamiot kutsuvat yöhön iloisina, meluisina, herkullisina. Juhlissa kuolema on zombi, kynttilä on led – ja ilta yltäkylläisyyden ja ystävyyden.

Ajankohta on ehkä sama, mutta kuinka voikaan kuoleman tematiikkaa katsoa kahdesta niin erilaisesta näkökulmasta? Moni kysyy, miksi tuollainen meluisa amerikkalainen juhla on päästetty häiritsemään sitä hiljentymistä, jonka aika pian on. Kauppojen aukiolo vapautettiin muutama vuosi sitten, eikä enää edes pyhä ole hillitsemässä shoppailua, vaan on suorastaan valjastettu siihen. Mihin pyhäinpäivää tarvitaan, jos meillä ei ole tarvetta pysähtyä, tai edes aikaa muistaa kuolleita rakkaitamme?

Kyse on kuitenkin vapaudesta. Onneksi meillä on vapaus viettää tätäkin juhlaa valitsemillamme tavoilla, jotka eivät sulje pois toisiaan. Me kirkossa ja seurakunnassa haluamme pitää esillä tätä kaunista, kristillistä tapaa muistella kuolleita ja samalla muistuttaa jälleennäkemisen toivosta. Jyväskylän seurakunta muistaa kuolleita seurakuntalaisia jumalanpalveluksissa lukemalla heidän nimensä ja sytyttämällä heidän muistokseen kynttilöitä.

Pyhäinpäivää vietetään viikon kuluttua. Se on hyvä aika pysähtyä hetkeksi. Sytyttää kynttilä. Kynttilämeri hautaus­maalla ja sen tuoma haikeuden tunne on minun pyhäinpäiväni kaunein hetki.

Silti pukeudun mielelläni myös hirviökissaksi ja seuraan, kuinka lapset ja aikuiset juhlivat elämää.

Artikkeli Pääkirjoitus: Hirviökissatkin sytyttävät kynttilän julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

”Asetun muokkaamaan ratkaisua paikalleni silmät kiinni. Visualisoin valmiiksi ja alan sitten toteuttaa – eri materiaaleja ja tekniikoita tarpeen mukaan yhdistellen”, Kuivalahti kertoo.

Asia kirkastuu, kun näkee hänen kättensä töitä – esimerkiksi nerokkaan kultasepänpöydän tai mekanismin, jolla järvenselälle ojentuvan laiturin voi helposti koota ja kasata tai säätää sen korkeutta menemättä kylmään veteen.

Päätyö ammattioppilaitos Hyrian puu- ja rakennusalan opettajana vie Kuivalahden Riihimäen vankilaan, jossa järjestetään rakennus-, auto- ja metallialan ammatillista koulutusta vangeille. 

”Aluksi vierastin vankilaa, mutta sitten totesin, että helpommalla pääsee”, Kuivalahti naurahtaa.

”Monella on jo olemassa pohjaa opinnoilleen, eikä heitä tarvitse houkutella paikalle. Vähän hätäisiä pojat ovat, vaikka koitan sanoa, että mihinkäs tässä on kiire.”

ihmisyyden ohjelma

Kuivalahden taidoille riittää kysyntää omakotitalossa Kaurialassa ja Hattulan Vuohiniemessä sijaitsevassa lapsuuden kodissa, perheen kesäpaikassa. Entisaikojen rinkimäinen pihapiiri käsittää nykyisellään 1967 rakennetun tiilitalon sekä Jorman synnyinkodin, josta on tehty museo. Vuohiniemessä on myös oma verstas.

Museokotiin astuminen on aikahyppy. Vanhan hirren ja materiaalien tuoksu on vahva, ikkunoista siivilöityy valoa hämäriin huoneisiin, tuvassa ovat kangaspuut sekä rukki ja muut langan valmistuksen välineet, esillä on vanhoja itsetehtyjä esineitä. Käsityötaitureita on suvussa ollut myös aikaisemmissa polvissa! Kirjotussa kodintaulussa lukee: Tunne itsesi, tunne Jumala. Se on ihmisyyden paras ohjelma.

Tärkeä paikka on myös Vuohiniemen kappeli, jonka puuhamiehenä Jorman vaari oli sen rakentamisen aikaan.

”Se on kotokirkko, jossa on käyty pääsiäiset, juhannukset ja joulut.”

laulu aina läsnä

Laulamisen aina läheiseksi kokenut Vanajan kamarikuoron kakkosbasso innostui itsekin liittymään kuoroon, kun lapset harrastivat kuorolaulua Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan kuoroissa. Samalla hoitui puheäänen huolto leipätyötä varten.

”Kaikki neljä lastamme ovat syntyneet laulavina. Olen lukenut satuja ja laulanut heille kaikille pienestä pitäen – oikeilla ja keksityillä sanoilla.”

Kuivalahti jakoi osaamistaan kuorojen hyväksi muun muassa rakentamalla myyntikärryt, pöydät ja penkit yhdistyksen osastolle Keskiaikafestivaaleille. Kuivalahden vaimo Anne Behm on toiminut pitkään seurakunnan lasten ja nuorten kuoroja tukemaan perustetun yhdistyksen erilaisissa tehtävissä.

tuloksena musiikkia

Vanajan kamarikuoro valmistelee tulevan pyhäinpäivän konserttia, jossa he laulavat Gabriel Faurén Requiemin.

”Useamman säveltäjän Requiemit ja Stabat Materit on tullut esitettyä. Vitsailemmekin sillä, että taas on käytetty samaa runoilijaa.”

Faurén teos on Kuivalahden mielestä ”nätti kuin mikä”.

”Siinä ei ole revittelyä, mutta kylläkin vaikeita juoksutuksia. Jossain kohtaa harjoituksia laulut sitten loksahtavat kohdalleen. Kun vielä orkesteri on mukana, niin tuloshan kuulostaa musiikilta! Äänitän konsertit päästäkseni kuulijan paikalle. Paras palkkio on näin varmistaa onnistuminen – eikä tarvitse luottaa vieraan saatikka tutun sanaan.”

Artikkeli Uutta luova perinteen vaalija julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Soilen pikkusisko oli tullut häntä vastaan lentokentälle, silmin nähden valvoneena ja väsyneenä. Äidin toissavuotisen syöpädiagnoosin myötä suru oli asettunut Soilen olkapäälle, mutta silti hän oli ollut vielä muutamaa päivää aiemmin toiveikas.

Pikkusiskolta tullut viesti puhelimessa muutti kaiken. Ja niin Soile oli jo seuraavana aamuna lentokoneessa. Tuokion päästä avaamassa saattohoitohuoneen oven.

Äidin kasvot kirkastuivat, kun astuin huoneeseen. Soikku! Mikä rakkaus voikaan sisältyä yhteen pieneen sanaan. Äiti nojasi päätään olkapäälleni ja sanoi raskaasti: nyt on vakava paikka.

Ei äidin olisi sitä tarvinnut ääneen lausua, silmistä se oli luettavissa. Kuoppaan olivat painuneet ennen niin kirkkaat silmät, varjot lankesivat kulmien alle, ja minä tiesin sen heti. Nyt se on täällä, se hetki, josta ei ehkä enää nousta. Ei taistellen, ei toivoen. Sota on päättymässä.

Edellisenä sunnuntaina äiti oli päässyt päivälomalle. Oli pyhä, ja äiti halusi kirkkoon. Isä haki kotoa vaihtovaatteet, jotakin kaunista ja kepeää, letkut ja pussit piilotettiin käsilaukkuun ja käsikynkkää he kävelivät paikkaan, jossa olivat sanoneet toisilleen ”tahdon” 43 vuotta sitten. Äiti oli ollut onnellinen kohtaamistaan ystävistä, hän vaali rakkautta ja ystävyyttä viimeiseen saakka.

Äiti kohtasi jokaisen ihmisen lämmöllä. Kun nuori tyttö tuli siivoamaan sairaalahuonetta, äiti kysyi tytön nimeä ja ihasteli, miten kaunis nimi tällä oli. Hoitajan tullessa asettamaan tippaletkua paikalleen, äiti siveli hoitajan takkia ja kehunut hänelle, miten kauniilta hän siinä näytti. ”Minulla on niin kiitollinen olo”, äiti sanoi sairaalan ylilääkärille, vaikka takana oli viisi unetonta päivää, jatkuvaa pahoinvointia ja epäinhimillistä tuskaa. Ja silti: kiitollisuus.

Soile miettii, miten kuoleman lähestyessä ihmisestä riisutaan kaikki pois. Ensin riisutaan kaikki ulkoiset tekijät, hiukset, ripset, kaikki liha. Lopulta oma voima. Ja sitten, kun jäljellä ovat enää läpikuultavan hauras iho ja luut, aletaan riisua sisintä. Ihmiseltä viedään oma tahto, mieli ja järki.

Äidin persoonasta viimeisenä jäljelle jäi ystävällisyys ja rakkaus. Niitä ei kyennyt sairaus kuoleman hetkelläkään riisumaan.

Vielä lentokoneessa Soile oli hahmotellut tilannetta mielessään. Miten hän olisi makoillut äidin kainalossa. Jutellut eletystä elämästä. Hän olisi kysynyt äidiltä, milloin hän oli ollut onnellisimmillaan. Äiti olisi varmaan vastannut, että kesäaamuna, kun hän oli herätellyt isoa tyttölaumaa poneja ruokkimaan. Tai laskettelureissulla eväspöydän ääressä punaposkisten lasten kanssa.

Mutta todellisuus oli toinen. Äiti oli ollut poissaoleva, sekavakin, katse oli harhaillut. Tytär oli sivellyt äidin silmäkulmia aivan samalla tavalla, kuin äitikin oli aikanaan tehnyt hänelle. Äiti oli unessa, mutta silmät olivat valveilla. Mikä siunaus, että kaikki oli sanottu, sillä viimeisenä päivänä on jo myöhäistä.

Kun katsoin ikkunasta joelle, moottorikelkat ajoivat kirkkaassa auringonpaisteessa. Minun teki mieli huutaa! Avata ikkuna ja huutaa: ettekö tiedä, että vain muutaman askeleen päässä maailma pysähtyy! Kaikkein merkityksellisin nainen on poistumassa tästä maailmasta!

Moottorikelkat jatkoivat eteenpäin. Niin olisi Soilenkin vielä tehtävä. Hoitajat kävivät huoneessa vaihtamassa äidin asentoa. Kääntämässä tuota haurasta lantiota, joka kerran oli puskenut kolme lasta maailmaan.

Äiti katsoi minua. Tai ei, hän katsoi minua kohti, mutta katse meni lävitseni. Katse sanoi: minä en ole enää täällä. Tehkööt kuorelleni mitä vain, minä olen jo kesäniityllä, mieleni leijuu korkeuksissa. Älkää minusta huolehtiko, huolehtikaa toisistanne. Ja muistakaa syödäkin välillä.

Tosiaan, syödäkin pitäisi. Soile teki siskon kanssa lähtöä kaupungille. Sisko ei olisi malttanut lähteä, vaan hoivasi ja helli, pyysi äitiä istumaan, juomaan jotakin, ottamaan lääkkeet, nukkumaankin.

Äidin huumori kantoi loppuun saakka. ”Nyt minä tiedän, miltä pikkukoirista tuntuu, kun aina komennetaan. Istu! Syö! Anna tassua!” Me kaikki naurahdimme, siinä äiti taas oli omana itsenään.              

Toivottavasti saat nukuttua, äiti rakas, niin me sanoimme. Kyyneleet tippuivat pikkusiskon poskilta valtoimenaan. ”Älä itke, Lille-pieni. Ethän itke, kun ei ole mitään hätää. Nähdään kohta.”  En minä vielä tiennyt, että niissä sanoissa asuivat jäähyväiset.

Sisarusten suhde oli tiivis. Isä kutsui heitä aina nimellä yhtäköyttäyhdistys. Soile ilmoitti ulkomailla asuvalle isosiskolleen tilanteen ymmärtäen, ettei tämä ehkä ehtisi enää nähdä äitiä elossa.

Aika kului kuin unessa. Kaiken keskipisteenä oli äiti. Elokuvassa syöpään sairastunut äiti käy viimeisenä yönä herättämässä tyttärensä ja vie hänet kuutamoratsastukselle lempeään lumisateeseen. Todellisuus on toisenlainen. Heidän huoneessaan tytär auttaa äitiä kohottautumaan vähän, että hän ylettyisi munuaisen muotoiseen oksennusmaljaan. Kuoleman odottaminen on raadollista. Sen edessä ollaan paljaana ja avuttomana.

Voi hyvä Luoja, anna rauhallinen lähtöhetki! Äidin olisi jo parempi olla Luojansa luona. Makasimme kaikki peittoina äidin päällä. Käärimme hänet rakkauteen ja kyyneliin. Käperryin äidin kainaloon ja kuiskasin korvaan: Äiti, jos sinun on mentävä, saat päästää irti. Olet urhoollisesti taistellut, mutta nyt ei tarvitse enää. Me pärjäämme kyllä.

Hitaasti valkeni Lapin aamu, äidin viimeinen. Kohta äiti saisi tietää kaikki maailman salaisuudet. Saattohoidossa jäljellä oli enää yksi tehtävä, seurata hengitystä. Sisään, ulos. Sisään, ulos. Päiviäkö vielä, vai tuntejako vain? Soile makasi äidin jalkopäässä, silitteli hänen jalkojaan ja villasukkiin verhottuja varpaitaan.

Kuoleman odottaminen on uuvuttavaa ja raadollista, silti niin luonnollista. Kuolema on kuin syntymä. Piinallista odottamista. Hiljaista tuskaa. Suuria tunteita. Syvää hellyyttä. Puhdasta rakkautta. Pyhyyttä. Elämä muuttuu, eikä mikään palaisi ennalleen.

Soile ei olisi halunnut vielä irrottaa. Hän silitti äidin käsiä. Mitä kaikkea ne olivatkaan tehneet! Syöttäneet, kasvattaneet, silittäneet häntä. Laastaroineet hänen polvensa, letittäneet hänen hiuksensa, ommelleet mekon vanhojen tansseihin. Äidin kädet olivat kietoutuneet tytärtensä ympärille lukemattomia kertoja ja sulkeutuneet ristiin heidän puolestaan. Hänellä oli maailman paras äiti.

Aika pysähtyi. Vanhin sisaruksista oli lähellä puhelimen avulla. Muu perhe oli äidin ympärillä. Puhelun päätyttyä he vain olivat lähekkäin. Äidin elämä jatkuu tyttärissä. Jokaisessa heistä on jotakin äidistä.

Äidin hengitys nousi pois nielusta, eikä olisi sinne palaava koskaan. Elämän lanka oli enää vain pieni puhallus huulilla, kuin hentoinen yöperhosen siivenisku. Nyt äiti lähtee, sanoin isälle. Ääneni murtui lopullisesti. Hetki oli pyhä.

Kaksi päivää kyyneleet olivat virranneet lakkaamatta, mutta nyt täysi tyyneys ja levollisuus. Uskallanko sanoa, onnellisuus? Mikä on tämä yliluonnollinen rauha? Kukaan ei ole koskaan näyttänyt niin kauniilta ja pyhältä yhtä aikaa.

Kirkonkellot soivat, kun he astuivat ulos sairaalan ovesta. He kävelivät jokirantaan katsomaan äidille rakasta maisemaa. Lyhyen hetken lohduttava valo nousi kirkkaana kohti taivasta. Se oli ihmeellinen valon silta, jota pitkin äiti sai kulkea kirkkauteen.

Nyt suru opettaa heille kiitollisuutta. Se muistuttaa siitä, ettei mikään ole ikuista. Se kehottaa vaalimaan jokaista hetkeä ja pitämään pieniä asioita arvossa. Suru on hinta, jonka he maksavat rakkaudesta.

Harriet Urponen

Kirjoittaja toimii Rovaniemen seurakunnan vt. viestintäpäällikkönä

Lähde: Soile Seoudi, Viimeinen päivä (2017), henkilökohtainen päiväkirja.

Artikkeli Suru on rakkauden hinta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Seurakuntapastori Johanna Niiles-Hautaselle pyhäinpäivä on yksi kirkkovuoden vaikuttavimmista päivistä.

– Kuolema on sellainen asia, joka helposti työnnetään pois arjesta. Vaikka väkivaltaa tulvii kaikista medioista, usein vasta läheisen kuolema on todellinen ja pysäyttävä tapahtuma. On hyvä edes kerran vuodessa pysähtyä tämän meitä kaikkia koskettavan asian äärelle, Niiles-Hautanen pohtii.

Hänelle kristillisessä perinteessä käytettävät kynttilät luovat valoa pimeään ja muistuttavat toivosta. Sanoohan Jeesus olevansa maailman valo. Joka häntä seuraa, ei kulje pimeässä vaan hän saa osakseen elämän valon.

Elävän tulen rinnalle ovat yleistymässä led-hautakynttilät. Vaikka Niiles-Hautanen itse suosiikin oikeita kynttilöitä, ei hän näe estettä ledien käytöllekään.

– Helppokäyttöisiähän ne ovat, ei tarvitse taistella tuulessa saadakseen kynttilän syttymään. Tärkein asia kynttilässä on kuitenkin valo.

Tunteet ovat sallittuja

Vainajaa kunnioitetaan ja muistellaan viemällä kynttilöitä haudoille. Niiles-Hautanen sanoo, että lapset voi aivan hyvin ottaa mukaan hautausmaalle.

– Siinä on luonteva tilanne muistella yhdessä ja kertoa tarinoita edesmenneistä. Pyhäinpäivän perinne jatkuu lasten kautta, ja toivottavasti hekin siirtävät aikanaan muistonsa eteenpäin, Niiles-Hautanen miettii.

Tunteet ovat sallittuja. Vainajien muisteleminen voi nostaa surun pintaan, eikä siinä ole mitään hävettävää tai väärää. Niiles-Hautanen muistuttaa kuitenkin, että lapsille on syytä selittää, miksi äitiä tai isää itkettää. Muuten lapsi saattaa luulla olevansa itse syyllinen aikuisten mielipahaan.

Pyhäinpäivä ei ole synkkä ja pimeä sanomaltaan, vaikka se suomalaisessa marraskuussa ulkoisesti pimeä onkin. Päivän viesti on valossa ja jälleennäkemisen toivossa.  Pyhäinpäivänä kirkoissa sytytetään kynttilä vuoden aikana kuolleiden seurakuntalaisten muistoksi.

Useimmille hautausmaille on nykyään seurakuntalaisten toivomuksesta rakennettu muualle haudattujen vainajien muistomerkki. Kun sukulaisten ja ystävien haudat ovat kaukana, on kynttilän jättäminen muistomerkille tervehdys ja muistamisen osoitus muualle haudatulle.

Kaikilla ei ole mahdollisuutta lähteä käymään haudoilla. Niiles-Hautasen mielestä yhtä kaunis tapa on polttaa kynttilää kotona vainajan muistoksi.

Kynttilöitä viedään haudoille myös jouluna ja vainajien omina merkkipäivinä.  Niiles-Hautanen kokee, että pyhäinpäivä on silti erityinen muistelemispäivä.

– Siihen ei liity muita perinteitä kuten esimerkiksi jouluun. Jouluaattona viedään kynttilöitä hautausmaille, mutta se on vain yksi osa joulun traditiota.

Kuolemaan liittyy monenlaisia juhlia

Pyhäinpäivä on kristillinen pyhimysten, marttyyrien ja vainajien muistopäivä. Pyhäinpäivää, entistä pyhäinmiestenpäivää, on vietetty Suomessa 1500-luvulta saakka. Aiemmin sitä vietettiin Suomessa 1. marraskuuta, nykykalentereissa se sijoittuu marraskuun ensimmäisen viikon lauantaihin.

Pyhäinpäivän aattoon ajoittuu amerikkalainen, irlantilaisten siirtolaisten perinteestä syntynyt halloween. Kelttien uskomusten mukaan tämän ja yliluonnollisen maailman väliset rajat katosivat 31. lokakuuta luonnon kuihtuessa ja kuollessa, ja henget saattoivat yrittää houkutella ihmisiä tuonpuoleiseen. Meksikossa halloweenin vastine on kuolleiden päivä.

Kristinuskon yleistyessä otettiin usein eri maitten pakanalliset juhlapyhät kristilliseen käyttöön. Niiles-Hautanen määrittelee, että kun aikoinaan syrjäytettiin pakanalliset menot kristinuskon juhlapyhien tieltä, nyt ollaan käännytty perinteiden muodostamisessa toiseen suuntaan ja pakanalliset juhlat kuten halloween valtaavat tilaa ja sekoittuvat kristillisiin perinteisiin.

­-Halloweenjuhlat ovat vainajien muistelemista ajatellen toinen ääripää. Siihen liittyy pelottavia ja hassuja asioita, joilla ei ole kristillistä sanomaa. Itse en ole koskaan halloweenia viettänyt, Niiles-Hautanen kertoo.

Esi-isien keskellä

Jyväskylän vanha hautausmaa tuli tutuksi jo lapsena, kun veimme kukkia tai kynttilöitä isovanhempien haudoille. Teini-ikäisenä laahustin haluttomasti vanhempieni perässä, kun isä esitteli entisten naapureiden ja muiden tuttavien hautoja. Samalla sain tahtomattanikin annoksen jyväskyläläistä kulttuurihistoriaa.

Aikuisena lähdin mukaan näille kierroksille jo aivan vapaaehtoisesti. Kun muutama vuosi sitten laskimme isän uurnan äitimme viereen, tuntui kuin isä olisi päässyt kotiin. Täällä hänen läheisensä, ystävänsä ja entiset työtoveritkin lepäsivät.

Kauhuelokuvien klassikot ammentavat väristyksensä hautausmaista. Niissä rauhattomat henget etsivät kostoa ja sovitusta täyden, kelmeän kuun valaistessa sammaloituneita muistomerkkejä.   Elämä hautausmaan kiviaidan ulkopuolella on kuitenkin varmasti vaarallisempaa ja pelottavampaa kuin sisäpuolella.

Isääni nauratti vanha tarina suntiosta, jota paikallinen nuoriso yritti säikytellä. Lakanakaapuihin verhoutuneita pelottelijoita suntio ohjeisti: Jaloitella saa, mutta alueelta ei poistuta.

Kuinka kutkuttava onkaan ajatus, että yön pimeydessä vainajat kävisivät toisiaan tervehtimässä ja menneitä muistelemassa. Istuskelisivat hautakiveyksellä, tutkisivat uusia muistomerkkejä, pohtisivat sukulaisuussuhteitaan ja kertoisivat hyviä juttuja toisilleen.

No. Vainajat eivät oikeasti hautausmailla kuljeskele, mutta poisnukkuneiden rakkaiden haudoilla kulkee päivittäin jälkipolvien edustajia, joilla heilläkin olisi paljon kerrottavaa. Muistot eivät kuole, eikä niitä tarvitse haudata. Kun muistellaan ääneen ja kerrotaan tarinoita, sukupolvien ketju jatkuu elävänä.

Artikkeli Pysähdys kuoleman äärelle julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

”Millainen äiti olisi mummuna?”

Luopumisen tuskaa on annosteltu yhdelle ihmiselle suurella kauhalla. Miten olet selvinnyt ja selviytynyt?
”No, jotenkin, hän hymähtää. – Tahdonvoimalla, tukiverkostolla ja terapialla.”
”Kun niin monta ydinperheen jäsentä kuoli peräkkäin, ja kun päivämäärätkin menivät niin lähekkäin, ajattelin, voiko tämä olla totta ja voiko tällaista edes tapahtua. Tuli olo, vieläkö joku viedään ja kuka seuraavaksi. Pystyn elämään asian kanssa, mutta jonkinlainen kuolemanpelko jäi. Kun lapset nukkuvat, käyn herkästi katsomassa, hengittävätkö he ja onko kaikki kunnossa.”
Marika Ijäs on uskaltanut avoimesti surra.
”Olen pystynyt puhumaan, eikä minua pelota itkeä muiden nähden. Se on helpottanut oloa.”
Aikakin on vähän auttanut, tapahtumista on kulunut muutama vuosi.
”Kyllä minä silti läheisiäni yhä melkein joka päivä mietin. Usein käy mielessä, millainen äiti olisi nyt mummana tai veli enona, ja millainen tyttäremme olisi tällä hetkellä.”
Työnteko on osoittautunut terapeuttiseksi.
”Pari viikkoa vauvamme kuoleman jälkeen aloin taittaa Kotikirkko-lehteä. Ei suru mihinkään kadonnut tai unohtunut, mutta siitä pääsi hetkeksi pois, kun piti ajatella ja keskittyä muuhun.”
Rauhoittaviin lääkkeisiin Marika turvautui hetkeksi äitinsä kuoleman jälkimainingeissa.
”Ne veivät kuitenkin tunteet. Kun veli kuoli, en enää halunnut lääkitystä, vaan mieluummin puhuin ystävien kanssa.”

Askel kerrallaan eteenpäin

Marikan mielestä on vaarallista, jos jää lamaantuneena makaamaan sängynpohjalle.
”Pitää lähteä liikkeelle vaikka väkisin. Muutamia kertoja mies joutui kiskomaan minut ylös ja pakotti syömään. Onneksi pakotti!”
Uni ja ruoka ovat arjen välttämättömyyksiä silloinkin, kun ihminen on puristettu järeän murheen mankelin läpi.
”Askel askeleelta on kuljettava eteenpäin, pimeydestä pois. Tuntuu hienolta, kun jossain vaiheessa huomaa pystyvänsä taas nauramaan.”
Marika Ijäs on huomannut, kuinka vaikeaa surevan kohtaaminen joillekin on. He vaihtavat jopa kadulla puolta välttyäkseen silmätysten joutumiselta.
”Ihmiset eivät uskalla tulla lähelle silloin kun pitäisi tulla. Mikseivät? En tiedä. Eikö haluta tai kestetä nähdä toisen itkevän? Pelätäänkö kenties omaa musertumista? Vai ajatellaanko, ettei ole toiselle mitään sanottavaa, vaikka mitään ei tarvitsisi sanoa. Sureva kyllä sitten itse puhuu. Parasta osanottoa minulle oli, kun kaverit toivat ruokaa ja olivat läsnä. Kun vauvamme kuoli, kaksi ystävääni tuli seurakseni sairaalaan sen jälkeen, kun puoliso lähti kotiin. He olivat kanssani niin kauan, kunnes nukahdin.”

Lapset ja muut läheiset lainassa

Hämeenlinnassa syntynyt Marika asuu nykyisin Hattulassa. Siellä on meneillään ”ikuisuusprojekti” eli vanhan talon kunnostus. Perheessä on kaksi pientä lasta.
Esikoisen kuolinsyy oli murheellinen sattuma eli toistumisen riskiä ei pitänyt oleman. Silti toinen raskaus jännitti tulevaa äitiä yhdeksän kuukautta.
”Pelotti. Mitään emme uskaltaneet hankkia tai laittaa kotona etukäteen valmiiksi. Yllättävän tasapainoinen vauva stressistä huolimatta syntyi. Oli helpotus, kun poika syntyi 10. heinäkuuta, siis kaksi päivää ennen veljeni ja esikoiseni kuolinpäivää. Tunneskaalani vaihteli laidasta laitaan: olin yhtä aikaa onnellinen vauvan syntymästä ja surullinen ensimmäisen kuolemasta.”
Nyt Olli on kaksivuotias ja kuopus Vilja puolivuotias.
”Olen kiitollinen siitä, mitä minulla on. Koko ajan yritän ajatella, että lapset ja kaikki läheiset ovat vain lainaa. En voi omistaa tai hallita ketään, eikä koskaan tiedä, milloin kaikki voi hetkessä muuttua. On asioita, joihin ei itse pysty vaikuttamaan. Se on kova läksy opeteltavaksi.”

Pienin askelin surusta kaipaukseen

Suru on kipeä, kokonaisvaltainen kokemus. Sietämättömän sietäminen on ihmisen osa. Elämän päättyminen tulee usein täytenä yllätyksenä, vaikka tuskin mikään on varmempaa kuin kuolema. Ei-toivottu vieras on suljettu sairaaloihin ja laitoksiin, pois arjesta, silmistä ja mielestä. Maaseutuyhteiskunnassa sukupolvien välillä oli luonteva yhteys. Lapsi näki, kuinka mummu tai pappa vanheni, sairastui ja hiipui pois, ja kun hän kuoli, kyläläiset kävivät hyvästelemässä vainajan. Naapurit toivat surutaloon ruokaa hautajaisia varten, perheen ei tarvinnut yksin huolehtia kaikista arjen asioista.

Tuska ulos kivun kautta?

Kristitylle kuolema ei ole piste, vaan kaksoispiste. Uskon ytimessä on jälleennäkemisen toivo.
Marraskuun pyhäinpäivänä saa tähytä tähtein tuolle puolen, miettiä elämän rajallisuutta ja muistella edesmenneitä rakkaita.
”Pyhäinpäivänä on lupa puhua kuolemasta, ja hyvä niin”, sanoo Tampereen yliopiston hoitotieteen professori, surututkija Marja Kaunonen.
”Kirkko on olemassa siksi, että täällä kuollaan”, määritteli professori Osmo Tiililä aikanaan. Ylivoimainen enemmistö vainajista siunataan yhä hautaan kristillisin menoin. Prosenttiosuus on paljon suurempi kuin kirkkoon kuuluvien osuus koko väestöstä.

Käynnit haudoilla ovat tyypillistä suomalaista suremista. Hautausmaita hoidetaan meillä hyvin, ja useilla on oma suremispaikka muualle haudatuille. Jotakin pyhän kosketuksen kaipuuta on tavassa sytyttää kynttilöitä. Pimeässä yössä hautausmaat loistavat valomerenä sekä pyhäinpäivänä että jouluna.
Moni sureva saa voimaa luonnosta.
”Mies ei välttämättä näytä tunteitaan, mutta hän voi mennä metsään huutamaan tuskaansa ulos”, tietää perheiden surua väitöskirjassaan tutkinut Kaunonen.

Älä pakene, älä jätä yksin

Suru on henkilökohtainen kokemus, johon vaikuttavat esimerkiksi oma elämänhistoria ja persoonallisuus, kuolleen ikä ja kuolinsyy.
Vertaistuella on iso merkitys, ja sen tarve on tunnistettu niin kirkossa kuin monissa yhdistyksissä. Sosiaalisesta mediasta on muodostunut suosittu kohtaamispaikka, muun muassa nuorilla leskillä on useita facebook-ryhmiä.
Kun uskontotieteilijä Mari Pulkkinen tutki väitöstyössään suomalaisten surun kokemista, tulokset paljastivat, että moni toivoi erilaista osanottoa ja myötätuntoa kuin oli saanut. Kanssaihmisten kyvyssä kohdata sureva on parantamisen varaa.
Nykyisin puhutaan usein surutyöstä, mutta Pulkkisen mielestä termi ja siihen liittyvä ajatus surusta dynaamisena prosessina kuvaavat huonosti surun kokonaisvaltaisuutta. Suru jättää pysyvän jäljen, eikä siitä tarvitse yrittää päästä yli mahdollisimman nopeasti.
Raamatun roomalaiskirje kehottaa iloitsemaan iloitsevien kanssa ja itkemään itkevien kanssa. Miten professori Marja Kaunonen neuvoo kohtaamaan tuttavan, jolta on lähiomainen kuollut?
”Älä karkaa, älä pakene, älä sano, että kyllä se siitä kohta helpottaa. Kuuntele, anna surevan puhua, mene aina hänen ehdoillaan. Useimmiten kyse on hyvin pienestä – muutamasta sanasta, kosketuksesta, eleestä. Joku arvostaa halaamista, toinen ei sitä kestä, joten tunnustele tilannetta. Tärkeintä on, että yrittää. Menee lähelle, sanoo jotakin, ei jätä surevaa yksin.”

Kuin aaltoliikettä

Kuollutta ei saa takaisin, mutta elämä jatkuu. Arki asettuu uomiinsa, kun sureva on siihen valmis. Jokainen etenee omaa tahtiaan.
”Ulospäin emme näe, kuka on menettänyt rakkaan ihmisen. Hän voi istua vieressä bussissa tai kahvipöydässä.”
Moni haluaa palata töihin mahdollisimman pian, jotta päivät täyttyvät ja tuttu rytmi säilyy.
Suru muistuttaa aaltoliikettä: välillä helpottaa, sitten iskee taas musta hetki. Ensimmäinen vuosi on vaikein, koska silloin kokee ensi kertaa tärkeät merkkipäivät ja juhlapyhät ilman läheistään. Vuosia tietty tuoksu tai musiikkikappale yhdistyy kuolleeseen ja aktivoi surun uudestaan.
Itsemurhan tehneen läheiset saattavat lopun ikäänsä kysellä itseltään, olisinko voinut tehdä jotakin, miksi en huomannut tai tajunnut.
”Syyllisyyteen kiinni jääminen katkeroittaa mielen. Tunnetasolla täytyisi päästä siihen, ettei aikaa voi kääntää taaksepäin. Ulkopuolisena on tietenkin aina helppo sanoa, miten olisi hyvä tehdä. Nämä ovat vaikeita kysymyksiä”, Kaunonen tietää.
Surematta jäänyt suru on tutkitusti vaarallista.
”Sairastuvuus ja kuolleisuus ovat isompia kuin muilla. Kun suru jää päälle, ei näe tai ymmärrä sitä hyvää, mitä elämässä on jäljellä.”
Kaunonen muistuttaa, että jokaiseen kuolemantapaukseen liittyy muitakin kuin ydinperhe. Vuosittain Suomessa menehtyy 250 lasta, ja suru heidän kuolemastaan koskettaa moninkertaista joukkoa.
Hiljaiset hautajaiset ovat yleistyneet ja saattoväki vähentynyt.
”Voi olla, ettei vainajalla ole paljon sukua tai ystäviä. Voi olla, että vainaja on toivonut pienimuotoista tilaisuutta. Hautajaiset on kuitenkin paikka, missä on lupa surra. Siellä saa muistella ja juhlia elämää, joka on ollut. Se on hyvin hoitavaa.

Artikkeli Surua isolla kauhalla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.