Kirkot muutoksen tilassa on teema, josta viime vuosina on kirjoitettu paljon, enimmäkseen tutkimuksiin pohjautuen, historiaa ja tulevaisuuden kuvia unohtamatta. Iustitia pyrkii samaan. Aikakauskirjan artikkelit voi julkaisun toimittajan, Santeri Marjokorven mukaan jakaa kolmeen ryhmään: katsaus muutokseen länsimaisissa kirkoissa, yleinen arvomaailman muutos sekä yhteiskunnalliset trendit. Omana lisäyksenä on vielä Kirkon lähetystyön keskuksen lähetysteologi Jukka Kääriäisen artikkeli kiinankielisestä lähetyksestä.

Saatuani aikakauskirjan käsiini, kiinnitin heti huomioni sen otsikon muotoiluun: ”ideologisia konflikteja ja suuria kehityslinjoja”. Onko aikakauskirja kirjoitettu konfliktinäkökulmasta? Tätä ajatusta vahvisti joidenkin artikkeleiden nimissä esiintyvät sanat, kuten ”transhumanismin houkutus”, ”kulttuurisodat” ja ”sukupuoli-ideologia”. Useimmissa artikkeleissa otetaan suunnasta tai toisesta kantaa sukupuoli-, seksuaali- tai perhekäsityksiin.

Kirjoitusten perussävy on hyvin kriittinen niitä muutoksia kohtaan, joissa vähemmistöjen ääntä on alettu kuunnella yhä enemmän. Mikäli pystyisin vahvemmin liittymään kirjoittajien näkökulmiin, olisi tästä arviosta tullut huomattavasti lyhyempi. Nyt tämä on – anteeksi vain – turhankin runsas. Silti paljon jää vielä sanomatta.

Innostavia analyyseja

Artikkeleista antoisimpia itselleni ovat Kaarlo Arffmanin, Kati Tervo-Niemelän ja Jukka Kääriäisen kirjoitukset.

Kaarlo Arffman piirtää uskottavan kuvauksen saksalaisesta luterilaisuudesta ja sen kehityskaaresta. Arffman korostaa, että monien asioiden syitä ei voi suoraan päätellä eri lähteitä tutkimalla, ei edes tilastoja. Siksi kirjoitus onkin nimenomaan puheenvuoro. Sellaisena se on hienosti rakennettu. Euroopan kirkkojen tilannetta on kartoitettu monissa tutkimuksissa ja useimmat lienevät samaa mieltä: perinteisten kirkkojen jäsenmäärät ovat vahvassa laskussa ja Euroopassa katolinen kirkko on pitänyt pintansa muita paremmin. Arffman tekee hienovaraisia pohdintoja siitä, mistä tämä voisi johtua nimenomaan luterilaisten kirkkojen osalta. Onko kyse liiallisesta suostumisesta esivallan talutusnuoraan, mukautumisesta kulloinkin vallalla oleviin aatevirtauksiin vai kirkkojemme ja työntekijöiden muuttumisessa liian etäisiksi? Hyviä kysymyksiä, joita pohtiessa historiasta ja tilastoista kannattaa jotain oppia.

Kati Tervo-Niemelän Kirkollisen muutoksen tienraivaajat, muutoksen tukijat ja säilyttäjät arvomaailman liberalisoitumisen keskellä ei tuloksiltaan yllätä. Silti sen anti on tärkeä ja selkeä. Tervo-Niemelä kutsuu artikkelissaan konservatiiveiksi heitä, jotka sitoutuvat oppiin, kantavat perinteistä moraalikäsitystä ja usein torjuvat uusia ajatuksia. Liberaaleiksi hän kutsuu heitä, jotka ovat valmiita ottamaan ”erilaisia positioita uskonnollisissa ja moraalisissa kysymyksissä”. Artikkelissaan Tervo-Niemelä tarkastelee molempiin leireihin kuuluvien pappien taustoja ja heidän asennoitumistaan kysymykseen samaa sukupuolta olevien vihkimisestä erityisesti vuosien 2002 ja 2018 välillä. Johtopäätökset ovat selkeitä: kirkon muutoksentekijät, etenkin tienraivaajat, ovat useimmiten olleet 35–44-vuotiaita tai sitä nuorempia naisia. Perinteen säilyttäjät taas keskimäärin iäkkäämpiä miehiä. Muutoksen suunta on myös ollut selvä: yhä useampi pappi eri ikäluokissa on valmis muutokselle. 2002 samaa sukupuolta olevien siunaamista kannatti 12 % papeista, vuonna 2018 52 %.

Jukka Kääriäinen, sujuvasti mandariininkiinaa ja englantia puhuva kirkon lähetysteologi nostaa lyhyessä artikkelissaan keskeisiä näkymiä Aasian lähetystyön historiasta ja ammentaa oivalluksia erityisesti kiinalaisen kirkon elämästä. Kääriäisen antama yleiskatsaus paljastaa, että Aasia on ollut ja on edelleen erittäin haasteellinen alue kristillisen sanoman kannalta – paitsi Kiinassa. Siksi siihen kannattaa hetkeksi pysähtyä.

Kiinalaiset kristityt ovat joutuneet kestämään paljon ja onnistuneet muokkaamaan sekä olemistaan että elämistään kulloistenkin olosuhteiden mukaan. Kääriäinen aloittaa artikkelinsa kysymyksellä Aasian lähetyksen tilasta: Mitä päivää ja mitä hetkeä eletään Aasian lähetyksessä? Ja hän päätyy vahvaan väitteeseen: ”kiinalainen kirkko elää lähetyksen aikaa, helluntain hetkeä”. Kääriäisen mukaan kiinalaiset kristityt ovat onnistuneet siinä, mikä on kristillisen lähetystyön perusperiaate: ”vakiot muuttuvissa konteksteissa, muuttumattomat totuudet muuttuvissa tilanteissa, Jumalan vakaa uskollisuus epävarmoina aikoina”.

Siksi kiinalaiset seurakunnat haastavat myös globaalin kirkon pohtimaan omaa olemassaoloaan. Tällöin ei ole syytä ryhtyä kiinalaisten toiminnan tai tekniikan jäljittelemiseen, vaan kyse on syvemmistä asioista. Näistä Kääriäinen nostaa näkyiin kolme: kirkon olemus Jumalan pyhänä, vaeltavana ja kärsivänä kansana, kokonaisvaltaisen evankeliumin ymmärtäminen ja soveltaminen sekä teologisen koulutuksen kyky palvella kirkon missiota ja missionaarisia tarpeita. Lisäksi hän kysyy, mitä mahtaa tapahtua, jos kiinalaiset kristityt onnistuvat pääsemään Kiinan hallitsevaan puolueeseen. Pohdinta päättyy ajatukseen ”pakotetusta yhteydestä” ja sen mahdollisesta päättymisestä. Valtio on pakottanut eritaustaiset kirkot Kiinassa yhteen. Hajoaako tämä yhteys mahdollisen uskonnonvapauden koittaessa? Nyt tämä pakotettu yhteys antaa kuitenkin vahvan yhteisen todistuksen.

Yksillä laseilla

Suuria kysymysmerkkejä herää kaikista muista kirjoituksista. Niitä rasittaa kutakin melko selkeä yhden näkökulman – kussakin omansa – valitseminen analysointivälineeksi.

Anders Brogrenin (eläkkeellä oleva Ruotsin kirkon pappi) kuvaus Piispallisesta kirkosta poliitikkojen kirkoksi lähtee liikkeelle perustelemattomalla väitteellä, jonka mukaan pappien hallitsema kirkko olisi ollut ”voimassa varhaisen kirkon ajoista lähtien”. Tätä ennen hän kuljettaa pappisvallan ihanteen lähtien Jeesuksen kutsumien opetuslasten (apostolien) samaistamisella nykyisiin pappeihin ja päätyy paavin asemaan. Brogren kuvaa yhä synkkenevää maisemaa kirkkonsa kehityksestä, tuoden esille yksityiskohtia arkkipiispojen toimista ja poliittisista kannanotoista. Brogren päättää kirjoituksensa näin: ”Kirkko on monella tavalla hengellisesti rikas. Mutta yhä vain rikkaruoho kasvaa yhdessä vehnän kanssa (Matt. 13:24–30). Ilmeisesti kaikki ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa edistävä toiminta on sitä rikkaruohoa.

Brogrenin artikkelin alussa todetaan, että käännöksen ja toimitukselliset viitteet ovat dosentti Timo Eskolan tekemät. Eskola viitteet ovat oikeastaan oma artikkelinsa, jonka hän päättää omaan analyysiinsa: ”Monien esimerkkien perusteella voidaan siten todeta, että Suomen ev.lut. kirkko on autoritaarisempi ja sen valta on keskittyneempää kuin Ruotsin kirkossa.”

Yksi sujuvimmin kirjoitetuista artikkeleista on Timo Eskolan mahtipontisesti otsikoitu Euroopan faustinen sielu, postmodernismi ja prekariaatti: aatehistorian tie yhtenäiskulttuurista jälkikristilliseen aikaan ja orjakauppiaiden patsaiden kaatamiseen. Kirjoitus epäonnistuu siinä, missä Eskolan erityisesti hampaisiinsa ottama Pontus Purokurukin: tarvitaan paljon vierasperäisten sanojen ja eurooppalaisen filosofian tuntemusta ymmärtääkseen sen, mitä Eskola yrittää sanoa. Kaiken lisäksi hän pitää itsestään selvänä, että hänen analysoimansa Purokurun pamflettimainen kirjoitus olisi yleispätevä kertomus nykyfilosofien ajattelusta ja ennen kaikkea heidän tavoitteistaan.

Erityisesti tämä näkyy Eskolan tavassa käsitellä prekariaatin käsitettä. Käsitehän on syntynyt kuvaamaan. monien nuorten aikuisten kokemaa todellisuutta, jossa he joutuvat kamppailemaan epätyypillisten työsuhteiden kanssa: pätkätyöt, alipalkkaus, olemattomat työsuhde edut. Tämä on kaukana siitä kuvauksesta, jonka Eskola Purokuruun vedoten antaa.

Eskolalle prekariaatti näyttäytyy erilaisia yhden asian porukoita samaan nippuun laittavana yleisterminä. Siksi hän myös arvelee, ettei prekariaatti ole ”muodostanut varsinaista liikettä”. Ei tietenkään, koska kyse ei ole organisaatiosta, vaan ihmisten elämäntilannetta kuvaavasta ilmaisusta. Sen sijaan, että prekariaatti olisi lähtökohtaisesti uskonnonvastainen, on päinvastoin niin, että kristillisellä uskolla on ollut paljon annettavaa prekariaattiin kuuluville. He löytävät helposti samaistumiskohdan monien Vanhan testamentin profeettojen ja heidän ajattelustaan ponnistavien julistajien sanomasta. Kansainvälisesti käydään varsin laajaa keskustelua siitä, miten prekariaattiin kuuluvat ovat haavoittuvassa asemassa, marginaalissa ja siten kirkon tulisikin liittoutua heidän kanssaan.

Harmillista on, että Eskola ei sujuvan kirjoittamisen keskellä huomaa niin yksinkertaista asiaa, että monet hänen kuvaamistaan kristinuskon vastaisuuksista eivät puhu (kristillisestä) uskosta yleensä, vaan useimmiten sen fundamentalistisista ja patriarkaalisista rakenteista kiinnipitävistä muodoista. Kirjoitusta lukiessa tosin tulee mieleen, että yrittääkö Eskola väittää, ettei mitään patriarkaalisuutta ole koskaan ollutkaan?

Ideologisesti ilmiöistä?

Samanlainen ”yksien silmälasien” kautta katsominen kiusaa Santeri Marjokorven, Tapio Puolimatkan ja Markku Ruotsilan kirjoituksia.

Santeri Marjokorpi kirjoittaa mielenkiintoisesti Yuval Noah Hararin ajattelusta hänen kirjojansa analysoiden. Marjokorpi vetää isoja linjoja ja osoittaa hyvin Hararin buddhalaiset vaikutteet. Kenties turhan monien asioiden käsittelystä johtuu se, että kirjoituksessa useinkin esitetään johtopäätöksiä, joista on vaikea saada kiinni. Yhteistä näille on se, ettei kirjoittaja voi – edes kokeeksi – ottaa huomioon ajatusta moraalista, jota kehitellään yhteisesti, ilman tietyn uskonnon (kristinuskon) tai luonnollisen lain lähtökohtaa. Länsimaisten yhteiskuntien lainsäädäntö perustuu nykyisin nimenomaan sopimusjärjestelmälle. Tällöin asioita ei perustella sen mukaan, mitä ”luonnollisuus” tai uskonto sanovat, vaan sillä, mistä yhdessä sovitaan. Tässä kristinuskosta ponnistavilla on paljon opeteltavaa: miten perustella asioita niin, että ne voisi ymmärtää myös henkilö, joka ei tunne Raamattua eikä usko (kristilliseen) Jumalaan?

Lisäksi Marjokorpi näkee mielestäni Hararin vaikutuksen nykyiseen kulttuuriin ja lainsäädäntöön perustelemattoman suurena. Se, että ihmiset lukevat hänen kirjojansa ei ole sama, kuin kirjojen vaikutus näiden ihmisten ajatteluun ja elämään.

Tapio Puolimatkan tavattoman pitkä kirjoitus (tiivistämisen varaa olisi paljonkin) paljastaa jo otsikossaan kirjoittajan lähtökohdan: Sukupuoli-ideologia. Puolimatka näkee vallalla olevan muutoksen sukupuolen ja seksuaalisuuden ymmärtämisessä lähes salaliittomaisena strategiana, jonka tavoitteena on vain kristillisen uskon ja siihen perustuvan moraalin syrjäyttäminen.

Yksi ongelmista kirjoituksessa on se, ettei Puolimatka näytä ymmärtävän ”normatiivisuuden” käsitettä. Jo pitkään sanaa on käytetty merkitsemään sellaisia ajattelutapoja, jotka ikään kuin luovat normin (määräyksen) ilman, että sitä sanotaan ääneen. Tämä on yleisintä enemmistöjen puheessa. Normatiivisuus on pitkään näkynyt esim. saksien ”kädellisyydessä”: muotoiltuja saksia tehtiin oletuksella (normilla), että kaikki ovat oikeakätisiä. Onneksi tämä on jo muuttunut. Ja onneksi oleellisemmillakin elämänalueilla on tapahtunut heräämistä ja uudelleen ajattelua. Tätä Puolimatka ei näytä ymmärtävän eikä ainakaan hyväksyvän.

Kiintoisaa – ja juuri normatiivisuus -käsitteen ymmärtämättömyyttä kuvaavaa – on, että hän käyttää hyvin laajasti lähteenään kanadalaista teologian professoria Douglas Farrowta. Farrow on omassa maassaan tullut tunnetuksi mm. siksi, että kieltäytyy kutsumasta sukupuolensa korjannutta naista pronomilla ”she” (”hän” naispuolisesta), vaan loukkaavasti käyttää sanaa ”he” (”hän” miespuolisesta). Käytäntöään Farrow puolustelee nimenomaan heteronormatiivisella perinteellä tai tarkemmin sanottuna binäärisellä sukupuolinäkemyksellä.

Markkuk Ruotsila on suomalaisessa tutkijajoukossa oman tien kulkija. Hän tunnustautuu avoimesti USA:n republikaanien ja Donald Trumpin kannattajaksi. Siitä näkökulmasta hän on myös pyrkinyt antamaan maasta ”toisenlaista kuvaa” tai ainakin täydentämään sitä kuvaa, joka suomalaisissa kirjoituksissa yleensä annetaan. Tämä on sangen kunnioitettavaa. Nytkin hän tuo merkittäviä tietoja maassa tapahtuneesta poliittisesta kehityksestä.

Jälleen kerran otsikko paljastaa mielestäni ne silmälasit, joilla tapahtumia ja tilastoja analysoidaan. Ruotsilan mukaan on menossa kulttuurisota, jonka tarkoituksena on hävittää kristillinen vaikutusta Yhdysvalloista (ja koko maailmasta). Ruotsila ei ole tässä ajattelussaan yksin. Silti kulttuurisodan käsite on itsessään ongelmallinen antaessaan melko tavoitteellisen kuvan siitä monipolvisesta, inhimillisestä ja heterogeenisestä muutoksesta, joka länsimaisissa yhteiskunnissa on meneillään. Selvää on, että erilaista polarisoitumista on tapahtunut. Valitettavasti tämänkaltaiset kirjoitukset ovat omiaan vahvistamaan polarisaatiota ennemmin kuin purkamaan sitä. Ihmiset luokitellaan ääripäiden mukaan ja unohtuu se suuri enemmistö, jotka eivät ole kummassakaan ääripäässä.

Gallup tutkimuskeskuksen tilastoihin vedoten Ruotsila antaa ymmärtää, että Yhdysvalloissa liberaalisti ajattelevien joukko olisi jotenkin oleellisesti pienenemässä suhteessa konservatiiveihin: konservatiivien määrä on kasvanut 2 %:lla vuodesta 2019 vuoteen 2020, samaan aikaan liberaalien osuus on vähentynyt 2 %:lla. Huomioimatta jää, että vuodesta 1992 lähtien konservatiivien osuus on pysynyt lähes ennallaan, kun taas liberaalien määrä on kaksinkertaistunut. Vielä merkittävämpää on, että alle 30-vuotiaiden keskuudessa konservatiivien kannatus on 26 %, keskustan osuus 40 % ja liberaalien 30 %. Samoin 30–49 -vuotiaissa prosentit noudattavat nousevaa käyrää muille, kuin konservatiiveille: molempien osuus on 2 % suurempi, kuin koko väestössä. Vastaavasti konservatiivien osuus on 3 % pienempi.

Tilastoja voi lukea monella tavalla, mutta aina ei kannata ottaa vastaan niistä tehtyjä tulkintoja.

Itselleni vierain käsittelytavaltaan on Miikka Niirasen kirjoitus Kaupungistumisen haaste kristilliselle lähetystyölle Suomessa. Kaupungistuminen on Niirasen mukaan haaste kahdesta syystä: kaupungeissa ihmiset sitoutuvat vähemmän perinteisiin ja toisaalta syntyvyys alenee. Näistä kahdesta syystä (konservatiivi) kristittyjen vaikutus alenee. Toisaalta Niiranen tuo esille, että kaupungit voivat olla myös lähetystyön tärkeitä pesäkkeitä, kuten Rooman valtakunnassa aikoinaan.

Valitettavasti tapa, jolla Niiranen käyttää sanaa ”kristitty”, on kiusallinen. Kaikesta päättäen hän katsoo kristityksi vain konservatiivisen, mielellään viidennen herätysliikkeen parissa koetun uskoon tulemisen kokeneen ihmisen. Tämä on paitsi kristittyjen laajaa kirjoa vähättelevä, kaikenlaiset tilastot ohittava näkökulma. Samaa koskee käsitteen ”lähetystyö” ymmärtämistä niin, että se olisi pelkästään kirkon ulkopuolisen toimijan toteuttamaa toimintaa. Niiranen unohtaa, että jokaisen seurakunnan olemukseen kuuluu eläminen missionaarisesti, ts. että seurakunta elää evankeliumia todeksi omalla alueellaan ja maailmanlaajasti.

Lopuksi

Iustitia 38 on itselleni hämmentävä lukukokemus. Teologisen instituutin aikakauskirjan ottaa käteensä ajatuksella, että siinä käydään aitoa keskustelua erilaisista ideologioista ja eritellään niitä monipuolisesti, jopa tieteellisen kirjoituksen ehdot täyttävästi. Tässä suhteessa Iustitia 38 on pettymys. Suosittelen sitä kuitenkin jo pelkästään sen takia, että aiheet ovat jatkuvasti esillä omassa kirkollisessa keskustelussamme. Iustitia 38 auttaa ymmärtämään vähän paremmin sellaista ajattelua, johon itse en voi liittyä, mutta jonka kanssa haluan käydä keskustelua. Siitähän dialogisuudessa on kyse, yhdessä ajattelemisesta.

Artikkeli Kirkot muutoksen tilassa (Iustitia 38) – ilmiöistä ideologisesti julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.