– Franciscus sanoi, että niin kauan, kun meillä on lapsia, lintuja ja kukkia, meillä on toivoa. Ajattelen, että siihen kiteytyisi myös monen seurakunnan tulevaisuuden strategia.

Assisin pyhimys ja 2020-luvun suomalainen seurakuntatyö kohtaavat toisensa jouhevasti Leppäsen avarassa ajattelutavassa. Piispan vastuulle kuuluu 37 seurakuntaa, joiden työtä ja työyhteisöä hän on kirkkolain nojalla velvoitettu valvomaan.

Leppänen itse puhuu mieluummin seurakuntien työn tukemisesta, näkyväksi tekemisestä – sekä muutosjohtamisesta.

– Vaikka monet seurakuntien ja luterilaisen kirkon rakenteet nyt tutisevat, niin onhan tämä myös supermielenkiintoista aikaa. Meillä on edelleen todella hyvät resurssit ja taitavia työntekijöitä: jos emme jää haikailemaan jotakin vanhaa maailmaa, minusta meillä on ihan valtavasti mahdollisuuksia tässä ajassa.

Seurakuntien työn tukemisen lisäksi Leppäsen tehtävänkuvaan kuuluu kiinteästi myös julkisuus. Häntä pyydetään usein mediaan sanoittamaan ja kommentoimaan kirkon tilannetta tai kristittyjen tuntoja. Myös piispan persoona kiinnostaa.

– Mediassa ja erilaisissa verkostoissa näkyminen on keskeinen osa virkaa, ja myös tapa johtaa. Se, että yhteiskunnallisessa keskustelussa on tilaa arvopuheelle ja hengellisille näkökulmille, on iso juttu, piispa tuumaa.

Muun muassa Helsingin Sanomien, Ylen ja Turun Sanomien kolumnistina sekä omilla somekanavillaan Leppänen tekee näkyväksi arkista kristillisyyttä, seurakuntien työtä, joskus kirkkopolitiikkaakin. Mutta kolme aihepiiriä nousee ylitse muiden.

– Yksi tulevaisuutemme isoimmista kysymyksistä liittyy luomakuntaan ja kestävään elämään täällä. Ekokriisi vaatii konkreettisia toimia, mutta se on myös syvästi hengellinen ja eettinen kysymys synnin, syyllisyyden, parannuksen ja toivon näkökulmineen. Mielestäni kirkon tulisi yhtyä tähän keskusteluun kaikilla tasoillaan, Leppänen aloittaa.

– Toinen iso kysymys liittyy lapsiin ja nuoriin, hän jatkaa.

– Suomessa on yksinkertaisesti tosi vähän lapsia. Ja toisaalta tiedetään, että yhä isompi osa lapsista ja nuorista voi huonosti. Meidän pitäisi nostaa esiin lapsuuden arvoa ja jokaisen lapsen ja nuoren ainutkertaisuutta. Samalla nämä ovat myös yhteiskunnallisia haasteita, joissa kirkollekin olisi mahdollisuus luoda aivan uudenlaista roolia.

Kolmanneksi ydinaiheekseen piispa nimeää ”ihmiset, joiden ääntä ei kuulla tai joiden arvoa painetaan alas”.

– Ne, joiden puolesta toimitaan kirkon diakoniatyössä, siellä ihan ruohonjuuritasolla.

Kantaaottavien kolumnien lisäksi myös piispa Leppäsen oman elämäntarinan – tai ainakin välähdyksiä siitä – voi löytää nopealla Google-haulla lukuisista eri medioista.

”Turun piispa Mari Leppänen jätti lestadiolaisuuden – tällainen matka se on ollut”, kertoo Ilta-Sanomat.

”Piispa Mari Leppänen harrastaa joogaa ja pyhiinvaelluksia: ’Kaipaan kokonaisvaltaista hengellisyyttä’ – Vaikea elämäntilanne opetti piispa Mari Leppäselle sen, että jos kadottaa yhteyden omaan sisäiseen hiljaisuuteensa, kadottaa itsensä”, taustoittaa aikakauslehti Anna.

”Rohkeaksi murtunut”, otsikoi Helsingin Sanomat.

Mediassa luontevasti luoviva Leppänen on historiansa varrella toiminut myös viestinnän ammattilaisena, joten julkisuus on työympäristönä tuttu. Mutta nyt valokeila kohdistuu suoraan häneen.

– Elän ihan tavallista elämää enkä koe minkään ratkaisevasti muuttuneen, mutta kyllähän julkisuus vaatii nykyään aika paksua nahkaa, piispa toteaa rauhallisesti.

Vihamielisiä viestejä ja kommentteja tulee milloin mistäkin, mutta hänen mielestään huolestuttavampaa olisi kuitenkin, jos ei koskaan saisi mitään palautetta. Leppänen arvelee, että sosiaalinen media on myös totuttanut ihmiset aiempaa ilkeämpään puheeseen.

– Sehän ei ole hyvä asia, mutta toisaalta se aggressio ei enää myöskään herätä samalla tavalla voimakkaita tunteita. Sen osaa laittaa omaan lokeroonsa.

– Ja toinen puoli on se, että saan myös valtavasti positiivista palautetta. Ihmiset lähettävät kiitosta ja rohkaisua, avaavat elämäntilanteitaan ja kertovat omia elämäntarinoitaan, rukoilevat puolestani. Eli tässäkin asiassa on se vahvempi jälki.

Kuvateksti: Piispa Mari Leppänen kaipaa julkisuuteen monia erilaisia kirkon kasvoja. ”Toivoisin ihmisille rohkeutta nähdä julkisuus osana omaa työtä ja tehtävää. Minusta kirkon työntekijät voivat olla rohkeasti esillä tässä maailmassa: ei moraalipoliisin roolissa vaan tavallisten ihmisten hyvinvointia lisäävän ja toivoa tuovan hengellisyyden edustajina.”

Leppänen kertoo saavansa joskus kriittistä palautetta, koska ei kirjoita kolumneissaan riittävästi Jeesuksesta. Vanhoillislestadiolaisessa perheessä ja yhteisössä kasvanut piispa tuntee kyllä hengellisen kielen koukerot, mutta toteaa, että kieltä käytetään eri tavoin eri paikoissa, eikä kolumni ole hartauskirjoitus.

Eräässä elämän haastavassa vaiheessa Leppänen huomasi myös kokevansa, että tutut ja turvalliset uskon sanat olivat muuttuneet tyhjiksi.

– Silloin ajauduin sellaiseen hiljaisuuteen.

Hiljaisuudesta Leppänen puhuu ”Jumalan ensimmäisenä kielenä”, jossa ihminen kuulee Jumalan äänen, mutta alkaa kuulla myös omia syviä kaipauksiaan. Ajatus kulkeutuu tähän päivään aikojen takaa kristillisestä perinteestä.

– Kristillisistä mystikoista yksi suosikkini on Abba Ammonas, 300-luvulla Egyptissä elänyt erämaaisä, joka puhui hiljaisuuden voimasta. Siitä, kuinka hiljaisuus oikoo sielun ryhtiä ja kasvattaa meidät elämään niin, ettei tarvitse talloa toista. Se on jotakin niin raikasta, tuoretta ja tähän aikaan sopivaa! piispa innostuu.

Mutta lopulta uskon kieltä ei kuitenkaan voi sitoa mihinkään, Leppänen ajattelee.

– Se on traditionaalisessa ilmaisussa, hiljaisuudessa, luonnossa tai ihan arkisissa kohtaamisissa ja tilanteissa. Ihan samalla tavalla kuin ihmisen hengellisyys muovautuu elämänkokemusten mukana, myös kieli ja tavat muuttuvat. Se kuuluu elämään.

Nopeasti muuttuvassa maailmassa Leppäsen visiona on myötätuntoinen ja luottavaisesti tulevaisuuteen katsova kirkko, jonka merkitykseen piispa uskoo jäsenkadon ja koko suomalaisen uskonnollisuuden murroksen keskelläkin.

Hän pohtii yhteiskuntaa vakauttavien instituutioiden ja syvän hengellisyyden arvoa ketjuuntuvien kriisien maailmassa. Kirkkoa suomalaisen kulttuurin, sivistyksen, hallinnon ja oikeuslaitoksen juuristona. Ja uusia henkisen etsinnän virtauksia, jotka tosin hänen mukaansa koetaan kirkossa helposti vähän outoina ja pelottavina.

– Silti suuri osa näistä henkisistä etsijöistä on toistaiseksi kirkon jäseniä. Iso kysymys on, osaammeko asettua heidän kanssaan vuoropuheluun. Löytävätkö he kysymyksilleen vastauksia myös kirkon piiristä, vai joutuvatko he etsimään niitä muualta?

Leppänen tietää, että vaikkapa hänelle itselleen rakas Hiljaisuuden jooga herättää toisinaan kipakoita kysymyksiä. Työläitä, ja julkisuuskuvaa vahvasti värittäviä, keskusteluita kirkossa käydään edelleen myös esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen oikeuksista ja naisten pappeudestakin.

– Totta kai se välillä turhauttaa. Mutta ajattelen, että toiset asiat vaativat keskustelua ja sekin on osa kirkon elämää. Ongelmat eivät poistu vaikenemalla.

Kirkon perimmäinen juonne ei kuitenkaan lopulta palaudu näkemyserojen kamppailuihin.

Leppäselle kirkko on ensisijaisesti hengellisen elämän kokemisen paikka, jossa liitytään yhdessä monituhatvuotiseen traditioon, ”vaeltavaan ja liikkeessä olevaan Jumalan kansaan”.

– Ja vaikka kaikissa yhteisöissä on jännitteensä, niin seurakuntia kiertäessä päällimmäinen tunteeni on aina voimakas kiitollisuus, ylpeys ja ilo. Siitä, miten lähellä ihmisten arkea siellä eletään, miten siellä pyritään mahdollistamaan se, että mahdollisimman monella olisi hyvä olla. Minulle on aivan itsestään selvää, että kirkon vahvin elämän virta sykkii seurakuntien arkisessa työssä.

”Jumalaan uskominen ei ole koskaan rationaalista”

Kirkollisessa vuodenkierrossa eletään juuri nyt perinteikästä pääsiäisaikaa: seurataan pääsiäisvaelluksia, kuunnellaan passioita, kokoonnutaan kirkkoihin julistamaan ”Kristus on ylösnoussut”. Ollaan kristinuskon syntytarinan, ristiinnaulitsemisen ja tyhjän haudan, äärellä.

– Jokin tässä kertomuksessa, joka Raamatussa kerrotaan vieläpä neljällä eri tavalla, on oleellista. Kyse ei ole yksityiskohtiin uskomisesta, vaan siitä, että se jotenkin muuttaa koko maailmanjärjestystä. Hauras, vähäinen ja viimeinen onkin yhtäkkiä ensisijaista, piispa Mari Leppänen pohtii.

– Ymmärrän kyllä, että monelle on tärkeää käydä läpi mihin siinä uskoo, hän sanoo.

– Mutta samaan aikaan ajattelen, ettei Jumalaan uskominen ole koskaan rationaalista. Se on koko elämän luottamista Jumalan käsiin. Kyse ei ole siitä, että minä uskon Jumalaan ja rakastan häntä, vaan siitä, että Jumala rakastaa minua. Se on katseen kääntämistä toisin päin.

Kuka?

- Turun arkkihiippakunnan piispa, kirjailija ja kolumnisti Mari Leppänen (s. 1978)

- Puoliso Liedon seurakunnan kirkkoherra Risto Leppänen, kolme lasta (2002, 2003, 2006)

- Valmistunut teologian maisteriksi (2012) ja filosofian maisteriksi (2005)

- Ensimmäinen vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen piiristä papiksi vihitty nainen, piispaksi 2021

- Hiljaisuuden Ystävät ry:n puheenjohtaja

Artikkeli Se vahvempi jälki julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Piispan ominaisuudessa hän on myös kirkkohallituksen täysistunnon jäsen sekä kirkon työmarkkinalaitoksen valtuuskunnan jäsen. Erityisenä vastuualueenaan piispana hänellä on suhteet idän kirkkoihin. Uusi piispa iloitsee työntekijöiden ja luottamushenkilöiden kohtaamisesta ja hän aikookin lähiaikoina vierailla hiippakuntansa kaikissa seurakunnissa.     

Kolmas sektori lähellä sydäntä

Mari Parkkisen tie piispaksi ei ollut itsestäänselvyys. Lukion jälkeen hän lähti vapaaehtoistyöhön ICYE – International Christian Youth Excange – organisaation kautta Väli-Amerikkaan Hondurasiin, jossa hän oli töissä paikallisessa radiossa. Kolmas sektori on aina ollut lähellä hänen sydäntään.

Radiotyöstä muodostui hänelle myöhemmin ammatti ja Parkkinen on ollut uransa aikana toimittajana muun muassa Ylellä, Kiss FM:ssä ja Radio Dei:ssä. Radioviestiminen on aina puhutellut häntä.

–   Hondurasissa radion kautta tiedotettiin, milloin terveysauto tulee kylälle ja koska lapset pääsevät sairaalasta kotiin. Tiedotuskanava oli erittäin tärkeä.

Radiotoimittajana Mari Parkkinen teki juttuja tavallisista ihmisistä, heidän iloistaan ja suruistaan keskellä ihmisten arkea. Näin jälkeenpäin piispa toteaa, että Jumala piti hänestä kiinni kaikki nekin vuodet, kun hän teki toimittajan töitä.

Ambomaan lähetti teki pysyvän vaikutuksen

Kun piispa Mari Parkkinen katsoo elämäänsä taaksepäin, hän muistelee, miten hän jo toimittajavuosinaan mietti lähetystyötä. Hän kertoo, miten he puolisonsa kanssa keskustelivat lähetystyöhön lähtemisestä, mutta totesivat, että eihän siellä lähetystyössä toimittajia tarvita.

Mari Parkkinen kertoo keskustelusta hymyillen ja toteaa että se oli sitä aikaa. Nykyään nimenomaan tarvitaan myös viestijöitä kertomaan kumppanuuskirkkojen tarpeista, hän jatkaa.

Ajatus lähetystyöstä oli kulkenut nuoren Mari Parkkisen mukana aina lapsuuden kouluajoilta saakka. Hän kertoo miten alakouluun oli tullut Ambomaan lähetti kertomaan työstään Namibiassa. Se jätti pienen tytön sielunmaisemaan pysyvän jäljen.

Hengelliset asiat olivat myös aina kiinnostaneet Mari Parkkista. Hän kertoo, miten häntä nuorena puhutteli rippivirsi numero 517 ja sen sanat ”kohonnut ei käsi kostamaan”. Toinen tärkeä laulu vuosien varrelta on laulu Jumala rakastaa maailmaa. Jumalan armo ja rakkaus kosketti. Koettuaan hengellisen heräämisen Mari Parkkinen alkoi opiskella teologiaa vuonna 2006.

– Tajusin, että teologiasta voi koko elämän aikana ymmärtää vain pienen pintaraapaisun. Teologinen aarreaitta on valtavan laaja ja syvä ja meidän kristillisestä historiastamme löytyy paljon ammennettavaa.

Mari Parkkinen valmistui papiksi ja meni töihin Mikkeliin sekä myöhemmin Imatralle. Samalla ajatus lähetystyöstä alkoi tuntua mahdolliselta. Vuonna 2014 Parkkisten perhe lopulta lähti työhön Jerusalemiin Suomen Lähetysseuran FELM-keskukseen. Sitä ennen, 2000-luvun alussa, he olivat osallistuneet ulkoministeriön rahoittamaan Maya-intiaanien lasten kouluhankkeen rakentamiseen Belizessä Väli-Amerikassa.

Lähetystyö on julistamista ja kristittynä elämistä

Nykyään puhutaan paljon lähetystyön olemuksesta. Lähetystyö on piispa Mari Parkkiselle Jeesuksesta ja Jumalasta kertomista. Uskoa pitää sanoittaa ja opettaa. Jumalan sanomalle, armolle ja rakkaudelle on tarvetta tänäkin päivänä.

– Samalla ajattelen kyllä, että usko näkyy arjessa, kun elämme kristittyinä. Lähetystyö on myös sitä, että eletään kristityn elämää ja pidämme lähimmäisistämme huolta, Parkkinen toteaa.

Parkkiset asuivat Jerusalemissa vuosina 2014-2017. Yhteistyökirkkona oli Jordanian ja Pyhän Maan evankelisluterilainen kirkko. Palattuaan Suomeen Mari Parkkinen teki väitöskirjan, joka käsittelee palestiinalaiskristittyjen uskonnollista kenttää.

Tutkimuksen tuloksia olivat, että eläminen konfliktin keskellä ei lisää henkilökohtaisia rukouksia rauhan puolesta ja että uskonnollinen sosialisaatio on muuttumassa myös palestiinalaiskristittyjen keskuudessa eivätkä vanhemmat enää velvoita lapsiaan kirkkoon. Tutkimuksessaan hän myös osoitti, että kirkkokuntien välinen liikkuvuus on yleistä ja että palestiinalaiskristityt mieltävät itsensä palestiinalaisiksi, kristityiksi ja arabeiksi. Palestiinalaiskristittyjä asuu Jordanian ja Pyhän Maan alueella nykyään noin 170 000.

Haluaa kutsua armollisen Jumalan yhteyteen

Piispana Mari Parkkinen haluaa rakentaa kirkkoa, joka julistaa Jumalan armoa ja rakkautta. Hän haluaa olla kuunteleva piispa ja muistuttaa, että kirkon rakenteiden tulisi palvella ensisijaisesti evankeliumin eteenpäinviemistä. Kirkon tehtävä on kutsua ihmisiä armollisen Jumalan yhteyteen.

– Minua puhuttelee Jeesuksen puhe siitä, ettei meidän tulisi taakoittaa toisiamme. Elämässä on aivan tarpeeksi jokaisella iloja ja suruja. Meillä kirkossa täytyy olla armon sanoma, piispa Parkkinen toteaa.

Luterilaisuudessa on hänen mukaansa luovuttamatonta pelastuminen yksin uskosta ja yksin armosta.

– Kun Jumala on rakastanut tätä maailmaa niin äärettömän paljon, niin mitä me olemme sitten toisiamme täällä kivittämään. Ei tehdä tyhjäksi Jumalan armotyötä, piispa toteaa.

Kun kysyn millä tavalla voisimme rakentaa rauhaa Mari Parkkinen muistuttaa, että rauha lähtee yksilöstä käsin. Jumalalla on raamatun mukaan rauhan ajatukset meitä ja tätä maailmaa kohtaan. Se velvoittaa ja kutsuu meitä rakentamaan rauhaa enemmän kuin repimään rikki.

– Pitää tutustua toiseen ihmiseen, ettemme toiseuta toisiamme ja jaottele ihmisiä meihin ja heihin. Meillä kaikilla on yhteinen toive elämästä: että olisi työtä, leipää mitä syödä ja että lapsemme saisivat elää ja kasvaa rauhassa. Me tarvitsemme toisiamme, piispa muistuttaa.

Piispa Mari Parkkinen kertoo, että hänet on otettu lämpimästi ja rakkaudella vastaan uudessa tehtävässään. Hän kertoo siitä, miten luottamus Jumalaan kantaa keskellä muuttuvaa maailmaa.

Piispa Mari Parkkinen Mikkelin hiippakunnan kotisivuilla

Artikkeli Kun lähetystyöntekijästä tuli piispa  – Mari Parkkista kutsumus kantaa myös piispana julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Halusin piispaksi, koska… minua pyydettiin tehtävään useammalta taholta. Ilmoitin olevani käytettävissä. Katsoin, että minulla on laaja kokemus niin seurakuntatyöstä kuin kirkon hallinnon eri tasoilta.

Piispana tärkein tehtäväni on… huolehtia siitä, että kirkon perustehtävä Lapuan hiippakunnassa toteutuu. Se tarkoittaa evankeliumin eteenpäin viemistä ja sakramenttien toimittamista, ja että kaikki tapahtuu kirkon tunnustuksen ja järjestyksen mukaisesti.

Haluan edistää… seurakuntalaisten osallisuutta niin jumalanpalveluksissa kuin kaikessa muussakin toiminnassa, jotta seurakuntalaisilla olisi entistä vahvempi rooli seurakunnan elämässä.

Piispana en aio… esittää muutoksia kirkon opetukseen.

Asia, jota minulta useimmin on viime viikkoina kysytty, on… missä aion piispana asua ja miten haluan uudistaa kirkkoa.

Sateenkaariparien asema kirkossa… herättää varmasti keskustelua myös tulevina vuosina.

Haluan lieventää vastakkainasettelua kirkossa… keskittymällä kirkon ydintehtävään sekä keskustelemalla eri tavoin ajattelevien kanssa.

Seurakuntien rakenneuudistus… on välttämätöntä kiristyvän talouden ja muuttoliikkeen seurauksena. Vuodenvaihteessa seurakuntien määrä Lapuan hiippakunnassa vähenee 44:stä 40:een. Seurakuntien yhdistymisiä tapahtuu varmasti myös tulevina vuosina.

Koronakriisin keskellä kirkon on… hoidettava perustehtäväänsä sekä tuettava ja rohkaistava vaikeuksiin joutuneita.

Kirkon rooli ilmastonmuutoksessa… on hoitaa oma vastuunsa ja huolehtia siitä, että seurakunnissakin ympäristöasiat otetaan riittävällä tavalla huomioon.

Kirkon pitäisi ottaa näkyvämmin kantaa… yksinäisyydestä kärsivien puolesta.

Kirkkoon kannattaa kuulua, koska… sitä kautta voi kuulla evankeliumia ja päästä osalliseksi Jumalan armosta. Kirkko toimii tässä maailmassa elävien ihmisten hyväksi monella tavalla.

Eniten olen huolissani… siitä, miten varsinkin nuorille ikäluokille kirkkoon kuuluminen ja kirkon opetukset ovat yhä vähemmän merkityksellisiä uusimpien tilastojen valossa. Uskon, että kirkon sanomalla on paljon annettavaa edelleenkin, jos vain löydämme oikean tavan välittää tätä sanomaa myös nuorille aikuisille.

En koskaan unohda sitä, kun… kuulin piispavaalin tuloksen. Se oli mieleen jäävä hetki. Odotin tiukempaa vaalia, ja lopputulos oli itsellenikin yllätys. Vaalin tuloksesta ei voi koskaan olla etukäteen varma.

Jos vain uskaltaisin… osallistuisin triathloniin. Uimakunto ei riitä tällä hetkellä.

Tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että… saan olla tekemässä Jumalan valtakunnan työtä ja saan asua vapaassa, itsenäisessä Suomessa, jossa uskonnon harjoittaminen on mahdollista.

Saan voimaa… evankeliumista, rukouksesta ja Raamatun lukemisesta. Toki myös perheestä, muista läheisistä ihmisistä ja työtovereista.

Perheeni kanssa… olemme tiivis tiimi ja pidämme paljon yhteyttä.

Harrastukseni… ovat tärkeä vastapaino työlleni. Pyrin liikkumaan lähes päivittäin, lisäksi harrastan nikkarointia ja soitan pianoa omaksi ilokseni. Piispan työssä aikataulu on varmasti tiukempi, mutta harrastuksille on välttämätöntä löytää aikaa. Lenkkeily auttaa jaksamaan eteenpäin.

Olen onnellinen kun… saan viedä kirkon hyvää sanomaa eteenpäin eri elämänvaiheissa oleville ihmisille. Saan olla läsnä, kuunnella ja tuoda evankeliumin sanomaa esille erilaisissa tilanteissa.

Matti Salomäki aloittaa virassaan 1.2.2022 Simo Peuran siirtyessä eläkkeelle. Salomäki on vuonna 1956 perustetun Lapuan hiippakunnan viides piispa.

Artikkeli Jos vain uskaltaisin… julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Ajattelin että hahhah, johan vitsin murjaisi.

Samankaltaisia ehdotuksia alkoi kuitenkin tipahdella vuosien mittaan eri ihmisiltä, ja Hintikka joutui pohtimaan asiaa vakavammin, kuulostelemaan itseään. Kykenisinkö, haluanko?

Uutinen Askolan, Suomen ensimmäisen luterilaisen kirkon piispana toimineen naisen, eläkkeelle jäämisestä tavoitti Hintikan Genevessä, silloisen kodin eteisessä.

– Muistan, että istuin vain alas ja rupesin itkemään. Siinä oli se suru, että miksi Irja jo nyt jää eläkkeelle, mutta myös tieto, että nyt minua todella kysytään ja joudun ihan oikeasti miettimään vastauksen.

Tuskinpa kenelläkään on sisäsyntyisenä sellaista ideaa, että haluaa piispaksi.

Hintikkaa pyydettiin ja hän suostui ehdokkaaksi vuonna 2017 käytyyn Helsingin piispanvaaliin, muttei tullut valituksi. Jo seuraavana vuonna naapurihiippakunta Espoo kuitenkin äänesti Hintikan piispakseen.

– Tuskinpa kenelläkään on sisäsyntyisenä sellaista ideaa, että haluaa piispaksi. Itse en ainakaan olisi asiaa miettinyt, elleivät ihmiset olisi pudotelleet ajatusta minulle vuosien mittaan. Onneksi se sai kypsyä sillä tavalla, hitaasti.

Helmikuun alussa virassa aloittaneen tuoreen piispan tie nykyiseen tehtävään alkaa ”tietysti kasteesta” – ja seurakunnan päiväkerhosta.

– Olen juuriani myöten paikallisseurakunnan kasvatti, hän sanoo.

– En tule mitenkään leimallisesti kristillisestä kodista, mistään pappissuvusta puhumattakaan. Mutta jostakin syystä vanhempani laittoivat minut neljävuotiaana Käpylän seurakunnan päiväkerhoon. Se on ollut hirveän merkittävä asia, sitä kautta katson kasvaneeni tietoiseksi kristityksi.

Toinen tärkeä kokemus matkan varrelta on rippileiri Lapissa 80-luvulla.

– Onhan se tosi voimakas kokemus, kun pannaan kolmekymmentä nuorta kelomökkiin ja laulatetaan heitä iltaa myöten kitaran kanssa nuotiolla. Kotiin tultuani kerroin äidille ja tädilleni, että minulla on nyt uusi ystävä, jonka nimi on Jeesus. Muistan vieläkin sen pitkän, hitaan hiljaisuuden joka siitä seurasi, Hintikka nauraa.

Riparin jälkeen Hintikan usko oli jokseenkin ehdotonta: muutamia traktaatteja tuli jaettua ja yksi sukulaissetä tuomittua helvettiinkin.

– Mutta äkkiä kyllä tajusin, että ei tämä ole minun juttuni, minulla ei ole yhtään hyvä olla, enkä ymmärrä miksi minun pitäisi toimia tällä tavalla. Onneksi ihminen kasvaa ja avartuu, viisastuukin ehkä.

Ajatus teologian opiskelusta tuli rippikoulun jälkeen nopeasti ja vahvana. Kun nuori Kaisamari Hintikka haaveili teologian opinnoista, ei naisia Suomessa vielä vihitty papeiksi.

– Siinä vaiheessa kysymys pappeudesta ei siis ollut kovin keskeinen. Kirkolliskokous teki päätöksen naisten vihkimisestä papeiksi 1986, samana vuonna, kun aloitin teologian opinnot.

Teologian tohtoriksi Hintikka väitteli vuonna 2001 ja erikoistui kristillisten kirkkojen välisiin yhteyksiin. Ura jatkui ensin kirkkohallituksessa ja sitten Sveitsissä, suurissa kansainvälisissä kirkkoyhteisöissä.

Maailman kirkkojen tuntemus tarjoaa nyt oivaa perspektiiviä uuteen tehtävään.

– Yksi asia, mistä oman kirkkomme pitäisi kasvaa pois, on työntekijäkeskeisyys, hän toteaa painokkaasti.

– Se, mitä kirkko tekee tai se miltä kirkko näyttää ei ole vain työntekijöiden asia. Kutsu suunnitella ja toteuttaa seurakunnan työtä tai puhua kirkon nimissä ei tule siitä, että saat palkkaa, vaan siitä että sinut on kastettu kristityksi ja tämän kirkon jäseneksi.

Sanat ovat tärkeitä, mutta tärkeämpää on elää sillä tavalla, että sanat muuttuvat todeksi.

Toisaalta luterilaisen kirkon merkitys jäsentensä elämässä näyttää vain ohenevan vuosi vuodelta. Kuinka piispa avaisi kristinuskon ydinsanomaa 2000-luvun suomalaisille?

– Tapamme sanoittaa uskoa on ehkä pietistisen tradition vuoksikin usein lähtökohtaisesti sellainen, että oikein alleviivataan ihmisen syntisyyttä. Armosta iloitsemiseen ei hirveästi pistetä paukkuja, hän pohtii.

– Missä on evankeliumin ilo? Sellainen, joka näkyy ihmisestä niin, että hän kohtaa ystävällisesti toisen, jopa toisenlaisen ihmisen, ja että hänellä on selkeästi sisäisesti hyvä olla. Mitä jos tällainen ilo heijastuisi kirkosta ulospäin? Sanat ovat tärkeitä, mutta tärkeämpää on elää sillä tavalla, että sanat muuttuvat todeksi.

Eräs Hintikan paljon käyttämä sana on osallisuus. Kysymys naisten täysivaltaisesta jäsenyydestä kristillisissä kirkoissa mietityttää häntä.

– Mitä tarkoittaa täysivaltainen jäsenyys? Ovatko kaikki miehetkään täysivaltaisia jäseniä, vai onko meillä lopulta aika kapeasti rajattu porukka, joka on täysvaltaisempi kuin toiset?

Kirkoissa valta keskittyy usein tietyn ikäisten, tietyllä tavalla koulutettujen, tietystä sosiaalisesta luokasta, joskus jopa tietystä suvusta tulevien miesten käsiin.

– Siinä on monia tekijöitä, eikä kysymystä pysty rajaamaan vain sukupuoleen. Mutta kyllähän sukupuolellakin on merkitystä, Hintikka huokaisee.

Monissa kirkoissa, joissa naisia ei vihitä papeiksi, tasa-arvoa ajetaan avoimesti ja räväkästi.

– Omassa kirkossamme vallitsee niin vahva näennäinen tasa-arvo, että sukupuolten välisen oikeudenmukaisuuden toteutumisen ongelmia on hyvin vaikea osoittaa.

– Mutta mielestäni tämä ei ole asia, jota voi mitata vain kovilla mittareilla. Jos tarpeeksi moni nainen – tai muuten vähemmistöasemassa oleva ihminen – kertoo samansuuntaisesti ulkopuolisuuden kokemuksista kirkossa, asia pitäisi ottaa vakavasti. Meillä pitäisi olla herkkyyttä kuulla.

Erilaisia esikuvia uuteen tehtäväänsä Hintikka voisi luetella useitakin. Esimerkiksi aikanaan arkkipiispana, kansanedustajana ja professorina toimineen Mikko Juvan avaraa ja yhteiskuntaan suuntautunutta teologiaa hän kertoo edelleen arvostavansa valtavasti.

– Mutta ei minulla ole mielessä yhtä suurta The Piispaa, josta ajattelen, että tuollainen haluan joku päivä olla. Luulen että on helpompaa, ettei ole yhtä mallia jonka mukaan yrittää elää, hän toteaa.

– Yritän tietoisestikin kiinnittää huomiota siihen, etten ala esittää ketään muuta kuin olen. Virka tuo tietyt puitteet, joihin on hyväkin asettua, mutta haluan hoitaa tätä tehtävää niin, että tunnistan siinä aina itseni.

Kirkkopäivät ja Lähetysjuhlat Jyväskylässä 17.-19.5. Kaisamari Hintikka on mukana muun muassa keskusteluohjelmassa Vaikuttavat naiset la 18.5. kello 12. Ks. www.kirkkopaivat.fi

Artikkeli Sanoista tekoihin julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Vietimme kesäloman pitkälti Laukaassa, ja seuraksi saimme tyttäret ja tytärten perheet. Aika elämänmakuinen kesä, menoa ja meininkiä riitti, hymyilee Kirkkohallituksen kansliapäällikkö Jukka Keskitalo, 56, yksi kirkon vaikutusvaltaisimmista miehistä.

Mökki on tärkeä paikka, jossa voi puuhastella kaikenlaista pientä ja ottaa lunkisti. Lisäksi se pitää yhteyden Keski-Suomeen elävänä. Viimeiset kahdeksan vuotta Keskitalo on työnsä vuoksi asunut Helsingissä, mutta sitä ennen perhe asui Jyväskylässä kaikkiaan yli 22 vuotta.

Vuosi oli 1988, helmikuu, kun vastavalmistunut teologi muutti Jyväskylään raskaana olevan Marja-vaimonsa kanssa. Ensimmäinen työpaikka oli Keltinmäessä, kasvavan alueen lähiöpappina.

– Keltinmäen kirkkoa ei silloin vielä ollut. Oli vain pieni tila kerrostalon alakerrassa, arkinen mutta kotoisa paikka. Joskus kesken jumalanpalveluksen joku veti yläkerrassa vessan, ja putken kohina kuului rukouksen läpi. Sieltä olen pappisurani alkanut.

Pian alkoi Keltinmäen kirkon rakentaminen. Tuohon mennessä nuoren papin perhe oli kasvanut kahdella tyttärellä, myöhemmin vielä kolmannella. Keskitalo muistelee aikoja lämmöllä.

Todennäköisesti olen Keltinmäen jokaisessa kerrostalossa jonkun lapsen kastanut.

– Teimme Keltinmäen seurakuntapiirissä tiivistä yhteistyötä koulun, päiväkotien ja muiden paikallisten kanssa. Kosketus seurakuntalaisiin oli läheinen, toimituksia paljon. Todennäköisesti olen Keltinmäen jokaisessa kerrostalossa jonkun lapsen kastanut. Seurakuntaa rakennettiin hengellisessä ja fyysisessä mielessä. Se oli minun papinelämäni korkeakoulu.

Samoihin aikoihin Keskitalojen vanhassa rintamamiestalossa Kypärämäessä elettiin vilkasta lapsiperhearkea – ja lapsiperhejuhlaa.

– Kotipihan perällä oli pihasauna, jossa perheen kanssa viikon lopuksi saunottiin. Minun saunaillan bravuurini oli pitsa: tein sitä kokonaisen uunipellillisen, ja lisäksi juotiin kokista. Lapset kutsuivat sitä ilon päivän pitsaksi, Keskitalo nauraa.

Keltinmäessä opittuja ihmissuhdetaitoja Keskitalo kertoo hyödyntäneensä koko työuransa ajan: Jyväskylän maaseurakunnan, Jyväskylän kaupunkiseurakunnan ja lopulta yhdistyneen Jyväskylän seurakunnan kirkkoherrana – sekä vuodesta 2010 lähtien kansliapäällikön tehtävässä Helsingissä.

– Jyväskylän kaltaisessa isossa seurakunnassa kirkkoherran tehtävä on vahvasti seurakunnan yhteiskuntasuhteiden hoitamista, ovien avaamista eri suuntiin. Myös kansliapäällikön työssä yhteyksien rakentaminen on keskeistä, mutta valtakunnallisesti ja Helsingin horisontista, Keskitalo pohtii.

– Kirkon keskeisiä yhteistyökumppaneita on ministeriöissä, eduskunnassa ja järjestöissä, joten Helsinkiin muutettuani ryhdyin tuttuihin jalkahommiin: otin yhteyttä ja tapasin ihmisiä. Kovin monia vaikuttajia en tuntenut, mutta ajattelin että samaa puuroa ne kaikki syövät, ministeritkin. Ja tämä kirkon asia on niin hyvä, että mielelläni sitä eri rooleissa edustan.

Tornionjokilaaksossa syntyneelle Keskitalolle muutto Ouluun merkitsee paluuta lapsuuden maisemiin.

Tuleva marraskuu vie miehen tällä kertaa etelästä pohjoiseen. Työt kirkon leivissä jatkuvat, Keskitalo valittiin elokuussa Suomen suurimman hiippakunnan piispaksi Ouluun. Tornionjokilaaksossa syntyneelle Keskitalolle muutto merkitsee myös paluuta lapsuuden maisemiin.

– Onko se jotakin elämän luontevaa kiertokulkua, että kun ikää tulee alkaa miettiä omia juuriaan? Mistä on tullut, mitä sieltä saanut. Ehkä on myös ehtinyt käsitellä menneisyyttä, vaikeampiakin muistoja. Kyllä minulla on sellainen lisääntyvä kaipaus kotipuoleen ollut.

Yhteys juuriin on säilynyt halki Helsingin ja Jyväskylän vuosien, erityisesti viime vuosiin saakka Tornionjoen tuntumassa kotitilalla asuneen äidin kautta. On myös metsäpalsta, jota Keskitalo käy hoitamassa, ja tuttu hirviporukka, johon hän liittyi muutama vuosi sitten. Murrekin nousee vaimon mukaan pintaan pian sen jälkeen, kun autonnokka kääntyy kohti pohjoista.

Piispan tehtävään Keskitalo lähtee hyvillä mielin. Haasteita on tiedossa, se on selvä. Talousongelmat pienissä seurakunnissa, jäsenkato suuremmissa.

Uskon, että tässä uudessa työssä palaan lähemmäksi kirkon perustehtävää.

– Ja sitten tietysti nämä kirkon yhteiset, suuret kysymykset. Mutta uskon, että tässä uudessa työssä palaan lähemmäksi kirkon perustehtävää, kertomaan Jumalan armosta. Joku ympyrä tässä sulkeutuu. Paitsi että palaan kotiseudulle, palaan myös kirkon perustyön pariin. Se innostaa minua kovasti.

Uusi työ merkitsee elämänmuutosta koko Keskitalon perheelle. Muistisairaiden sielunhoidon parissa sairaalapappina työskentelevä Marja muuttaa miehensä kanssa Ouluun, samoin hoivakodissa asuva Keskitalon 93-vuotias äiti. Nuorin, vielä kotona asuva 18-vuotias Saara jää Helsinkiin päättämään lukio-opinnot.

Yksi asia, joka pysyy, on Keskitalojen hengellisen elämän runko. Päivän raamatunlause ääneen luettuna aamupalalla, jumalanpalvelukseen osallistuminen, tuttu yhteinen iltarukous ja virsi illalla.

– Näin on ollut jo yli 30 vuotta, iltarukoukseen vain on aina liitetty uuden lapsen nimi muiden joukkoon. Tällä tavalla minä hengellistä elämääni hoidan, ei se sen ihmeellisempiä ponnisteluja vaadi.

Keskitalo myöntää olevansa työorientoitunut ihminen. Aikaansaaminen on tärkeää, työn jäljen näkyminen. Se, ettei vain puuhastella.

– Nämä erilaiset tehtävät ovat tietysti olleet hienoja ja kiinnostavia. Viime aikoina olen kuitenkin miettinyt yhtä Raamatun kohtaa. Siinä sanotaan että ratkaisevaa ei ole se, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa. Tämä on johtoajatukseni myös tässä uudessa tehtävässä.

Artikkeli Ihminen ehtii, Jumala armahtaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Istutaan Espoon tuomiokapitulissa, jossa Luoma hiippakunnan piispana pitää työhuonettaan.

Tarkoitus on puhua pääsiäisestä, mutta on mielessä muutakin. Luoma näet valittiin maaliskuun alussa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seuraavaksi arkkipiispaksi. Kesäkuussa hänet vihitään virkaansa.

Eikö sinua pelota?

– Olen seurannut vierestä nykyistä arkkipiispaa. Se on vaativa virka. Välillä mielessä on arkuutta ja kysyn, onko minusta siihen, Luoma sanoo.

Arkkipiispa on kirkon kasvot

Paitsi että arkkipiispa kaitsee Turun ja Kaarinan alueen seurakuntia, hän myös johtaa kirkkoa ja sen monia toimielimiä. Ennen kaikkea arkkipiispa antaa kirkolle kasvot. Hänen puoleensa käännytään, kun kysytään kirkon kantaa.

– Arkkipiispaan kohdistuu hyvin monenlaisia odotuksia.

Annetaan odotusten vielä hetken olla, sillä edessä on arkkipiispan virkaakin tärkeämpi asia, nimittäin pääsiäinen. Tapio Luoma muistaa varhaisimmista pääsiäisistään erityisesti tunnelman. Äiti huolehti hyvissä ajoin pääsiäiskoristeet paikoilleen. Sekin on jäänyt vahvasti lapsen mieleen, että hiljainen viikko oli lyhyt: pitkäperjantaina ei menty enää kouluun.

– Rippikoulun jälkeen lähdin seurakuntanuoriin. Silloin hiljaisen viikon iltakirkot kuuluivat asiaan. Elettiin koko olemuksella todeksi pääsiäisen sanomaa.

Sanoman runsaista yksityiskohdista yksi puhuttelee Luomaa erityisesti. Se, miten Jeesusta kiusattiin. Häntä nimiteltiin, lyötiin ja halveksuttiin.

– Kovin harva meistä välttyy kiusaamiselta päiväkodissa, koulussa tai työpaikalla. Jumala tietää, miltä tuntuu, kun joku tahtoo minulle pahaa. Jeesuksen toiminta osoittaa, että ihmisen todellisuus ei ole Jumalalle vierasta. Jeesus jopa suostui tulemaan Jumalan hylkäämäksi.

Ristinkuoleman vuoksi armo ja rakkaus

Seurakunnasta alkoi tie, jonka varrella Luoma nyt on, kantaen kaulassaan piispanristiä. Risti on kultainen, mutta yksinkertainen.

– Onhan se merkillistä, että tällaisesta teloitusvälineestä on tullut kristinuskon merkki, voiton ja elämän merkki. Se kertoo, että ihmisen kipu, tuska ja kuolema ovat Jumalalle tuttuja. Se Jumala, johon me uskomme, välittää siitä, mitä ihmiselle kuuluu, Luoma pohtii risti kädessään.

– Ristillä kuoli Jumalan Poika ja vielä enemmän, itse Jumala, joka syntyi ihmiseksi ja otti ihmisen osan kannettavaksi. Juuri ristinkuoleman takia meillä on armo ja rakkaus. Kaikki synnit on sovitettu, eikä mikään voi erottaa meitä Jumalasta.

Hulluahan se on, kun oikein ryhtyy ajattelemaan.

– Risti ei vastaa perinteistä logiikkaa. Armo ei ole loogista, Luoma sanoo.
Hän muistuttaa Jeesuksen vertauksesta, jossa kaikille työntekijöille maksettiin sama palkka, olivatpa he tehneet täyden työpäivän tai vain muutamien tuntien työn.

– Armo on raivostuttavan epäoikeudenmukaista. Armo annetaan hänelle, joka ei sitä missään nimessä ansaitse.

Ei pelkkä ristin kirkko

Risti ja pitkäperjantai ovat perinteisesti korostuneet luterilaisessa pääsiäisessä. Tapio Luoma ei silti näe luterilaista kirkkoa pelkkänä ristin kirkkona.

– Ylösnousemuksen varaan rakentuu koko kirkko. Jos Jeesus ei olisi noussut kuolleista, kirkolla ei olisi mitään sanottavaa, Luoma toteaa.
Risti tuottaa järjelle haasteita, mutta ylösnousemus se vasta kova luu onkin.

– Ylösnousemus sotii luonnonlakeja vastaan. Miten kuollut voi herätä eloon? Silti kirkko jääräpäisesti julistaa, että hauta on tyhjä.
Luoman mielestä Kristuksen ylösnousemus kutsuu ihmettelyyn.

– Tarkoituksena ei ole, että halveksuttaisiin järkeä tai laitettaisiin se narikkaan. Täytyy suostua siihen, että todellisuus on enemmän.
Rationaalisessa ajattelussa on puisevatkin puolensa, Luoma pohtii.

– Kaikki pitää hallita järjellä ja kuitenkin ihminen tuskailee, kun kohtaa järjenkäyttönsä rajat. Todellisuus yllättää aina valtavuudellaan. Se on pohjimmiltaan mysteeri, jota en pysty mahduttamaan järkeeni. Mutta entä jos yrittäisin mahduttaa järkeni mysteeriin?

Mysteeri on selitetty symboliksi

Toisinaan kristinuskon ihmettä on pyritty tulkitsemaan vain järjen valossa. Mysteeri on selitetty ennen kaikkea symboliksi, jonka tehtävä on kutsua elämään parempaa elämää. Se herättää Luomassa kysymyksiä.

– Jos mysteeri tiputetaan pois, mitä meille jää jäljelle? Meille jää moraali ja etiikka, siis laki. Missä ovat evankeliumi ja armo? Laki on jotain, mikä mahtuu aina järkeen. Armo ei mahdu.

Pääsiäisen ihme luo valoisaa elämänasennetta, Tapio Luoma ajattelee. Kristuksen kuolema näytti kaiken lopulta, mutta sen jälkeen koittikin uusi alku.

– Tähän kristityt ovat vaikeina aikoina tarranneet kiinni. Vaikka Jumala sallii kärsimystä, kipua ja tuskaa, hän myös kantaa.

Osoitus äärimmäisestä toivosta

Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti, lauletaan pääsiäisenä niin luterilaisissa kuin ortodoksisissakin kirkoissa. Millaisesta voitosta ortodoksinen pääsiäisveisu todistaa?

– Kristuksen ylösnousemus ja kuoleman voittaminen ovat äärimmäinen osoitus siitä, mitä on äärimmäinen toivo. Ihminen pelkää menettämistä, hylätyksi tulemista, luopumista. Kuolemassa kulminoituu kaikki se, mitä ihminen voi pelätä. Mutta jos kuolemalla ei ole enää viimeistä sanaa, onko silloin paljon muutakaan, mitä pitäisi pelätä?

Yksi hiljaisen viikon hetkistä on Luoman mielestä erityisen väkevä, kiirastorstain iltamessu. Aivan lopuksi alttari riisutaan ja lauletaan polusta, joka johtaa yrttitarhasta Golgatalle. Jeesuksen opetuslapset eivät tiedä, mitä tuleman pitää. He ovat kynnyksellä, ounastelevat näkemättä pidemmälle.

– Kynnyshetkellä Kristus tarjoaa aterian ja vakuuttaa, että mitä tahansa tapahtuu, minä olen teidän kanssanne, Luoma painottaa.

On vaikea pysyä avoimena

Eräänlaisella kynnyksellä seisoo Luomakin, nyt vielä Espoon piispa, pian arkkipiispa. Hiljaisella viikolla ja pääsiäisenä on aikaa vain osallistua jumalanpalveluksiin ja kuulostella, mitä kaikkea viranmuutos tuo mukanaan.

– On paljon, mistä en vielä tiedä mitään, Luoma sanoo espoolaisessa nojatuolissa.

– Haluaisin etsiä Jumalan tahtoa kyselevää mieltä. On hyvin helppoa väittää tietävänsä, mikä on Jumalan tahto. On paljon vaikeampaa kysyä Jumalan tahtoa, pysyä aidosti avoimena Jumalalle

Artikkeli Ei ole mitään pelättävää julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.