Nicaraguassa isä on perheen pää

Nicaraguassa isä on perheen pomo. Äiti käy töissä mutta tekee kotityöt. Naisten täytyy siivota, valmistaa ruokaa ja hoitaa perhe, ja mies katsoo televisiota.  Uskon, että tilanne muuttuu pikkuhiljaa. Kun olin pieni, meillä oli kotiapulainen. Se on tavallista, eikä tarkoita, että perhe on rikas.
Lapset muuttavat kotoa, kun menevät naimisiin. On huono juttu, jos lapsi asuu tyttö- tai poikaystävän kanssa. Jos yksin elävä nainen harrastaa seksiä, se tuo hänelle huonon maineen, miehen mainetta se taas kasvattaa. Esimerkiksi minun enoni asuu vanhempiensa luona, koska hän ei ole naimisissa – ja hän on jo 45-vuotias!
Köyhissä perheissä lapset auttavat paljon kotitöissä. Esimerkiksi isäni syntyi köyhään perheeseen, jossa ei ollut isää – oli vain äiti ja äidin vanhemmat. Isä teki kotitöitä viisivuotiaana. Sisareni ja minä aloimme tehdä kotitöitä, kun olimme 14-vuotiaita. Jos vanhemmilla on yritys, lapset tekevät siellä töitä. Kun olin lapsi, isällä oli torilla oma kafeteria, ja autoin häntä viikonloppuisin, mutta vain neljä tuntia päivässä. Jo kuusivuotiaana tein pieniä asioita: järjestin lautasliinat, lajittelin setelit kassaan.
Perheeseen kuuluvat äiti, isä, lapset, serkut, enot, sedät, tädit ja isovanhemmat. Me kunnioitamme vanhoja ihmisiä. Kokoonnumme kerran viikossa syömään isovanhempien kotiin. Me olemme yhdessä, kun tapahtuu jotain hyvää, ja kun tapahtuu jotain surullista.  Me myös autamme toisiamme. Esimerkiksi pari kuukautta sitten enoni oli työtön, eikä Nicaraguassa makseta työttömyyskor­vausta. Siksi me kaikki autoimme häntä ja hänen perhettään. Kun minä matkustin Espanjaan opiskelemaan, perheenjäsenet auttoivat minua.
Nicaragualainen nainen 30 v

Japanissa kasvatusvastuu on äidillä

Japanissa isät ovat yleensä pitkät päivät töissä, ja lastenkasvatusvastuu on äidillä. Äidillä ja lapsella on useimmiten hyvin tiivis suhde. Useat naiset lopettavat töissä käymisen avioiduttuaan tai viimeistään, kun syntyy lapsia. Töihin on vaikea palata myöhemminkään, koska Japanissa tehdään pitkiä päiviä, ja lasten koulutukseen liittyvät asiat vievät paljon äidin aikaa. Perheessä suurimmat paineet ja odotukset kohdistuvat vanhimpaan poikaan.
Raha- ja kotiasioista määrää useimmiten äiti. Mies antaa palkkansa vaimonsa käytettäväksi, ja vaimo antaa taskurahaa miehelle.
Lasten asema on kohtuullisen hyvä. Koulutusta korostetaan paljon, ja yhteiskunnan kilpailuhenkisyyys laittaa paljon paineita lastenkin harteille. Paineiden ja kiusaamisen takia usea lapsi ja nuori kieltäytyy menemästä kouluun.
Japanissa on ihan normaalia asua kotona vielä aikuisenakin. Moni asuu kotona vaikkapa avioitumiseensa saakka.
Miehet ja naiset ovat aika epätasa-arvoisessa asemassa. Veisin Suomesta mallia, jossa sekä isällä että äidillä olisi mahdollisuus olla töissä ja osallistua lastenhoitoon. Suomessa odotetaan itsenäistymistä liiankin varhain – että heti 18-vuotiaana muutetaan pois kotoa. Japanissa yliopisto-opiskelijatkin vaikuttivat melko lapsellisilta ja ovat taloudellisesti yleensä vanhempiensa tuen varassa, mikä tietysti johtuu siitä, ettei Japanissa ole opintotukisysteemiä.
Johanna Perendi on työskennellyt Japanissa Kylväjän lähettinä

Kreikassa lapset ovat erityisasemassa

Kreikassa mies on perheen pää, mutta naiset pitävät kiinni kukkarosta eli huolehtivat ostoksista ja laskuista. Kaupungeissa nuoret isät osallistuvat kodin töihin ja lastenhoitoon luontevasti, vanhemmassa polvessa on vielä palveltavia patriarkkoja.
Piilomatriarkat ovat aina osanneet kääntää perheenpään pään mielensä mukaan. Mieheltä vaaditaan yleisesti kaiken ”byrokratiapuolen” hoitamista, mikä ei ole vähäinen työsarka Kreikassa.
Vielä pari vuosikymmentä sitten poikalapsia hellittiin, mutta nyt pojat ja tytöt ovat tasavertaisia.Pojilla on tosin enemmän vapautta perheissä, he saavat esimerkiksi liikkua ulkona enemmän kuin tytöt.
Perhe on läsnä nuorten elämässä hyvällä tavalla: nuorta ei jätetä oman onnensa nojaan, kun hän täyttää 18. Tässä suomalaisilla olisi opittavaa kreikkalaisista perheistä, samoin kuin alkoholikulttuurissa.
Lapsi voi silti kasvaa itsenäiseksi, vaikka vanhemmat huolehtivatkin hänen asioistaan pitkälle yli kaksikymppiseksi. Lapset ovat taloudellisesti riippuvaisia vanhemmistaan pitkälle aikuistumisen jälkeen, ja se ilmiö on yleistynyt nuorison massatyöttömyyden takia.
Suomeen haluaisin tuoda vanhempien kunnioitusta. Lapset ovat myös perheissä erityisasemassa. Käytännössä koko perhe menee aina lasten etu edellä. Vähän kärjistän kun sanon, että Suomessa kysytään ”miten parhaiten toteuttaisin itseäni”, ja Kreikassa kysytään ”miten parhaiten toimisin lasteni eduksi”.
Hyvä käytös on itsestään selvää, mikä näkyy esimerkiksi kouluissa. Opettajilla on arvonsa, mutta lapset voivat hyvinkin vapaasti keskustella heidän kanssaan melkein asiasta kuin asiasta.
Kreikkalaiset uskovat koulutukseen ja uhraavat suuria summia lasten harrastuksiin, yksityistunteihin ja ulkomailla opiskeluun, koska he eivät luota, että Kreikan koululaitos antaisi tarpeeksi eväitä elämään.
Kreikassa asuvien suomalaisten perheenäitien havaintoja, keskustelupalstalta

Artikkeli Hullunkuriset perheet julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Karhusten perheessä elettiin epätietoisuudessa. Kun Kasperi lähti vuoden ja kymmenen kuukauden ikäisenä kävelemään, hän kaatuili erikoisesti.

– Kyllähän se huolta ja epävarmuutta aiheutti, Suvi Karhunen sanoo.

Kahden ja puolen vuoden iässä  varmistui, että Kasperi sairasti epilepsiaa. Ensimmäisiä merkkejä epilepsiasta oli ilmaantunut jo kahdeksan kuukauden iän jälkeen.

Kolmivuotiaana Kasperilla diagnosoitiin myös kehitysvamma.

– Tunnelmat menivät laidasta laitaan. Toisaalta olimme surullisia, mutta toisaalta iloisia, että löytyi selityksiä ja mahdollisia ratkaisuja ongelmiin, Jani Karhunen muistelee.

Jaksamisen äärirajoilla

Kasperi saattoi saada pienenä kymmeniä epilepsiakohtauksia päivässä. Toisinaan päivässä oli enemmän kohtauksia kuin niiden välejä.
Kasperille haettiin oikeaa lääkitystä. Hän kokeili erilaisia lääkeyhdistelmiä – sellaisiakin, joita ei yleensä lapsilla käytetä.

– Se oli tosi synkkää aikaa. Kasperin pikkusisko Inkeri oli vielä vauva. Äitinä piti revetä aika moneen paikkaan.

Kasperille löytyi apua erityisruokavaliosta, muokatusta Atkinsin dieetistä. Hän noudatti sitä kaksi ja puoli vuotta. Nykyisin kohtauksia on vähemmän kuin aikaisemmin, ja samalla lääkityksen määrää on voitu vähentää.

Kasperin ja Inkerin jälkeen parille syntyi vielä poika Nestori. Kolmesta lapsesta Kasperi on valvottanut eniten vanhempiaan.

Miten Jani ja Suvi jaksoivat kohtausten ja valvomisen keskellä, kun terveet lapsetkin venyttävät vanhemmat jaksamisen äärirajoille?

– Siinä mentiin päivä ja hetki kerrallaan eteenpäin. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. Toivoi vain, että jotakin keksitään, joka helpottaa lapsen oloa. Näin jälkeenpäin olen miettinyt, miten siitä on selvitty, Suvi Karhunen kertoo.

Tavallista lapsiperheen elämää

Kasperi, lempinimeltään Kassu, ei puhu. Tarvittaessa hän osaa sanoa ”äiti”. Puhetta hän kyllä ymmärtää melko paljon, ja itsensä ilmaisemiseen poika käyttää eleitä, äänteitä ja kuvia.

– Kasperi on hyvin meneväinen mies. Vanhemmilla on aina vähän perässä pysymistä. Kun on saatu kohtaukset kuriin, niin hän tekee ihan samoja asioita kuin niin sanotut normaalitkin lapset, mutta omalla tavallaan, isä kuvailee lastaan.

Kun Kasperi aloitti koulun Huhtasuolla, niin hänellä todettiin autismi. Hän käy kuitenkin normaalisti koulussa. Taksi hakee pojan aamulla ja palauttaa päivän päätyttyä kotiin.

Iltaisin Karhuset elävät tavallista lapsiperheen elämää. He leikkivät lastensa kanssa, ulkoilevat paljon ja katsovat televisiota.
Kasperi käy myös toisinaan uimassa. Uudeksi harrastukseksi vanhemmat ovat kaavailleet laskettelua.

– Kasperi on hyvin liikunnallinen poika. Yritämme keksiä aina uusia juttuja, Suvi Karhunen sanoo.

Kasperin tulevaisuus näyttää vanhemmista ihan valoisalta. Kohtaukset on saatu kuriin, ja niiden puolesta Kasperi pystyy elämään hyvää elämää. Poika kehittyy omalla vauhdillaan.

– Herra on tyytyväisen oloinen omaan elämäänsä. Toki hän tulee tarvitsemaan aina valvontaa ja hoitoa.

Tuen tarve on vähentynyt

Kasperin epilepsian oltua rajuimmillaan Jani ja Suvi olivat lujilla. Ensimmäisenä tukijoista Suville tulee mieleen läheiset ja hyvä ystäväpiiri. Suvi on käynyt lisäksi Leijonaemojen vertaistukiryhmässä, jossa hän on saanut hyvää tietoa ja arjen selviytymiskeinoja. Nykyisin hän on kaivannut vertaistukiryhmiä aikaisempaa vähemmän.

Jani ja Suvi kävivät myös sopeutumisvalmennuskursseilla saamassa tietoa ja vertaistukea. Sairauden alun epätietoisuuden jälkeen tuen tarve on vähentynyt.

Vanhemmat joutuivat tekemään paljon töitä, että saivat tukea kaupungilta. Tällä hetkellä yhteistyö toimii kuitenkin hyvin.

Epilepsia aiheuttaa huolta ja surua

Kasperin kehitysvammasta ja autismista vanhemmat ei ole huolissaan. Epilepsia sen sijaan on arvaamaton.

– Sairauden tila voi muuttua yhtäkkisesti. Se aiheuttaa eniten huolta ja surua sekä vaikuttaa eniten Kassun arkeen. Kun on kohtauksia, ei ole hyvä päivä.

Kasperi saa kohtauksia vain valveilla ollessaan. Tämä antaa koko perheelle mahdollisuuden kunnon yöuneen.

– Olemme onnellisia, että saamme kaikki olla yöt rauhassa.

Tapaturmariski on suuri

Kasperi on loukannut itsensä muutaman kerran epilepsiakohtauksen aikana. Vakavin tilanne tapahtui viime keväänä, kun poika putosi tuolilta lattialle. Seurauksena oli murtunut käsivarsi.

– Tämä muistutti, että vaikka kohtauksia ei nykyään paljon olekaan, niin tapaturmariski  on tosi suuri. Yksikin kohtaus voi olla kohtalokas. Kasperi tarvitsee ja tulee aina tarvitsemaan ympärivuorokautista valvontaa ja hoitoa.

Vaikka kohtaukset ovatkin vähentyneet, on todennäköistä, että Kasperi kärsii niistä koko elämänsä ajan. Tapaturmariskistä huolimatta vanhemmat eivät halua pitää Kasperia pumpulissa. Poika saa liikkua.

– Kasperi on jo yhdeksän, ja meillä on jo vaikeimmat ajat takana. Minusta tuntuu, että elämme aika normaalia perhe-elämää.

Artikkeli Sumun keskeltä kohti normaalia perhe-elämää julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.